Browsing by Subject "oikeusvaltio"

Maailmanpolitiikan tutkimuksessa tunnettu demokraattisen rauhan teoria esittää, että demokratiat eivät sodi keskenään. Demokratioiden keskinäistä rauhanomaisuutta on selitetty mitä moninaisemmilla rakenteellisinstitutionaalisilla ja kulttuurisnormatiivisilla malleilla, mutta itse demokratian käsitteeseen on kiinnitetty vähemmän huomiota. Siksi tässä tutkielmassa tarkastellaan demokratian käsitteelle valikoidussa demokraattisen rauhan teoriassa annettuja merkityksiä diskursiivisen käsiteanalyysin avulla. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin demokratian käsite on vakiintunut eri teoreetikoilla, ja millaisia eroja käsitteen sisältöön toisaalta liittyy. Erityistä huomiota kiinnitetään demokratian käsitteen suhteeseen liberalismiin ja yhdysvaltalaiseen maailmankuvaan. Tutkimushypoteesina on, että demokraattisen rauhan tutkimuksessa on keskitytty demokratian niin sanottuun pintatasoon, kuten demokratian muodollisiin instituutioihin. Toisena hypoteesina käytetään väitettä, että demokraattisen rauhan teoriaa vaivaa sen epäselvä suhde liberalismiin poliittisena ja taloudellisena aatteena, ja siksi DRT ei ole onnistunut selittämään rauhan mekanismeja uskottavasti. Tässä tutkielmassa väitetään, että rauhan ymmärtämiseksi tulee katsoa demokratian pintatasoa syvemmälle demokratian, oikeusvaltion ja perus- ja ihmisoikeuksien muodostamaan symbioosiin oikeusjärjestyksen syvärakenteessa. Toisin demokratiasta sanoen puhuttaessa tulisi itse asiassa tarkoittaa tutkielman luvussa 4 tarkemmin esiteltävää laajaa oikeusvaltioperiaatetta. Vain tällöin demokraattinen arvomaailma läpäisee yhteiskunnan ja valtion rakenteet siten, että rauha – niin valtion sisäinen, kansainvälinen kuin globaalikin – voi olla kestävää. Sekä rauhantutkimuksessa että suomalaisessa oikeusteoreettisessa tutkimuksessa vallitsee varsin laaja konsensus siitä, että demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia tulisi analysoida erottamattomana kolmiona, jonka kulmat täydentävät toisiaan. Tässä suhteessa myös marxilaisen maailmanpolitiikan tutkimuksen analysoima maailmanpolitiikan systeemitaso, erityisesti liberalismi ja sitä ilmentävän liberaalin oikeuden sisäiset ristiriitaisuudet, nousee merkittävään asemaan. Tutkielmassa esitetään, että poliittisen liberalismin eli liberaalidemokratian periaatteiden erottaminen taloudellisesta uusliberalismista on keskeistä demokraattisen rauhan ja laajemminkin maailmanpolitiikan tutkimuksen kannalta. Poliittinen ja taloudellinen liberalismi nähdään usein toisiaan tukevina aatteina, vaikka ne voivat itse asiassa vaikuttaa toistensa vastavoimina: uusliberalistinen maailman talousjärjestelmä uhkaa poliittista liberalismia eli demokratiaa, oikeusvaltiota ja perus- ja ihmisoikeuksia, eikä sitä nimestään huolimatta voida pitää aidosti uskollisena liberalismin periaatteille. Analyysin tulokset osoittavat, että demokratia ymmärretään DRT:ssa useimmiten kansallisvaltiossa vaikuttavaksi vaali-instituutioksi ja poliittisiksi oikeuksiksi, ja että ainakin osa demokraattisen rauhan tutkimuksesta edistää yhdysvaltalaista maailmankuvaa ja taloudelliskapitalisista liberalismin tulkintaa. Tulosten yhteenvedon jälkeen pohditaan sitä, miten DRT:n tuottamat demokratiadiskurssit asettuvat liberaalihegemoniseen maailmanjärjestelmään ja mitä tämä tarkoittaa demokratian ja rauhan kannalta, joten teoreettisen panoksen ohella tutkielmalla on vahva käytännöllinen ja normatiivinen ulottuvuus.

Tämä tutkielma käsittelee EU:n menettelyjä oikeusvaltioperiaatteen turvaamiseksi sen jäsenvaltioissa. Oikeusvaltiomenettelyt ovat laaja kokonaisuus erilaisia oikeusvaltiota tukevia politiikkatoimia, mutta ne ovat osoittautuneet kyvyttömiksi kääntämään 2010–luvulla kiihtynyttä oikeusvaltioperiaatteen heikkenemistä. EU on ollut haluton käyttämään oikeusvaltion turvaamisen keinona jäsenvaltioita rankaisevia menettelyjä. Tämä tutkielma kysyy, millaisia vaikutuksia jäsenvaltioita rankaisevien oikeusvaltiomenettelyjen käytöllä on oikeusvaltioperiaatteen turvaamiselle ja laajemmin EU:n toiminnalle. Tutkielman teoreettinen tausta perustuu Andrew Moravcsikin liberaalin hallitustenvälisyyden teoriaan ja hänen tutkimukseensa kansainvälisen vaikuttamisen mekanismeista. Tutkimuksen taustoituksessa hyödynnetään aikaisempaa oikeusvaltiomenettelyitä kokevaa tutkimusta. Lisäksi oikeusvaltiomenettelyiden käyttöä verrataan EU:n ulkopolitiikassa ja Euroopan velkakriisin hallinnoinnissa hyödyntämiin valtioita rankaiseviin menettelyihin. Tutkimusaineisto on koottu haastattelemalla suomalaisia oikeusvaltioasiantuntijoita puolistrukturoidun teemahaastattelun menetelmällä. Aineiston analyysimenetelmänä hyödynnetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkimustulokset tukevat rankaisevien oikeusvaltiomenettelyjen kehittämistä ja esittävät ratkaisuja niiden käytön haittavaikutuksilta suojautumiseksi. Tutkimus myös tuo esille oikeusvaltioperiaatteen turvaamisen haasteita EU:n nykyisessä toimintaympäristössä. Tutkimustulokset kannustavat unionia kehittämään rankaisevia oikeusvaltiomenettelyjä oikeusvaltiokriisin ratkaisemiseksi ja sen myötä jäsenvaltioiden välisen yhteistyön tukemiseksi.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella oikeusvaltioperiaatteen ja marxisti-leninismin yhteensopivuutta aatteellisella tasolla ja selvittää, onko näiden kahden välillä sovittamattomia ristiriitoja. Marxismi-leninismin peilaaminen oikeusvaltioperiaatteeseen tuo esille kommunistisen ideologian fundamentaaliset erot liberaalin demokratian kanssa ja on siten mielenkiintoinen ja tuore näkökulma aihealueeseen. Tavoitteena on tehdä testi siitä, kuinka paljon oikeusvaltiossa toteutuvilla periaatteilla on sijaa tai onko sitä ollenkaan marxisti-leninistisessä järjestelmässä. Normatiivista tuomiota mihinkään suuntaan pyritään välttämään. Motiivina on ottaa selvää, miksi marxisti-leninistiset valtiot ovat tähän asti aina päätyneet oikeusvaltion vastaiseen tilaan: onko sille selitys marxismi-leninismin käytännön epäonnistumisissa vai jopa ideologisella yhteensopimattomuudella? Keskustelu kommunismista on monesti keskittynyt enemmän sen taloudelliseen ulottuvuuteen, onhan kommunismi pääasiallisesti kapitalistisen talousjärjestelmän kritiikkiä. Kuitenkin kyseessä on laaja yhteiskuntafilosofinen maailmankatsomus, joka ylettyy kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan jokaiselle saralle. Siksi oikeustieteellinen tutkimus kommunismista on tärkeää yhtä lailla taloustieteellisen tutkimuksen ohella, vaikka se onkin tällä hetkellä merkittävästi vähäisempää. Oikeustieteellä tai edes oikeushistorialla ei ole oikeastaan yleispätevää metodia, mutta tässä tutkielmassa on yhdistetty oikeuden rakenteellista selittämistä sekä oikeusteoreettista ja aatehistoriallista tarkastelua. Tärkeänä tavoitteena tässä tutkielmassa on säilyttää tasapaino kontekstualisoinnin ja aatehistoriallisten selitysten välillä. Mikään idea ei ole syntynyt tyhjyydessä, mutta toisaalta vallankumouksellisten ajatusten voimaa ei kannata aliarvioida. Marxisti-leninistisen aatteen perimmäinen luonne ja juuret on kaivettava esiin kontekstualisoinnin mahdollistamiseksi. Tässä tutkielmassa on johdannon jälkeen neljä aihetta käsittelevää päälukua ja lopuksi johtopäätökset. Tutkimuskysymykseen vastataan vaiheittain. Ensiksi marxismi-leninismi asetetaan poliittiselle kartalle ja se määritellään tarkasti, jotta voidaan edetä aiheen varsinaiseen käsittelyyn mahdollisimman selkeistä lähtökohdista. Seuraavat kolme lukua ovat oikeusvaltion eri osa-alueista: vallanjako-opista, legaliteettiperiaatteesta ja perus- ja ihmisoikeuksista. Jotakin haastetta luo se, etteivät oikeusvaltion periaatteet ole täysin lokeroitavissa omille sektoreilleen, koska ne liittyvät toisiinsa erottamattomasti. Niiden käsittely toisistaan irrallaan on mahdotonta, joten ne päätyvät viittaamaan toistensa välillä paikoittain. Näin ollen tutkielmassa käsitellään kerrostuksellisesti oikeusvaltioperiaatteiden osa-alueita tautologian välttämiseksi. Johtopäätösten osalta tutkielmassa päädytään siihen, että on ilmeistä, ettei marxismi-leninismi ole toteutettavissa yhdessä oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxismi-leninismi jättää oikeusvaltioperiaatteen huomiotta sen kaikilla osa-alueilla. Yhteensopimattomuutta ei voi laskea sattumaksi, vaan marxismi-leninismissä on taustalla sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole periaatteellisellakaan tasolla sovitettavissa yhteen oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxisti-leninistinen maailmankuva on oikeusvaltioperiaatteen kanssa niin vastakkainen, ettei näiden kahden samanaikainen toteuttaminen ole mahdollista. Yhteensovittamisen epäonnistumisen syyksi tutkielmassa esitellään marxisti-leninistisen aatteen jatkuva vallankumouksen periaate, vallan keskittyminen yhdelle puolueelle ja siten poliittiselle eliitille sekä marxismi-leninismin taustalla olevan tieteellisen sosialismin dogmaattisuus.

Tässä tutkielmassa keskitytään Suojelupoliisin ja Puolustusvoimien tiedustelullisia toimivaltuuksia sekä niiden toimintaan kohdistettua laillisuusvalvontaa lisänneitä tiedustelulakeja koskeviin näkemyksiin lakien eduskuntakäsittelyn aikana. Tiedustelulakien lainsäädäntöprosessi aloitettiin vuonna 2015 Sipilän hallituksen toimesta Suomen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneiden muutoksen seurauksena. Prosessia pohjustivat jo aiemmat turvallisuuspoliittiset hankkeet, jotka olivat valtioneuvoston vuonna 2013 antama periaatepäätös Suomen ensimmäisestä kyberturvallisuusstrategiasta, Suojelupoliisin hallinnollista asemaa ja kehittämistarpeita arvioimaan asetetun työryhmän työskentely sekä puolustusministeriön asettaman tiedonhankintalakityöryhmän alkuvuodesta 2015 julkaisema mietintö, jossa ehdotettiin aloittamaan tiedustelua koskevan säädösperustan luominen. Tutkielman toteutuksessa omaksuttiin kaksi tärkeää rajausta. Ensinnäkin, eduskuntatyöskentelyn osalta tarkastelun kohteeksi otettiin valiokuntien valmisteluvaihe. Toisekseen, laeista esitettyjen näkemysten tarkastelu rajattiin yhteen toimijaan, Suojelupoliisiin, jolle uusista toimivaltuuksista säätäminen oli ensiarvoisen tärkeä kysymys. Tutkimuskysymykseksi muodostui näiden rajausten myötä sen selvittäminen, millaisilla näkemyksillä ja perusteluilla Suojelupoliisi pyrki edistämään tiedustelulakien hyväksymistä eduskunnan valiokuntavalmistelun aikana. Tutkimusaineisto koostui Suojelupoliisin eduskunnan eri valiokunnille toimittamista asiantuntijalausunnoista sekä viraston vastineista valiokuntien ja muiden asiantuntijoiden siviilitiedustelua koskevasta hallituksen esityksistä antamiin lausuntoihin. Aineistoa lähestyttiin teorialähtöisen sisällönanalyysin mukaisesti niin, että lausunnoista nousseita huomioita pyrittiin luokittelemaan laajemman teoreettisen viitekehyksen avulla. Viitekehyksen muodostamiseen vaikutti tässä tutkielmassa omaksuttu näkökulma, ettei Suojelupoliisi puolustanut tiedustelulakeja vain puhtaasti omia intressejään ajavana toimijana, vaan osana Suomen valtion turvallisuuspoliittisiin toimintamalleihin keskittyvää laajempaa joukkoa ja yhteistä tavoitetta. Niinpä viitekehyksen pohjana toimi ajatus turvallisuusvaltion vahvistamisesta Suomen valtiollisessa kontekstissa, jossa otettiin huomioon turvallisuuspoliittisten keinojen kehittämisen välttämättömyyteen, suomalaisessa yhteiskunnassa toteutettavaan kokonaisturvallisuuden periaatteeseen sekä Suomen strategiseen kulttuuriin ja oikeusvaltiolliseen luonteeseen liittyvät tekijät ja näkökulmat. Toteutetun analyysin myötä Suojelupoliisin valiokunnille toimittamassa kirjallisessa materiaalissa ilmentyivät kaikki edellä mainitut viitekehyksen osa-alueet. Suojelupoliisin omien lausuntojen yhteydessä korostuivat ennen kaikkea näkökulmat, jotka kuvastivat kansallisen turvallisuuden suojaamista edistävien toimivaltuuksien välttämättömyyttä, niiden kansainvälisestä kontekstista katsottuna normaalina pidettäviä ominaisuuksia sekä Suomen perus- ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä velvoitteita kunnioittavaa oikeusvaltiollista luonnetta. Suojelupoliisin muista asiantuntijalausunnoista antamissa vastineissa kuvastuivat kuitenkin kaikkein selvemmin juuri jälkimmäiset, oikeusvaltiollista luonnetta ja oikeusvaltiollisia periaatteita ilmentävät näkökulmat. Koska Suojelupoliisin vastauksissa kuvastuvat analyyttisen viitekehyksen piirteet määräytyivät valiokunta- ja asiantuntijalausunnoissa esille nostettujen huomioiden mukaan, oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kytkeytyvien näkemysten yleisyys sekä Suojelupoliisin omissa lausunnoissa että sen antamissa vastineissa ilmensivät sitä, miten keskeisen tärkeiksi perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvät laillisuuskysymykset koettiin laajasti eri toimijoiden keskuudessa lakien eduskuntakäsittelyn aikana. Kokonaisturvallisuuden periaatteita kuvastavat huomiot esiintyivät varsin selvästi Suojelupoliisin omissa lausunnoissa, ja pienemmissä määrin myös vastineissa. Strategiseen kulttuuriin liittyvät näkökulmat esiintyivät selvästi muita harvemmin tutkitussa aineistossa. Niiden vähäinenkin ilmentyminen puhuu kuitenkin sen puolesta, että tässä tutkielmassa omaksuttu, Suojelupoliisien omia institutionaalisia intressejä pidemmälle menevä näkökulma oli sekä perusteltu että hyödyllinen lähestymistapa. Tutkielman toisena tavoitteena oli Suojelupoliisin tiedustelulakiprosessin aikaisen roolin selvittäminen ja esille tuominen. Tämä tavoite täytetään lakiprosessin taustoihin ja vaiheisiin keskittyvässä 4. pääluvussa, jossa kuvataan, kuinka Suojelupoliisi oli edustajiensa välityksellä tavalla tai toisella aktiivisesti läsnä prosessin jokaisessa vaiheessa.

Oikeusvaltiokysymykset ovat olleet viime vuosina pinnalla Euroopan unionissa ja tietyissä jäsenvaltioissa tapahtunut oikeusvaltiokehitys on nostanut esiin oikeusvaltion turvaamiseen liittyviä tarpeita. Tuomioistuinten riippumattomuus on yksi keskeisistä oikeusvaltion osista ja etenkin Puolassa kehityssuunta on ollut huolestuttavaa. Tuomioistuinten riippumattomuutta takaavana seikkana nousee esiin erityisesti tuomareihin kohdistuvat kurinpitomenettelyt sekä niihin kohdistuvat riippumattomuuden vaatimukset. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin tuomioistuimen viimeaikaista oikeus-käytäntöä liittyen tuomareita koskeviin kurinpitomenettelyihin jäsenvaltioissa. Tutkielmassa muodostetaan erityisesti oikeuskirjallisuuden ja oikeustapausanalyysin avulla vastaus siihen, mitä EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvia vaatimuksia kurinpitojärjestelmille voidaan EU-oikeuden kontekstissa asettaa. Tutkielmassa hahmotetaan jäsenvaltioiden kansallisille kurinpitojärjestelmille tiettyjä EU-oikeudellisia vähimmäisvaatimuksia, jotka jäsenvaltioiden kansallisten tuomareiden kurinpitojärjestelmien tulisi tutkielmassa analysoitujen oikeustapausten perusteella täyttää. Ensimmäisenä vaatimuksena on EU-tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä määriteltyjen ”laillisesti perustetun tuomioistuimen” edellytysten täyttäminen myös kurinpitoelimen osalta. Toiseksi kurinpitoelimen riippumattomuudesta tulee varmistua muun muassa tarkastelemalla elimen perustamisolosuhteita riippumattomuuden näkökulmasta kriittisesti. Kolmas vaatimus muodostuu kiellosta käyttää kurinpitomenettelyjä poliittisen valvonnan tai vaikuttamisen välineenä. Lisäksi kurinpitoseuraamuksiin johtavien rikkomusten tulee olla ennalta määrättyjä, eikä rikkomusten määrittely saa olla EU-oikeuden vastaista. Viides vaatimus koskee kurinpitotoimia suorittavan elimen tehokasta ja riippumatonta valvontaa, ja viimeisenä tarkasteltuun oikeuskäytäntöön pohjautuvana vaatimuksena esiin nousee kurinpitomenettelyn kohteena olevien tuomareiden puolustautumisoikeuksien turvaaminen.

Oikeusvaltion ja tuomiovallan riippumattomuuden takeet ovat viime aikoina puhuttaneet oikeusyhteisöä ja laajempaa yleisöä erityisesti Puolan ja Unkarin ongelmallisen oikeusvaltiokehityksen takia. Suomen perustuslain (731/1999) 3 §:ssä säädetyllä tavalla tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Tuomioistuinlain (673/2016) 1 luvun 3 §:ssä säädetyllä tavalla tuomioistuimet ovat tuomiovaltaa käyttäessään riippumattomia, kuten ovat myös tuomarit saman luvun 6 §:n mukaisesti. Tuomiovallan riippumattomuutta edellytetään lisäksi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan tuomiovallan riippumattomuuden vaatimusta erityisesti tuomareiden nimittämisen osalta. Tarkasteltavien tuomioistuinten alaan kuuluvat yleiset tuomioistuimet, hallintotuomioistuimet, sekä pysyvät erityistuomioistuimet (markkinaoikeus, vakuutusoikeus ja työtuomioistuin). Tutkielmassa tarkastellaan päätoimisten virkatuomareiden ja asessorien lisäksi tuomioistuinharjoittelua suorittavia käräjänotaareja, lautamiehiä sekä sivutoimisia asiantuntija- ja sotilasjäseniä. Tarkastelun kohteeksi nousevat asiat voidaan esittää seuraavien tutkimuskysymysten muodossa: 1) Mitä tuomiovallan riippumattomuuden vaatimuksella tarkoitetaan? 2) Sisältyykö tuomareiden nimittämiseen riippumattomuusvaatimuksen kannalta jännitteitä? Tutkimuskysymyksiä lähestytään pääosin lainopillisen menetelmän keinoin, mutta riippumattomuusvaatimuksen taustaa tarkastellessa ote on osin oikeusteoreettinen. Tutkielmassa onnistutaan tarjoamaan riippumattomuusvaatimukselle mielekäs merkityssisältö ja analysoimaan eri tuomariryhmien nimittämistä riippumattomuusvaatimuksen näkökulmasta. Kelpoisuusvaatimusten ja nimitysprosessin suhdetta riippumattomuusvaatimukseen tarkastellaan erikseen kunkin tuomariryhmän osalta. Tutkielman tulokset antavat aihetta kritisoida erityisesti lautamiesten sekä yhteiskunnallisten intressiryhmien vakuutusoikeuteen ja työtuomioistuimeen ehdottamien etupiiriedustajien valintaprosessia.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää Valko-Venäjällä toimivan ulkomaisen yritystoiminnan kokemuksia ja näkemyksiä Valko-Venäjän nykyhallintokulttuurin piirteistä. Tutkielmassa pyritään saamaan vastausta siihen, onko Valko-Venäjällä nähtävissä merkkejä länsimaalaisista institutionalisoituneista rationaalisen hallinnon normeista ja arvomaailmasta, kuten hyvä hallinnan (good governance) periaatteista, jotka viitekehyksenä käytetyn kulttuuri-institutionalistisen teorian perusteella leviävät aaltomaisesti globaalissa maailmassa muun muassa ylikansallisten organisaatioiden ja muiden valtioiden taholta. Tässä tutkielmassa tarkasteluun valitut hyvän hallinnan piirteet ovat oikeusvaltioperiaatteen toteutuminen, byrokratian laatu ja yksityisen sektorin asema ja korruption kitkeminen, jotka muodostivat rungon teemahaastatteluille, joita toteutettiin niin Suomessa kuin Valko-Venäjällä kaiken kaikkiaan kaksitoista kappaletta. Olettamuksena oli, että hyvän hallinnan periaatteiden suodattumista löytyisi yksityisen sektorin asemasta. Vaikka maan talouden yksityistämisprosessi on ollut hidasta ja marginaalista, Valko-Venäjä on myöntänyt tarvitsevansa ulkomaisia investointeja maan taloutensa pyörittämiseksi. Näin ollen premissinä teoriasta on, että Valko-Venäjän hallinnolla on tarvetta legitimoida toimintaansa kansanvälisen yhteisön keskuudessa siinä määri, että ulkomaisten yritysten kiinnostus maata kohtaan säilyisi kohtalaisena. Tutkimus on lähtökohdiltaan laadullinen tapaustutkimus, johon kerättyä haastatteluaineistoa on analysoitu teorialähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkielman keskeisinä tuloksina kerätyn aineiston perusteella on, että Valko-Venäjällä on vain vähän merkkejä globaalien institutionalisoituneiden hallinnon normien ja arvomaailman sopeuttamisesta tarkasteltujen hyvän hallinnan piirteiden kontekstissa. Ulkomaisen yritystoiminnan asema yksityisellä sektorilla on suhteellisen hyvä ja liiketoimintaa on mahdollista harjoittaa ilman sekaantumista korruptioon, mikä koettiin Valko-Venäjän vahvuutena muiden Itä-Euroopan maiden kontekstissa. Oikeusvaltioperiaatteen kunnioittaminen ei Valko-Venäjällä toteudu ja byrokratian laadussa on vaatimatonta rationaalisuutta. Päätelminä on, että Valko-Venäjän vallanpitäjien keskuudessa esiintyy kuitenkin suhteellista tarvetta legitimoida maata kansainvälisten toimijoiden vaatimien standardien mukaisesti siinä määrin, että yhteistyö ja kiinnostus maata kohtaa, ulkomaisten investointien muodossa, säilyisi kohtalaisena. Tämä johtuu aineiston perusteella tehdyn tulkinnan mukaan siitä, että Valko-Venäjä tarvitsee kipeästi ulkomaista pääomaa avustamaan maan talouden pyörittämistä ja siitä, että ulkomainen yritystoiminta onkin useimmissa tapauksissa otettu vieraanvaraisesti vastaan. Valtion suojellessa omia intressialojaan, ei toiminnan legitimaatiosta tosin välitetä aina edes ulkomaisen yritystoiminnan silmissä. Tästä esimerkkinä muun muassa maan presidentin sanelemat ukaasit, jotka ovat koskettaneet myös ulkomaista yritystoimintaa. Valko-Venäjän kehityksen painopistettä on vaikea osoittaa. Maata ei voi kutsua vanhan neuvostoaikaisen hallintokulttuurin ja uuden läntisiin arvoihin perustuvan kulttuurin vedenjakajaksi, koska maassa ei ole nähtävissä tarpeeksi piirteitä globaalien institutionaalisten hallinnon arvomaailman ja mallien sopeuttamisesta. Päinvastoin maan autoritaarisen hallitsijan osalta sopeuttaminen lakeihin on usein seremoniallista.