Browsing by Subject "nostalgia"

Tässä työssä tarkastellaan teknologiasta kertomisen tapoja ja retoriikkaa kilpakirjoitusaineistossa. Tutkielman aineisto koostuu Joensuun yliopiston ETIM-tutkimushankkeen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2007 järjestämän Minä ja teknologia -keruun vuoden 1945 jälkeen syntyneiden vastauksista eli yhteenä 14 teknologiaelämäkerrasta. Vastaajien ikähaarukka on 24-vuotiaasta 61-vuotiaaseen. Työn tavoitteena on löytää erilaisia asenteita teknologisia muutoksia kohtaan ja tarkastella, kuinka ihmiset kertovat itsestään muutosten keskellä eri elämänvaiheissaan. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on tarkastella, kuinka aineiston kertojat asemoivat itseään ja muita toimijoita teknologiaelämäkerroissa ja mitä merkityksiä positioihin kytkeytyy. Toiseksi selvitetään, millaisin syin ja keinoin teknologisia muutoksia vastustetaan tai pidetään hyväksyttävinä. Tutkin positiointianalyysin avulla kertojien tuottamia positioita suhteessa eri teknologioihin. Retorisen diskurssianalyysin kautta keskityn teknologian hyväksynnän ja vastustuksen piirteisiin. Positiot kytkeytyvät aineistossa sukupolveen, ikään, koulutustaustaan, sosiaalisiin suhteisiin ja sukupuoleen. Omaa aktiivista toimijuutta korostetaan toistuvasti kerrottaessa itselle mieluisista teknologioista. Oma positio uhrina tai muiden toiminnan kohteena korostuu kerrottaessa itselle vieraasta tai vastenmielisestä teknologiasta. Menneisyyden teknologiamuistot ovat usein nostalgisesti latautuneita, kun taas uutta teknologiaa arvioidaan käytettävyyden ja hyötynäkökulman kautta. Uutta teknologiaa merkityksellistetään myös vertaamalla sitä vanhaan. Aineiston iäkkäämpien kertojien teksteissä vanhuksiin liitetään stereotypioita osaamattomuudesta ja haluttomuudesta uuden teknologian suhteen, ja nuoret saavat negatiivisesti latautuneita luonnehdintoja teknologian käyttäjinä ja suunnittelijoina. Itselle mieluisat teknologiat esitetään tavallisina ja sitä kautta hyväksyttävinä, mutta kielteiseksi koettu teknologia etäännytetään itsestä ja omasta arjesta erilaisten kategorisointien kautta. Teknologisoituva yhteiskunta esitetään sekä mahdollisuutena parempaan elämään että epätasa-arvoisena sekä perinteisten taitojen ja tapojen rapistajana. Menneisyys näyttäytyy suuressa osassa kirjoituksista nostalgisena aikana, jolloin kasvokkainen kanssakäyminen ja tasa-arvo toteutuivat kirjoitushetken nykyisyyttä paremmin. Aineistossa käsitellään runsaasti myös ympäristöongelmia, joiden suhteen teknologia näyttäytyy paitsi ongelmien syynä, myös potentiaalisena väylänä kestävälle kehitykselle. 2000-luvun teknologiset muutokset synnyttävät aineistossa runsaasti kritiikkiä ja näyttäytyvät myös uhkina etenkin suuriin ikäluokkiin kuuluvien vastaajien keskuudessa. Teknologian tutkimus, joka käsittelee ihmisten kokemuksia ja asenteita, onkin sovellettavissa esimerkiksi palvelumuotoiluun väestön ikääntyessä ja palveluiden sähköistyessä.

Regional mascots in Japan are utilized in several different ways from place branding, tourism marketing and business to administrative soft power functions. With the Japanese tourism industry relying heavily on domestic travel, regional mascots are parts of campaigns designed to market rural travel locations to domestic audiences. Predating the use of mascots, these campaigns have long marketed rural destinations as imagined homeplaces utilizing the culturally bound nostalgic imagery of hometown, furusato. The concept of homeplace is intimately connected to the locally observable phenomenon of indulgent interdependence in Japan, amae. This study aims to find nostalgic triggers identifiable in the framework of furusato and amae in regional mascots and their campaigns through qualitative representational analysis. Nostalgia is conceptualized as an emotional response containing a mixture of positive and negative feelings for things no longer available. In addition to personal nostalgia, nostalgia can be experienced towards a collectively shared cultural past or a historical time, in which case the nostalgic experience is simulated. In advertising texts, nostalgic triggers provide a means for greater consumer involvement. In the Japanese cultural context, nostalgic experience is often connected to the sense of homelessness and yearning for homeplace. While personal nostalgia for furusato is possible, the majority of nostalgic experience can be categorized as collective or historical. Things like local specialty products, events and activities may serve as nostalgic triggers. Amae ties in with furusato through the collective nature of village life and interdependence, whereas cute culture connects with amae through feelings of comfort and indulgence. Character culture enables affective consumption and escape into simulated worlds. The representation analysis utilized follows the constructionist approach to representation and meaning making, where reality is constituted from meaning making processes. This approach allows the search of denotative and connotative connections between mascot campaign content and furusato imagery. The analysis focuses on four regional mascots and their campaigns. The material introduced includes design, promotional activities, products and content produced for the characters. Content analysed is multimodal including audiovisual material, websites, blogs and social media channels. The representations in the campaigns are found to constitute locations as imagined homeplaces and communities. Similarly, the analysis discovered possibilities for nostalgia through experiences of amae. Nostalgic triggers identified through the analysis evoke either personal, collective or historical nostalgia. Notions of tradition, home, childhood, nature, festival culture, cuisine and local specialties are identified as powerful nostalgic triggers in the Japanese cultural context. As the outcome of nostalgic feeling cannot be guaranteed, further study is recommended for the confirmation of the occurrence of nostalgic reactions to these triggers from a larger sample of material.

Tutkielmassani analysoin Rosa Liksomin Finlandia-palkittua romaania Hytti nro 6 ironisen neuvostonostalgian näkökulmasta. Romaani kertoo suomalaisesta opiskelijatytöstä ja venäläisestä miehestä, jotka sattuman sanelemina matkustavat samassa hytissä junalla Moskovasta Ulan Batoriin 1980-luvun loppupuolella. Tarkastelen tutkielmassani, millaista ja millaisissa yhteyksissä Liksomin romaanissa esiintyy nostalgiaa. Samalla pohdin, miten nostalgia ironisoituu ja mitä seurauksia ironisoitumisella on. Lisäksi analysoin kirjailijalle tyypillisiä, liksomilaisen nostalgian piirteitä, joita on tutkinut myös Kasimir Sandbacka. Tutkielmani perustuu pääasiallisesti Hytti nro 6:n lähilukuun, jota kontekstualisoin kirjallisuudentutkimuksen nostalgiateorioilla ja ironian tutkimuksella. Keskeisiä nostalgiasta ja ironiasta kirjoittaneita teoreetikkoja tutkielmani kannalta ovat Svetlana Boym, Karin Johannisson ja Linda Hutcheon. Lisäksi osoitan Malcolm Chasen ja Christopher Shawn asettamien reunaehtojen mukaisesti, että teoksessa ilmenee nostalgiaa. Analyysini mukaan olennaisena nostalgiaa tuottavana kontekstina teoksessa on Neuvostoliiton ja Venäjän historia, jota matkustajat katsovat maisemallisena näytöksenä junan ikkunasta. Teoksen johtomotiivit ”Kaikki on liikkeessä” ja ”Taakse jää” rakentavat nostalgiaa ja toimivat romaanin neuvostonostalgisina tunnussanoina. Maisemien lisäksi runsas ruokasanasto ja tyypillisten venäläisten ruoka-aineiden toisteisuus sekä kulutustavaroiden yksityiskohtainen kuvailu ja nimeäminen toimivat neuvostonostalgiaa tukevina motiiveina. Osoitan tutkielmassani, että ironian keinoina teoksessa käytetään esimerkiksi väitenegaatiota, liioittelua ja groteskia. Romaanin ironinen neuvostonostalgia ilmenee muun muassa tytön tuntemana koti-ikävänä, vierauden tunteena ja unohduksena, mutta myös esimerkiksi miehen ironisena katseena menneisyyteen sekä molempien toiveina paremmasta tulevasta. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että liksomilaisessa nostalgiassa ei kielletä menneisyyden kaipuuta vaan se otetaan ironisen tarkastelun kohteeksi. Hytti nro 6:n nostalgia on sekä sentimentaalista ja konservatiivista että ironista ja kyseenalaistavaa.

Tutkielmani tavoitteena on kuvata lähiruokaa ilmiönä. Tarkastelen lähiruokaa ja helsinkiläisten kuluttajien käsityksiä lähiruuasta kolmen teeman kautta. Ne ovat vastuullisuus, identiteetti ja nostalgia. Tarkoitus oli pohtia ja selvittää, kuinka kuluttajat määrittelevät lähiruuan, mitä lähiruoka merkitsee kuluttajille ja millaisia merkityksiä lähiruokaan liitetään. Tutkimukseni empiirinen osuus koostuu 22 kuluttajan haastattelusta ja lähiruokaan erikoistuneissa liikkeissä tekemistäni havainnoista. Haastateltavia sain kontaktoimalla suoraan lähiruokaostoksilla olleita kuluttajia. Litteroituani ja koodattuani haastatteluaineiston, analysoin sen teemoittelun avulla. Tekemieni haastattelujen ja havaintojen pohjalta tein päätelmiä kuluttajien lähiruokaan liittämistä määritelmistä, merkityksistä ja asenteista. Tutkimuksessa selvisi, että kuluttajat määrittelevät lähiruuan ensisijaisesti sen tuottajan, myyntipaikan ja ruuan kulkeman matkan perusteella. Lähiruuan tuottaja on pientuottaja. Kuluttajan on helppo määrittää lähiruoka sen myyntipaikan perusteella, koska lähiruokaa myydään pääasiassa toreilla, kauppahalleissa, tilamyynnissä ja erikoisliikkeissä. Lähiruuan kulkeman matkan tulisi olla mahdollisimman lyhyt. Lisäksi ruuan alkuperän tulee olla tarkasti tiedossa. Tämän tutkimuksen perusteella lähiruoka voitaisiin määritellä ”perinteitä kunnioittavaksi ruuaksi, joka valmistuu käsityönä lähellä kasvaneista, puhtaista ja aidoista raaka-aineista”. Tutkimuksessa havaittiin, että useimmat kuluttajat rinnastavat kotimaisen ruuan lähiruokaan. Lähiruoka on kotimaista, mutta useimmiten se saa kotimaisuuden lisäksi tarkempia määritelmiä. Lähiruoka merkitsee kuluttajille makua, terveellisyyttä ja vastuullisuutta. Tähän perustuvat myös tutkimuksessa esiin tulleet lähiruuan kuluttajatyypit: kulinaristit, puhtaan ruuan ystävät ja maailmanparantajat. Lähiruokaan suhtaudutaan hyvin avoimesti ja luottavaisesti, mutta ongelmana on jakelu ja tuotteiden saatavuus. Lähiruuan kuluttajat ovat tällä hetkellä pääasiassa ihmisiä, joilla on aikaa ja kiinnostusta itse ottaa selvää tuotteista ja niiden saatavuudesta. Kuluttajat liittävät lähiruokaan vahvasti käsityöläisyyden ja itse tekemisen. Kaikkein aidointa lähiruokaa on itse kasvatettu, kerätty, kalastettu tai metsästetty ruoka. Lähiruokaa pidetään ensisijaisesti vaihtoehtona teollisesti tuotetulle ruualle. Lähiruoka herättääkin ihmisissä usein nostalgisia tunteita eli kaipuuta menneeseen aikaan, jolloin ruoka oli ”rehellisesti tuotettua” ja maut ”aitoja”. Lähiruoka tuottaa heille tunteita, elämyksiä ja makuja, joita kaupunkiympäristössä ei muuten pysty saavuttamaan.

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään DDR:n arkipäivän muistamista ja museoimista sekä DDR-nostalgiaa eli Ostalgieta. Tutkielmassa esitellään erilaisia näkökulmia muistin ja nostalgian muotoutumiseen ja pohditaan sitä, millä tavoin Saksan menneisyys ja historiapolitiikka ovat vaikuttaneet siihen, kuinka DDR:n menneisyyttä nykyään käsitellään. Työ perustuu Berliinissä, Saksassa huhti-heinäkuussa 2010 kerättyyn aineistoon, joka koostuu haastatteluista, vierailuista DDR:n arkipäivää käsitteleviin museoihin sekä verkkoaineistosta. DDR:n arkipäivää esittelevissä museoissa DDR:n materiaalinen menneisyys on pyritty säilyttämään, jotta muisti siitä ei katoaisi. Museoiden näyttelyt herättelevät ja ylläpitävät muistia sekä valistavat kävijöitä siitä, millaista tavallinen ja arkinen elämä DDR:ssä oli. Museot luovat korostetun ei-poliittisilla ja arkipäiväisillä näyttelyillä vastanarratiiveja viralliselle valtion DDR:stä ylläpitämälle suurnarratiiville, jossa DDR nähdään pelkkänä totalitaarisena diktatuurina ja sorron symbolina. Yhteisöpalvelu Facebookista löytyvässä keskusteluryhmä DDR Zonenkinderissä ihmiset jakavat omakohtaisia ja subjektiivisia muistojaan menneestä. Ryhmä luo vapaan ja avoimen foorumin jakaa muistoja, tuntea yhteisöllisyyttä ja koota kollektiivista muistia menneestä. Sekä DDR-museot että DDR Zonenkinder synnyttävät vaihtoehtoisia näkemyksiä DDR:n menneisyydestä, nämä ovat muussa keskustelussa ovat jääneet vähemmälle huomiolle. DDR:n kaaduttua 1989 ja vuotta myöhemmin Saksojen yhdistyttyä alkoi Saksassa kiivas keskustelu siitä, kuinka DDR:n menneisyyttä tulisi käsitellä. Saksa on toistaiseksi ainoa maa, jossa on yhden vuosisadan aikana järjestetty kaksi totuuskomissiota: ensimmäinen holokaustin ja toinen DDR:n kaatumisen jälkeen. Saksan kielessä on jopa kaksi sanaa, Vergangenheitsbeweltigung sekä Geschichtsaufarbeitung, jotka tarkoittavat menneisyyden käsittelyä tai sen työstämistä. Voi siis sanoa, että vaikean menneisyyden käsittely on saksalaisten erityisosaamista. Totuuskomissio, rajavartioiden oikeudenkäynnit, Stasin arkistojen läpikäyminen sekä DDR:n vertaaminen kolmanteen valtakuntaan saivat itäsaksalaiset tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaisiksi, joilla ei ollut oikeutta omaan menneisyyteensä, mutta ei myöskään omaan tulevaisuuteensa. Itäsaksalaisista tuntui, ettei heidän elämänsä menneisyys näkynyt Länsi-Saksan hallinnoimassa historiankirjoituksessa. DDR:n nopea katoaminen niin poliittisena järjestelmänä kuin materiaalisena kulttuurina kiihdytti Ostalgien syntyä. Itäsaksalaisten vuosikymmeniä odottamat läntiset kulutushyödykkeet sekä vauraus ja hyvinvointi eivät saavuttaneetkaan itää siinä määrin ja yhtä nopeasti kuin siellä oli oletettu. Yhdistymisen aikaansaama euforia muuttui pian pettymykseksi, kun uuteen systeemin sopeutuminen ei onnistunut kivuttomasti. Analyysissa käytetään Daphne Berdahlin näkemystä Ostalgiesta keinona luoda vastanarratiiveja. Tämän lisäksi analyysissä tukeudutaan Paul Cooken näkemykseen Ostalgiesta Länsi-Saksan harjoittaman itäsaksalaisen kulttuurin ja historian kolonisaation vastustamisena. Tutkielmassa Ostalgie nähdään itäsaksalaisten vastarintana ja itsemääräämisoikeuden vaatimisena. Tutkielmassa tullaan myös siihen johtopäätökseen, että Ostalgiessa pohjimmiltaan kysymys on uuden järjestelmän ja länsimaisen kulttuurin hallitsemisesta ripauksella itäsaksalaista erityislaatuisuutta eikä niinkään menneisyyden haikailusta tai halusta palauttaa DDR valtiona tai poliittisena järjestelmänä. Ostalgien avulla itäsaksalaiset rakentavat uudenlaista identiteettiä uudessa systeemissä, mutta kuitenkin säilyttävät osan jotain vanhaa ja erityslaatuista.

This thesis explores the tropes through which the American South is represented in American popular music from the 1910s and 1920s. During the early 20th century, the music publishing industry based in New York City—often referred to as “Tin Pan Alley”—produced hundreds of popular songs whose lyrics romanticized the South as a harmonious paradise free from the troubles associated with living in the urban North. Although popular at the time, these so called “Dixie tunes” have faded into obscurity from the mainstream but continue to be performed in barbershop singing contests around the world. Rather than performing the songs as written in the early 20th century, Barbershop quartets and choruses present audiences with modernized arrangements that often include alterations to song lyrics. The dataset for this thesis consists of 18 “Dixie tunes” that have been used as repertoire by male barbershop groups competing in regional and international contests held by the Barbershop Harmony Society in recent decades. By categorizing the songs thematically, we discuss the most prominent cultural representations they depict. By using copies of original sheet music, we compare the original song lyrics with modern barbershop arrangements in order to understand what types of changes, additions or reductions have been made when these particular songs have been adapted into the barbershop style. We conclude that these songs portray the South through myths and archetypes like the “mammy”, the “happy darkie” and activities such as musical celebrations and performances, while the reality of racial tension in the region is not adressed. These depictions are often preserved in barbershop arrangements. However, lyrics are often altered in order to bowdlerize the racial stereotypes that are present in the original texts.