Browsing by Subject "oikeusturva"

Musiikin jakelu- ja kulutusympäristön muutos on ulottanut vaikutuksensa nykypäivän äänitepiratismin harjoittamisen muotoihin. Viime vuosina niin kutsutun suoratoistorippauksen (stream ripping) suosio on ollut maailmanlaajuisesti nopeiten kasvussa. Luvaton tekijänoikeudella suojatun materiaalin jakelu ja hyödyntäminen tarkoittaa suoraa tulonmenetystä oikeudenhaltijoille, ja edelleen koko musiikkialalle. Tekijänoikeussääntelyn keinoin on pyritty niin selventämään musiikin laillisen kuluttamisen rajoja kuin takaamaan oikeudenhaltijoille tietynasteinen oikeussuojan taso. Euroopan unionin lainsäädännössä on luotu pohja yleensä tuomioistuimen toimesta annettavalle estomääräykselle, joka kohdistetaan internetvälittäjään. Estomääräyksen nojalla välittäjä on velvollinen estämään pääsyn yhdelle tai useammalle estomääräyksessä yksilöidylle verkkoalustalle. Oikeudenhaltijan turvaksi säädettyjen oikeussuojakeinojen kehittämisen lähtökohdat ovat rajalliset, mikä näkyy myös estomääräyksen antamista edeltävässä edellytysharkinnassa; Huomioitavana on ainakin perusoikeuksien välinen tasapaino, muut intressiryhmät etuineen, ja mahdollisesti eri oikeusjärjestyksien erot. EU-sääntely luo vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioiden estomääräyskehykselle. Vaikka kansallinen implementointi on tapahtunut usein hyvin sanatarkasti ja ilman tarkentavaa sääntelyä, on jäsenvaltioiden estomääräyskäytäntöjen silti kritisoitu eroavan toisistaan hyvinkin paljon. Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksin tekijä tai hänen edustajansa voi hakea EU-lainsäädäntöön perustuvaa estomääräystä nykypäivän verkkopiratismitapauksissa. Tutkielman keskiössä on Tekijänoikeuslain (404/1961) 60 e §:n mukaisen estomääräysmenettelyn edellytysten tarkastelu. Tämän ohella täydentäviä huomioita tehdään niin muiden jäsenvaltioiden kuin kolmansien maiden estomääräyskäytäntöihin liittyen. Tutkielman tarkoituksena on ottaa kantaa siihen, kuinka tehokkaana oikeussuojakeinona estomääräys on nähtävissä nykymuotoista äänitepiratismitoimintaa vastaan.

Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.

Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.

Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.

Digitalisaatio on jo usean vuoden ajan vaikuttanut julkishallinnonkin toimintaan ja sen perusrakenteisiin. Digitalisaatiolla pyritään tehokkuuteen, nopeampaan palveluun ja kustannustehokkuuteen. Automatisoidut ratkaisut tarjoavat mahdollisuuden siirtää virkamiehiä vaativimpien tehtävien pariin ja asiakaspalveluun. Etenkin massahallinnonaloilla on tullut tarve automatisoida enenevissä määrin myös hallintopäätöksiä automaattisen päätöksenteon muodossa. Tähän liittyen oikeusministeriö käynnisti vuonna 2020 hankkeen automatisoidun päätöksenteon yleislainsäädännön valmistelemiseksi. Tarkoituksena on varmistaa hallinnon lainalaisuuden, hyvän hallinnon periaatteiden, oikeusturvan, julkisuusperiaatteen ja virkavastuun toteuttaminen automaattisessa päätöksenteossa. Tässä tutkielmassa on tarkoitus selvittää perustuslaissa säädetyn virkavastuun toteutuminen automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielman ensisijainen metodi on lainoppi ja tarkoituksena on tarkastella nykyisen virkavastuusäännöksen sisältöä ja sen muodostamia edellytyksiä virkavastuun toteuttamiselle. Tutkielma on valtiosääntöoikeudellinen ja rajaus on tehty siten valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta. Tämän vuoksi tarkastelu keskittyy nimenomaan perustuslain virkavastuusäännöksen asettamien edellytysten tarkastelulle. Perustuslain 118 §:ssä säädetään virkavastuusta, joka on erityinen, tavallista vastuuta ankarampi vastuun muoto. Sen on vakiintuneesti katsottu sisältävän rikos- ja vahingonkorvausoikeudellinen vastuu. Perinteisessä hallinnossa virkavastuu on tavattu kohdentaa virheen tai laiminlyönnin sattuessa päätöksen tehneeseen virkamieheen. Käytäntö on osaltaan ollut omiaan varmistamaan lainmukaisuutta, asianmukaisuutta ja hyvän hallinnon toteuttamista. Automaattinen päätöksenteko muuttaa perinteisen hallintopäätöksen mallia ja siirtää keskeisen oikeudellisen ratkaisutoiminnan ihmiseltä koneelle. Tämä tuo tutkielmaan oman metodologisen vivahteen ja tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten automaattinen päätöksenteko muuttaa hallintopäätöstä oikeudellisena käytäntönä ja miten tämä muutos vaikuttaa virkavastuun toteuttamiseen. Tutkielmassa havaitaan perustuslain virkavastuusäännöksen edellyttävän vastuun kohdentamista virkamieheen tai julkisen vallan käyttäjään ja tämän varmentamiseksi tulee automaattisesta prosessista löytää ne keskeiset virkatoimet ja niiden tekijät, joihin vastuu on tarkoituksenmukaista kohdentaa. Käytettävien teknologioiden osalta tekoälyteknologioihin ja niiden käyttöön sisältyvät riskit ovat liian suuria. Näin ollen hallintopäätösten automaation osalta vaikuttaa tarpeelliselta rajata sen käyttö vain sääntöpohjaisiin järjestelmiin. Vaikka niihinkin voi liittyä monimutkaisia ja epäselviä rakenteita, niiden avulla on mahdollista toteuttaa virkavastuu, jossa huomioidaan sekä kansalaisen että virkamiehen oikeusturva ilman, että virkavastuusäännös käytännössä menettää merkitystään.

Verohallinto tekee vuosittain yli 15 miljoonaa verotusta koskevaa päätöstä. Näistä päätöksistä valtaosa tehdään automaattisesti ilman ihmisten osallistumista päätöksentekoon. Vuonna 2019 eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi päätöksen, jonka mukaan Verohallinnon automatisoitu päätöksenteko ei täytä perustuslain vaatimuksia. Päätöksen jälkeen Suomessa on ryhdytty lainsäädäntöhankkeisiin, joilla pyritään turvaamaan Verohallinnon toiminnan edellytykset perustuslain edellytykset täyttäen. Tämä tutkielma esittää kattavan kuvan viranomaisten harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon vaikuttavasta moninaisesta ja monimutkaisesta sääntelykokonaisuudesta, Verohallinnon automaattisen päätöksenteon hyödyntämiseen liittyvistä oikeudellisista ongelmista sekä uudesta suomalaisesta sääntelystä, jolla pyritään korjaamaan automaattisen päätöksenteon ongelmakohtia. Tutkielmassa käsitellään Verohallinnon automaattiseen päätöksentekoon välillisesti vaikuttavaa sääntelyä ihmis- ja perusoikeuksien, julkisen vallan ja hyvän hallinnon, tietosuojan sekä verotusmenettelyn kannalta. Taustasääntelyä ja verotuksen aineellista sääntelyä peilataan Verohallinnon käytännössä harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon ja siinä havaittuihin oikeudellisiin puutteisiin. Puutteet liittyvät erityisesti hallinnon lakisidonnaisuuteen, virkavastuun toteutumiseen, hyvän hallinnon ja oikeusturvan toteutumiseen sekä tietosuojaan. Tutkielma esittelee uuden automaattista päätöksentekoa koskevan lainsäädännön ja arvioi korjaako lainsäädäntö aiemmat puutteet. Johtopäätöksenä uuden sääntelyn arvioidaan korjaavan enimmän osan toimintaan liittyneistä puutteista mutta esiin nostetaan myös mahdollisia aukkoja uudessa sääntelyssä, joiden osalta Verohallinnon automaattisen päätöksenteon lainmukaisuutta voidaan joutua arvioimaan vielä uudemman kerran.

Edunvalvonta-asioiden lainvastaisesti pitkittyneet käsittelyajat ovat nousseet julkisuuteen, kun uusi Digi- ja väestötietovirasto aloitti toimintansa 1.1.2020 ja viraston työtilanne ruuhkautui pahasti. Viivästykset johtivat kymmeniin kanteluihin eduskunnan oikeusasiamiehelle, mutta käsittelyn aiheeton viivästyminen holhousviranomaisessa ei ole uusi ongelma. Holhoustoimilain 91 §:n mukaisella edunvalvontailmoituksella vireille tullut edunvalvonnan tarpeen selvittäminen on suuri asiaryhmä, jossa käsittelyn joutuisuuteen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Viivytyksettömän käsittelyn tärkeys korostuu entisestään, kun Suomen väestön ikääntyminen kasvattaa edunvalvontapalvelujen kysyntää. Tutkielmassa selvitetään, miten nykyisessä lainsäädännössä turvataan holhoustoimilain 91 §:n mukaisella ilmoituksella vireille tulleen edunvalvonnan tarpeen selvittämisen viivytyksettömyys holhousviranomaisessa. Edunvalvonnan tarpeen selvittäminen on perusoikeusherkkää asian käsittelyä erityislakiin pohjautuvassa hallintomenettelyssä, jolla on erityinen oikeudellinen luonne. Tarve joutuisuudelle korostuu, sillä kyse on asiasta, jolla on huomattava vaikutus yksilön jokapäiväiseen elämään, perusturvallisuuteen ja perusoikeuksiin. Edunvalvonnan tarpeen selvittämisen käsittelyaika on jätetty perustuslain ja hallintolain yleisen ja tulkinnanvaraisen sääntelyn varaan. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että nykyisessä lainsäädännössämme edunvalvonnan tarpeen selvittämisen viivytyksettömyys turvataan osin puutteellisesti. Tutkielmassa on arvioitu, että ilmoituksella vireille tulevalle edunvalvonnan tarpeen selvittämiselle tulisi säätää käsittelyaika. Näin voitaisiin vahvistaa edunvalvonnan tarpeessa olevan henkilön subjektiivista oikeutta viivytyksettömään käsittelyyn, joka on keskeinen ennakollisen oikeusturvan tae ja hyvän hallinnon osatekijä. Käsittelyn joutuisuutta voitaisiin tehostaa myös täsmentämällä olemassa olevan lainsäädännön soveltamisalaa sekä vahvistamalla holhousviranomaisen resursseja ja toimintaedellytyksiä.

Keskustelut nykyisessä verkkoyhteiskunnassa ovat siirtyneet yhä enemmissä määrin sosiaaliseen mediaan ja internetin keskustelupalstoille. Tämän seurauksena kielenkäyttö on koventunut ja loukkaavia ilmaisuja esitetään yhä enemmän sähköisesti. Tutkimuksessani tarkastellaan esitutkinnan rajoittamista kunnianloukkauksissa. Esitutkinnan rajoittamisella tarkoitetaan esitutkinnan lopettamista tai sen toimittamatta jättämistä tutkinnanjohtajan esityksen pohjalta tehdyllä syyttäjän päätöksellä. Esitutkinnan rajoittaminen on ollut mahdollista vuodesta 1997 lähtien. Uuden sääntelyn taustalla oli ajatus priorisoida poliisin ja syyttäjän voimavaroja. Resurssi- ja kustannussyyt ovat kuitenkin muodostaneet uhan yksilön oikeusturvan toteutumiselle esitutkinnassa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan yhteen tutkimuskysymykseen, joka on: ”Toteutuuko asianomistajan oikeusturva nykyisessä tulkintakäytännössä rajoitettaessa esitutkintaa RL 24:9 §:n kunnianloukkausrikoksissa vähäisyys- ja kustannusperusteilla?” Tutkimusmetodina hyödynnetään menetelmätriangulaatiota, jossa pääpaino on kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen empiirisen oikeustutkimuksen sekä lainopin yhdistelmässä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkinnanjohtajien ja syyttäjien perusteluista rajoittamispäätöksissä, käräjäoikeuksien, hovioikeuksien, korkeimman oikeuden, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen tuomioista sekä apulaisvaltakunnansyyttäjän ja valtakunnansyyttäjän ratkaisuista. Edellä mainitun lisäksi empiirisenä aineistona hyödynnetään lukumäärätietoja poliisiasiain tietojärjestelmästä ja Tilastokeskuksen nettisivuilta. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan pitää neljäätoista havaintoa tekijöistä, jotka voivat johtaa esitutkinnan rajoittamispäätökseen RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutuissa. Kustannusperusteisessa esitutkinnan rajoittamisessa kolme keskeistä tekijää, jotka voivat johtaa rajoittamispäätökseen, ovat loukkaavien ilmaisujen tekeminen anonyymisti internetissä, kansainvälisen virka-avun tarve ja työmäärä suhteessa asian laatuun. Vähäisyysperusteisessa esitutkinnan rajoittamisessa puolestaan loukkaavien ilmaisujen laatu, vallinnut tilanne ja väitteen levinneisyys voivat johtaa rajoittamispäätökseen. Tutkimuskysymykseen vastaaminen on jaettu kahteen osa-alueeseen, jotka ovat: 1. Toteutuuko asianomistajan oikeusturva tutkinnanjohtajien ja syyttäjien perusteluissa RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutuissa rajoitettaessa esitutkintaa vähäisyys- ja kustannusperusteilla? ja 2. Oikeussuojakeinojen tehokkuus tilanteessa, jossa esitutkintaa rajoitetaan RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutussa ja asianomistaja ei ole tyytyväinen syyttäjän päätökseen. Ensimmäiseen osa-alueeseen liittyen tutkimuksen tulokset osoittivat, että asianomistajan oikeusturva on vaarantunut nykyisessä rajoittamiskäytännössä, koska esitutkintoja saatetaan lopettaa liian kevyin perustein. Oikeussuojakeinojen tehokkuuteen liittyen tutkimuksessa selvisi, että nykyiset asianomistajan oikeussuojakeinot ovat riittävät. Haasteeksi oikeussuojakeinojen tehokkuuden osalta muodostuu kuitenkin se, että harvat asianomistajat ovat tietoisia käytettävissä olevista oikeussuojakeinoista. Niin kunnianloukkausjutuissa kuin muissakin oikeusjutuissa jutun voittaa se osapuoli, jonka oikeudellinen argumentaatio on vakuuttavampaa. Näin ollen asianomistajien tulisi jo rikosilmoitusta tehdessään tuoda esiin vaatimuksensa ja niiden perusteet, koska rajoittamispäätöksissä on kyse kokonaisharkinnasta. Keskeisiä perus- ja ihmisoikeuksia, jotka tulevat kyseeseen kunnianloukkausjutuissa, ovat sananvapaus ja kunnian suoja, jolla on erittäin läheinen suhde yksityiselämän suojaan. Näiden arvostukset ovat sidoksissa yhteiskunnallisiin arvostuksiin ja painoarvot määrittyvät tapauskohtaisesti kokonaisharkinnan perusteella. Tämän seurauksena rajanveto kielletyn ja sallitun puheen välille muodostuu erittäin haastavaksi. Tämän lisäksi kunnianloukkauksissa ongelmalliseksi muodostuu se, voidaanko epäillyn katsoa mieltävän tahallisuuden alimman asteen kattavan kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. Näkemykseni on, että asianomistajien tulisi panostaa rikosilmoitusten laatuun kunnianloukkausjutuissa, koska huolellisesti tehty rikosilmoitus nopeuttaa asian käsittelyä ja johtaa pienemmällä todennäköisyydellä rajoittamispäätökseen. Näin ollen artikkelin laatiminen rikosilmoituksen tekemisestä ja tekijöistä, jotka voivat johtaa rajoittamispäätökseen kunnianloukkausjutuissa, voisi olla tarpeen asianomistajan oikeusturvan näkökulmasta.

Pro gradu käsittelee ihmisoikeusdoktriinin ja perusoikeusjärjestelmän asettamia edellytyksiä salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamista koskevalle oikeudelliselle punninnalle sekä lainsäädännölle. Poliisin toimivaltuuksiin kuuluu salainen tiedonhankinta, kuten telekuuntelu, tarkkailu ja peitetoiminta. Asianosaisella on oikeus saada jälkikäteen tieto myös salassa pidettävästä menetelmän käyttöä koskevasta asiakirjasta tai tallenteesta, mutta tätä oikeutta voidaan rajoittaa, jos se on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi tai hengen, terveyden, yksityisyyden tai salassa pidettävien menetelmien suojaamiseksi. Oikeusdogmaattisessa pro gradussa tutkitaan (de lege lata), miten tiedonsaantioikeuden ja salaamisintressin välinen moniulotteinen perus- ja ihmisoikeuspunninta on suoritettava sekä ehdotetaan (de lege ferenda), miten lakiuudistuksella voitaisiin edistää tuomioistuimen punnintaedellytyksiä. Salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuutta voidaan punnita sekä hallintoprosessissa, esimerkiksi tietopyyntönä, että rikosprosessissa, esimerkiksi editiona. Prosessilaji vaikuttaa keskeisesti tuomioistuimen punnintaedellytyksiin, koska aineistoa voidaan käsitellä asianosaisen läsnä olematta vain hallintoprosessissa, mutta rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus on turvattava rikosprosessissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön analyysin perusteella suomalaisessa rikosprosessioikeudessa asianosaisjulkisuuden rajoittamiseen suhtaudutaan ihmisoikeusdoktriinin asettamia edellytyksiä pidättyväisemmin. Ihmisoikeustuomioistuin on sallinut asianosaisjulkisuuden rajoittamisen myös rikosoikeudenkäynnissä, kun oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden ydinalueella olevat puolustautumisedellytykset on voitu kompensoida. Hallintoprosessissa asianosaisjulkisuuden voimakkaampi rajoittaminen on mahdollista myös Suomessa. Johtopäätöksissä (de lege lata) ihmisoikeusdoktriinin asettamat edellytykset systematisoidaan punnintakehikoksi, jonka reunaehdoiksi tunnistetaan esimerkiksi rajoituksen ehdoton välttämättömyys, ydinalueen loukkaamattomuus sekä kompensoinnin prosessuaalisuus. Punnintakehikon sisällä on valittava parhaiten kaikkien oikeuksien toteutumista edistävä vaihtoehto punninnalla, jossa huomioitavaksi tunnistetaan esimerkiksi tiedonsaantioikeuden itsenäinen ulottuvuus sekä viranomaisten ennakointivelvollisuus. Johtopäätöksissä (de lege ferenda) ehdotetaan, että myös suomalaisessa rikosprosessissa otettaisiin käyttöön eräitä ihmisoikeustuomioistuimen hyväksymiä kompensointikeinoja, jotka mahdollistavat salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamisen oikeudenmukaisessa rikosoikeudenkäynnissä. Ehdotusta perustellaan tarpeella optimoida tuomioistuimen punnintaedellytykset ennakoimattomissa oikeustapauksissa.

Oikeudenkäynnin julkisuus on perus- ja ihmisoikeus, joka vahvistetaan muun muassa Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa yhtenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöistä. Julkisuutta toteuttaessa rikosasian oikeudenkäynnissä on otettava huomioon lisäksi rikoksen uhrin eli asianomistajan yksityisyyden suoja. Kun rikoksen uhrina on alaikäinen lapsi, tulee tuomioistuimen huomioida myös Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksessa turvatut lapsen oikeudet ja niistä johtuvat velvoitteet. Tässä tutkielmassa analysoidaan lainopin menetelmien avulla lapsen oikeuksien sopimuksen 3(1) artiklan mukaista lapsen edun ensisijaisuuden vaikutusta oikeudenkäynnin julkisuuteen. Tarkastelu painottuu siihen, mitä rikosasian tuomarin on otettava huomioon rikosasiaa koskevia julkisuusratkaisuja tehdessään. Kyseessä on lapsen ennakollisen oikeusturvan toteuttaminen ja hänen perus- ja ihmisoikeuksiensa kunnioittaminen lapsen edun mukaisesti. Oikeudenkäynnin julkisuutta analysoidaan kokonaisuutena sisältäen käsittelyn, asiakirjojen ja ratkaisun julkisuuden. Julkisuuden toteuttamista tarkastellaan pääasiassa yleisö- ja mediajulkisuuden kannalta. Lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että lapsen etu arvioidaan ja ratkaisut toteutetaan sen mukaisesti kaikissa lasta koskevissa asioissa. Tutkielmassa analysoidaan lapsen oikeuksien sopimuksen lapsikäsitystä ja omaksutaan lapsi itsenäisenä oikeuksien haltijana, erityisen suojelun kohteena sekä aktiivisena osallistujana. Tätä lapsioikeudellista näkökulmaa hyödynnetään tutkielmassa, kun systematisoidaan oikeudenkäynnin julkisuuteen liittyvää käytäntöä oikeuskirjallisuuden, lainvalmisteluaineiston ja oikeuskäytännön mukaan. Tutkielmassa esitetään, että lapsen edun lisäksi rikosasiassa asianomistajana olevan lapsen oikeuksia tulee arvioida myös uhrin edun mukaisesti. Julkisuuteen liittyviä kysymyksiä tulee punnita ottaen huomioon tapauskohtaiset seikat. Keskeistä on löytää ratkaisu, joka toteuttaa sekä lapsen etua että uhrin etua siten, että myös rikosprosessuaaliset oikeudet ja tavoitteet toteutuvat.