Browsing by Subject "oikeuskäytäntö"

Hätävarjelun on katsottu kuuluvan jokaiseen demokraattiseen oikeusjärjestelmään. Hätävarjelussa on tiivistetysti kyse itsensä kuin myös oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen puolustamisesta voimakeinoin silloin julkisen vallan poissa ollessa tai kun julkinen valta ei puolustamiseen pysty. Hätävarjeluoikeudella annetaan siten yksityishenkilölle tarkoin rajattu ja säännelty oikeus käyttää voimakeinoja, jotka muutoin kuuluisivat julkiselle vallalle. Suomessa hätävarjelu on kokenut lainsäädännöllisiä muutoksia edellisen kerran rikoslain yleisten oppien uudistuksessa vuonna 2004. Uudistuksen myötä hätävarjelun säännöksessä luovuttiin oikeushyvien luetteloimisesta ja hätävarjelun aikarajoja väljennettiin. Oikeuskirjallisuudessa uudistusta kritisoitiin ja pelkona oli hätävarjelun soveltamisalan merkittävä laajentuminen hätävarjelun hyökkäys -käsitteen kautta, jolla voimakeinojen käyttöä olisi siirretty julkiselta vallalta yksityishenkilöille. RL 4 luvun 4 § 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Tutkielmassa tarkastelu on keskittynyt erityisesti hätävarjelusäännöksen hyökkäys -käsitteeseen ja sen tulkintaan kerätyssä aineistossa. Korkein oikeus on käsitellyt ratkaisuissaan hätävarjelua vähäisessä määrin, jonka vuoksi tutkielman painopiste on hovioikeuksien oikeuskäytännössä. Aineiston ja aineistosta tehtyjen johtopäätösten perusteella hätävarjelun soveltamisala on säilynyt ennallaan. Hätävarjeluun vedotaan tuomioistuimessa usein rikoslain 21 luvun mukaisissa rikoksissa ja hätävarjeluväite on hyväksytty pääosin tapauksissa, joissa hyökkääjän henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttuvat voimakeinot ovat olleet suhteellisen lieviä. Aineiston perusteella erityisesti välittömän uhkaavuuden tulkintaan on sisältynyt monenlaisia ongelmia. Ongelmallisuudet korostuvat muun muassa parisuhdeväkivallassa. Myös hyökkäyksen päättymistä on aineistossa tulkittu osin erittäin tiukasti, vaikka kehitys korkeimman oikeuden mukaan näyttäisi olevan päinvastainen. Hovioikeuksista kerätyn aineiston perusteella hätävarjelun soveltumisen arvioinnin rinnalle on noussut pakenemisen ja poistumisen arviointi. Arviointi toteuttaa toisaalta hätävarjelun taustalla vaikuttavia oikeusperiaatteita, mutta toisaalta arviointi on ristiriidassa oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten kanssa.

Tutkielma käsittelee ikääntyneisiin kohdistuvia petosrikoksia erityisesti hovioikeuskäytännön näkökulmasta. Ikääntyneiden väestöryhmä kasvaa tulevaisuudessa entisestään yhteiskuntamme ikärakenteen muuttuessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut havaittavissa erityisesti yli 65-vuotiaisiin kohdistuvien petosrikosten kasvua. Tutkielmassani pyrin selvittämään minkälaisia petostyyppejä ikääntyneisiin kohdistuu, kuinka uhrin korkea ikä on huomioitu petosrikoksiin liittyvässä hovioikeuskäytännössä ja kuinka se voidaan huomioida rangaistuksen mittaamisessa. Petossäännösten osalta ikääntyneen uhrin kannalta merkityksellisin on RL 36:2:n törkeä petos, jonka 4.kohdan kvalifiointiperusteen mukaan petos on törkeä, jos petos tehdään käyttämällä hyväksi toisen erityistä heikkoutta tai muuta turvatonta tilaa. Lainvalmistelussa on katsottu tämän kohdan viittaavaan esimerkiksi vanhuksiin. Tutkimassani hovioikeuskäytännössä tätä kvalifiointiperustetta käytettiin alle puolessa tapauksista. Uhrin korkea ikä oli kuitenkin yleensä mainittu kokonaistörkeyden arvioinnissa. Hovioikeuskäytännössä ikääntyneisiin kohdistuneet petokset olivat pääasiassa valepoliisitapauksia, joissa esiinnyttiin poliisina tavoitteena saada uhrilta rahaa tai uhrin maksuvälineet. Muita esiintyneitä tapauksia olivat sukulaispoikahuijaus, myyntihuijaus, lainahuijaus, romanssipetos ja petokset, joissa oli käytetty hyväksi iäkästä sukulaista. Rangaistuksen mittaamisessa uhrin korkea ikä voidaan nykyisellään huomioida jollain tasolla ainoastaan RL 6:4:n rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla teon moitittavuusarvioinnin yhteydessä. Rikoslain koventamisperusteissa uhrin korkeaa ikää ei ole mainittu uhrin subjektiivisia ominaisuuksia huomioivassa RL 6:5:n 4.kohdan vihamotiiveissa. Uhrin korkea ikä ei kuulu tähän luetteloon eikä sen lisääminen luetteloon olisi tarkoituksenmukaista. Pohjoismaisissa rikoslaeissa uhrin korkea ikä on huomioitu koventamisperusteiden osalta niin, että rangaistusta ankaroittavana seikkana on pidettävä sitä, että rikos on kohdistettu puolustuskyvyttömään tai vastaavassa tilassa olevaan henkilöön. Pohjoismaisissa lainvalmistelutöissä on katsottu näiden kohtien viittaavan esimerkiksi vanhuksiin ja koventamisperusteiden tarjoama suoja on näin haluttu laajentaa koskemaan niitäkin uhreja, joita niin sanotut vihamotiivit eivät pysty suojaamaan. Petosrikosten oikeuskäytännössä uhrin korkean iän huomioiminen on mahdollista erityistä heikkoutta ja turvatonta tilaa koskevan kvalifiointiperusteen myötä, mutta kvalifiointiperustetta ei kuitenkaan käytetä säännönmukaisesti uhrin ollessa ikääntynyt. Mikäli korkein oikeus linjaisi tulevassa ratkaisukäytännössään ikääntyneeseen kohdistuvan petoksen olevan automaattisesti törkeä tämän koventamisperusteen nojalla, ohjaisi tämä uhrin korkean iän huomioimista myös alioikeuksissa ja syyttäjän teonkuvauksissa. Ikääntyneisiin kohdistuvien rikosten voidaan katsoa olevan erityisen moitittavia ja uhrin korkean iän huomioiminen rangaistuksen mittaamisessa tulee varmistaa. Tästä syystä voisi olla tarpeen lisätä kotimaiseen rikoslakiimme muiden pohjoismaiden tapaan koventamisperuste, jolla pystyttäisiin paremmin huomioimaan erityisesti ikääntyneet uhrit niin petosrikoksissa kuin kaikkien muidenkin rikosten osalta.

Rikosten valmistelun kriminalisointiin on Suomessa suhtauduttu pidättyväisesti, sillä valmistelukriminalisointien ei ole katsottu asettuvan ongelmitta rikosoikeuskulttuuriimme. Lähtökohtana nimittäin on, ettei pahoistakaan ajatuksista tule rangaista. Vakavimpien rikosten valmistelun rankaisemattomuutta on pidetty kuitenkin ongelmallisena ja epäoikeudenmukaisena. Eräät yksittäiset koulusurmia ja rahankuljetusryöstöjä koskevat tapaukset saivat lainsäätäjän ryhtymään tiettyjen vakavien rikosten valmistelun kriminalisointiin. Vuonna 2013 kriminalisoitiin törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu (RL 21:6a §), törkeän ryöstön valmistelu (RL 31:2a §) ja panttivangin ottamisen valmistelu (RL 25:4a §). Lakivaliokunta on edellyttänyt, että näiden uusien, periaatteellisesti merkittävien rikossäännösten soveltamista ja toimivuutta tulisi seurata käytännössä. Kyseiset säännökset ovat nyt olleet voimassa hieman yli kuusi vuotta, ja oikeuskäytäntöä on kertynyt jo jonkin verran. Tutkielmassa lainsäädännön toimivuutta tarkastellaan tulkitsemalla kriminalisointien sisältöä ja tavoitteenasettelua oikeuskäytännön valossa. Tämä tutkielma tarjoaa kattavan läpileikkauksen vuoden 2013 valmistelukriminalisointien syntyyn, toteutukseen ja soveltamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten kriminalisoinnit näyttäytyvät oikeuskäytännön valossa, ja miten lainvalmistelussa asetetut tavoitteet ja lainsoveltamisessa nähdyt mahdolliset riskit ovat toteutuneet. Vuoden 2013 valmistelukriminalisointeja koskevalla lainsäädännöllä on kyetty tavoittamaan vakavia yksittäisiä rikoksia, vaikka oikeuskäytännön perusteella vaikuttaakin siltä, että se kohdistuu erilaisiin valmistelurikoksiin kuin ehkä lakia sovellettaessa ajateltiin.