Browsing by Subject "nälänhätä"

Tutkielman tavoite on selvittää, millä tavalla yhteiskunnallinen muutos vaikuttaa 1800 - luvun lopun ja 1900- luvun alun joulukorttien kristillisiin kuva- aiheisiin. Suomalaisessa agraariyhteiskunnassa alkaa teollinen murros 1800- luvulla, ja se heijastuu koko yhteiskuntaan. Pystyykö yhteiskunta vastaamaan kansalaistensa muuttuneisiin tarpeisiin? Vaikuttaako murros joulukorttien kuva- aiheisiin? Tutkielmassa selvitetään syitä yhteiskunnan muuttumiseen ja sen vaikutukseen joulukorttien kristillisten kuva- aiheitten muuttumiseen. Joulun vietto ei ollut varhaiskristilliseen aikaan itsestään selvää, sillä seurakunta odotti Jeesuksen toista tulemista. Kristittyjen vainot olivat jatkuvat 300- luvulle saakka, jonka jälkeen kristillisyys ilmeni voimallisesti. Seimiä rakennettiin kirkkoihin, Paavi Liberiuksella oli Rooman ensimmäinen seimi, hopeinen, vuonna 360, jota kuljetettiin Rooman kaduilla jouluisin. Myös mysteerinäytelmät kehittyivät, kuuluisin niistä on Fransiskus Assisilaisen, messun yhteyteen, rakentama kokonaisuus 1200- luvun alussa. Seimet, mysteerinäytelmät ja paikalliset tavat joulun kontekstissa olivat esikuvia, joiden mukaan rakentui joulun kuvasto ihmisten mieliin. Tämä kuvasto toimi pohjana joulukorttiteollisuudelle, joka voimistui 1800- luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Teollistumiskautta ennen olivat ylemmät säädyt olleet mahdollisuudessa lähettää visiittikortteihin kirjoitettuja joulun toivotuksia toisilleen. Laajemmalle väestönosalle se ei ollut mahdollista heikon luku- ja kirjoitustaidon vuoksi. Esteenä oli myös tarveaineiden puute joulukorttien kotiperäiseen valmistamiseen. Suurempi este olivat toistuvat nälkä- ja katovuodet. Samaan aikaan, kun Macy´s tavaratalo teki hyvää tulosta, vuonna 1867 New Yorkissa, kärsittiin Suomessa, vuonna 1856 alkaneiden, nälkä- ja katovuosien huipusta, jonka seurauksena 26.000 lasta jäi orvoksi. Tosin samaan aikaan Suomeen tuotiin leluja ja valtiollinen kehitys jatkui. Ongelmien kenttä oli laaja, Suomessa oli ihmisiä, joita katovuodet eivät koskettaneet lainkaan. Tässä kontekstissa luku- ja kirjoitustaidon kehittyminen oli hidasta. Teollinen kehitys eteni ja sai työvoimansa ympäröivältä maaseudulta. Vähitellen työaikalait mahdollistivat koulunkäynnin. Rahapalkkaan siirtyminen teki mahdolliseksi myös joulukorttien ostamisen ja lähettämisen kotiin. Joulukorttien voimakkaasti lisääntynyt tuottaminen toi markkinoille kauniita, monivärisiä kortteja. Visiittikortit ja muut 1800- luvun sekalaisen kuvaston kortit olivat menneisyyttä, uudet kortit toivat joulun kuvaston kaikkien ulottuville. Postimaksujen halpeneminen teki mahdolliseksi lähettää niitä useammille sukulaisille.

Tämä tutkielma tarkastelee hätäravinnon hankintaa ja käyttöä vuosina 1684–1700. Kysymyksenasettelultaan kaksiosaisen työn alkupuolella tarkastellaan sitä, mitä hätäravintoa käytettiin ja millaisia edellytyksiä käytölle oli. Työn jälkipuolella vertaillaan hätäravintoon liittyvää rikollisuutta muuhun nälänhätärikollisuuteen. Tutkielmassa pohditaan luonnonvaraisten kasvien käyttömahdollisuuksia hätäravintona Antti Häkkisen esittämien ravitsemustieteellisten, tiedollisten ja taidollisten edellytysten valossa. Tutkimustuloksia vertaillaan Suomen 1860-luvun nälänhädästä tehtyihin tutkimuksiin sekä kansainväliseen nälänhätätutkimukseen. Tutkielman lähdeaineistona ovat kuuden läänin tai tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Aineiston rajaamisessa apuna käytetään tuomiokirjakortistoa. Aineisto kattaa 61 tapausta. Aineisto on osin fragmentaarista ja tuhoutunutta, mutta lähdekritiikin valossa se on pääosin luotettava. Tutkimuksen kohteena olevalle ajalle tyypillistä lähdeaineistoa lähestytään vähemmän käytetystä näkökulmasta keskittyen rikosten ohella rikosjutuissa mainittuun hätäravintoon. Oikeuden näkökulmasta merkityksettömän ilmiön tarkastelu mahdollistuu aineiston lähiluvun kautta. Tutkielmassa hyödynnetään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. 1600-luvun lopulla hätäravintona käytettiin pettua, tamppua, jäkälää, sammalta, olkea sekä akanoita. Harvemmin käytettyjä luonnonvaraisia kasveja olivat muun muassa suovehka, nokkonen, ohdake, suolaheinä sekä kasvien juuret. Hätäravinnon hankkiminen oli monivaiheinen prosessi. Se oli pääosin sidottu vuodenkiertoon, minkä vuoksi hätäravintoa täytyi varastoida keväällä ja kesällä ennen satotuhoja. Monien hätäravintona käytettyjen kasvien ravintoarvot ovat alhaiset. Useat kasvit olivat ihmisravinnoksi kelpaamattomia vielä ruoanvalmistusprosessien jälkeenkin, sillä ne aiheuttivat hengenvaarallisia suolisto-oireita. Mikäli hätäravintoa käytettiin ainoana ravintona, täytyi sitä syödä niin paljon, ettei heikentynyt elimistö sitä kestänyt. Hätäravinnon käyttö oli keino yrittää selvitä pahimman yli, mutta ravitsemuksellista hyötyä siitä ei juuri ollut. Hätäravinnon ravitsemuksellisesta heikkoudesta huolimatta sitä yritettiin hankkia rikollisin keinoin. Hätäravintoon liittyvien varkauksien ja henkirikosten määrä kasvoi suurten kuolonvuosien (1695–97) aikana. Varkaudet kohdistuivat lähes yksinomaan vähäpätöiseen hätäravintoon, eikä ravitsevampia ravintoaineita tuoda ilmi. Omaisuus- ja väkivaltarikoksiin syyllistyneet olivat tyypillisesti irtolaisina kulkevia kerjäläismiehiä. Henkirikosten kohteeksi saattoi joutua kuka tahansa ruokavaroja hallinnoinut henkilö. Rikosten hyöty jäi usein vähäiseksi. Nälkä ajoi jotkut häikäilemättömiin väkivaltarikoksiin, mutta monet rikoksiin syyllistyneistä on nähtävä nälänhädän uhreina. Rikollisuus on pääasiassa samankaltaista kuin historiallisten nälänhätien globaali tarkastelu on osoittanut. Tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta löytyy kuitenkin muutamia henkirikoksia, joiden motiivina on ruoan hankinta. Tällaisia rikoksia on globaalisti pidetty myytteinä. Kaiken kaikkiaan hätäravintoon liittyvä rikollisuus on nähtävä pääasiassa viimeisenä selviytymiskeinona, johon läheskään kaikki eivät turvautuneet.

Tutkielman aiheena on syksyn 1867 elintarvikekriisi sekä kriisin taustalla vaikuttanut talouspoliittinen päätöksenteko. 1860-luvulla laajentuva lehdistö sekä parantunut infrastruktuuri tarjosivat edellisiä vuosikymmeniä paremmat mahdollisuudet hädän torjuntaan. Kun syksyllä 1867 Suomea kohtasi viljakato, ei maahan kuitenkaan onnistuttu tuomaan riittävästi viljaa väestön tarpeisiin. Vaikuttiko aputoimien epäonnistumisen ja kriisin kärjistymisen taustalla tiedon, tahdon vai resurssien puute? Valtiovaraintoimituskunta ja sen päällikkö, J.V. Snellman, olivat vastuussa Suomen talous- ja apupolitiikasta. Tutkielman aineistona on hyödynnetty J.V. Snellmanin kirjoituksia ja kirjeenvaihtoa, jotka tarjoavat hyvän kuvan hänen talouspoliittisesta ajattelustaan. Hallinnon tietotasoa on puolestaan kuvattu läänien kuvernöörien valtiovaraintoimituskuntaan lähettämien satoennusteiden, lehdistön raporttien, viljan hintatietojen sekä kuvernöörien Snellmanille lähettämien kirjeiden avulla. Tutkielman tuloksena huomataan, että aputoimien epäonnistumista selittävät paitsi huonot taloudelliset resurssit, myös poliittisen tahdon puute. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Snellmanin apupolitiikan ohjenuorana kesällä 1867 oli pidättäytyminen vastikkeettoman avun antamisesta sekä ulkomaisen lainan otosta. Snellman ei kuitenkaan ollut ajatuksineen yksin, vaan ajatus liiallisen avun turmelevasta vaikutuksesta oli yleinen paitsi suomalaisessa keskustelussa, myös esimerkiksi Iso-Britanniassa Irlannin 1840-luvun nälänhädän aikaan. 1860-luvun epädemokraattinen hallinto puolestaan mahdollisti tilanteen, jossa yhteiskunnan yläluokan ja valtaapitävien arvomaailman oli mahdollista muovata kaikkia suomalaisia koskettava politiikka. Edes lehdistö ei kesällä 1867 noussut aktiivisesti vaatimaan hallitukselta vastuunottoa, vaikka raportoikin ahkerasti uhkaavasta elintarvikekriisistä. Myös hallinnon tietotasossa kesällä 1867 oli puutteita. Kuvernöörien viralliset kertomukset olivat pääsääntöisesti hieman liian optimistisia. Snellman ei kuitenkaan hyödyntänyt lehdistön tarjoamaa informaatiota virallisten kertomusten täydentäjänä. Edes lennätintä ei käytetty vuonna 1867 hädäntorjunnassa yhtä tehokkaasti kuin viisi vuotta aiemmin edellisen pahan kadon iskiessä. Näyttäisikin olleen kyse paitsi tiedon puutteesta myös siitä, että ei tahdottu tietää. Epäonnistumista viljantuonnissa selittää suurelta osin liian myöhäinen reagointi. Suomen 1860-luvun kriisi kuvastaakin nykyisinkin yleistä ilmiötä. Vaikka uhkaavan elintarvikekriisin merkit ovat usein ilmassa pitkään, ei siihen välttämättä reagoida.

Tarkastelen tutkielmassani Antiokiassa ja laajemmin myöhäisantiikin maailmassa vaikuttaneiden yhteiskunnallisten ilmiöiden suhdetta asketismin nousuun Antiokian seudulla 300-luvulla. Aikakauden nälänhätien ja levottomuuksien taustalla vaikutti useita ilmiöitä, jotka kannustivat etenkin yhteiskunnan vähäosaisimpia asettumaan symbolisesti yhteiskunnan ulkopuolelle askeeteiksi. Tässä työssäni tarkastelen näitä 300-luvun Antiokian taloudellisia, demografisia, yhteiskunnallisia ja ilmastollisia muutoksia sekä asketismin kehitystä ja selvitän, miten asketismi vastasi erilaisten ilmiöiden asettamiin haasteisiin. Tutkimusaineistonani olen hyödyntänyt myöhäisantiikin kirjallisia lähteitä, joita 300-luvun Antiokiasta on säilynyt melko runsaasti. Libanios ja Johannes Khrysostomos kertovat paljon Antiokian yhteiskunnasta omista näkökulmistaan. Heidän lisäkseen Antiokian seudun tapahtumista kirjoittavat muun muassa Ammianus Marcellinus, keisari Julianus ja Theodoretos Kyrrhoslainen. Myös aikakauden lainsäädäntö reagoi yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Aiheen ympäriltä – myöhäisantiikin taloudesta ja ilmastosta, asketismin synnystä, askeettien yhteiskunnallisista rooleista ja uskonnollisesta väkivallasta – on kirjoitettu runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Luon synteesin aikaisemmasta tutkimuksesta ja tarkastelen kattavammin yhteiskunnallisia syitä asketismin taustalla sekä asketismin harjoittajilleen tarjoamia ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Esitän, että asketismin laaja suosio etenkin alempien yhteiskuntaluokkien parissa liittyi aikakauden taloudellisten, demografisten, yhteiskunnallisten ja ilmastollisten muutosten mukanaan tuomiin haasteisiin. Talous- ja väestönkasvun kääntöpuolena 300-lukua leimasivat vaurauden ja maaomaisuuden voimakas keskittyminen, ruoantuotannolliset vaikeudet kasvavalle väestölle sekä työvoiman ylitarjonnasta johtunut maaseudun työväestön olojen heikkeneminen. Lisäksi kodittoman maalaisväestön kerääntyminen Antiokiaan työn ja ruoka-avustuksen toivossa loi sosiaalisia jännitteitä. Olosuhteiltaan maanviljelykselle erityisen otollisen ”roomalaisen ilmasto-optimin” päättyminen vaikutti luultavasti merkittävästi maatalousvaltaiseen yhteiskuntaan. Askeettista elämää arvostettiin kristittyjen parissa kaikissa yhteiskuntaluokissa ja myöhäisantiikissa se oli yksi harvoista yhteiskunnallisen nousun keinoista. Lähteissä korostuvista yläluokkaisemmista harjoittajista huolimatta askeettien suurin joukko oli aina alemmista yhteiskuntaluokista. Vetäytyminen yhteiskunnasta tarkoitti myös vetäytymistä maallisista velvollisuuksista. Askeetit tarjosivat heitä tukeville yhteisöille erilaisia palveluita etenkin korvattuaan maaseudun perinteiset jumalat. Jotkin karismaattiset askeetit saivat myös huomattavaa valtaa yhteisöjen edustajina. Askeettien henkilökohtainen jumalsuhde mahdollisti maallisten hierarkioiden ulkopuolelle asettumisen ja vapaan puheen viranomaisille ja rikkaille. Askeetit saattoivat harjoittaa myös muita uskonnollisia ryhmiä vastaan suunnattua väkivaltaa, joka sisälsi joskus sosiaalisten ryhmien välisen konfliktin piirteitä. Askeettien piispojen kanssa käymä kilpailu hengellisestä vallasta ja heidän aiheuttamansa yhteiskunnalliset häiriöt johtivat siihen, että hallinto ja kirkko pyrkivät rajoittamaan alkujaan monimuotoista liikettä helpommin hallittavaan muotoon.