Browsing by Subject "normit"

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan äitiyden kategorioita ja normeja suomalaisissa äitiysblogeissa arvojen ja normien viitekehyksessä. Median vaikutus äitiyden määrittelyssä on suuri. Äitiysblogit ovat verkossa olevia äitien pitämiä blogeja, joissa puhutaan äitiydestä mahdollisesti muiden aiheiden ohella. Tutkimuksen tarkoitus on saada selville, minkälaista äitiyden kuvaa äitiysblogeissa tuotetaan. Tämä auttaa ymmärtämään, minkälaista on olla äiti nykyaikana. Laadullisen tutkimukseni aineisto koostuu 31:stä äitiysblogien äitiyttä käsittelevästä kirjoituksesta, jotka on poimittu eri blogeista. Kirjoitukset on haettu internetistä Google-hakukoneen kautta hakusanoilla ”hyvä äiti” ja ”huono äiti”. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty kategoria-analyyysiä. Äitiysblogeista jäsentyi täydellisen äitiyden, riittävän äitiyden ja huonon äitiyden kategoriat. Kirjoittajat kokivat normiristiriitoja ja vaikeuksia tietää oikeaa tapaa. Täydellisen äitiyden odotukset kuvattiin blogeissa täydellisesti toimimisena. Blogeissa pyrittiin itse tuottamaan täydellinen äitiys äitiyden tunteiden ja toiminnan tasapainona. Riittävän hyvän äitiyden ulkopuolelta koetuissa odotuksissa äidin odotettiin olevan normaali, keskiverto. Kirjoittajien itse tuottivat normeja, joiden mukaan riittävän hyvä äitiys on järkevää valikointia eri tavoista ja äidin tunteita, etenkin rakkautta. Lisäksi äitiys kuvattiin lapsesta erillisenä ja apua tarvitsevana. Huono äitiys oli kuvattujen ulkoisten normien mukaan väärin toimimista. Itse tuotettujen normien mukaan huonous voi olla hetkellistä ja ei-haitallista, tai oikeaa huonoutta joka on haitallista. Hetkellinen huonous liitettiin tilanteisiin, joissa äiti on väsynyt tai haluaa ehkäistä väsymystä. Oikeasti huonoon äitiyteen liitettiin päihteiden käyttö, väkivalta ja lastensuojelun asiakkuus. Äitiyden kuva osoittautui monitahoiseksi ja monitasoiseksi. Äitiys esitettiin osin perinteisenä, osin modernina. Äitiyteen liittyy normi- ja arvoristiriitoja, mikä osittain aiheuttaa äideille paineita ja huonommuuden tunteita. Blogit aineistona antavat osittain siloitellun, osittain kärjistetyn kuvan äitiydestä ja äitien arjesta. Tutkielma tuottaa tietoa sosiaalityölle kulttuurisista käsityksistä ja arvoista, jotka vaikuttavat siihen miten äidit kokevat oman äitiytensä, sekä siihen miten sosiaalityön ammattilaiset voivat äidin ja perheen ongelmat kohdata ja määrittää.

Tutkielmassa tarkastellaan klassisen brittiläisen filosofin Georg Edward Mooren (1874–1958) teoriaa moraalisen ajattelun filosofisista perusteista. Lähtökohtana on Mooren vuonna 1903 ilmestynyt klassikko-teos Principia Ethica, jossa esitetty ”tieteellisen etiikan teoria” käynnisti 1900-luvun moraalifilosofiassa niin sanotun analyyttisen etiikan tai metaetiikan vaiheen, jossa huomio kohdistettiin moraalisten kysymysten (Mikä on oikein? Mikä on hyvää?) sisällöstä niiden käsitteelliseen merkitykseen ja filosofiseen (loogiseen, tiedolliseen) luonteeseen. Historiallisesti merkittävää ei niinkään ollut Mooren teoria etiikan luonteesta (moraalirealismi) vaan ajatus sen todistettavuudesta loogis-käsitteellisten argumenttien avulla. Tutkielman tavoitteena on tämän ajatuksen historiallis-kriittinen arviointi. Tutkielman ensimmäisessä luvussa esitellään Mooren filosofian yleisemmät lähtökohdat, kuten sitoutuminen analyyttiseen filosofiakäsitykseen sekä niin sanottuun ”terveen järjen realismiin” (common sense realism) filosofisen teorianmuodostuksen perustana. Toisessa luvussa käydään lävitse Mooren etiikan teorian keskeisimmät osat, kuten analyysit etiikan tutkimuskohteesta, eettisten käsitteiden merkityksestä sekä eettisen päättelyn periaatteista. Kolmannessa kriittisessä luvussa tarkastellaan Mooren teorian ja argumenttien filosofisia ongelmia myöhemmän metaeettisen keskustelun näkökulmasta. Huomion kohteena ovat eritytyisesti Mooren arvoteorian (moraalirealismi) kielifilosofiset, tieto opilliset ja ontologiset ongelmat, joihin haetaan ratkaisua antirealismista, nonkognitivismista, ja arvokonstruktivismista. Viimeisessä luvussa pohditaan Mooren merkitystä etiikan teoreetikkona sekä vedetään yhteen tutkielman tärkeimmät tulokset. Tuloksena todetaan, että Mooren teoria oli tärkeä lähtökohta 1900-luvun metaeettiselle teorianmuodostukselle. Teorian ansiona oli yritys antaa arkiselle käsitykselle moraalisesta ajattelusta filosofinen muotoilu ja perustustelu. Lisäksi Mooren analyysi eettisen kielen, päättelyn ja totuuksien erityisluonteesta selvensi ajatusta etiikan itsenäisyydestä, jota koskeville sekannuksille Moore vakiinnutti nimikkeen ”naturalistinen virhepäätelmä”. Mooren tapa ymmärtää sekä perustella tämä sekannus osoittautui kuitenkin teoreettisilta oletuksiltaan ongelmalliseksi, joten käsite vaati täsmennyksiä sekä parempia perusteluja. Mooren päätelmien kriittinen arviointi havainnollistaa, minkälaisiin kysymyksiin etiikan perusteiden systemaattinen teoria joutuu vastaamaan. Samalla selvenee, minkälainen keskinäisriippuvuus vallitsee perusteiden teorian sekä yleisempien kielifilosofisten, tieto-opillisten ja ontologisten näkemysten välillä. Tästä näkökulmasta Mooren teorian tutkimus auttaa ymmärtämään myöhempää metaeettistä keskustelua, ja sen myötä eettistä ajattelua (päättelyä) sinänsä. Tutkielman näkökulma on historiallis-systemaattinen eli siinä tutkitaan kysymystä etiikan perusteista menneen aikakauden ajattelijan ajatusten ja niiden kritiikin kautta. Metodeina on alkutekstin ja kommentaari-kirjallisuuden kriittinen luenta sekä filosofinen käsite- ja argumentaatio-analyysi.

Keväällä 2020 maailma muuttui perustavanlaatuisesti, kun koronaviruspandemia levisi maailmalla ja sulki yhteiskuntia. Vastakeinona viruksen leviämiselle pyrittiin keksimään erilaisia suojautumiskeinoja. Yhteiskunnallisten sulkutoimien lisäksi kansalaisia läpi maailman kehotettiin omaksumaan erilaisia suojautumiskäyttäytymisen muotoja. Vakiintuneimmiksi näistä eri suojautumiskäyttäytymisen muodoista valikoituivat kasvosuojainten käyttö, hyvä käsihygienia, turvavälien pitäminen sekä rokottautuminen. Moni suojautumiskeinoista herätti laaja-alaista keskustelua ja vastahakoisuutta etenkin Yhdysvalloissa, jossa suojautumiskäyttäytymisestä tuli vahvasti poliittinen ilmiö; konservatiivit vastustivat ja liberaalit suhtautuivat myötämielisemmin näitä kohtaan. Keskustelun levitessä myös Suomeen, oli mielestäni tärkeää selvittää, missä määrin käyttäytymisen politisoituminen ja kielteisyys suojautumiskäyttäytymistä kohtaan näkyisi konservatiivisten ihmisten keskuudessa. Konservatiivisuudella viitataan usein joukkoon arvoja, jotka edustavat jotain toivottavaa lopputulemaa, ohjaten samalla myös käyttäytymistä sitä kohti. Konservatiivien suhtautuminen vallitsevaan pandemiaan näyttäytyy kaksijakoisena, sillä historiallisesti, ja aiemman tutkimuksen mukaan korostuneen riskeiltä suojautumisen on katsottu kuuluvan konservatiivien arvomaailmaan, kun taas nykyisessä reaalimaailmassa on saatu hyvin ristiriitaista näyttöä konservatiivien käyttäytymisestä. Lopulta selvisi, että Suomessa eri suojautumiskäyttäytymisten muodot ovat hyvin suosittuja koko kansan keskuudessa. Ainoastaan rokottautumishalukkuudessa ilmenee eroja konservatiivipuolueiden ja muiden välillä. Normien vaikutus suojautumiskäyttäytymisten omaksumiseen osoittautui olevan erittäin keskeisessä asemassa paitsi hyvien suojautumiskäytänteiden leviämisessä, myös konservatiivien keskuudessa leviävän suojautumiskäyttäytymistä haittaavan disinformaation leviämisessä.

Tutkielmani käsittelee Suomessa puhuttavien saamelaiskielten pohjoissaamen, inarinsaamen ja koltansaamen kirjakieliin liittyviä käsityksiä ja näiden merkitystä uhanalaisten saamen kielten elvytykselle. Kirjakielen luomista eli kirjallistamista on pidetty keskeisenä kielen käyttöaloja laajentavana elvytyskeinona, mutta historiallisista syistä johtuen merkittävä osa saamelaisista ei ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan äidinkielellään. Tuoreet viranomaisselvitykset viittaavat siihen, että tämä heikentää myös saamelaisten muiden kielellisten oikeuksien toteutumista.Tässä tutkimuksessa selvitän, millaisia käsityksiä Suomessa puhuttavien saamelaiskielten kirjakieliin liittyy. Pohdin, mitä nämä käsitykset kertovat kirjakielten potentiaalista kielten elinvoimaisuuden vahvistamisessa, ja millaisilla kirjakieliä kehittävillä toimenpiteillä tätä potentiaalia voitaisiin lisätä. Tutkimusotteeni kysymysten selvittämisessä on empiirinen ja monimetodinen, ja tutkimuskysymysteni ohella pohdin työssäni sosiolingvistisen tutkimuksen metodologiaa. Tutkimus sijoittuu kirjoitusjärjestelmien sosiolingvistiikan alalle. Ilmiön käsittelyssä hyödynnän kielen elvytyksen, kirjallistamisen ja standardisoinnin tutkimuksen käsitteistöä. Kielen elvytyksen tarkastelussa viitekehyksenä korostuu kieliekologinen lähestymistapaa, jossa kielen elinvoimaisuutta tarkastellaan erilaisten käyttöalojen muodostamassa ekologiassa. Keskeisenä teoreettisena viitekehyksenäni toimivat kieli-ideologioiden ja kielen normien käsitteet, joiden kautta tarkastelen kirjoittamista sosiaalisena toimintana ja kirjoitusjärjestelmiä historiallisesti ja kulttuurisesti määräytyneinä sosiaalisina normeina. Tutkielman aineisto koostuu tätä tutkimusta varten keräämästäni 61 vastaajan kyselyaineistosta sekä 15 haastattelusta. Tutkimuksen osallistujat ovat pohjoissaamea, inarinsaamea tai kolttaa osaavia, käyttäviä tai kieleen samastuvia aikuisia. Analyysini pääpaino on haastattelujen ja laadullisen kyselyaineiston sisällönanalyysissä, jonka avulla tunnistan aineistosta kirjalliseen kieleen liittyviä käsityksiä. Lisäksi analysoin numeerista kyselyaineistoa kuvailevan kvantitatiivisen analyysin keinoin, jonka avulla esitän tuloksia vastaajien mielipiteiden jakautumisesta. Tulokseni edustavat uutta tietoa Suomen saamelaiskielten kirjallistumisen nykytilasta aikuisten kielenkäyttäjien kielikäsitysten näkökulmasta tarkasteltuna. Kirjakieleen liittyvät käsitykset ovat yleisellä tasolla positiivisia, mikä ei kuitenkaan vaikuta heijastuvan kielen kirjalliseen käyttöön. Kirjakieltä merkityksellistetään aineistossa kolmella tavalla: kielellisenä kompetenssina, viestien välittämisen välineenä sekä puhutun kielen ja kielenpuhujien representaationa. Kuhunkin käsitykseen kirjallisen kielen luonteesta kytkeytyy omanlaisiaan normeja ja arvioita siitä, millaiset tekijät näyttäytyvät kirjallisen kielen käytön kynnyksenä. Haasteina näyttäytyvät erityisesti kirjoitusjärjestelmän oppiminen, erikoismerkkien tuottaminen sekä kirjallisen standardin hyväksyntä kieliyhteisössä. Analyysin valossa kirjakielten vahvistamiseksi on kiinnitettävä erityistä huomiota kielenopetukseen, kirjoittamista tukeviin kieliteknologisiin ratkaisuihin sekä murrevariaation huomiointiin kirjallisen standardin kehittämisessä. Kieliekologinen lähestymistapa kielisuunnitteluun vaikuttaa tukevan näitä tavoitteita. Tutkimus tukee aiempaa teoreettista ymmärrystä kielikäsityksistä kirjallistumisen onnistumista määrittävänä tekijänä ja osoittaa, että erityisesti kielen normit ovat prosessien keskiössä. Tulokseni myös vahvistavat käsitystä kirjallistumisesta sekä kieleen että kielenpuhujiin vaikuttavana ilmiönä.

This thesis in the field of translation studies focusses on the role of norms in the work of a literary translator. Norms are seen as guidelines for the translator; they also reflect the way the target audience either accepts or rejects the translation. Thus they are of an intersubjective nature. The theoretical background of the study is based on the views on norms of Andrew Chesterman and Gideon Toury. The writer makes use of her own editing and publishing experience, as well as her experience in translating Lewis Carroll, considering these in respect to theoretical views of norms and vice versa. The aim is also to bring to light some of the tacit knowledge related to translating, editing and publishing in Finland. The study has three angles. First, the writer introduces the norms of Finnish literary translation as gathered from her own working experience. The sources from which these norms arise and which affect them are briefly described. Six central translation norms emerge; they are described and exemplified through cases of Carroll translation. Secondly, a small-scale questionnaire study is presented. This was carried out in order to sound the normative views of other translators and to limit the role of subjectivity. The views of the informants largely support the set of norms presented by the writer, although the norms of quotability and harmony between translation and illustration do not arise. Instead, the answers give rise to a seventh, ethical norm, which is labelled the norm of integrity. Thirdly, there is a brief presentation of Lewis Carroll, his Alice books and their translation history in Finland. The retranslation hypothesis and the motives of retranslation are considered in the light of the work of Outi Paloposki and Kaisa Koskinen. The final part of the thesis plunges into actual translation work. It includes one and a half chapters of Through the Looking-Glass (Alicen seikkailut peilintakamaassa) as translated into Finnish by the writer. The translation commentary first discusses a number of recurring and general translation points; the running commentary then analyses 77 individual translation solutions and their justifications. The writer uses introspection as a way of reflecting on her own translation process, its decisive points and the role of norms therein.

Tutkielmassani tutkin, mitä yleisen asumistuen ruokakunnan käsite kertoo perheen normeista 2010-luvun Suomessa. Näkökulmanani toimivat vuokra-asunnoissa asuvat ja tukea nostavat opiskelijat. Opiskelijoiden asumistuki muuttui pääsääntöisesti yleiseksi asumistueksi elokuussa 2017. Yleistä asumistukea jaetaan ruokakuntakohtaisesti, joten muutos palautti velvollisuuden selvittää opiskelijoiden samassa asunnossa asuvien suhteet. Tutkielma osallistuu feministisen ja kriittisen perhetutkimuksen keskusteluun perheen määritelmistä ja normeista. Feministinen perhetutkimus pyrkii ymmärtämään perheen valta-asetelmia ja kriittinen perhetutkimus lisäämään ymmärrystä perheen monimuotoisuudesta. Teoreettinen viitekehykseni koostuu Yesilovan (2009) Ydinperheen politiikka -tutkimuksesta sekä muista feministisestä näkökulmasta perhettä tutkineista. Tutkielmassa hyödynnän Yesilovan tapaa ymmärtää normit ja niiden rakentumisen yhteiskunnassa Foucault’n hallinnanteorian pohjalta. Tutkimusotteeni on genealoginen ja purkaa ruokakunnan käsitettä sekä sen syntyä ja kerroksia. Aineistoni koostuu opiskelijoiden asumistuen muutoksen yhteydessä tuotetuista lain valmistelumateriaaleista vuodelta 2016 sekä asumistukilain (L 938/2014) uudistamisen valmistelumateriaaleista vuodelta 2014. Saadakseni kattavan kuvan muutoksen sekä ruokakunnan käsitteen taustoihin, käsittelen myös eri ministeriöiden tekemiä selvityksiä vuosilta 2009–2016. Lisäksi olen tarkastellut avoliiton määritelmää suhteessa muuhun avoliittoa käsittelevään lainsäädäntöön. Analysoin aineistoani Yesilovan tapaan kriittisellä lähiluvulla, yhdistäen sen foucault’laiseen tutkimusperinteeseen etsien aineistosta ristiriitaisuuksia sekä aukkoja. Olen analysoinut otteiden taakse jääneitä merkityksiä ja pohtinut mitä normeja niillä tuotetaan. Aineiston pohjalta ruokakunnan käsite ei ole onnistunut ottamaan perheen moninaisuutta huomioon. Erityisesti perheiden monimuotoisuuden huomiointi on jäänyt vähäiseksi lainvalmistelua tehtäessä. Esimerkiksi ydinperhenormi vaikuttaa yhteisasumisen kohdalla. Yhteisasumisesta keskusteltiin vain yksilön näkökulmasta eikä aineiston perusteella perheen kuulu jakaa asuntoaan muiden kanssa. Sateenkaari-, uus- tai ulkomaalaistaustaiset perheet eivät esiintyneet aineistossa millään tavalla. Perheen monimuotoisuus esiintyikin aineistossa ainoastaan vanhempien tai huoltajien määrän vaihteluna yhden ja kahden välillä. Yhteisasuminen normitettiin aineistossa väliaikaiseksi opiskelijoiden elämänvaiheeksi, joka poikkeaa muusta väestöstä. Yhteisasuminen kuitenkin nähtiin normina, jota ruokakunnan käsitteen määritelmät eivät tänä päivänä palvele. Aineistossa korostui valiokuntien huoli, kuinka opiskelijat, joilla on lapsia, pärjäävät taloudellisesti. Lisäksi valiokunnat nostivat avoliiton määritelmän ongelmalliseksi. Aineistosta ei selviä, miten avoliiton määritelmään liittyvät kriteerit ovat syntyneet. Määritelmän epämääräisyys jättää huomattavasti määrittelyvaltaa Kelalle heidän myöntäessään opiskelijoille yleistä asumistukea. Kelan asema korostuu kahden henkilön asuessa yhdessä, sillä heidät määritellään ensisijaisesti avoliittoon, elleivät hakijat pysty näyttämään toisin. Olen analysoinut Kelan määrittelyvaltaa myös Suomen perustuslain (PL 731/1999 10 §) perusoikeuden yksityiselämän, kunnian ja kotirauhan näkökulmasta. Tutkielmani perusteella ruokakunnan määritelmää tulisi päivittää vastaamaan paremmin perheiden monimuotoisuutta.

Pro gradu -tutkielmassani kuvaan seksuaalikasvatusta peruskoulun yläkouluikäisten oppikirjoissa vuosina 1972–2013. Tavoitteenani on tehdä seksuaalisuuden normeja näkyviksi, sekä tarkastella normaalin ja epänormaalin välisen rajanvedon historiallisuutta ja muuttuvaista luonnetta. Tässä tarkoituksessa olen pyrkinyt erottamaan ajallisten jaotteluiden sisällä esiintyvät keskeisimmät seksuaalisuuden diskurssit ja niiden rakentaman kehityskaaren. Aineistona käytän peruskoulun oppikirjoja. Oppiainekohtaisen rajauksen sijaan olen pyrkinyt pitämään tarkasteluni mahdollisimman laajana ja analysoinut uskonnon, uskonnon historian ja siveysopin, elämänkatsomustiedon, biologian, terveystiedon sekä kansalaistiedon oppikirjoja. Näin ollen aineisto noudattaa tarkastellun ajanjakson aikana muuttuvia painopisteitä myös tästä näkökulmasta. Oppikirjat sisältävät erilaisia seksuaalisuuden diskursseja, joista olennaisimmiksi olen nostanut kristillisen moraalin, sekulaarin, perhekasvatuksellisen, biologisen, terveydellisen sekä seksuaaliterveydellisen diskurssin. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Michel Foucault’n ja Nikolas Rosen ajatuksille vallasta, sisäistetyistä normeista ja subjektiksi tulemisen ehdoista ja edellytyksistä. Näin ollen kyse on väistämättä myös valtaan liittyvistä kysymyksistä. Tutkielmani kysymyksenasettelun kannalta olennaisinta on strategisesti integroiva valta, tuottava valta. Kysymys ei ole siitä, kenellä on valtaa, vaan siitä, miten valtasuhde muovaa ja muotoilee subjektin. Subjekti on kiinnittynyt olosuhteisiin, joissa se syntyy. Oletus vallasta, joka tukahduttaa ”aidon” subjektin on siis strategisesti integroivan vallan näkökulmasta mieletön; subjekti ei edellä valtaa, sillä vallan ulkopuolta ei ole. Rose on jatkanut Foucault’n viitoittamalla tiellä ja tarkastellut subjektiviteettia suhteessa vapauttamisen pedagogiikkaan. Keskeiseksi teesiksi erottunut velvollisuus tulla vapaaksi on keskeisessä asemassa tarkastelemassani aihepiirissä, seksuaalikasvatuksen normeissa. Analyysini perusteella oppikirjat asettavat murrosiän seksuaalisen heräämisen alkupisteeksi. Oppikirjojen mukaan lapsuus ja lapsuudenperhe ovat myöhemmän seksuaalisen kehityksen taustatekijöitä. Oppikirjojen ymmärryksen mukaan murrosikä on merkinnyt nuoren kasvua sukupuoliseksi olennoksi ja tämän sukupuolisuuden myötä on herännyt myös nuoren seksuaalinen halu. Sukupuolisuus ja seksuaalisuus kietoutuvat aineistossa yhteen erottamattomalla tavalla; seksuaaliseksi kasvaminen on sukupuoleen kasvamista. Usein tämä pelkistyy myös kaksijakoisen sukupuolikäsityksen korostamiseksi, jossa sukupuoliero ja sukupuolten vastakkaisuus selittävät heteroseksuaalisen halun heräämistä. Sukupuolieroon perustuvan heteroseksuaalisen halun kuvaaminen on yksi selitys sille, miksi ei-heteroseksuaalisuus rajataan toistuvasti oppikirjoissa seksuaalisen kehityskaaren ulkopuolelle. Kehityskaari kulkee ihastumisesta rakastumiseen ja seurustelusta avioliittoon sekä perheen perustamiseen. Seksuaalinen kehityskaari ja seksuaalisuuden diskurssit kokevat suuren muutoksen, kun seksuaalikasvatuksesta tulee osa terveystiedon oppiainetta. Seksuaaliterveydellinen diskurssi läpäisee seksuaalikasvatuksen, ja muut diskurssit jäävät toissijaisiksi. Kutsun tätä seksuaalikasvatuksen suureksi murrokseksi, sillä se merkitsee tarkastellun ajanjakson olennaisinta irtiottoa aikaisempaan sekä uudenlaisen seksuaalisuuden subjektin muotoutumista. Seksuaalisuudesta tulee uudella tavalla osa itsensä etsimistä, minuutta ja persoonallisuutta. Seksuaalikasvatuksen kiellot muuttuvat sisäisen pohdiskelun ja valintojen tekemisen alueeksi. Tämä merkitsee pyrkimystä normittomaan seksuaalikasvatukseen. Muutos ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä myös normittomuutta tavoitteleva seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. Uudenlainen seksuaalisuuden subjekti merkitsee Rosea mukaillen velvollisuutta tulla vapaaksi. Ei-heteroseksuaalisuuden toiseuttaminen ja sukupuolikohtaiset normit eivät myöskään aineistosta katoa, vaikka liikkumavara murroksen myötä lisääntyy. Elämänkaareen liittyvät normit eivät tyystin menetä merkitystään, mutta niiden vapaavalintaisuus korostuu aikaisempaa enemmän. Lisäksi oppikirjoissa nousee esiin etninen toiseuttaminen, sillä liberaali ja vapaa toimija, valintoja tekevä seksuaalisuuden subjekti, kuvataan usein etniseen suomalaisuuteen palautuvana normina, jonka ulkopuolelle suljetaan seksuaalisesti epävapaiksi kuvatut etniset toiset. Voidaankin todeta, että myös normittomuuteen pyrkivä seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. 2000-luvun tärkeimmät seksuaalikasvatuksen normit liittyvät subjektiin ja toimijaan, ei elämänkaareen.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin piirityöskentelyä vaihtoehtoisena muotona IT-organisaation kokouksessa. Tutkimuksen tavoit-teena oli tutkia piirityöskentelyn kokemusta organisaatiokontekstissa. Tutkimuskysymykseni oli miten osallistujat kuvaavat koke-muksiaan toteutuneista piireistä, kun tietyt soveltamani piirin elementit ohjaavat vuorovaikutusta. Kokoukset tapahtuvat usein tietyllä tutuksi tulleella kaavalla, ja tämä tutkimus sai alkunsa siitä ajatuksesta, mitä perinteinen piiri voisi tuoda mukanaan. Ihmiset ovat kokoontuneet kautta aikojen keskustelemaan piiriin erilaisista asioista. Puhetta on ohjailtu esimerkiksi puhe-esineellä, joka antaa puheoikeuden ja kiertää henkilöltä toiselle. Tutkielmani edustaa sosiaalipsykologista pienryhmätutkimusta. Taustateorioiksi valitsin sosiaalipsykologisista peruskäsitteistä normit, konformisuuden, avautumisen ja koheesion, koska ne tulivat esille piiriin liittyvissä aikaisemmissa tutkimuksissa. Toteutin tutkimukseni IT-organisaatiossa, jossa piiri järjestettiin neljä kertaa tavallisen viikkokokouksen sijasta. Moderoin yhdessä kokouksen vetäjän kanssa piirimuotoiset kokoukset. Empiirinen tutkimusaineisto koottiin keräämällä kirjalliset palautelomakkeet piirimuotoisen kokouksen jälkeen sekä haastattelemalla myöhemmin neljää osallistujaa. Tutkimuksen analyysimenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi. Analyysi soveltaa aineistolähtöistä lähestymistapaa, ja sen avulla tutkin ihmisten kokemusta ja tulkintaa yksittäisistä piirityöskentelykerroista. Tutkimustuloksissa tuli esille viisi pääluokkaa: hallittavuus, vuorottelu, osallistuminen, asioiden käsittely sekä inhimillinen yhteys. Kaikissa pääluokissa näyttäytyi sekä niihin liittyvä myönteinen ulottuvuus että niiden vastaulottuvuus. Piirityöskentely koettiin monelta osin helpottavan kokouksen käytännön etenemistä. Osallistujat pääsivät puhumaan ja piiri rohkaisi osallistumaan. Piiri koettiin myös hyväksi tavaksi kohdata toisia osallistujia ja käsitellä hankalia asioita. Vastaulottuvuudet toivat tässä tutkimuksessa ilmi piiriin liitettyjä epämukavia tuntemuksia sekä heikkouksia. Piirityöskentely koettiin osin hitaaksi, epäkäytännölliseksi ja tällaiseen IT-kontekstiin epäsopivaksi tavaksi kokoustaa. Puheen vuorottelu aiheutti joillekin jännittämistä, ja osallistuminen koettiin osin pa-kottavaksi. Koettiin myös, että on muitakin keinoja käsitellä asioita, ja avautuminen eli asioiden paljastaminen itsestä muille saatettiin kokea haavoittavaksi. Vertailin tuloksia aikaisempiin tutkimuksiin piirityöskentelystä käytännön tasolla. Suhteutin tuloksia niihin sosiaalipsykologian käsitteisiin, jotka tutkimuksessani näyttäytyivät. Näiden pohjalta muodostin tutkimuksen tuloksista johtopäätökset. Reflektoin työni lopuksi tuloksia myös hieman laajemmin liittyen siihen, miten piirityöstelyä voisi hyödyntää tukemaan organisaation vuorovaikuttei-suutta ja dialogisuutta. Piirityöskentelyllä on olemassa omat norminsa ja ideaalinsa. Osallistujille on tärkeää sanoittaa ja sopia niistä asioista, joilla voi-daan lisätä piirin turvallisuutta. Organisoimattomana piiri voi johtaa kielteisiin kokemuksiin. Piirityöskentelyn moderaattorin osaamisella ja keskustelun säännöistä sopimisella voidaan todennäköisesti vähentää jännitystä aiheuttavia tekijöitä sekä lisätä turvalli-suudentunnetta. Näin saadaan työskentelymallin parhaat puolet esille. Tutkimuksen pohjalta voidaan todeta, että piirityöskentely on yksi vaihtoehtoinen muoto toteuttaa yhteisöllisyyttä lisäävä työyhteisön kokoontuminen. Tässä tutkimuksessa esiin tullut tieto on hyödyllistä niille, joita kiinnostaa piirityöskentelyn soveltaminen business-kontekstissa ja toisaalta joita kokousten vuorovaikutukseen liittyvät asiat kiinnostavat yleisemminkin.

Työn tarkoitus on ollut selvittää, millaisia säätelyn ja vallankäytön muotoja löytyy tyttöjen pukeutumis- ja ulkonäkönormien taustalta, sekä kuinka tyttöjen pukeutumis- ja ulkonäkönormit ilmenevät käytännössä. Tutkimuksen nimi – Seksuaalisuus, valta ja vaara – viittaa tyttöjen ulkonäkönormeihin liittyvään ristiriitaisten odotusten ja rajoitusten koodistoon. Seksuaalisuus ja sen korostaminen tai häivyttäminen on yksi keskeisesti pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvä elementti. Tyttöjen ja naisten seksuaalisuuteen liittyvät aina myös vallan ja vaaran aspektit. Valtaa käyttävät sekä tytöt itse ulkonäkövalintoja tehdessään, mutta toisaalta tyttöjen ulkonäkönormien taustalla vaikuttavat usein abstrakteina näyttäytyvät, laajemmin kulttuurilliseen ja yhteiskunnalliseen aikaan ja paikkaan liittyvät valtamekanismit. Tutkimuksessa on oltu kiinnostuneita nimenomaan siitä, minkälaista valtaa tytöt itse käyttävät pukeutumis- ja ulkonäkövalintoihinsa liittyen, keitä mahdolliset muut vallankäyttäjät ovat, sekä minkälaisia sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä vallankäytön muotoja ulkonäkövalinnat pitävät sisällään. Työssä on hyödynnetty erityisesti feministisen tutkimuksen, nuorisotutkimuksen, tyttötutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen piirissä käytyjä keskusteluja. Työn kannalta olennaisia käsitteitä ovat tyttöjen pukeutumisnormien ja niitä säätelevien valtamekanismien ohella nuoruus, sukupuoli ja ruumiillisuus. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu syksyllä 2009 ja keväällä 2010 kerätyistä haastatteluaineistosta. Tutkimusta varten tehdyt kuusi ryhmähaastattelua tehtiin kahdessa helsinkiläisessä yläasteessa, joissa haastateltiin yhteensä seitsemäätoista kahdeksasluokkalaista tyttöä. Tutkimuksen metodologisena lähtökohtana on etnografinen lähestymistapa sekä feministinen etnografia. Tutkimuksen kannalta olennaista on ollut tarkastella sitä, kuinka valta tulee näkyväksi tietyissä ulkonäkönormeissa, sekä kuinka osapuolet rakentavat ja purkavat erityisesti sukupuoleen liittyviä valtasuhteita. Työssä on toisaalta kiinnitetty huomiota myös siihen, kuinka tytöt aktiivisesti rikkovat tai karnevalisoivat omaa pukeutumistaan ja ulkonäköään koskevia normijärjestelmiä. Tutkimuksessa on haluttu tuoda esiin tätä tyttöjen jatkuvasti käymää rajanvetoa heihin kohdistuvien sukupuoliodotusten ja -normien, sekä näiden vastustamisen ja rikkomisen välillä. Tytöt eivät aina mukaudu omaa sukupuoltaan koskeviin normeihin, vaan myös aktiivisesti tekevät omanlaistaan, valtaapitävää sukupuolta. Täysin riskitöntä tämä ulkonäkönormien vastustaminen ja toisintekeminen ei kuitenkaan ole, vaan vaarana on aina tulla leimatuksi ja suljetuksi sosiaalisen piirin ulkopuolelle. Normikontrollin käytäntöönpanijana toimii tällöin tyttöjen sosiaalinen konteksti, useimmiten koulu- ja ikätoverit. Tämä länsimaisissa yhteiskunnissa tyypillinen tyttöjen ja naisten toiminnan rajoittamisen strategia rakentuu heidän toimintansa seksualisoimiselle: tyttöjen mielipiteet, ajattelu, teot ja käytös tulkitaan sukupuoli- eikä persoonalähtöisesti, josta syystä ulkonäkönormit ja niiden rikkominen herättävät niin paljon tunteita. Avoin naisen seksuaalisuus koetaan uhkana vallitsevalle yhteiskunta-, mutta erityisesti sukupuolijärjestykselle, joka asettaa miehen ja mieheyden naista ja naiseutta korkeammalle. Olemuksellisen naiseuden imperatiivi, eli kulttuurissamme tyttöihin kohdistuva vaatimus näyttää kauniilta ja viehättävältä vaikuttaa tyttöjen ulkonäkönormien taustalla yhdessä huoraksi leimautumisen pelon kanssa – on näytettävä kauniilta ja viehättävältä, muttei liikaa. Toisaalta tämän kaksitahoisen vaatimuskehikon ulkopuolelle on suljettu jo huoraksi leimattu tyttö, joka koetaan pelottavana, yhteisön tasapainoa uhkaavana tekijänä. Seksuaalinen maine on edelleen merkityksellinen tyttöjen ja heidän tekemistensä arviointiin käytetty kriteeri, jolloin maineen menettämistä voidaankin tarkastella kulttuurin arvojärjestelmien rituaalisena vahvistamisena ja ylläpitämisenä Vaikka median vahvistama itsenäisen, vahvan – sekä valkoisen ja keskiluokkaisen – tytön ideaali on luonut kuvaa feminismin tarpeettomuudesta nykytyttöjen elämässä, todellisuus näyttäytyy kuitenkin kovin toisenlaisena. Seksuaalisen vapautumisen voidaan ainakin toistaiseksi jääneen illuusioksi, sillä kauneuspaineet ja kehon muokkaaminen kaupallisten ihanteiden mukaisesti näyttäisivät edelleen olevan osa tyttöjen arkea kaikesta tasa-arvon ja valtaistumisen retoriikasta huolimatta.