Browsing by Subject "märehtijät"

Tämä syventävien opintojen projekti on tehty osana maa- ja metsätaloustieteellisen tiedekunnan kotieläintieteen laitoksen lypsylehmien puna-apilaruokintatutkimusprojektia. Työ jakautuu kirjallisuuskatsaukseen ja kokeelliseen osaan. Kirjallisuuskatsauksessa kootaan ja vertaillaan märehtijöiden rehukasveista mitattuja kasviestrogeenipitoisuuksia, sekä selvitetään erilaisten ympäristötekijöiden vaikutusta kasviestrogeenien (KE) pitoisuuksiin. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin valkuaislisän määrän ja laadun vaikutusta plasman isoflavonipitoisuuksiin. Tavoitteena oli selvittää aiheuttaako eri valkuaistäydennys merkittävää eroa lehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Tutkimushypoteesina oli, että valkuaistiivisteen määrän ja laadun vaihtelut vaikuttavat plasman isoflavonipitoisuuksiin. Puna-apilasäilörehun ja valkuaistiivisteiden sisältämien kasviestrogeenien sekä koelehmien plasman KE-pitoisuus mitattiin nestekromatokrafisesti (HPLC = High-Performance Liquid Chromatography). Koe-eläiminä oli 6 Viikin koe-tilan ayrshire lehmää. Kasviestrogeenit (KE) ovat kasveissa esiintyviä väriaineita, jotka kuuluvat isoflavoni- ja kumariiniryhmiin. Nimensä mukaisesti kasviestrogeeneillä voi olla elimistössä luontaisen estradiolin kaltaisia vaikutuksia, minkä vuoksi niiden liiallinen saanti voi aiheuttaa erilaisia lisääntymishäiriöitä. Tunnetuimpia kasviestrogeeneja ovat isoflavoneihin kuuluvat genisteiini, biokaniini A, formononetiini ja daitseiini sekä kumariiniaineisiin kuuluva kumesteroli. Kasviestrogeenien todellinen estrogeeninen teho vaihtelee näiden aineiden rakenteen, metabolian ja toisaalta eläinlajin mukaan. Märehtijöistä lampaat ovat huomattavasti nautoja herkempiä kasviestrogeenien lisääntymishäiriöitä aiheuttaville vaikutuksille. Koska kasviestrogeenien aiheuttamia lisääntymishäiriöitä on raportoitu myös Suomessa ja muualla Pohjoismaissa, halusimme selvittää Suomen oloissa käytettävien rehukasvien kasviestrogeenipitoisuuksia ja siihen vaikuttavia tekijöitä, sekä tutkia kasviestrogeenien imeytymistä lehmien plasman isoflavonipitoisuuksien avulla. Suomalaisista rehukasveista puna-apila sisältää eniten kasviestrogeeneja. Puna-apilan isoflavonipitoisuus vaihteli eri tutkimuksissa välillä 0,15-2,5% kuiva-aineesta ja formononetiini-pitoisuus välillä 0,22-0,8% kuiva-aineesta. Muista laidun- ja nurmikasveista mm. koiranheinä, sinimailanen ja nurminata voivat sisältää pienempiä määriä estrogeenisesti vaikuttavia aineita. Muista Suomessa käytössä olevista rehukasveista isoflavoneja sisältävät soija ja valkoapila. Timotei, vuohenherne ja rypsi ovat kasvilajeja, joissa estrogeenisesti vaikuttavia aineita ei juuri ole. Kasvilajin lisäksi myös kasvilajike ja viljelyolosuhteet, kuten sää ja muut abioottiset tekijät vaikuttavat rehun isoflavonipitoisuuksiin ja koostumukseen. Mm. kylmien öiden tiedetään nostavan kasvien isoflavonipitoisuutta. Isoflavonipitoisuudet vaihtelevat myös kasvien kasvuvaiheen ja kasvin osan mukaan. Isoflavonipitoisuudet ovat esim. puna-apilassa korkeimmillaan kevään nuoressa kasvustossa ja syksyn odelmikossa. Eniten kasviestrogeeneja on keskimäärin puna-apilan lehdissä, kun taas soijassa suurimmat pitoisuudet ovat itse pavussa. Rehukasvien isoflavonipitoisuutta voidaan myös muokata erilaisilla säilöntämenetelmillä. Kuivauksen tiedetään pienentävän rehun isoflavonipitoisuutta jopa 75%, kun taas säilöntäaineista riippuen säilörehun isoflavonipitoisuus voi jopa suurentua tuorerehuun verrattuna. Tässä tutkimuksessa lehmien merkittävin ravinnon kasviestrogeenilähde oli säilörehun sisältämä formononetiini (0,44% kuiva-aineesta). Myös säilörehun biokaniini A:n pitoisuus oli huomattava (0,31% kuiva-aineesta). Biokaniini A:n esiintyminen rehussa näyttäisi kuitenkin olevan merkityksetön sen pötsimetabolian vuoksi. Tätä tukee myös koelehmien plasman biokaniini A:n pitoisuus 0 ÔÅ≠g/ml. Rehun formononetiini sen sijaan metaboloituu märehtijöiden elimistössä pääasiassa tehokkaaksi equoliksi ja osittain O-DMA:ksi (= O-desmetyyliangolensiini). Puna-apilan suuri formononetiini-pitoisuus näkyikin lehmien plasmanäytteissä suurena equolipitoisuutena. Koe-lehmien plasman equolin pitoisuus vaihteli välillä 7-7,9, O-DMA:n välillä 0,1-0,9 ja formononetiinin välillä 0,01-0,04 µg/ml. Puna-apilasäilörehun kokonaisisoflavonipitoisuus vaihteli tutkimuksessamme välillä 0,73-0,91% kuiva-aineesta. Sekä rehujen että plasman pitoisuudet ovat samaa suuruusluokkaa kirjallisuudessa esiintyvien vastaavien tutkimustulosten kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella valkuaistiivisteiden kasviestrogeenipitoisuudet olivat pieniä, eikä valkuaisrehuruokinnan laadun tai määrän vaihtelut aiheuttaneet tilastollisesti merkitsevää eroa lypsylehmien plasman isoflavonipitoisuuksissa. Syynä tähän on todennäköisesti ruokintakokeessa lehmille syötetyn puna-apilasäilörehun moninkertainen isoflavonipitoisuus valkuaistiivisteisiin nähden.

Verenlasku on tärkeä osa teurastusta ja se parantaa huomattavasti lihan säilyvyyttä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään asioihin, jotka vaikuttavat verenlaskun tehokkuuteen ja käytännön suorittamiseen märehtijöillä. Teurastusta ja verenlaskua säädellään lainsäädännöllä, mutta teurastustapoja on kuitenkin käytössä useita. Vaihtelua on esimerkiksi eläimen tainnutustavassa, asennossa ja verenlaskun toteuttamistavassa. Verenlasku voidaan toteuttaa rintapistolla tai kaulaviillolla. Myös kaulaviillon paikassa on vaihtelua. Merkittävä ero näiden kahden tekniikan välillä on se, mitkä verisuonet katkaistaan. Rintapistolla katkaistaan sydämestä lähtevä verisuoni, joka jakautuu arteria carotis communiksiksi ja arteria vertebralikseksi. Kaulaviillolla katkaistaan ainoastaan a. carotis communikset, joten veri pääsee päähän edelleen a. vertebraliksesta. Eläinsuojelullisesti tämä aiheuttaa ongelman erityisesti rituaaliteurastuksessa, jossa eläintä ei tainnuteta ennen verenlaskua. Eläin, jolla ainoastaan kaulasuonet on katkaistu, menettää tajuntansa hitaammin kuin eläin, jolle on tehty rintapisto. Sydämen pumppaus tehostaa veren poistumista ruhosta. Tämän vuoksi elintarvikehygienian kannalta kannattaa pyrkiä siihen, että sydän ei pysähdy heti tainnutuksessa ja verenlasku aloitetaan nopeasti tainnutuksen jälkeen. Eläimen tajunta ei saa palautua tainnutuksen jälkeen, joten myös siksi verenlaskun on tapahduttava nopeasti. Naudoilla lisähaastetta verenlaskuun tuo taipumus valeaneurysmamuodostukseen, joka hidastaa verenvuotoa tai jopa lopettaa sen. Valeaneurysmamuodostus on kaulaviillolla tehdyn verenlaskun ongelma. Tutkimuksissa on huomattu, että valeaneurysmia muodostui vähemmän viilloissa, jotka tehtiin korkealle kaulaan. Valeaneurysmia muodostuu ilmeisesti korkean verenpaineen vuoksi. Siksi naudoilla niitä muodostui enemmän, jos verenlasku tehtiin eläimen roikkuessa linjassa. Toisaalta rintapistolla tehty verenlasku on nopeampaa silloin, kun eläin roikkuu linjassa verenlaskun alussa. Tappavalla tainnutusmenetelmällä on mahdollista viivästyttää verenlaskua niin, että sitä ei tehdä välittömästi tainnutuksen jälkeen. On kuitenkin huomattu, että jo minuuttien viivytys vähentää ruhosta poistuneen veren määrää. Jäännösveri on kuitenkin lähinnä elimissä, eikä viivytys merkittävästi nosta lihan verimäärää. Puutteellinen verenlasku on mahdollista havaita esimerkiksi lihan punaisuudesta ja tällöin ruho on hylättävä lihantarkastuksessa. Verenlaskuun vaikuttavia tekijöitä on paljon ja niitä on tutkittu melko paljon, mutta osa tuloksista on ristiriidassa keskenään. Lisäksi joitain osatekijöitä on tutkittu huomattavasti vähemmän kuin toisia. Kirjallisuuskatsauksen perusteella on mahdollista toteuttaa verenlasku niin, että se on tehokasta ja eläimelle mahdollisimman vähän stressiä aiheuttavaa. Inhimillisen virheen mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa ja näitä tilanteita varten on oltava riittävät keinot taata, että eläin ei kärsi.