Browsing by Subject "nationalismi"

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää miten prestiisi ja voiton tavoittelu kietoutuvat toisiinsa skotlantilaisessa elokuvateollisuudessa ja erityisesti julkisen rahoituksen varassa toimivan kulttuuriteollisuuden instituution, Creative Scotlandin, toiminnassa. Tämän lisäksi tutkielmassa selvitetään mahdollisia syitä sille, miksi Skotlannin naapurimaat ja Iso-Britannian muut alueet houkuttelevat ulkomaisia elokuvaprojekteja luokseen huomattavasti Skotlantia enemmän, syitä skotlantilaisten elokuvatyöntekijöiden maastamuuttoon ja alan rahoituksen vähyyteen. Lisäksi huomiota kiinnitetään kotoperäisen- ja kansainvälisen tuotannon välisiin suhteisiin ja ulkomaisen investoinnin merkitykseen skotlantilaiselle elokuvateollisuudelle. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa Creative Scotlandin omia julkaisuja: markkinointimateriaalia, vuosittaisia suunnitelmia ja tilinpäätöksiä vuodesta 2014 vuoteen 2024. Aineistoa tutkitaan kvalitatiivisen kulttuurintutkimuksen ja elokuvatutkimuksen teorian keinoin, eli analysoidaan tutkimusaineistosta nousevia diskursseja ja sidotaan nämä kulttuurisiin konteksteihin. Apuna käytetään akateemista elokuvakirjallisuutta, kulttuurintutkimuksen teoriaa, sekä kulttuuriteollisuuden toimintaa ja merkitystä selittävää teoriaa. Tämän lisäksi kulttuurialan toimittajien kirjoittamat artikkelit toimivat Creative Scotlandin sisäisiä menettelytapoja kriittisesti tarkastelevina lähteinä. Skotlantilainen elokuva koki ensimmäisen kasvukautensa 90-luvun puolivälissä, uusien rahoitusmenetelmien mahdollistaessa ilmapiirin, jossa kotoperäisten elokuvien tuotanto kukoisti ja ennennäkemätön kansallisylpeys elokuvan saralla oli aistittavissa. Elokuvien rahoitukseen ja tuotantoon panostettiin kuitenkin verrattain vähän: verovaroja ohjattiin riittämättömästi julkiseen kulttuurintuotantoon ja muutkin rahoitusmahdollisuudet olivat rajallisia sekä julkisella, että yksityisellä sektorilla. Skotlantilainen kulttuuriteollisuus ja siihen liittyvä politiikka on kuitenkin kehittynyt viime vuosikymmeninä elokuvatuotantoa arvostavampaan ja tukevampaan suuntaan. Elokuvallinen representaatio on kansakunnan identiteetille merkittävä, sillä elokuvallisen ilmaisun kautta katsojaa voidaan puhutella uniikilla tavalla. Skotlantilaisten elokuvantekijöiden lähtökohdat ja tavoitteet elokuvilleen ovat moninaisia, ja tämän vuoksi Creative Scotland on sitoutunut tukemaan niin taide-elokuvaa, sosiaalista realismia kuvaavaa elokuvaa kuin taloudellisesti kannattavaa viihde-elokuvaakin. Creative Scotlandin yksi merkittävimmistä haasteista on tasapainon löytäminen rahoituksen jakamisessa kotimaisille ja ulkomaisille tuotantoyhtiöille ja elokuvantekijöille, sillä monimuotoiset elokuvan tekemisen tavat tuovat oman arvonsa skotlantilaiselle elokuvateollisuudelle lisääntyvän prestiisin tai taloudellisen kasvun kautta. Kansainvälisen arvostuksen saavuttaminen on tärkeä elementti elinvoimaisen elokuvateollisuuden säilyttämisen kannalta, sillä sen myötä ulkomaalaisten elokuvantuotuottajien halukkuus työskennellä Skotlannissa lisääntyy. Ulkomaiset investoinnit voivat kuitenkin parhaimmillaan tarjota työtä myös skotlantilaiselle työvoimalle ja mahdollistaa paikallisten elokuvantekijöiden asettumisen Skotlantiin. Vaikka Skotlanti onkin maantieteellisesti kaukana Iso-Britannian päätösvallasta, sen henkeäsalpaavat maisemat ja moneen mukautuvat kaupunkiympäristöt ovat sen suurin valttikortti. Brexitin vaikutus kansainväliseen liikkuvuuteen ja rahoitusmahdollisuuksiin tullaan näkemään lähivuosina. Tutkimuksesta voidaan silti päätellä skotlantilaisen elokuvateollisuuden elävän kasvukautta. Keskeisinä rakennuspalikoina toimivat elokuva- ja tv-tuotannon kehittämiseen keskittyvän yksikön, sekä laaja-alaisen elokuvastudion perustaminen, joiden suurimpana mahdollistajana on toiminut julkisen sektorin rahoituksen lisääntyminen ja Creative Scotlandin yhteistyö paikallisten toimijoiden kanssa.

Tässä maisterintutkielmassani käsittelen virolaisia 1930-luvun ylioppilaita. Viron historiassa ajanjaksoa 1934–1939 kutsutaan usein ”vaikenemisen ajaksi”, ja tutkielmassani haastan tätä käsitettä ja vallitsevaa narratiivia tarkastelemalla, millaisia yhteiskuntakriittisiä ääniä yliopistokaupunki Tarton virolaisilla ylioppilailla oli kyseisinä vuosina. Näkökulmani on kokemushistoriallinen, eli valtionjohdon toimintaa kritisoineiden äänten esittelyn lisäksi erittelen kokemuksia näiden äänien taustalla selvittäen, miten ylioppilaat kokivat vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen, oman positionsa ja oman kriittisyytensä. Tutkimusmetodien näkökulmasta asetan tutkimukseni toisaalta yhteiskuntahistorian ja toisaalta uuden kulttuurihistorian suuntausten sateenvarjon ja kokemushistorian käsitteen alle. Tutkielmani keskeisimpinä alkuperäislähteinä käytän ylioppilasorganisaatioiden pöytäkirjoja ja muuta aineistoa, Viron Poliittisen poliisin agenttien raportteja, Tarton yliopiston akateemisen oikeuden materiaalia sekä lehdistöaineistoa, erityisesti Viron Üliõpilaslehtiä. Näiden tukena olen käyttänyt organisaatioiden omia, muistitietoa sisältäviä historiikkeja. Tulkintojani olen pohjannut erityisesti suomalaiseen ja virolaiseen tutkimuskirjallisuuteen koskien ylioppilaiden roolia, Viron historiaa, yhteisöllistä nationalismia ja demokratiakehitystä. Aineiston rajaamisen osalta olen soveltanut laadullisen tapaustutkimuksen periaatteita keskittyessäni erityisesti kahteen organisaatioon, miesjärjestö Eesti Üliõpilaste Seltsiin ja naisjärjestö korporaatio Filiae Patriaeen. Keskeisimpänä tutkimustuloksenani esitän, että ylioppilaat eivät vaikenemisen aikana tyytyneet olemaan hiljaa ja vaikenemaan, vaan että he ottivat laajamittaisemmin syksystä 1936 alkaen rohkeasti kantaa akateemisen vapauden puolesta, kun yliopiston toimintaa ja ylioppilasorganisaatioiden autonomiaa alettiin uusin lakiesityksin rajata. Keskeisinä kriittisten äänten ilmenemismuotoina toimivat julkiset, satojen ylioppilaiden mielenosoitukset, protestit yliopiston vuosipäivän juhlallisuuksissa, poliittinen satiiri organisaatioiden omissa tilaisuuksissa sekä julkinen keskustelu lakiuudistusten ympärillä. Kokemusten näkökulmasta totean yhteislaulun olleen ylioppilaille tärkeä yhteisöllisten kokemusten rakennusaine ja toisaalta kritiikin ilmenemismuoto. Samalla yhteisöllisyys ja yhdessä laulaminen liittyy tiiviisti jaettuun isänmaallisuuden arvoon ja yhteisölliseen nationalismiin. Tutkielmani mukaan virolaiset ylioppilaat kokivat virolaisuuden hyväksi toimimisen yleisenä lähtökohtana, eikä isänmaallisuutta nähty poliittisena kysymyksenä. Kokemukset omasta poliittisuudesta vaihtelivat: suuri osa ylioppilaista piti ihanteena apoliittisuutta, osa identifioitui osaksi ”demokraattista oppositiota”. Perinteisen, seltsien ja korporaatioiden jakolinjan lisäksi esitän sukupuolen olleen myös yksi kritiikkiin ja kokemukseen vaikuttanut tekijä, ja poliittisissa kysymyksissä naiskorporaatiot liittyivätkin usein ennemmin seltsien kuin mieskorporaatioiden kanssa. Yleisesti ottaen ”vaikenemisen ajan” ylioppilaat kokivat toimivansa virolaisuuden hyväksi ja ottivat rohkeasti kantaa etenkin akateemisen vapauden puolesta.

: Tämä maisterintutkielmani käsittelee oikeistopopulismia ja siihen liittyvää konservatiivista kristillisyyttä. Viime vuosina oikeistopopulismi on saanut yhä enemmän näkyvyyttä, jonka katsotaan olevan lähinnä sähköisen median lisääntyneen käytön seurausta. Verkkojulkaisuista monet edustavat populistista vastamediaa, joilla on matala julkaisukynnys ja joissa esiintyvät räväkät ja pidäkkeettömät mielipiteet saavat helposti yleisöä puolelleen ja herättävät kiihkeää ja usein myös asiattomuuksiin menevää keskustelua. Lähestyin tutkielmassani aihepiiriä José Pedro Zúqueten eurooppalaista oikeistopopulistista identitaarista liikettä käsittelevän tutkimuksen avulla. Käytin myös hänen uskonnollista populismia kahtena ulottuvuutena tutkivaa artikkelia lähteenäni. Tarkastelin identitaarisen liikkeen ideologian yhteneväisyyksiä suomalaisen koti, uskonto ja isänmaa triangelin kanssa ja etsin vastauksia kysymykseen, mistä maahanmuuttovastaisuus johtuu ja miksi mennyttä aikaa kaivataan niin kovasti, että se on meilläkin kulminoitunut vaatimukseen ”Suomi Takaisin”. Tarkastelin tutkimuksessani myös Juha Ahvion Oikea Mediassa julkaistuja blogeja ja etsin niistä sekä oikeistopopulistisia että uskonnollisen populismin piirteitä

Maisterintutkielmassa argumentoidaan, että yksilöiden maailmankuva koostuu hajanaisista ja heterogeenisistä arkiuskomuksia, jotka sosialisaation kautta vaikuttavat siihen, minkä poliittisen maailmankuvan tai ideologian yksilö omaksuu. Arkiuskomukset ovat mielikuvien taustalla olevia tiedostamattomia arvolatautuneita ajatusmalleja. Prosessi osoitetaan haastattelemalla kansallismielisiä aktivisteja heidän elämänsä aikana kuluttamistaan kulttuurituotteista ja analysoimalla sitä vastaavatko kulttuurituotteissa ilmenevät arkiuskomukset haastateltavien maailmankuvaa. Tutkielman ensimmäisessä osassa avataan arkiuskomuksen käsitejaselitetään, miten se soveltuu ideologioiden tutkimukseen. Toisessa osassa käydään läpi sitä, miten yksilön arkiuskomuksia voidaan kartoittaa. Teoriaosion jälkeen esitellään modernin äärioikeistolaisuuden ideologisia elementtejä, joita kansallismielisten aktivistien arkiuskomuksista on löydettävissä. Tutkielman kolmannessa osassa analysoidaan haastatteluissa mainituista kulttuurituotteista löydettyjä arkiuskomuksia. Kuvaukset haastateltavien lapsuudesta, politisoitumisesta ja mediakulutuksesta on jaettu omiksi kappaleikseen. Niiss äpeilataan haastatteluissa mainittuihin kulttuurituotteisiin liittyviä arkiuskomuksia haastateltavan kannattamaan ideologiaan. Johtopäätöksissä todetaan arkiuskomusten osoittavan haastateltavien kasvaneen ympäristössä, jossa konservatiivisuus ja kansallismielisyys muodostuivat jo varhaisessa vaiheessa heidän maailmankuvakseen.Tarkoittaen, että he ovat kuluttaneet elämänsä aikana eniten omaa nykyistä maailmankuvaansa vahvistavia kulttuurituotteita, joista on löydettävissä kristillisiä, konservatiivisia ja nationalistisia arkiuskomuksia.

Since the early 2000s, European nation-states have exhibited an increasing tendency to prohibit the use of Islamic veils. This has typically been justified by claiming that Muslim practices such as veiling symbolize the oppressive, non-secular, fanatical, and ultimately non-European nature of Islam. Historically, Europe has indeed tended to essentialize and Other Muslims, that is, construct simplified “us vs. them” understandings of “Western” and “Muslim” identities. In the more recent decades, however, globalization and growing cultural diversity have brought up concerns over the future of such understandings. I therefore argue that veiling bans are much less about the veils per se and more about what increasing, visible diversity means for familiar constructions of “European”, “Finnish”, and “Muslim” identities. As a result of these concerns, a demand for minorities and immigrants to demonstrate loyalty to the local “national” culture has become prevalent. While a national ban like the one in France and several other European countries has not (yet) been implemented in Finland, there have already been political discussions of whether such a ban should be ratified. Moreover, surveys and polls have shown that Islam is persistently viewed as a foreign religion that is inherently different from “Finnishness”, suggesting that the debate over Muslim minorities’ place in Finland will continue to come up. The decisions that are made will affect how religious minorities are approached. Therefore, in this thesis, I analyze how Finnish people justify bans on Muslim women’s veils in their comments under Helsingin Sanomat online news articles, examining what Islamic veils are perceived to mean. The analysis will further demonstrate how such comments work to (re)construct exclusionary Finnish identity. The key research question which I answer is: How do readers of Helsingin Sanomat online news articles justify the banning of Islamic headscarves in their comments? The qualitative content analysis of overall 209 comments from the time period of 2016–2022 reveal that Muslim women’s veils were perceived to challenge “Finnishness” because they were thought to symbolize oppression, partiality, resistance to integration, danger, extremism, and even poor health. The findings therefore demonstrate that Muslim identity is constructed as the foreign and illiberal opposite to liberal Finnish identity, and denying Muslim women certain fundamental rights, such as freedom of religion, is justified by arguing that it is a way to protect the otherwise liberal, enlightened “local” societies. It is argued, then, that as long as Muslim women continue to veil themselves, they cannot be accepted into the “in-group”. Overall, the findings of this thesis provide a nuanced understanding of how Islam, Muslims and especially veiled Muslim women are perceived by Finnish individuals in particular, especially from an intersectional perspective.

Tutkimukseni tarkastelee uskontoa Akateemisen Karjala-Seuran julkaisemassa Suomen Heimo -aikakauslehdessä vuosina 1923-1937. Tutkimus alkaa lehden perustamisesta ja päättyy sen pitkäaikaisimman päätoimittajan, Yrjö Vuorjoen (Wegelius) virkakauden loppuun. Tarkastelussa ovat kaikki uskonnollisiin ilmiöihin ja uskonnon harjoittamiseen liittyvät teemat. Tutkin sitä, kuinka paljon Suomen Heimossa oli uskonnollista sisältöä, miten uskonto lehdessä näkyi, minkälaisissa asiayhteyksissä uskonto nousi esiin ja mihin sävyyn siitä ylipäätään kirjoitettiin. Akateeminen Karjala-Seura ei ollut uskonnollinen järjestö eikä Suomen Heimo uskonnollinen lehti, mutta aihepiiriin liittyvää kirjoittelua oli melko paljon koko tarkasteltuna aikana. Kriteerit täyttäviä artikkeleita ja kirjoitelmia löytyi yhteensä 82 kappaletta. Uskontoon liittyvä kirjoittelu yleistyi selvästi 1930-luvulle tultaessa ja oli tiheimmillään vuosina 1930-1932. Lehti oli moniääninen ja keskusteleva sekä uskonnon että muiden aiheiden suhteen. Valtaosa uskonnollisia teemoja sisältäneistä artikkeleista käsitteli jotain Akateemisen Karjala-Seuran poliittista tai yhteiskunnallista tavoitetta, kuten heimoaatetta tai suomen kielen aseman turvaamista. Niissä oli kuitenkin mukana jokin uskonnollisuuteen liittyvä tulokulma, jolloin uskonto nivoutui osaksi argumentaatiota. Moneen Suomeen Heimossa seurattuun ajankohtaisaiheeseen liittyi esimerkiksi kirkollinen puoli. Lehdessä oli myös sellaisia tekstejä, joissa oli selkeästi hengellinen kärki, kuten jouluhartauksia. Nekin tosin tyypillisesti sulautettiin ajankohtaiseen kontekstiin, jolloin teologisilla argumenteilla perusteltiin AKS:n tavoitteita. Määrällisesti eniten uskontoon liittyviä mainintoja oli Ruotsin Länsipohjassa ja Norjan Ruijassa asuvien suomalaisten kirkolliseen tilanteeseen liittyvissä artikkeleissa. Alueilla ilmeni kiistoja siitä, oliko suomenkielisillä oikeus harjoittaa uskontoa omalla äidinkielellään. Lestadiolaisuus nähtiin kansankielisyyden johdosta suomalaisuuden soihdunkantajana. Viron, Inkerin ja Itä-Karjalan tilannetta seurattiin tiiviisti, ja kahden viimeksi mainitun osalta neuvostohallinnon suorittamasta kirkkoterrorista raportoitiin väkevästi. Suomen Heimossa tarkasteltiin Suomen ortodoksisen kirkon syntyä, ilmaistiin tukea sen kansallistamisprojektille ja toisaalta myös kritisoitiin luterilaista valtakulttuuria ja ennakkoluuloja ortodoksisuutta kohtaan. Esikristillinen uskonnollisuus näyttäytyi kulttuurisen kiinnostuksen johdosta myönteisessä valossa, siinä missä vapaamuurareita ja esoteerisia seuroja kritisoitiin epäselvän kansallisen lojaliteetin johdosta. Hartausteksteistä välittyi herännäissävytteinen hengellisyys, mikä sopii körttiläisyyden tuolloiseen poliittis-yhteiskunnalliseen profiiliin ja AKS:n körttiläiskytköksiin.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen, millainen kuva Suomen vielä muotoaan hakevasta kristillisestä oikeistosta muodostuu teologian tohtori, dogmatiikan dosentti Juha Ahvion kirjoitusten perusteella. Konservatiivisen kristillisen Patmos lähetyssäätiön tutkimusjohtajana toimiva Ahvio kirjoittaa blogia säätiön verkkosivuilla ja ottaa teksteissään kantaa ajankohtaisiin poliittisiin teemoihin. Olen rajannut aineistooni Ahvion laajasta tuotannosta 31 blogitekstiä, seitsemän kirjaa ja neljä muuta kirjoitusta. Tarkastelen aineistoa kysymällä, mitä Ahvio tarkoittaa klassisella kristinuskolla, konservatiivisuudella ja kansallismielisyydellä, miten hän perustelee niiden tärkeyttä ja millainen on se aatteellinen maaperä, josta hänen ajattelunsa nousee. Ahvion aatteellinen tausta nojaa yhtäältä Yhdysvaltain kristilliseen oikeistoon, toisaalta eurooppalaiseen uusoikeistolaiseen liikehdintään. Keskeisiä ulottuvuuksia Ahvion ajattelussa ovat klassinen kristinusko, konservatiivisuus ja kansallismielisyys. Ahvio pitää klassista kristinuskoa aitona, alkuperäisenä ja ideologioista vapaana kristinuskon muotona, ja hän perustaa sille koko argumentaationsa. Klassisen kristinuskon auktoriteetteja ovat Raamatun lisäksi muun muassa Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat. Taustalla vaikuttaa aristoteelinen käsitys luonnon päämäärähakuisuudesta ja luomisjärjestyksistä. Raamatun tulkintatapa perustuu sanainspiraatio-oppiin. Konservatiivisuus on Ahvion mukaan välttämätöntä, koska klassinen kristinusko on itsessään konservatiivista, säilyttävää. Luomisen teologia ja luomisjärjestykset ovat olennaisia, minkä vuoksi kristityn tulee pyrkiä vaalimaan konservatiivisia hierarkioita ja järjestyksiä. Ahvion mukaan tällaisia järjestyksiä ovat muun muassa patriarkaalisuus, heteronormatiivisen avioliiton varaan rakentuva perhe sekä kansa ja kansallisvaltio rajoineen. Ahvion mukaan kristityn tulee olla kansallismielinen, koska hän katsoo, että etnisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti toisistaan eroavat kansat ovat Jumalan luomisjärjestyksiä. Ahvio pitää avoimia rajoja ja pyrkimyksiä vihapuheen kitkemiseen hyökkäyksinä konservatiivisuutta ja kansallismielisyyttä vastaan. Ahvion ajattelu vastaa monin paikoin yhdysvaltalaista kristillistä oikeistoa ja eurooppalaista uusoikeistoa. Hän käyttää ranskalaisen uusoikeiston teoreetikon Renaud Camus’n lanseeraamaa teoriaa väestönvaihdosta ja viittaa eurooppalaisiin oikeistokonservatiivisiin poliitikkoihin. Yhdysvaltalaista kristillistä oikeistoa ja Ahvion ajattelua yhdistää muun muassa varauksellinen suhde valtavirran uutismediaan. Ahvio myös viittaa suoraan konservatiivisiin yhdysvaltalaisiin medioihin. Ahviolla, Yhdysvaltain kristillisellä oikeistolla ja eurooppalaisella uusoikeistolla on jaettu viholliskuva, joka muodostuu seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavasta liberaalista vasemmistosta ja islamista, joiden nähdään liittoutuneen keskenään konservatiiveja ja kansallismielisiä kristittyjä vastaan. Ahvion mukaan kaikkien konservatiivien tulisi nousta yhteiseen kansallismieliseen rintamaan.

Tarkastelen työssäni perustuslaillista patriotismia, nationalismia sekä niiden tapoja rakentaa poliittinen identiteetti. Työni lähtökohtana toimii väite, jonka mukaan kansallisvaltio on kontingentti ilmiö ja moderni valtio sekä sitä tukeva poliittinen identiteetti voidaan rakentaa kansakunnan ajatuksen sijaan liberaalin demokratian arvoille ja prosesseille. Väitteelläni on kaksi osaa, joista ensimmäisen muodostaa kritiikki kansakuntien väitettyä historiallisuutta ja luonnollisuutta kohtaan, sekä sen osoittaminen, että nationalismi ei ole sovitettavissa yhteen liberalismin periaatteiden kanssa. Toisen osan muodostaa perustuslaillisen patriotismin käsittely, jossa pyrin rakentamaan teoriasta koherenttia kuvaa ja kuvaamaan miten teorian puitteissa poliittinen identiteetti pyritään rakentamaan deliberatiivisen demokraattisen prosessin varaan. Työni olennainen tavoite on perustuslaillisen patriotismin teorian yhtenäinen kuvaus olemassa olevien lähteiden perusteella, sen eritteleminen suhteessa nationalismiin ja teorian kehystäminen vasten Jürgen Habermasin laajempaa ajattelua. Olen ottanut työssäni lähtökohdaksi sen tarkastelun, miten nationalismi ja sen väitteet poliittisen yhteisön yhteisestä alkuperästä voidaan historiallisen tarkastelun valossa asettaa kyseenalaisiksi, jonka lisäksi olen pyrkinyt osoittamaan, että sen sijaan, että nationalismissa poliittinen identiteetti perustuisi hyvin konkreettiselle kansalliselle kulttuurille, on kyseessä pikemminkin hyvin abstrakti, erilaisin symbolein ja narratiivein ylläpidetty identiteetti. Tukeudun väitteissäni erityisesti Eric Hobsbawmin (1983, 1993), Ernst Gellnerin (1984, 1998) ja Benedict Andersonin (1991) ajatuksiin kansallisesta kulttuurista ”keksittynä perinteenä” ja kansakunnista ”kuviteltuina yhteisöinä”. Tämän lisäksi pyrin osoittamaan, että kansallisen kulttuurin luonteesta johtuen myös liberaalit muotoilut nationalismista ovat viime kädessä ristiriidassa liberalismin periaatteiden kanssa ja toteutuakseen aito liberaali demokraattinen valtio tarvitsee tuekseen toisenlaisen poliittisen identiteetin. Tätä vasten asetan kuvaukseni perustuslaillisesta patriotismista ja jälkikansallisesta identiteetistä. Käyn läpi teorian keskeisiä ajatuksia universaalien moraaliperiaatteiden oikeutuksesta, niiden päälle rakentuvasta deliberatiivisesta diskurssista ja sen varaan rakentuvasta poliittisesta identiteetistä. Esitän, kuinka teoria pyrkii yhdistämään universaalit arvot partikulaariin poliittiseen identiteettiin erottamalla kulttuuri-identiteetit poliittisen yhteisön kollektiivisesta identiteetistä ja perustamalla sen kansallisuuden sijaan kansalaisuuteen. Argumentoin, että nationalismiin rinnastettuna teoria voi näin mahdollistaa autenttisemman poliittiselle osallistumiselle perustuvan identiteetin, jossa samaistumisen poliittiseen yhteisöön tapahtuu kollektiivisen toiminnan kautta. Keskeiset lähteet perustuslaillisen patriotismin kuvauksessani muodostuvat Jan-Werner Müllerin kirjasta Constitutional Patriotism (2007), Ciaran Croninin artikkelista ”Democracy and Collective Identity: In Defence of Constitutional Patriotism” (2003) sekä joukosta artikkeleita, joissa teorian sisäistä rakennetta on käsitelty pintapuolisemmin. Teoriaa käsittelevän lähdekirjallisuuden haasteena on vähäinen tutkimus sekä sisäisen yhtenäisyyden puute. Työssäni pyrin ensisijaisesti rakentamaan teoriasta yhtenäistä kuvaa melko niukkojen lähteiden perusteella ja sitomaan sitä Jürgen Habermasin ajatuksiin demokratiasta, oikeusvaltiosta, nationalismista ja globalisaatiosta, kuten hän on niitä teoksissaan Between Facts and Norms (1996), Postnational Constellation (2004) ja The Inclusion of Other (2005) käsitellyt.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Helsingissä vuosina 1867–1914 asunut Nikolai Timofejevitš Resvoi oli venäläismielinen kirjakauppias, johon suomalainen aikalaislehdistö suhtautui kriittisesti. Resvoin ehdotuksesta rakennettiin 1913 Haminan rauhan eli Suomen Venäjään liittämisen muistoksi kappeli Katajanokalle. Tämä nk. Resvoin kappeli nähtiin Suomen itsenäistymisen jälkeen venäläisen pakkovallan symbolina. Kappeli tervattiin 1919 ja se purettiin seuraavana vuonna. Kauppiaan ja hänen kappelinsa avulla tarkastelen venäläisen ja suomalaisen nationalismin kiihtyvää muistipoliittista kamppailua. Autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä voimistuva suomalainen kansallistunne ajautui ratkaisemattomiin ristiriitoihin imperiaalisen ajattelun kanssa. Resvoi oli viranomaistahojen ulkopuolisena yksityishenkilönä turvallinen pilkankohde lehdistölle, joka ei voinut arvostella suoraan Venäjää tai keisaria. Valtaväestöä ärsyttävä poliittinen toiminta johti siihen, että Resvoista muodostui halveksittu syntipukkihahmo ja kytevän venäläisvihan henkilöitymä. Resvoita vastaan käytettyjä mustamaalaamisen keinoja sovellettiin sittemmin stereotypioina koko venäläiseen kansanryhmään. Katajanokan rauhankappeliin kohdistunutta vastenmielisyyttä kasvattivat tuoreet muistikytkökset Resvoin henkilöhistoriaan. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus ei ole Resvoin kappelin yhteydessä käsitellyt Resvoin henkilöä ja tämän huonoa mainetta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä toimivat Suomessa ilmestyneet suomen- ja ruotsinkieliset sanoma- sekä aikakauslehdet. Resvoin unohdettu persoona hahmottuu runsaiden aikalaismainintojen ja kuvausten avulla. Resvoin levittämää Fjodor Pavlovitš Jelenevin kirjaa Suomen suhteista Wenäjään (1892) analysoidaan osana Suomen valtiollisen aseman määrittelyriitaa. Suomalaisen ja venäläisen nationalismin valtavirtauksia tarkastellaan palauttamisen ja kehitysuskon motiivien ilmentyminä. Tutkimuksessa sovelletaan Friedrich Nietzschen historianfilosofiaa nationalismien muistipoliittisten vaiheiden kuvauksessa.