Browsing by Subject "ohjaus"

Tutkimuksessa tarkastellaan alaluokan oppilaiden vuorovaikutusta koulukuraattorin ohjaamalla yhteisöllisellä tunnilla. Huomion keskiössä on erityisesti se, miten oppilaiden osallisuus rakentuu luokkahuoneessa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa silloin, kun koulukuraattori ohjaa sitä vastaus- ja aloituspuheenvuoroilla. Aineisto on kerätty eräässä pääkaupunkiseudun alakoulun luokassa koulukuraattorin opetus- ja ohjaustunnilla. Koulukuraattorin tunti on kuvattu kahdella kameralla ja litteroitu videonauhoituksen perusteella keskustelunanalyysin litterointiperiaatteita noudattaen. Aineisto on analysoitu keskustelunanalyysia soveltamalla ja ohjausnäkökulmaa painottaen. Keskustelunanalyysilla voidaan tarkastella vuorovaikutusta systemaattisesti ja yksityiskohtaisesti. Ohjausnäkökulman painottaminen puolestaan tuo näkyväksi kuraattorin tehtävän opettajana ja ohjaajana, ja sitä kautta avaa pääsyn ohjausvuorovaikutukseen ja osallisuuteen ohjaamisen lähemmälle tarkastelulle. Koulukuraattori ohjaa puheenvuoroillaan keskustelua ja sitä, mistä puhutaan ja kuka saa puheenvuoron. Luokkahuonekeskustelussa voidaan tunnistaa kahdenlaisia kuraattorin ohjauksellista vuorovaikutuskäytänteitä: ensinnäkin, oppilaiden puheenvuoroihin vastaaminen joko myötäilevästi tai kyseenalaistamalla puheenvuoro, toisekseen kuraattorin itse aloittamalla puheenvuorolla, jolla hän muun muassa ohjaa oppilaita tietynlaiseen toimintaan tai kutsuu oppilaita pohtimaan osallisuuden kannalta merkittävää asiaa. Koulukonteksti ja koulukuraattorin valta-asema luokassa yhtäältä mahdollistaa oppilaiden keskustelemisen osallisuudesta, mutta toisaalta myös ohjaa ja rajoittaa keskustelua sen suhteen, miten ja mistä puhutaan. Koulukuraattorin yhteisöllisen tunnin tavoitteena ja koulukuraattorin institutionaaliseen rooliin sisältyvänä tehtävänä on yhteisöllisyyden tukeminen ja oppilaiden osallisuuden vahvistaminen luokkayhteisössä. Koulukuraattorin puheenvuorot pohjautuvat kuraattorille määrättyyn institutionaaliseen tehtävään koulun sosiaalipedagogina. Institutionaalinen tehtävä näkyy koulukuraattorin oppilaille antamissa palautepuheenvuoroissa ja kuraattorin aloituspuheenvuoroissa. Kaikille puheenvuoroille yhteistä on se, että niiden tavoitteena on ohjata oppilaita kohti luokkayhteisön osallisuutta siten, kuin osallisuus koulukuraattorin institutionaalisen roolin ja siihen liittyvien tehtävien viitekehyksissä ymmärretään. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että koulukuraattori ohjaa oppilaiden luokkahuonevuorovaikutusta kohti osallisuutta luokkayhteisössä institutionaalisten tehtäviensä mukaisesti käyttäen erilaisia vuorovaikutuskeinoja. Keskustelun aloittavalla puheenvuorolla koulukuraattori käyttää kutsua tai pyyntöä osallistua vuorovaikutustilanteessa, tiedonantamista ja neuvontaa. Vastauspuheenvuoroilla koulukuraattori antaa tietoa ja neuvoja, kuten aloituspuheenvuoroilla, ja sen lisäksi hän antaa palautetta oppilaan puheenvuoroon kehumalla oppilasta. Vuorovaikutuskeinojen tunnistaminen ja analysointi mahdollistavat koulukuraattorin työmenetelmien kehittämisen ja siten oppilaiden osallisuuteen ohjaamisen edistämisen.

Mielenterveystyön käsitteellinen epämääräisyys on mielenterveystyön ohjaamista ja kehittämistä hankaloittava tekijä. Tutkielman yhtenä lähtökohtana onkin mielenterveystyön käsitteellistämisen edistäminen. Ikäihmiset väestöryhmänä ovat jääneet mielenterveystyössä vähemmälle huomiolle. Tutkielman tavoitteena on tarkentaa kuvaa ikäihmisten mielenterveystyön nykytilasta. Tämä tapahtuu tutkimalla empiirisesti ikäihmisiä koskevia mielenterveystyön muotoja mielenterveystyön nykyisessä kansallisessa normi- ja informaatio-ohjauksessa sekä mielenterveystyön ajankohtaisessa kehittämistyössä. Tutkielmassa mielenterveystyö tyypitellään kahden käsitteellisen tulkintakehyksen mukaisesti mielenterveyden edistämisen, mielenterveyshäiriöiden ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen tyyppeihin sekä psykiatris-lääketieteellisen ja yhteiskunnallis-rakenteellisen mielenterveystyön tyyppeihin. Työssä tutkitaan, millaisia eri mielenterveystyön tyyppejä edustavia mielenterveystyön muotoja aineistosta voidaan tunnistaa ja tarkastellaan mielenterveystyön muotojen ja tyyppien painottumista aineistossa. Tutkielman aineistona on ikäihmisten mielenterveystyön kansalliseen ohjaukseen liittyviä normi- ja informaatio-ohjauksen dokumentteja (lakitekstejä, strategialinjauksia, suositus- ja ohjelmatekstejä) sekä ajankohtaisen kehittämistyön kirjallisia kuvauksia (osia kehittämishankesuunnitelmista sekä mielenterveystyöhön kehitettyjä toimintamalleja). Tutkimuksen analyysimenetelminä olivat teoriaohjaava sisällönanalyysi ja määrällinen sisällön erittely. Alustavat analyysikehykset perustuivat mielenterveystyön tyypittelyihin ja aikaisemmin tunnistettuihin mielenterveystyön muotoihin. Alkuperäiset analyysikehykset täydentyivät aineistolähtöisessä tarkastelussa uudella mielenterveystyön tyypillä ”strateginen ja hallinnoiva mielenterveystyö” sekä uusilla mielenterveystyön muodoilla. Tulokset osoittavat, että mielenterveyden edistämisen, mielenterveyshäiriöiden ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen sekä strategisen ja hallinnoivan mielenterveystyön, samoin kuin yhteiskunnallis-rakenteellisen ja psykiatris-lääketieteellisen mielenterveystyön muotoja on tunnistettavissa ikäihmisten mielenterveystyön ohjauksen ja kehittämistyön dokumenteissa. Tutkimuksessa tunnistetut uudet mielenterveystyön muodot rikastivat mielenterveystyön käsitteellistämistä ja mahdollistivat aineiston yksityiskohtaista tarkastelua. Strategisen ja hallinnoivan mielenterveystyön sekä mielenterveyden edistämisen muodot korostuvat aineistossa. Yhteiskunnallis-rakenteelliset mielenterveystyön muodot painottuvat psykiatris-lääketieteellisiä enemmän. Ohjauksen ja kehittämisen dokumenteissa näkyvät hallinnonalakohtaiset lähtökohdat: psykiatris-lääketieteellisen mielenterveystyön tyypit painottuvat terveydenhuollon dokumenteissa ja yhteiskunnallis-rakenteellisen mielenterveystyön tyypit sosiaalihuollon dokumenteissa. Ohjauksen dokumenteissa ikäihmisten mielenterveyshäiriöiden ehkäisyn tyyppi on vähiten edustettuna, mutta korostuu enemmän kehittämisen dokumenteissa. Kehittämisaineistossa spesifisti ikäihmisten mielenterveyshäiriön hoitoon viittaavia sisältöjä on niukasti. Aineiston tarkastelu yhteiskunnallis-rakenteellisen ja psykiatris-lääketieteellisen tulkintakehyksen kautta tuo esille haasteet ikäihmisten mielenterveystyön kansallisessa ohjauksessa: hallinnonalakohtaisista painotuksista johtuen hallintorajat ylittävää yhteistä näkyä kehittämisestä voi olla vaikea muodostaa. Keskeisenä johtopäätöksenä tutkimuksen tuloksista voi todeta, että ikäihmisten mielenterveystyön ohjaaminen ja kehittäminen suunnitelmallisesti edellyttää sekä psykiatris-lääketieteellisten että yhteiskunnallis-rakenteellisten mielenterveystyön muotojen tunnistamista mielenterveystyöksi. Suurin osa ikäihmisten mielenterveystyöstä kohdentuu yhteiskunnallis-rakenteelliseen mielenterveystyöhön, psykiatris-lääketieteellisen hoidollisen mielenterveystyön sisällöt ovat aliedustettuna. Keskeisintä on saada mielenterveystyön eri muodot integroitua palvelujärjestelmään niin, että oikean muotoista mielenterveystyötä olisi oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tällaista ikäihmisten mielenterveystyön ohjaamista, johtamista ja rakenteistamista laaja-alaisesti on tulosten perusteella aineistosta tunnistettavissa kuitenkin vain vähän.

Tämä pro gradu -työn aihe on oopperaohjaamisen työprosessit. Gradun tutkimusalan erityisongelma on selvittää, miten oopperaohjauksen prosessit toimivat oopperaohjaajan näkökulmasta. Prosesseissa kohdistetaan huomio ohjauksen suunnitelmallisuuteen ohjaajan näkökulmasta (ohjaussuunnitelma) ja esiintyjän ohjaamiseen (ohjausprosessi). Tutkimus on toteutettu kvalitatiivisilla teemahaastatteluilla, joihin kutsuttiin suomalaisia ja ulkomaalaisia oopperaohjaajia. Ohjaajia valittaessa on otettu huomioon kokemus alalta ja soveltuva koulutus. Jokainen haastateltava on toiminut alalla vähintään kymmenen vuotta, ohjannut sekä Suomessa että ulkomailla, ja profiloitunut erityisesti oopperaohjaajaksi. Tutkielma käsittelee oopperaohjaamisen työprosessia, eli miten se muodostuu ja mistä elementeistä se koostuu. Toisena tavoitteena on saada selville, minkälaisia työmenetelmiä se sisältää. Tästä lähtökohdasta lähdettiin rakentamaan puolistrukturoitua teemahaastattelua, jonka pohjalle tuotettiin teema-alueiden kysymykset. Teemahaastattelujen kysymykset ovat tutkijan itse laatimia. Tutkielman tärkeimmän osan muodostavat analyysi PDCA- metodin pohjalta, johon verrataan oopperaohjaajan työprosessia ja oopperaohjaamiseen liittyvää terminologiaa. Oopperaohjauksen paradigmaattinen muutos (Regietheater) 1970-luvulla on viime aikojen isoin muutos oopperaohjauksen kentällä, ja siihen lukeutuu monenlaisia aspekteja joita käydään läpi myös tässä pro gradu -työssä. Tämän pro gradu -työn valossa on löydetty kaksi oopperaohjauksen prosessimallia, jotka poikkeavat toisistaan. Molemmissa on havaittu kaksi toisestaan poikkeavaa tapaa toteuttaa PDCA- metodia. Silti molemmat ovat käyttökelpoisia toimintatapoja, mutta vaikuttavat eri tavalla ohjausharjoitusvaiheen osallistujiin ja tuloksiin. Ilman Suomen Kulttuurirahaston ja Tellervo ja Juuso Waldénin säätiön avustusta kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden osuus olisi tutkielman lähdeaineistona pienempi ja kansainvälinen ote tutkimusaiheeseen rajoitetumpi.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Teknillisen korkeakoulun Tuotantotalouden osaston jatko-opintojenohjauksen nykykäytännöt ja kartoittaa jatko-opiskelijoiden kokemuksia jatko-opintojen ohjauksesta. Lisäksi haluttiin kehittää ohjauksen käytäntöjä. Tutkimusote oli kvalitatiivinen ja pääasialliset tutkimusmenetelmät olivat grounded theory ja teemahaastattelu. Jatko-opiskelijoita haastateltiin yhteensä 18 Tuotantotaloudenosaston kaikilta jatkokoulutuslinjoilta: perinteiseltä linjalta, valtakunnallisesta tohtoriohjelmasta ja teollisuuden tohtoriohjelmasta ExIMasta. Tutkimuksen teoriapohjana olivat konstruktivistinen oppimiskäsitys ja sosiaalikonstruktivismi. Tutkimuksessa pyrittiin löytämään tutkimuksen teon elementit ja selvittämään, kuinka tutkijankoulutusprosessia tulisi konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaisesti tukea. Tieteellisen tiedon tuottamista sosiaalisena prosessina ja ryhmän tukea tutkimuksen teossa käsiteltiin sosiaalikonstruktivistisen teorian avulla. Tutkimuksen päätulokseksi saatiin, että jatko-opiskelijan tutkimusprosessin ohjaamiseen kaivataan suunnitelmallisuutta ja struktuuria. Tutkimuksen tuloksena esitetyn ohjausmallin mukaan opiskelija halutaan aktivoida pohtimaan omia tavoitteitaan ja tutkimuksen teon etenemistä sekä ohjaustarpeitaan jatahoja, joista ohjausta voi hakea. Tämän prosessin tueksi sekä jatko-opiskelijan ja ohjaajan avuksi tutkimuksessa esitetään käytännön työkalu, ohjaussuunnitelma. Yksilöohjauksen järjestäminen on kaikilla jatkokoulutuslinjoilla opiskelijan omalla vastuulla, ja usein ohjaustilanteiden järjestäminen koetaan vaikeaksi. Jatko-opiskelijoilla on useita ohjaustahoja, esimerkiksi oman korkeakoulun ja muiden korkeakoulujen professorien lisäksi tutkijakollegat ja teollisuuden edustajat. Yksilöohjaus on menetelmä- ja sisältötukea, henkistä tukea, kannustusta, keskustelua, ideoita ja ajatusten jäsennystä. Vertaisohjaukseen kuuluu näiden lisäksi samassa tilanteessa olevien ihmisten tuki, palaute ja kritiikki. Hyvän ohjauksen elementtejä ovat kannustaminen ja innostaminen, neuvominen ja jäsentäminen sekä seuranta ja säännöllisyys. Ohjauksessa tulisi lisäksi ottaa huomioon jatkotutkinnon erilainen merkitys eri opiskelijoille. Jatkotutkinto merkitsee joillekin ajokorttia akateemiseen maailmaan, toisille ammatillista kehitystä teollisuudessa. Tutkimuksen teon eri vaiheissa tarvitaan erilaista ohjausta: alkuvaiheessa tiukkaa ohjausta, jotta tutkimuksen oikeat urat löytyvät, raakatyön vaiheessa tukea ja kannustusta, jotta aineistonkeruu ja analyysi onnistuvat, ja loppuvaiheessa tutkimusraportin kommentointia. Tutkimuksessa todetaan lisäksi, että tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntäen voidaan hoitaa joitakin ohjausalueita paremmin kuin nykykäytännöillä. Tutkimuksen tärkeimpiä lähteitä olivat grounded theoryn osalta Strauss & Corbinin(1990) teos, ohjauksen osalta Aittolan (1995), Aittolan & Määtän (1997, 1998) tutkimukset ja Ackerin,Hillin & Blackin (1994) tutkimukset sekä konstruktivismin osalta von Wrightin (1996) ja Tynjälän (1999) tutkimukset.

The professional development of nursing students takes place by integrating theoretical and practical knowledge in clinical practice. The clinical practice covers approximately half of nursing studies. Studies concerning clinical practice supervision have pointed out that contemporary supervision is not done the optimal way when it comes to certain supervision factors like supervisory resources or supervisory competence. These problems can be difficult to solve, if it is not understood how the supersivison works as a whole and which different factors finally affect the appearance of it. The purpose of this study was to examine the clinical practice supervision in nursing context, and with a systemic approach (Bertalanffy 1968) increase the understanding of the supervisory factors and their mutual relations that affect the appearance of the supervision. The aim was to produce knowledge especially about supervision as a systemic whole, and which factors challenge the quality of supervision. The theoretical framework of this study was built around the supervision theory focusing on nursing context. In addition, the systemic approach that was applied in this study was presented in the theoretical framework. This study is an empirical qualitative study. The data was acquired by three group theme interviews and questionnaires (N=13) from nurse students’ supervisors from different health care units. Content analysis was used as the method for the analysis, and the material was examined as a whole in order to reach the unseen dynamics that were delineated between the divisions of the supervision. A systemic model of supervision (The Dynamic Model of Supervision) was created as a result of this research in order to locate those factors and relations of the factors that affect the appearance of supervision. The model examines the supervision more holistically than earlier research, so that it does not merely examine single factors that affect the supervision, but also the dynamic relation of those factors. Use of the model gives a more realistic picture of the complex and systemic nature of supervision. The model offers a new point of view to develop the supervision, because with the help of the model it is possible to reach the actual reasons that lie behind single supervision factors. Although this study concentrated in the nursing context, the knowledge it offers can be used to understand practical training supervision as a phenomenon also in general level.

Aim of the study. Writing of master’s thesis plays a key role in university studies and is often considered as the most demanding assignment in the master’s degree. Therefore, understanding students’ perspectives related to the master’s thesis process is important. Previous studies have suggested that both individual factors and factors related to supervision are essential in a thesis process. Previous studies related to master’s thesis process have not explored these factors simultaneously. The purpose of the present study was to find out which individual and supervisory factors students identify important in master’s thesis process and which ones they consider as enhancing or impeding factors. The research questions were: Which individual factors do the students report significant in master’s thesis process? Which supervisory factors do the students report significant in master’s thesis process? What kind of student profiles can be identified based on the individual and supervisory factors? Methods. The data consisted of semi-structed theme interviews collected from nine educational science students who had completed their studies. The theme interviews dealt with enhancing and impeding factors in the thesis process, time management and thesis seminar and supervision. The interview data were qualitatively content analysed by using an abductive strategy. Based on the analysis of individual and supervisory factors, four different student profiles were identified. Results and conclusions. The results suggested that essential individual factors in master’s thesis process according to the students were motivation, self-efficacy, self-regulation and factors related to research process. Students described the factors related to self-regulation as the most significant in thesis process and reported them partly enhancing and partly impeding factors. Time management was especially considered as a challenging factor related to self-regulation. The students considered individual and group supervision as the most central of the supervisory factors, whereas peer supervision was not viewed important. Individual supervision was mostly considered as a resource in the thesis process, whereas group supervision was party viewed in negative light. Based on the individual and supervisory factors, four different student profiles were identified. The profiles indicated that the individual and supervisory factors interact with each other in the master’s thesis process. Supervision can strengthen motivation and endorse self-regulation. Considering both the individual and supervisory factors is important in developing the master’s thesis process and supervision practices.

Insecurity of working life has created a certain manner of speaking which emphasizes indi-vidual’s role as an ideal subject who is preoccupied by continuously improving oneself. Over the last few years youth policy has laid stress on different kinds of guidance and support sys-tems. In the center of the discussion is the social exclusion of the youth and its prevention. Young people’s access to public services was recognized as a crucial problem and conse-quently the Finnish government set up Youth Guarantee. One-Stop Guidance Centers (Ohjaamo) were established around Finland to meet these needs. They bring together differ-ent services providing guidance for housing, education and employment. This research considers how challenges with youth employment and marginalization are han-dled in multi-agency guidance and counselling. The point of interest is how multi-agency counselling is legitimized in One-Stop Guidance Centers. I also ask how young people’s sub-jectivity and counselling specialists’ subject positions are constructed in One-Stop Guidance Centers. The research data consists of six theme interviews with counselling specialists working in a One-Stop Guidance Center. Analysis method was discoursive reading. It was found that multi-agency guidance offered by One-Stop Guidance Center is linked to therapisation and ethos of vulnerability where handling and governing emotions has become an important part of today’s society. Social problems such as unemployment are pinpointed to originate from individual’s qualities. Improving self-knowledge and other measures directed to individual’s psyche are offered as a cure to these social problems. In multi-agency guidance the central practices consisted of improving youth’s self-esteem and building motivation. By building better self-knowledge and finding one’s strengths youth were guided to use their freedom of choice but also governed their expectations. Counsellors’ position was constructed between ambivalent objectives: on the one hand as an ally but on the other hand as a bureaucrat exercising power.

Aim: People with speaking disabilities have equal rights to functional interaction and communication as people without disabilities. These rights actualize only through the actions and skills of more able communicators. Guiding staff and family members is an important part of every speech and language pathologist's (SLP) job, especially if the client has severe learning disability. However, many SLPs experience guiding difficult and the results of staff communication training have been unsatisfactory. There are different models that can be used to help the process of indirect speech and language therapy. One of them is called Intensive interaction (II). Its role in enhancing interaction skills of more able communicators has only been studied a little. The purpose of this study is to find out if II is a meaningful approach to carry out indirect speech and language therapy. The aim was to find out if and how the interaction skills of a staff member change during an II process. The aim was also to figure out how she saw the significance of II. Methods: This research data were collected in the Communication and Technology Centre Tikoteekki of the Finnish Association on Intellectual and Developmental Disabilities. The data were collected during an II process that took place in 2014 and 2015 in a residential unit for people with learning disabilities. This study had two participants, one of whom was a resident with multiple learning and speaking disabilities, and the other one a staff member. The video material was composed of 14 interaction videos between the resident and the staff member, and one video of guidance discussion between the staff member and the mentoring SLP in the end of the process. The data were analysed according to the themes arising from the data, by mostly qualitative means. The changes in interaction skills were described with different tables and transcriptions. The guidance discussion was transcribed and analysed according to inductive analysis. Results and conclusions: The interaction style of the staff member became more sensitive and present. That change manifested through improvements in four elements of interaction: distance from the interaction partner, touching, quality and quantity of vocalization and tasklessness of interaction. The staff member saw II as a meaningful approach, especially for herself as an employee, but also for her interaction partner with multiple disabilities and more generally. These results suggest that II is a meaningful and effective means of mentoring significant others to become more sensitive, skillful and able interaction partners for persons with severe speaking disabilities. Additionally this study gives premises for further research on II and indirect speech and language therapy. In light of this research II is also important on societal level.

Aims. This study focuses on graduated class teachers’ experiences on their teacher education’s last teaching practice. The final teaching practice is mandatory and a part of the advanced studies in the class teacher education. It is recommended to do right before graduating because then it will best prepare students for the working life. Previous studies have shown that teaching practices are usually respected among teacher students and they seem to stick in one’s mind as meaningful experiences. The purpose of this study is to find out graduated class teachers’ experiences on their final teaching practice’s aims and guidance and also how they were able to connect theory and practice. The purpose is to give a retrospective analyse on what kind of meanings the teachers give to their final teacher practice experiences. Methods. The research data was collected by interviewing seven class teachers who had graduated from University of Helsinki during years 2017-2019. They had done their final teaching practice under the same degree recruitments. The research data consisted of individual interviews and the analysis was based on content analysis. Results and conclusions. This study showed that teachers value their final teaching practice. One of the main reasons was because it is arranged in a normal comprehensive school instead of training school. The more practical aims were more likely to be fulfilled during the practice. Practical guidance was highly appreciated. Teachers felt that connecting practice and theory was done during the final practice, but it depended a lot more on themselves than the practice’s basis. Teaching is still found as a practice-based profession and the final teaching practice will prepare students for that. Connecting practice and theory and its importance is acknowledged among the teachers. However, the methods trying to achieve it during teaching practices vary.