Browsing by Subject "naiskirjailijat"

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.

Tutkielmani käsittelee Anna-Maija Ylimaulan (s. 1950) vuonna 1976 ilmestyneen esikoisromaanin Papintytön vastaanottoa. Vanhoillislestadiolaista herätysliikettä sisältäpäin kuvaava Papintyttö arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ympäri Suomen, ja siitä otettiin nopeasti kaksi uutta painosta. Kiinnostusta herättänyt kirja synnytti laajan keskustelun. Analysoimani kirja-arvostelut ovat ilmestyneet heti kirjan julkaisemisen jälkeen vuosina 1976 ja 1977. Kirja-arvosteluissa liikuttiin sekä kirjan sisällön ja juonen ympärillä että pohdittiin lestadiolaisen liikkeen tilaa ja suhdetta yhteiskuntaan. Papintyttö on omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä tarina vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneesta papin tyttärestä. Minämuodossa elämänvaiheitaan kirjassa esittelevä päähenkilö kyseenalaistaa herätysliikkeen opit ja lopulta erkaantuu liikkeestä. Päähenkilön elämässä on monia yhtäläisyyksiä kirjan kirjoittaneen Anna-Maija Ylimaulan elämään, minkä vuoksi kirja-arvosteluissa toistuvasti kysyttiin, oliko Papintyttö elämäkerta vai fiktiivinen tarina. Lestadiolaisuus kohtasi 1970-luvulla muutostilassa olleessa yhteiskunnassa monenlaisia haasteita. Paineita uudistumiseen tuli sekä liikkeen sisä- että ulkopuolelta. Papintytön arvosteluissa toistui elämäkerta-kysymyksen lisäksi pohdintaa siitä, tarkoittiko Ylimaula kirjansa paljastavaksi syytökseksi lestadiolaisuutta kohtaan, vai oliko kirjoitus sovinnainen kertomus. Kirja-arvostelijat olivat usein kannanotoissaan erimielisiä, sillä kirjan keskeinen teema, lestadiolaisuus, oli useimmille kirja-arvostelijoille vieras. Lisäksi kaunokirjallisuuden tulkitseminen on aina omakohtaista. Tutkimuksessani pohdin, millaisia mahdollisuuksia kaunokirjallisuudella on nostaa keskustelunaiheeksi arkoja, vaiettuja aiheita. Huomioni kiinnittyy siihen, millä tavalla Papintyttö rohkaisi kirja-arvostelijoita pohtimaan uskonnollisuuteen, yhteisöllisyyteen ja kasvuun liittyviä kysymyksiä, ja millainen kuva lestadiolaisuudesta kirja-arvostelujen perusteella muodostui.