Browsing by Subject "oikeutus"
Now showing items 1-16 of 16
-
(2016)Työni tarkastelee filosofian substantiivisten a priori uskomusten tiedollista oikeutusta. Substantiivisilla a priori uskomuksilla tarkoitan maailmaa koskevia, apriorisesti oikeutettavia uskomuksia. Ne voivat poiketa pelkkiä käsitteitä koskevista uskomuksista, mutta jätän työssä auki onko tällaista erottelua tehtävissä. Jos erottelua ei tehdä, kaikki uskomukset voidaan katsoa jossain mielessä maailmaa koskeviksi. Tiedollisella oikeutuksella puolestaan tarkoitan keinoja, joilla pyrimme osoittamaan, että uskomuksemme ovat tiedollisessa mielessä todennäköisesti tosia. Mahdollisiksi oikeuttajiksi lasken sekä internalistiset oikeuttajat kuten argumentit ja evidenssin sekä eksternalistiset oikeuttajat kuten uskomuksia muodostavat prosessit ja taidot. Substantiivisen a priori oikeutuksen puolesta ovat viime vuosikymmeninä argumentoineet niin kutsutut maltilliset rationalistit, jotka näkevät, että filosofit voivat muodostaa fallibilistisia, apriorisesti oikeutettuja uskomuksia maailmasta. Tarkastelen ja kritisoin työssä maltillisten rationalistien argumentteja filosofien substantiivisen a priori oikeutuksen puolesta. Katson, että parhaat argumentit palautuvat kolmeen teesiin: 1) meillä on vakuuttavia esimerkkejä a priori oikeutetuista substantiivisista propositioista, 2) a priori oikeuttajat ovat yhtä perustavanlaatuisia kuin empiiriset oikeuttajat, ja 3) a priori oikeuttajia voidaan tarvita ei-skeptisiin episteemisiin järjestelmiin. Vasta-argumenttien osalta tarkastelen ensin kahta, Gilbert Harmanin ja Michael Devittin argumenteille pohjautuvaa strategiaa: 1) kyseenalaistetaan parhaat substantiiviset a priori-esimerkit, 2) kyseenalaistetaan substantiivinen a priori oikeutus holistiselta pohjalta. Hylkään molemmat strategiat: edellinen ei anna tarpeeksi evidenssiä substantiivisten a priori menetelmien epäluotettavuudesta; jälkimmäinen ei anna tarpeeksi tarkkaa perustetta sille, miksi a priori oikeutus pitäisi torjua siitä huolimatta, että sen asema muiden uskomustemme suhteen on heikko. Näiden strategioiden sijaan kehitän uuden, luotettavuus-perusteisen argumentin filosofian substantiivista a priori oikeutusta vastaan. Argumentti pohjautuu yleisiin filosofisiin olettamuksiin siitä, mitä episteeminen oikeutus vaatii sekä havaintoihin substantiivisen a priori filosofian tuloksista. Huomautan, että filosofian substantiiviset a priori menetelmät johtavat ristiriitaisiin totuus-väitteisiin, mikä kertoo siitä, että ne ovat ainakin suurelta osin epäluotettavia. Tämä tuottaa skeptisen kumoajan, joka implikoi, että iso osa filosofian substantiivisista a priori uskomuksista ei ole episteemisesti oikeutettuja. Empiirisiä lisätutkimuksia ristiriitaisten väittämien kattavuudesta tarvitaan skeptisten implikaatioiden laajuuden tarkempaan määrittämiseen. Lisäksi tarvitaan käsitteellisiä tutkimuksia episteemisistä oikeuttajista, jotta skeptisten implikaatioiden luonne selviäisi paremmin, ja että lisätietoa saataisiin siitä, minkälaiset uskomukset ja väitteet filosofiassa voivat yleisesti ottaen olla episteemisesti oikeutettuja.
-
(2013)This study examines the moral arguments found in the national climate change debate in the United States. A multi-level approach to the debate is achieved by using two different materials. The primary object is to trace national characteristics and trends from the American climate debate by examining four samples gathered from The New York Times. To add a local perspective in the study, interviews from Californian non-governmental organizations (NGO) are analysed. While climate change is a popular and interdisciplinary topic of research, the social sciences’ take on it has been surprisingly poor. This study will contribute to the earlier research by approaching the topic from a new kind of perspective addressing the social and moral dimensions in the climate change debate. The theoretical framework of this study is based on the justification theory developed by Luc Boltanski and Laurent Thévenot (1999). By using a new kind of method called Public Justification Analysis (PJA), partly derived from the justification theory and developed for analysis of political disputes, this study answers the following research questions: Who are the main actors taking part in the climate change debate in the United States and what kind of arguments are used; what kinds of solutions do they propose to combat climate change; how do local actors participate in the climate change debate and what kinds of arguments do they use. It was hypothesized that arguments based on efficiency and economic factors are dominant in the debate. Furthermore, it was hypothesized that the representatives of NGOs would state more radical and direct references about ecological facts than other participants in the debate. The literature review and the analysis follow three thematic controversies relating to climate change governance that are identified by Harriet Bulkeley and Peter Newell (2010): The use of science, privatization and marketization of climate governance and climate justice. The focus of this study is to examine how different actors justify their arguments in discussions about these disputes. From the point of view of justification theory, these three controversies correspond to three different 'worlds of justification', or three moral perspectives to the problem of climate change. These are (1) the world of industrial justifications (science and technology controversies); (2) the world of market justifications (privatization and marketization of climate governance) and (3) the world of civic justifications (climate justice). The results of the study can be summarized as follows: First, the main actors participating in the debate were experts, representatives of governments and civic organizations and officials. Second, the most common justifications used in the debate were based on efficiency, joint agreements and markets. Additionally, based on the examined material, the use of liberal grammar (referring to selfish acts by countries or other actors, usually calculating their own interests, benefits and costs over others) the polarized party system, realism and climate skepticism affected the climate change debate in the United States. Hence, the solutions offered to tackle climate change were largely related to technology, energy solutions and market based systems. Third, the NGOs strongly emphasized the importance of local and regional efforts over national or global ones. The justifications based on efficiency were also dominating the interview material and they as well suggested mainly technological, energy based solutions and the importance of climate science in combating climate change. The results of this study suggest that the common usage of industrial and market justifications is part of the political culture in the United States that emphasizes efficiency, economic factors and rationality. While this confirms the initial hypothesis of the study, the surprising result was that this concerns the NGOs as well that in other countries have traditionally represented somewhat different policies compared to the governments.
-
(2020)Tutkielman tehtävänä on selvittää amerikkalaisen panenteistiteologi Philip Claytonin (1956–) käsitys uskonnollisten uskomusten oikeutuksesta. Clayton on koko uransa ajan osallistunut aktiivisesti tieteen ja kristinuskon suhteesta käytyyn keskusteluun ja puolustanut kristillisen uskon rationaalisuutta. Claytonin ajattelun tekee kiinnostavaksi hänen ehdoton sitoutumisensa aitoon totuuden etsintään myös teologiassa. Clayton on jyrkkä fallibilisti: hänen mukaansa edes teologisia väitteitä ei voida pitää erehtymättömästi tosina. Samalla hän on kuitenkin episteeminen optimisti eli luottaa, että inhimillisellä tutkimuksella totuutta voidaan lähestyä. Totuuden lähestymisen parhaana mittarina toimii Claytonin mukaan lisääntyvä koherenssi, joka ilmenee yhteensopivuutena selitysmallien ja havaintojen välillä, eri selitysmallien kesken sekä myös tutkimusyhteisössä lisääntyvänä yksimielisyytenä. Claytonille kristillinen teologia on yksi inhimillisen tutkimuksen haara, joka pyrkii muodostamaan tosia väitteitä maailmasta. Hän hyödyntää Imre Lakatosin tieteenfilosofiaa, jossa tieteellistä tutkimusta hahmotetaan tutkimusohjelmina. Kullakin tutkimusohjelmalla on omat ydinkäsityksensä, teoriapohjansa, jonka avulla tutkimusohjelma pyrkii vastaamaan sille relevantteihin kysymyksiin. Myös kristinuskolla on Claytonin mukaan tällainen ”kova ydin”, jonka pohjalta kristityt katsovat kristinuskon olevan toimiva selitysmalli kuvaamaan inhimillistä kokemustamme maailmassa. Tätä kovaa ydintä ympäröivät sitä selittävät ja soveltavat apuhypoteesit, joita voidaan tutkimuksen edetessä muokata kristinuskon selitysvoiman vahvistamiseksi. Teologian historiassa teologisten väitteiden on toisinaan katsottu olevan täysin oma inhimillisen kielenkäytön saarekkeensa, jota ei voida arvioida samalla tavalla, kuin esimerkiksi luonnontieteellisiä väitteitä. Clayton ei kuitenkaan suostu eristämään teologiaa tällä tavalla muusta tutkimuksesta. Hänen mukaansa kristityt käyttävät teologista kieltä esittääkseen objektiivista todellisuutta koskevia väitteitä, joiden katsovat olevan aidosti tosia. Teologisilla selityksillä ei ole vain emotionaalista tai esteettistä arvoa, vaan niillä on myös propositioina totuusarvo. Teologisen selitysmallin kykyä tuottaa tosia väitteitä voidaankin Claytonin mukaan parhaiten arvioida tuomalla teologiset väitteet muiden tutkimusalojen arvioitavaksi. Tässä dialogissa tulee noudattaa älyllistä rehellisyyttä ja olla valmis muokkaamaan omia käsityksiä, mikäli keskustelussa esitetyt perusteet osoittavat toisenlaisten selitysten ja selitysmallien olevan paremmin perusteluja. Clayton määrittelee rationaalisuuden toimijan pyrkimykseksi nojata omassa ajattelussaan mahdollisimman todennäköisesti tosiin uskomuksiin. Myös teologisessa tutkimuksessa tuleekin sitoutua vilpittömään totuuden etsintään, ja olla valmis tuon etsinnän nimissä todella seuraamaan vahvinta argumenttia. Clayton muotoileekin rationaalisen teologian metodiksi ”kristillisen minimalismin”, jossa kristillinen traditio toimii lähtökohtaisena uskomusjärjestelmänä. Claytonin mukaan mitä tahansa uskomusjärjestelmää voidaan käyttää tutkimuksen lähtökohtana, mutta tuota järjestelmää täytyy uudistaa, mikäli se on ristiriidassa julkisesti arvioitavissa olevan evidenssin kanssa. Uskonnolliset uskomukset ovat rationaalisesti sallittuja niin kauan, kun ne ovat koherentteja julkisen evidenssin nojalla parhaiten perusteltujen käsitysten kanssa. Claytonin voidaan nähdä lähestyvän tietoteoreettisilla näkemyksillään sekä Charles Peircen inspiroimaa uuspragmatismia, Ilkka Niiniluodon kriittistä tieteellistä realismia että Antti Hautamäen kriittistä relativismia.
-
(2020)Tutkielman tehtävänä on selvittää amerikkalaisen panenteistiteologi Philip Claytonin (1956–) käsitys uskonnollisten uskomusten oikeutuksesta. Clayton on koko uransa ajan osallistunut aktiivisesti tieteen ja kristinuskon suhteesta käytyyn keskusteluun ja puolustanut kristillisen uskon rationaalisuutta. Claytonin ajattelun tekee kiinnostavaksi hänen ehdoton sitoutumisensa aitoon totuuden etsintään myös teologiassa. Clayton on jyrkkä fallibilisti: hänen mukaansa edes teologisia väitteitä ei voida pitää erehtymättömästi tosina. Samalla hän on kuitenkin episteeminen optimisti eli luottaa, että inhimillisellä tutkimuksella totuutta voidaan lähestyä. Totuuden lähestymisen parhaana mittarina toimii Claytonin mukaan lisääntyvä koherenssi, joka ilmenee yhteensopivuutena selitysmallien ja havaintojen välillä, eri selitysmallien kesken sekä myös tutkimusyhteisössä lisääntyvänä yksimielisyytenä. Claytonille kristillinen teologia on yksi inhimillisen tutkimuksen haara, joka pyrkii muodostamaan tosia väitteitä maailmasta. Hän hyödyntää Imre Lakatosin tieteenfilosofiaa, jossa tieteellistä tutkimusta hahmotetaan tutkimusohjelmina. Kullakin tutkimusohjelmalla on omat ydinkäsityksensä, teoriapohjansa, jonka avulla tutkimusohjelma pyrkii vastaamaan sille relevantteihin kysymyksiin. Myös kristinuskolla on Claytonin mukaan tällainen ”kova ydin”, jonka pohjalta kristityt katsovat kristinuskon olevan toimiva selitysmalli kuvaamaan inhimillistä kokemustamme maailmassa. Tätä kovaa ydintä ympäröivät sitä selittävät ja soveltavat apuhypoteesit, joita voidaan tutkimuksen edetessä muokata kristinuskon selitysvoiman vahvistamiseksi. Teologian historiassa teologisten väitteiden on toisinaan katsottu olevan täysin oma inhimillisen kielenkäytön saarekkeensa, jota ei voida arvioida samalla tavalla, kuin esimerkiksi luonnontieteellisiä väitteitä. Clayton ei kuitenkaan suostu eristämään teologiaa tällä tavalla muusta tutkimuksesta. Hänen mukaansa kristityt käyttävät teologista kieltä esittääkseen objektiivista todellisuutta koskevia väitteitä, joiden katsovat olevan aidosti tosia. Teologisilla selityksillä ei ole vain emotionaalista tai esteettistä arvoa, vaan niillä on myös propositioina totuusarvo. Teologisen selitysmallin kykyä tuottaa tosia väitteitä voidaankin Claytonin mukaan parhaiten arvioida tuomalla teologiset väitteet muiden tutkimusalojen arvioitavaksi. Tässä dialogissa tulee noudattaa älyllistä rehellisyyttä ja olla valmis muokkaamaan omia käsityksiä, mikäli keskustelussa esitetyt perusteet osoittavat toisenlaisten selitysten ja selitysmallien olevan paremmin perusteluja. Clayton määrittelee rationaalisuuden toimijan pyrkimykseksi nojata omassa ajattelussaan mahdollisimman todennäköisesti tosiin uskomuksiin. Myös teologisessa tutkimuksessa tuleekin sitoutua vilpittömään totuuden etsintään, ja olla valmis tuon etsinnän nimissä todella seuraamaan vahvinta argumenttia. Clayton muotoileekin rationaalisen teologian metodiksi ”kristillisen minimalismin”, jossa kristillinen traditio toimii lähtökohtaisena uskomusjärjestelmänä. Claytonin mukaan mitä tahansa uskomusjärjestelmää voidaan käyttää tutkimuksen lähtökohtana, mutta tuota järjestelmää täytyy uudistaa, mikäli se on ristiriidassa julkisesti arvioitavissa olevan evidenssin kanssa. Uskonnolliset uskomukset ovat rationaalisesti sallittuja niin kauan, kun ne ovat koherentteja julkisen evidenssin nojalla parhaiten perusteltujen käsitysten kanssa. Claytonin voidaan nähdä lähestyvän tietoteoreettisilla näkemyksillään sekä Charles Peircen inspiroimaa uuspragmatismia, Ilkka Niiniluodon kriittistä tieteellistä realismia että Antti Hautamäen kriittistä relativismia.
-
(2012)Tämä pro gradu -tutkimus tarkastelee Suomen lääkepolitiikan tekoa ja sitä ohjaavia tekijöitä ja toimijoita. Lääkealan nopea kehittyminen, sekä kansainvälisten lääkeyritysten kilpailu ja patenttioikeudet ovat aiheuttaneet lääkkeiden hinnoissa voimakasta kasvua. Korkean tulotason hyvinvointiyhteiskunnissa, joissa valtion tulisi pyrkiä takaamaan lääkehoidon saatavuus kaikille kansalaisille, aiheuttavat kasvavat lääkekustannukset valtiolle ristiriidan. Miten voidaan taata mahdollisimman hyvä hoito sairaille ja uusimpien lääkkeiden saatavuus kaikille niitä tarvitseville ja samalla varmistaa hoidosta saadun hyödyn kustannustehokkuus? Tutkimuksessa on tarkasteltu lääkkeiden kustannuskorvattavuuden päätösprosessia poliittisessa ja julkisessa keskustelussa. Pääasiallinen aineisto koostuu päätöksentekoprosessiin keskeisesti osallistuvien toimijoiden haastatteluista (sosiaali- ja terveysministeriön lääkkeiden hintalautakunta, potilasjärjestö, lääkeyritys). Konfliktia ja sitä kuvastavia arvomaailmoja on analysoitu tutkimuksessa käyttämällä Luc Boltanskin ja Laurent TMvenoen oikeutusanalyysiä. Päätöksentekoprosessia muokkaavia arvoja on pyritty hahmottamaan analysoimalla, mitä oikeutusten valtapiirejä ja niihin liittyviä arvomaailmoja haastateltavat käyttävät oikeuttaessaan näkemyksiään hyvästä lääkepolitiikasta. Haastateltavien tavasta oikeuttaa heidän näkemyksensä mukaan hyvää lääkepolitiikkaa ja heidän tavasta kohdistaa kritiikkiä muihin toimijoihin, voidaan nähdä toimijoiden käsitys tämänhetkisistä, yleisyhteiskunnallisesti hyväksytyistä tavoitteista ja arvoista. Analyysissä tarkastellaan, miten toimijat käyttävät strategisesti yleisyhteiskunnallisesti hyväksyttäviä arvoja ja tavoitteita oikeuttaessaan omia tavoitteitaan. Tutkimustyön perusteella voidaan todeta, että kansalaisten keskuudessa terveydenhoitoon liittyvä arvomaailma pohjautuu yhteisvastuuseen ja sairaista kollektiiviseen huolenpitoon parhain mahdollisin keinoin. Lääketeollisuutta ohjaa kuitenkin markkinaliberalismin periaatteet; lääkkeiden hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan pohjalta. Konflikti syntyy, kun julkisia varoja hallinnoivien toimijoiden on tasapainoteltava rajallisen julkisen hankintakapasiteetin ja hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvuuden välillä. Lääkepolitiikkaa ja etenkin kustannuskorvattavuuksia näyttäisi ympäröivän läpinäkyvyyden puute, yleinen epäluottamus toimijoiden välillä, sekä epävarmuus toimijoiden tavoitteista. Tutkimuksen tarkoitus on lisätä lääkkeiden kustannuskorvattavuuden, ja ylipäätään lääkepolitiikkaan osallistuvien toimijoiden mahdollisuuksia ymmärtää toistensa lähtökohtia ja tavoitteita, sekä edistää toimijoiden välistä yhteistyötä.
-
(2011)Pro gradu -tutkimuksessani tarkastellaan Helsingin, Espoon, Tampereen ja Jyväskylän kaupunginvaltuustoissa käytyjä kasvisruokapäiväkeskusteluja. Työn tavoitteena ja tarkoituksena on selvittää, mistä valtuustosaleissa käydyissä kasvisruokapäiväkeskusteluissa oikeastaan on kysymys. Minkä puolesta argumentoivat kasvisruokapäivän puolustajat ja mitä puolustavat kasvisruokapäivän vastustajat, jotka jyrkästi nousevat aloitetta vastaan? Kaupunginvaltuustoissa käydyt kasvisruokapäiväkeskustelut poikkeavat tavanomaisista valtuustokeskusteluista, sillä ne ovat sekavia ja poikkeuksellisen emotionaalisesti latautuneita. Keskustelun aikana syntyy voimakas ristiriita-asetelma, jossa osapuolet eivät ymmärrä toisiaan, vaan puhuvat toistensa ohi. Tutkimukseni tarkoituksena on ottaa selvää tämän omalaatuisen poliittisen keskustelun perimmäisestä luonteesta. Työn taustalla on kysymys lihan syönnin monimutkaisesta asemasta maailmassa, jossa ekologisuuden nimissä kuluttamista tulisi vähentää. Lihan syöntiä tulisi vähentää sen epäekologisuuden tähden, mutta miten saadaan kulutus laskuun tilanteessa, jossa lihan syönnistä on vasta vähän aikaa sitten tullut jokaisen suomalaisen perusoikeus. Pohdin työssäni ruoan ja syömisen asemaa nyky-yhteiskunnassa sekä erityisesti lihan monimerkityksisyyttä ja sen syömisen problemaattisuutta. Tutkimukseni osallistuu keskusteluun siitä, mitä tapahtuu, kun ekologisuuden nimissä kuluttajakansalaisten elämäntapoja saatetaan joutua rajoittamaan. Tarkastelen aineistoani hyödyntämällä Laurent Thévenot´n teoriaa kolmesta yhteisyyden kieliopista sekä Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot´n teoriaa oikeuttamisen maailmoista. Teorioiden avulla selvitän, miten kasvisruokapäivän puolustajat ja vastustajat rakentavat argumenttinsa. Tutkimukseni tuloksena selviää, että kasvisruokapäivän puolustajat rakentavat yhteiselämää vetoamalla ekologiseen maailmaan, jolloin kommunikointi perustuu ajatukselle yhteisestä hyvästä. Sen sijaan kasvisruokapäivän vastustajat rakentavat argumenttinsa liberaalin kieliopin varaan, jolloin tavoitteena on oman edun saavuttaminen. Kasvisruokapäiväkeskustelussa kysymys on kulttuurisodasta, jossa törmäävät vaatimus yksilön valinnan vapaudesta ja vaatimus valinnan vapauden rajoittamisesta ympäristön hyvinvoinnin nimissä. Kysymys on hyvin perustavanlaatuisista lähtökohtaeroista, erilaisista 'pyhistä', joiden yhteensovittaminen on vaikeaa. Keskustelussa syntyvä konflikti johtuu siitä, että ekologinen pakko on niin merkittävällä tavalla ristiriidassa klassisten länsimaisten vapausoikeuksien kanssa. Tutkimuksen analyysiosassa pyrin selvittämään, miten nämä keskenään ristiriitaiset arvolähtökohdat ovat syntyneet. Tutkimukseni lopuksi kysyn, voivatko tällaiset 'kulttuurisodat' yleistyä ja paisua, jos ekologinen paine kasvaa ja markkinavoimat jatkavat voittokulkuaan.
-
(2016)Youth violence has been a topic in public debate for many centuries and violent entertainment has been a main focus in search for reasoning youth violent behaviour and the acceptance of violence. The aim of this study is to survey the aspects of major consumers of entertaining history culture on the legitimacy of violence. The hypothesis was, that the major consumers of entertaining history culture do not justify the use of violence as problem solving measure. The entertaining history culture is limited to include historical movies and tv-series together with computer and console games. This study was executed as qualitative research with phenomenography as the methodological philosophy. The focus was to find out the thoughts about justified violence of ninth grade students who consume a lot of entertaining history culture. The research material was collected from inquiry from one hundred participating ninth graders. The inquiry was held to find out major consumers of entertaining history culture that would be suitable for semi structured interviews. Seven people were chosen for interviews. The study revealed that the major consumers of entertaining history culture react negatively to the legitimacy of violence both in historical context and in real life. The youth say that movies and games aren't a direct cause of violent behaviour, but can be harmful if a person has another mental difficulties already. The youth told that they can easily separate movies and games from real life and think them as entertainment that you can also learn from. The youth also had a positive image about the future, although they saw the media stirring up some threats. This study should stand by earlier research which say that violent entertainment don't increase either youth violence or the legitimacy of it.
-
(2022)Moniin mittaviin kollektiivisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, on viime vuosina etsitty ratkaisuja käyttäytymistieteiden havaintoihin pohjautuvista politiikkatoimenpiteistä. Näistä tunnetuimpia lienevät Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin kehittämät niin sanotut tuuppaukset. Tuuppauksia, joiden päämääränä on ihmisten ympäristömyötäisen käyttäytymisen lisääminen, kutsutaan usein vihreiksi tuuppauksiksi. Tuuppausten kohdalla on käyty laajaa filosofista ja eettistä keskustelua, ja eri kirjoittajat ovat eri mieltä muun muassa siitä, mitä tuuppaukset oikeastaan ovat ja ovatko ne oikeutettuja tai moraalisesti hyväksyttäviä toimenpiteitä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä vihreät tuuppaukset ovat ja miten ne voidaan oikeuttaa, jotta niiden käyttö politiikkatoimenpiteinä olisi perusteltua. Tätä varten pyrin luomaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen ja yksiselitteisen määritelmän oikeutetuille vihreille tuuppauksille. Määritelmän pohjana toimii Pelle Guldborg Hansenin tuuppauksille luoma tekninen määritelmä, jota täydennän Cristian Schubertin vihreiden tuuppausten oikeutusta koskevilla ehdoilla. Näitä ovat vihreiden tuuppausten tehokkuus, täydentävyys ja läpinäkyvyys, jonka määritelmää edelleen tarkennan kirjallisuudessa esiintyvästä monitulkintaisuudesta johtuen. Tutkielmassani pyrin mahdollisimman monipuolisesti käsittelemään tuuppauksia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Tuuppausten on väitetty olevan yksilöiden autonomiaa loukkaavia, manipuloivia, tehottomia, mahdollisesti päämääriltään arveluttavia ja liian yksilökeskeisiä ratkaistakseen kollektiivisia ongelmia. Puolustan vihreitä tuuppauksia tätä kritiikkiä vastaan ja väitteenäni on Schubertin tavoin, että vihreät tuuppaukset voivat olla oikeutettuja politiikkatoimenpiteitä, mikäli ne ovat tehokkaita, muita politiikkatoimenpiteitä täydentäviä ja riittävän läpinäkyviä. Läpinäkyvyyden osalta täydennän Schubertin määritelmää siten, että vihreiden tuuppausten tulee olla tyyppi-läpinäkyviä niihin liittyvän päätöksenteon suhteen ja periaatteellisesti token-läpinäkyviä niissä käytettyjen mekanismien suhteen. Lisäksi argumentoin, että vihreiden tuuppausten oikeutuksen vähimmäisvaatimuksena on niiden yleinen poliittinen hyväksyttävyys.
-
(2022)Moniin mittaviin kollektiivisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, on viime vuosina etsitty ratkaisuja käyttäytymistieteiden havaintoihin pohjautuvista politiikkatoimenpiteistä. Näistä tunnetuimpia lienevät Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin kehittämät niin sanotut tuuppaukset. Tuuppauksia, joiden päämääränä on ihmisten ympäristömyötäisen käyttäytymisen lisääminen, kutsutaan usein vihreiksi tuuppauksiksi. Tuuppausten kohdalla on käyty laajaa filosofista ja eettistä keskustelua, ja eri kirjoittajat ovat eri mieltä muun muassa siitä, mitä tuuppaukset oikeastaan ovat ja ovatko ne oikeutettuja tai moraalisesti hyväksyttäviä toimenpiteitä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä vihreät tuuppaukset ovat ja miten ne voidaan oikeuttaa, jotta niiden käyttö politiikkatoimenpiteinä olisi perusteltua. Tätä varten pyrin luomaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen ja yksiselitteisen määritelmän oikeutetuille vihreille tuuppauksille. Määritelmän pohjana toimii Pelle Guldborg Hansenin tuuppauksille luoma tekninen määritelmä, jota täydennän Cristian Schubertin vihreiden tuuppausten oikeutusta koskevilla ehdoilla. Näitä ovat vihreiden tuuppausten tehokkuus, täydentävyys ja läpinäkyvyys, jonka määritelmää edelleen tarkennan kirjallisuudessa esiintyvästä monitulkintaisuudesta johtuen. Tutkielmassani pyrin mahdollisimman monipuolisesti käsittelemään tuuppauksia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Tuuppausten on väitetty olevan yksilöiden autonomiaa loukkaavia, manipuloivia, tehottomia, mahdollisesti päämääriltään arveluttavia ja liian yksilökeskeisiä ratkaistakseen kollektiivisia ongelmia. Puolustan vihreitä tuuppauksia tätä kritiikkiä vastaan ja väitteenäni on Schubertin tavoin, että vihreät tuuppaukset voivat olla oikeutettuja politiikkatoimenpiteitä, mikäli ne ovat tehokkaita, muita politiikkatoimenpiteitä täydentäviä ja riittävän läpinäkyviä. Läpinäkyvyyden osalta täydennän Schubertin määritelmää siten, että vihreiden tuuppausten tulee olla tyyppi-läpinäkyviä niihin liittyvän päätöksenteon suhteen ja periaatteellisesti token-läpinäkyviä niissä käytettyjen mekanismien suhteen. Lisäksi argumentoin, että vihreiden tuuppausten oikeutuksen vähimmäisvaatimuksena on niiden yleinen poliittinen hyväksyttävyys.
-
(2012)Euroopan unioni edistää kauppapolitiikassaan globaalia, harmonisoitua immateriaalioikeusjärjestelmää. EU:n edistämän järjestelmän perustana toimii unionin sisäinen immateriaalioikeusjärjestelmä. Koska immateriaalioikeudet ovat oikeuksia, joiden myöntäminen yhdelle toimijalle vaikuttaa rajoittavasti muiden toimijoiden mahdollisuuksiin, on tärkeää tutkia edistettävän järjestelmän luonnetta. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaista immateriaalioikeusjärjestelmää EU oikeuttaa ja pyrkii edistämään globaalissa immateriaalioikeusstrategiassaan 2000-luvulla. Tutkielmassa pyritään myös arvioimaan edistettävän järjestelmän oikeudenmukaisuutta John Rawlsin määrittelemien oikeudenmukaisuuden kriteereiden avulla. Tutkielma yhdistää teoreettisen keskustelun immateriaalioikeuksien oikeuttamistavoista Euroopan unionin 2000-luvun immateriaalioikeusstrategian empiiriseen tutkimukseen. Tutkielmassa todetaan EU:n käyttävän immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen pääasiassa John Locken ajatteluun sekä utilitaristiseen perinteeseen perustuvia omistusoikeuksien oikeuttamistapoja, jotka vaikuttavat EU:n immateriaalioikeusstrategian taustalla globaalisti edistettävän järjestelmän muotoutumista. Lockelainen oikeuttamistapa keskittyy omistusoikeuden syntymisen perusteluun kohteeseen käytettävän työvoiman kautta. Utilitaristinen oikeutustapa puolestaan perustelee omistusoikeuden syntyä siitä saatavien hyötyjen avulla. Tutkielman aineisto koostuu pääasiassa Euroopan komission 2000-luvun kauppapoliittisista julkaisuista. Täydentävinä aineiston osina on käytetty muutamia muiden unionin toimielinten immateriaalioikeuksiin liittyviä julkaisuja. Aineisto koostuu yhteensä 30 julkilausumasta, joita analysoidaan teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta on poimittu immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen tähtäävät osat, jotka on sen jälkeen koottu uudeksi kokonaisuudeksi sekä tyypitelty taustateorioiden mukaisesti oikeuttamistyyppeihin. Oikeuttamistyyppien luomista ohjaavat tutkielman omistusoikeuksien legitimointiin käytettävät teoreettiset lähestymistavat. Luokittelun jälkeen tutkielmassa arvioidaan Euroopan unionin käyttämiin oikeuttamistapoihin perustuvan immateriaalioikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuutta rawlsilaiseen oikeudenmukaisuusteoriaan perustuvin kriteerein. Keskeisin kriteeri on se, että immateriaalioikeusjärjestelmän tulee hyödyttää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia toimijoita, jotta se on oikeudenmukainen. Tutkielmassa todetaan Euroopan unionin käyttävän immateriaalioikeuksien legitimointiin kahta keskeistä oikeuttamistapaa, lockelaista sekä utilitaristista oikeuttamistapaa. Lockelaista oikeuttamistapaa käytetään sekä työn varsinaisen tekijän oikeuksien perustelemiseen että innovaatioiden tekemiseen sijoittaneen toimijan oikeuksien ajamiseen. Aineistosta poimitut lockelaisen perinteen mukaiset oikeuttamiset on siten jaettu kahteen tyyppiin, työn tekijän oikeuksia sekä sijoittajan oikeuksia painottavaan. Utilitaristinen oikeuttamistapa on tyypitelty kolmeen luokkaan. Ensimmäisen luokan mukaiset oikeuttamistavat korostavat immateriaalioikeuksien kannustinvaikutuksia. Toiseen luokkaan sijoittuvat oikeutukset, jotka painottavat immateriaalioikeuksia Euroopan unionin kilpailukyvyn lähteenä ja säilyttäjänä. Kolmanteen luokkaan on kerätty utilitaristiset legitimointitavat, joissa perustellaan immateriaalioikeuksia niiden puuttumisen aiheuttamien haittojen kautta. Utilitaristisia legitimointitapoja (yhteensä 350 kpl) esiintyi aineistossa selvästi lockelaisia legitimointitapoja (yhteensä 85 kpl) enemmän. Järjestelmän oikeudenmukaisuutta arvioidaan tutkielmassa luotujen oikeutusluokkien mukaisesti. Oikeudenmukaisuutta arvioidaan sekä Euroopan unionin sisäisesti että globaalisti. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Euroopan unionin edistämä ja oikeuttama immateriaalioikeusjärjestelmä on rawlsilaisten kriteereiden mukaan unionin sisäisesti tarkasteltuna monilta osin oikeudenmukainen, mutta globaalisti arvioituna pääasiallisesti epäoikeudenmukainen. Unionin immateriaalioikeusstrategia ajaa globaalia järjestelmää, joka luultavasti keskittää siitä saatavat hyödyt EU:n sisälle, jolloin hyöty ei kohdistu kaikkein heikoimmassa asemassa oleville toimijoille. Tutkielmassa esitetään myös epäilyksiä immateriaalioikeusjärjestelmän väitettyjen hyötyjen toteutumista kohtaan, mikä osaltaan johtaa epäoikeudenmukaiseen globaaliin järjestelmään, mikäli järjestelmä rakennetaan EU:n strategian mukaisesti.
-
(2010)Naton Kosovon-interventiolla vuonna 1999 ja Venäjän Georgian-interventiolla vuonna 2008 ei äkkiseltään katsottuna ole juurikaan yhteistä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurempi valtio tai organisaatio toteutti sotilaallisen intervention suvereenin valtion fyysiselle alueelle ilman legitiimin kansainvälisen auktoriteetin, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston, siunausta. Molemmissa tapauksissa intervention kohteena oli monikulttuurinen, monien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten jakolinjojen maa ja alue, jossa vähemmistöjen asema oli voimakkaan debatin aiheena. Tämän 'Pahaa hyvän puolesta?' -tutkielman tavoitteena on Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien puheissaan esittämien interventioiden oikeusperusteiden sekä niiden samankaltaisuuksien ja erojen määritteleminen. Tutkimuksen aineiston muodostavat presidentti Clintonin maalis-huhtikuussa 1999 ja presidentti Medvedevin elokuussa 2008 pitämät puheet, joissa he pyrkivät oikeuttamaan johtamaansa interventiota. Keskustelu Kosovon ja Georgian tapausten yhteneväisyyksistä heräsi syksyllä 2008: esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin käytti Kosovon itsenäistymistä Georgian separatistialueiden itsenäistymisen esikuvana ja suomalaisten Venäjän-tutkijoiden piirissä interventioiden yhtäläisyyksiä pohdittiin jo pian Georgian tapahtumien alettua elokuussa 2008. Tähän keskusteluun haluan tällä tutkimuksella osallistua. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu valtiota, suvereniteettia, interventiota, sotaa, uhkaa ja identiteettiä käsittelevistä teorioista, Chaïm Perelmanin retoriikan teoriasta sekä aiemmasta Venäjän ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Georgiaa ja Kosovoa käsittelevästä tutkimuksesta. Aineiston analyysi osoittaa, että presidenttien esittämissä oikeusperusteissa oli sekä samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia. Medvedevin esittelemät oikeutusperusteet voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joita ovat kansainvälisen lainsäädännön rikkominen, humanitaariset syyt ja omien kansalaisten suojelu, rauhanturvaamisen ja historiallisen tehtävän täyttäminen sekä interventio rangaistuksena. Clintonin esittämät oikeutusperusteet jaan tässä tutkimuksessa viiteen ryhmään: interventio suuremman katastrofin estämiskeinona, humanitaarisen katastrofin, etnisen väkivallan ja julmuuden lopettamiskeinona, Yhdysvallat rauhantekijänä, vapaan, rauhallisen ja vakaan Euroopan puolesta sekä interventio moraalisena valintana ja vastauksena kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Puheissa esiintyy voimakkaita tunteisiin vetoavia ilmaisuja ja niissä on havaittavissa ajallinen evoluutio, ilmaisujen vähittäinen muuttuminen ajan kuluessa. Aineisto keskittyy erityisesti intervention alkuvaiheeseen, jolloin legitimiteetin vahvistaminen oli erityisen tärkeää. Molemmissa presidenttien puheissa uhka ja toiseus määritellään selkeästi. Oma toiminta esitetään korostetun positiivisessa valossa, viattomien pelastajana ja lain, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden puolustajana. Puheet on suunnattu tarjoamaan jotain jokaiselle yleisölle. Poliittisina, virallisina dokumentteina niiden tehtävänä on vallankäyttö ja yleisöjen asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttaminen myös arvoihin vetoamalla. Puheet ovat viimeisteltyjä poliittisen teatterin näytöksiä. Näiden näytösten rooleja näyttelevät niin suuri valtio, pieni valtio, kansainvälinen yhteisö ja viattomien ihmisten kohtalokin.
-
(2022)Tutkimuksessa käsitellään keskustelua reformoidun epistemologian (RE) piirissä. RE tunnetaan erityisesti amerikkalaisen filosofi Alvin Plantingan työstä, jota on uskonnon epistemologiassa sovellettu viime vuosina laajasti eri tieto- ja oikeutusteorioihin. RE ei olekaan ainoastaan Plantingan eksternalistista reliabilismia edustava teoria, vaan sitä on sovellettu laajasti uskonnollisiin perususkomuksiin. Se ei myöskään sido kannattajaansa teologisesti kalvinismiin. Tutkimuksen metodina on systemaattinen kirjallisuus- ja käsiteanalyysi. Tutkimuksessa esitetään, millaiseen historialliseen kontekstiin RE:n synty sijoittuu. Klassisen foundationalismin kritiikki sekä uskontoja vastaan esitetyt argumentit, esimerkiksi Freudin ja Marxin toimesta, liittyvät sen alkuvaiheisiin. Plantingan käsitys RE:n luonteesta toimii pohjana myös nykyiselle keskustelulle. Hänen käsitykseensä kuuluu olennaisesti asianmukaisten perususkomusten analysointi, eräänlaisena jumala-aistina toimiva sensus divinitatis sekä varranttiuden kriteerit. Olennaisena osana tutkimuksessa arvioidaan sensus divinitatikseen liittyviä filosofisia ja teologisia määritelmäkysymyksiä. Koska RE on nykyisin sateenvarjokäsite useille teorioille, tulee kritiikki sitä vastaan kohdentaa oikein. Tämä tapahtuu osoittamalla kritiikki kulloinkin sovellettavaan tietoteoriaan tai siihen, miten tätä teoriaa sovelletaan teistisiin perususkomuksiin. Kohdentamaton kritiikki RE:a vastaan ei kerro, miksi teoria olisi epätosi. Kritiikin suhteen on olennaista tutkia myös internalismin ja eksternalismin välillä käytyä debattia. Molempia näkemyksiä puolustetaan RE:n alla. Tutkimuksessa esitetään, miten tämä tapahtuu. Molemmissa käsityksissä kohdataan myös ongelmia, joita olisi pystyttävä ratkaisemaan. RE nojaa usein kognitiiviseen kykyyn sensus divinitatikseen. Tutkimuksessa käsitellään kognitiivisen uskontotieteen (KU) valossa, millaisia perusteita tällaisen mekanismin olemassaololle on. KU:n piirissä sen olemassaolo on kyseenalaistettu, mutta sitä on myös puolustettu. Mikäli uskomusten etiologia voidaan kognitiotieteiden valossa tuntea ja tämän prosessin luotettavuus kyseenalaistaa, vaikuttaa siltä, että kyseinen kognitiivinen mekanismi on vähintäänkin epäluotettava, jos se on olemassa. KU:n debunkkausargumentit pyrkivätkin osoittamaan, että uskoa jumaliin ei voida pitää tiedollisesti oikeutettuna, koska ne muodostuvat epäluotettavasti eivätkä tähtää totuuteen. Näin KU haastaa RE:n käsityksen siitä, että mieli voisi muodostaa tiedollisesti oikeutettuja uskonnollisia uskomuksia sensus divinitatiksen avulla. Esitän myös kokonaan uusia epistemologisia huomioita debunkkauskeskusteluun ja uskomusten rationaalisuuden arviointiin. Johtopäätöksenä seuraa, että RE on vahvalla pohjalla, koska se soveltuu moniin eri epistemologisiin teorioihin. Näillä teorioilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoutensa. Kuitenkin KU:n havainnot jumala-aistin luonteesta heikentävät RE:a, ja perususkomusten oikeutus kokemusten tai näyttämistilojen perusteella voidaan kyseenalaistaa. Niinpä RE:n eri teorioilla on taakkanaan monia kysymyksiä, joihin on pystyttävä antamaan perustellut vastaukset, mikäli sitä halutaan uskottavasti puolustaa.
-
(2022)Tutkimuksessa käsitellään keskustelua reformoidun epistemologian (RE) piirissä. RE tunnetaan erityisesti amerikkalaisen filosofi Alvin Plantingan työstä, jota on uskonnon epistemologiassa sovellettu viime vuosina laajasti eri tieto- ja oikeutusteorioihin. RE ei olekaan ainoastaan Plantingan eksternalistista reliabilismia edustava teoria, vaan sitä on sovellettu laajasti uskonnollisiin perususkomuksiin. Se ei myöskään sido kannattajaansa teologisesti kalvinismiin. Tutkimuksen metodina on systemaattinen kirjallisuus- ja käsiteanalyysi. Tutkimuksessa esitetään, millaiseen historialliseen kontekstiin RE:n synty sijoittuu. Klassisen foundationalismin kritiikki sekä uskontoja vastaan esitetyt argumentit, esimerkiksi Freudin ja Marxin toimesta, liittyvät sen alkuvaiheisiin. Plantingan käsitys RE:n luonteesta toimii pohjana myös nykyiselle keskustelulle. Hänen käsitykseensä kuuluu olennaisesti asianmukaisten perususkomusten analysointi, eräänlaisena jumala-aistina toimiva sensus divinitatis sekä varranttiuden kriteerit. Olennaisena osana tutkimuksessa arvioidaan sensus divinitatikseen liittyviä filosofisia ja teologisia määritelmäkysymyksiä. Koska RE on nykyisin sateenvarjokäsite useille teorioille, tulee kritiikki sitä vastaan kohdentaa oikein. Tämä tapahtuu osoittamalla kritiikki kulloinkin sovellettavaan tietoteoriaan tai siihen, miten tätä teoriaa sovelletaan teistisiin perususkomuksiin. Kohdentamaton kritiikki RE:a vastaan ei kerro, miksi teoria olisi epätosi. Kritiikin suhteen on olennaista tutkia myös internalismin ja eksternalismin välillä käytyä debattia. Molempia näkemyksiä puolustetaan RE:n alla. Tutkimuksessa esitetään, miten tämä tapahtuu. Molemmissa käsityksissä kohdataan myös ongelmia, joita olisi pystyttävä ratkaisemaan. RE nojaa usein kognitiiviseen kykyyn sensus divinitatikseen. Tutkimuksessa käsitellään kognitiivisen uskontotieteen (KU) valossa, millaisia perusteita tällaisen mekanismin olemassaololle on. KU:n piirissä sen olemassaolo on kyseenalaistettu, mutta sitä on myös puolustettu. Mikäli uskomusten etiologia voidaan kognitiotieteiden valossa tuntea ja tämän prosessin luotettavuus kyseenalaistaa, vaikuttaa siltä, että kyseinen kognitiivinen mekanismi on vähintäänkin epäluotettava, jos se on olemassa. KU:n debunkkausargumentit pyrkivätkin osoittamaan, että uskoa jumaliin ei voida pitää tiedollisesti oikeutettuna, koska ne muodostuvat epäluotettavasti eivätkä tähtää totuuteen. Näin KU haastaa RE:n käsityksen siitä, että mieli voisi muodostaa tiedollisesti oikeutettuja uskonnollisia uskomuksia sensus divinitatiksen avulla. Esitän myös kokonaan uusia epistemologisia huomioita debunkkauskeskusteluun ja uskomusten rationaalisuuden arviointiin. Johtopäätöksenä seuraa, että RE on vahvalla pohjalla, koska se soveltuu moniin eri epistemologisiin teorioihin. Näillä teorioilla on omat vahvuudet, mutta myös heikkoutensa. Kuitenkin KU:n havainnot jumala-aistin luonteesta heikentävät RE:a, ja perususkomusten oikeutus kokemusten tai näyttämistilojen perusteella voidaan kyseenalaistaa. Niinpä RE:n eri teorioilla on taakkanaan monia kysymyksiä, joihin on pystyttävä antamaan perustellut vastaukset, mikäli sitä halutaan uskottavasti puolustaa.
-
(2011)Tässä Pro gradussa tutkitaan Helsingin yliopiston ja Madridin Complutense -yliopiston opiskelija-aktiivien kirjoituksia yliopistouudistuksista vuosina 2008-2009. Työssä tutkitaan, miten opiskelijat oikeuttavat mielipiteitään uudistuksista, mihin oikeuttamisen maailmoihin puheet sijoittuvat ja millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä maiden oikeutuspuheiden välillä esiintyy. Maailmoja tunnistamalla ja vertailemalla muodostetaan kuva kiistan tärkeimmistä kysymyksistä maiden opiskelijoiden keskuudessa. Tutkimustyö tehtiin Boltanskin ja Thövenotn oikeuttamisteoriaan pohjautuvalla julkisen oikeuttamiSen analyysi -työkalulla (JOA). JOA:n avulla voidaan erotella toisistaan teoriassa esiintyvät seitsemän eri oikeuttamisen maailmaa sekä tutkia maailmojen välisiä oikeutusyhdistelmiä. Analyysin pääpaino on laadullisessa aineiston erittelyssä, mutta se sisältää myös kvantitatiivisia tulkintoja. Tulosten perusteella kansalaisuuden maailma hallitsee oikeuttamispuheita kummassakin maassa. Suomalaiset vetoavat kansalaisuuden maailmassa enemmän päätöksenteon demokratia-argumentointiin, espanjalaisopiskelijat luottavat ennen kaikkea tasa-arvoisuuteen pohjautuvaan argumentaatioon. Lisäksi espanjalaiset kokevat vastustajien määrän korostamisen riittävän oikeutukseksi sinänsä. Yhtäläistä keskustelussa ovat myös vastakkainasettelut ja yhdistelmät kansalaisuuden, teollisuuden ja markkinoiden maailmojen kesken. Tyypillisimmin markkinoiden ja teollisuuden arvot tuomitaan kansalaisuudesta käsin. Maiden argumentointi eroaa siinä, että Suomen opiskelijat vetoavat painokkaammin inspiraation ja kodin maailmojen arvoihin. Vain Espanjassa käydään sen sijaan keskustelua väkivallasta. Maiden opiskelijaliikkeille on yhtenäistä se, että yliopistouudistusten vastaiset puheet kiinnittyvät selkeästi perusteellisempaan yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Argumentointitavoissa on merkkejä eurooppalaisille uusliikkeille tyypillisestä yhteiskuntakritiikistä, jota nimitetään talouden ylivallan vastustamiseksi. Opiskelijaliikkeet kiinnittyvät uusliikkeisiin myös siten, että ne arvostavat suoraa ja keskustelevaa demokratiaa.
-
(2012)Tutkimuksen lähtökohtana ovat rasistisen väkivallan yleistyminen ja muukalaisvihamielisyyden julkisen esittämisen rutinoituminen Venäjällä. Tutkimuksen huomio kiinnittyy siihen, mitä uutisten ja tilastojen takana on, mitä liikkeet itse puhuvat. Päätutkimuskysymys on, millä tavoin liikkeet oikeuttavat toimintaansa. Lisäksi aineiston avulla pyritään selvittämään, löytyykö teksteistä viitteitä voiman ja väkivallan käyttöön. Tätä kautta problematisoidaan kysymys äärioikeiston väkivaltaisuudesta. Tutkimuksen aihetta taustoitetaan käymällä läpi nuorisokulttuurin historiaa ja nuorten poliittisen aktiivisuuden vaiheita Neuvostoliitossa ja Venäjällä, venäläistä nationalismia sekä Venäjän radikalisoituvaa äärioikeistoa. Tutkimuksen aineisto koostuu yhden antifasistisen liikkeen ja antifasistisen keskustelufoorumin sekä yhden äärinationalistisen liikkeen teksteistä. Työn pääpaino on äärinationalismissa, ja antifasistinen liike on asetettu vastapariksi huomioiden julkisessa keskustelussa käyty keskustelu liikkeiden keskinäisestä vihollisuudesta. Aineisto on analysoitu teemoittelemalla, mikä on mahdollistanut keskeisten aihepiirien esille nostamisen. Aineiston pohjalta muodostuneita teemoja on analysoitu Luc Boltanski ja Laurent Thévenot’n oikeuttamisteorian kuuden alkuperäisen oikeuttamisen maailman kautta pohtien oikeuttamisen tapoja, joita liikkeiden teksteissä esiintyy. Äärinationalistinen Soprotivlenie -liike ei rohkaise jäseniään väkivaltaan, vaan puhuu valmiudessa olemisesta ja puolustautumisesta. Toiminnan tärkeys korostuu läpi koko aineiston. Kaikkia näitä ajatuksia sitoo kurinalaisuuden sekä terveen ja voimakkaan kehon ihannoiminen. Voiman käyttöä oikeutetaan Soprotivlenien jäsenten keskuudessa nojautumalla historialliseen traditioon; teksteissä korostuvat esi-isien saavutukset ja perinteiden vaaliminen. Kansan tahto ja yhteinen hyvinvointi ovat tärkeimpiä toiminnan moottoreita. Näistä päämääristä johtuen myös kamppailu ja sotiminen ovat oikeutettuja. Väkivallasta liikkeen piirissä ei suoranaisesti puhuta, mutta annetaan ymmärtää, että itseä ja lähipiiriä on osattava puolustaa fyysisesti. Fyysisyyden ja maskuliinisuuden ihannointi dominoi aineistoa siinä määrin, että vitalismi on nostettavissa omana oikeuttamisen maailmanaan. Antifasistit puhuvat suorasta väkivallasta oikeuttaen sen käytön solidaarisuudella ja ilmaisunvapaudella. Väkivalta on ensisijaisesti puolustautumiskeino, keino suojella omaa yhteisöä uhalta, eli äärioikeistolta ja viranomaisilta. Liikkeitä yhdistävät oman yhteisönsä suojelu sekä venäläisen yhteiskunnan epäkohtien huomioiminen.
-
What is Worthy in Climate Politics? : Justifying Moral Claims in the French Media and Civil Society (2013)This Master’s thesis examines the moral and political claims presented in the climate change debate in the French public sphere. My research material includes newspaper coverage from United Nations Climate Change Summits in Copenhagen (2009) and Durban (2011) in the French daily Le Monde as well as interviews from local civil society actors. While media debates on climate change have been widely studied, the moral dimension of these debates has been largely neglected. The objective of this study is to fill this gap and emphasize the moral and cultural dimensions in tracing the problems related to global climate governance. Secondly, I will emphasize the growing role of civil society actors in the governance of climate change, the solutions they offer and the way in which they justify their arguments. France is chosen as the context for this study because of its strong commitment to environmental issues at the political level. The central role of nuclear power in its energy production as well as France’s active role in shaping EU’s climate policy makes it an interesting research context as well. The concepts and methods from political sociology, utilized in this study, will shed light on the cultural specificities of this debate in the French media and civil society. By the theoretical framework of justification theory, developed by Luc Boltanski and Laurent Thévenot, my objective is to analyse climate change related disputes and serve as well as a contribution to this fairly new approach in sociology. With a method called Public Justifications Analysis (PJA), I aim to answer the following research questions: What are the specific features of the climate change debate in the French media and civil society? What kinds of solutions do different actors offer to tackle climate change and how do they justify them morally? What are actors’ conceptions of justice and worth, and in which sense do these conceptions differ and on the other hand converge? How is the French political culture visible in the public debate and in argumentation? With justification theory we can reach culturally sensitive results in relation to climate politics and thus make comparative research between different countries and their climate change debates. In this study, the results will be compared to the findings obtained from the U.S. The main results of the study can be summarized as follows: Firstly, civic values are at the heart of the French argumentation forming a bridge between the media debate and the interviews from civil society. French actors argued that democratic decision-making in the form of a global, legally binding agreement is the most effective way to tackle climate change. French actors also emphasized social justice and called for solidarity and burden sharing between the rich and poor countries. Secondly, civil society organisations offered alternative frames in the interviews to understand climate politics. In addition, their arguments were generally more radical than those presented in the media debate: they argued that market, civic and ecological values are not compatible and therefore suggested more profound changes to the societal system by stronger democratic regulation of global economy. Overall, the use of civic arguments seemed to be typical of French political culture on the basis of this study’s results. Thirdly, while the relationship between the French state and the civil society has traditionally been conflictual, in the case of climate politics it was more based on negotiation and mediation.
Now showing items 1-16 of 16