Browsing by Subject "omaisuudensuoja"

Tiedolla johtamisen merkitys on korostunut urheilussa. Sattuman rooli pyritään minimoimaan urheiluorganisaatioiden strategisessa päätöksenteossa. Yksi merkittävä tekijä tässä toiminnan optimoinnissa on data-analytiikka, jolla tarkoitetaan urheilijoita koskevan datan keräämistä, käsittelyä ja hyödyntämistä urheilullisen ja taloudellisen menestyksen tavoittelussa. Datan avulla voidaan esimerkiksi parantaa yksilöiden suorituskykyä ja ehkäistä loukkaantumisia, tehostaa joukkueiden rekrytointia, valita ottelupäivän kokoonpanoja tai päättää nuoren akatemiaurheilijan uran etenemisestä. Ideaalitilanteessa datan perusteella tehdyt ratkaisut johtavat kaikkien osapuolten menestykseen. Käytännön tasolla urheilun data-analytiikkaan liittyy kuitenkin useita juridisia haasteita. Nämä haasteet ovat seurausta eri suuntiin viettävistä intresseistä, kuten esimerkiksi siitä, tavoitteellaanko menestystä lyhyellä vai pitkällä aikavälillä. Yksilön ja kollektiivin välisten valtasuhteiden epätasapaino voi johtaa siihen, että urheilijat eivät kykene täysipainoisesti toteuttamaan tiedollista itsemääräämisoikeuttaan tai suojaamaan yksityisyyttään. Ammattiurheilu on poikkeuksellinen toimintaympäristö, sillä sen piirissä työntekijöiden teknologiavälitteinen seuranta voi olla jatkuvaa. Sillä, miten urheilijat syövät, palautuvat ja nukkuvat, on työnantajille merkitystä. Juridisesti mielenkiintoisen tarkastelukohteen muodostaa erityisesti puettaviin teknologioihin perustuva analytiikka, jossa keskiössä ovat urheilijoiden suorituskykyä ja ominaisuuksia kuvaavat, osittain sensitiiviset data-aineistot. Tutkielmassa perehdytään ensin tällaisten tietojen oikeudellisiin määritelmiin sekä selvitetään, millaisia intressejä niihin liittyy ja miten urheilutoimijat voivat toteuttaa näitä intressejään sopimusoikeudellisesti. Dataa voidaan määritellä tarkemmin esimerkiksi jalostusasteensa mukaan. Yksittäisistä biteistä koostuvan raakadatan luonne poikkeaa niin tietosuojaoikeudellisesti kuin varallisuusoikeudellisesti algoritmin avulla ymmärrettävään muotoon muunnetuista tietoaineistoista. Keskeisiä data-analytiikan intressiryhmiä ovat urheilijat, joukkueet, seurat, liigat ja lajiliitot sekä analytiikkayhtiöt. Näiden toimijoiden välinen sopimusverkko sisältää mm. kahdenvälisiä urheilijasopimuksia, työehtosopimuksia, lisenssijärjestelyjä sekä urheiluanalytiikkapalveluiden tarjoamista koskevia asiakassopimuksia. Tällaisissa sopimuksissa on mahdollista määritellä tarkemmin, milloin dataa kerätään, mihin tarkoituksiin ja millä perustein. Tärkeää olisi, että urheilijan edulle ja heikomman suojalle annetaan sopimuksellisia reunaehtoja määriteltäessä erityistä painoarvoa. Intressiperusteisen ja sopimusoikeudellisen tarkastelun ohella tutkielmassa selvitetään data-analytiikan kannalta keskeisiä Euroopan unionin oikeussääntöjä sekä niiden vaikutusta osapuolten sopimusvapauteen. Perus-oikeuksista merkityksellisimpiä tässä tarkastelussa ovat henkilötietojen suoja, yksityisyydensuoja ja omaisuudensuoja sekä tietynlaisena perusvapautena datan vapaa liikkuvuus. Erityinen huomio kiinnittyy siten tietosuojasääntelyn soveltumisen arviointiin, rekisteripitäjinä toimivien urheiluorganisaatioiden ja analytiikkayhtiöiden keskeisten velvoitteiden tunnistamiseen sekä urheilijoiden, niin täysi-ikäisten kuin vajaavaltaisten, tieto-suojaoikeuksiin. Omaisuudensuojan kannalta mielenkiintoisia ovat immateriaalioikeudellisen tietokantasuojan sekä liikesalaisuus- ja salassapitosääntelyn luomat puitteet taloudellisesti arvokkaiden urheilijadata-aineistojen, suojaamiselle ja hyödyntämiselle. Samaten EU:n datastrategiaan perustuvat säädösehdotukset, kuten datasäädös, tuovat kiinnostavaa tarttumapintaa urheilijadataan kohdistuvien oikeuksien tarkasteluun. Tutkielman lopuksi arvioidaan eri perusoikeuksista johdettujen säädösten välisiä kollisiotilanteita, joita aiheutuu, kun pelaajatietokantoihin ja vastaaviin data-aineistoihin kohdistuu samanaikaisesti niin rekisteröidyn (urheilijan) oikeuksia kuin urheiluorganisaatioiden tai analytiikkayhtiöiden taloudellisia oikeuksia.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimuksessa selvitetään, olisiko vallitsevassa kansallisessa oikeustilassa hyväksyttävää, jos pankit alkaisivat periä negatiivista korkoa henkilöasiakkaidensa talletuksista. Negatiivinen korko on velvoiteoikeudellisesti poikkeuksellinen, sillä tyypillisesti korkoa maksetaan hyvityksenä käyttöön saadusta pääomasta. Talletussuhteessa velallisena on pankki, joka myös vakiintuneen käytännön mukaan maksaa talletukselle korkoa. Sen jälkeen, kun Euroopan keskuspankkijärjestelmässä laskettiin talletuskorko negatiiviseksi, ovat pankkien asiakkailleen maksamat talletuskorot myös lähellä nollaa. Negatiivisen talletuskoron käyttöönotto olisi toteutettavissa MaksupalveluL:n sääntelyn nojalla, sillä se soveltuu valtaosaan talletussopimuksista. Lain 3:30 §:ssä annetaan pankeille oikeus yksipuolisesti ehdottaa muutoksia tilien puitesopimuksiin, ja ehdotus tulee voimaan, ellei asiakas vastusta sitä. MaksupalveluL 3:32 §:n nojalla vaihtuvakorkoisten tilien korkoa voidaan myös suoraan pankin yksipuolisella ilmoituksella muuttaa. Tallettajan aseman turvaa oikeus irtisanoa sopimus päättymään ennen ehdotetun muutoksen voimaantuloa. Sääntely ei kuitenkaan anna vastausta siihen, olisiko ehtomuutos sisällöllisesti hyväksyttävä. Tallettajaa suojaavat kuluttaja- ja sopimusoikeudellinen sääntely sekä perustuslaillinen omaisuudensuoja. Ehtomuutoksen sallittavuutta taas puoltavat sopimusvapaus, pankkisääntelyn tavoitteet sekä pankeille asiakkaiden talletuksista aiheutuvat kustannukset. Talletusvaroihin kohdistetaan EU:n vakavaraisuussääntelyssä maksuvalmiusvaatimus, jonka kautta talletusvarat ovat suorassa yhteydessä keskuspankkitallettamiseen. Pankkisääntelyn suojan kohteita ovat sekä asiakkaat että pankkijärjestelmä itsessään, ja kuluttajaoikeudellisista pääsäännöistä poiketaan pankkisopimusten kohdalla ajoittain kuluttajan asemaa heikentävästi. Lopulta pankkipalveluille on tunnustettu asema välttämättömyyspalveluina, ja pankkeja myös velvoitetaan tarjoamaan kuluttajille tietyt palvelut kohtuulliseen hintaan. Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää näiden eri sääntelytavoitteiden yhteensovittamista. Menetelmä on ensisijaisesti lainopillinen, mutta erityisesti pankkisääntelyn tavoitteiden huomioon ottaminen edellyttää sitä, että tutkimukseen otetaan mukaan oikeustaloustieteellisempiä näkökulmia.

Suomen tekijänoikeuslakiin ei aiemmin sisältynyt nimenomaista parodiaa koskevaa poikkeusta ja parodioiden sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen. Keväällä 2019 EU:ssa hyväksytyn niin kutsutun DSM-direktiivin myötä tekijänoikeuslakimme joutui kuitenkin muun ohella parodian osalta uudistuksen kohteeksi. Suomessa direktiivin implementointi viivästyi reippaasti, mutta helmikuussa 2023 eduskunta hyväksyi viimein lain tekijänoikeuslain muuttamisesta ja lainmuutokset astuvat voimaan huhtikuussa 2023. Pian voimaan tulevan uuden 23 a §:n mukaan julkistettua teosta saa käyttää parodiassa, karikatyyrissä ja pastississa. Sen lisäksi, että parodian sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen, myös parodiaa koskevaa oikeuskäytäntöä on kansallisesti suhteellisen vähän. Vähäisyyden lisäksi olemassa oleva ratkaisukäytäntömme on sisällöltään jossain määrin vaihtelevaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä on kansallinen oikeustila parodian osalta. Tarkoituksena on myös selvittää, mitä ongelmia sen mahdolliseen epäselvyyteen liittyy erityisesti oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden osalta. EUT vuonna 2014 antamassaan Deckmyn-ratkaisussa totesi, että parodiaa tulisi tulkita unionin jäsenvaltioissa yhdenmukaisesti. EUT:n tulkinta parodiasta jäi kuitenkin varsin vähäpuheiseksi. Harmonisoinnin osalta haasteen tuo parodian käsitteen vahva sidonnaisuus aikaan ja kulttuuriin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ongelmia sisältyy EU:n harmonisointipyrkimykseen, kun otetaan huomioon parodian luonne ja kansalliset erot. Tutkielmassa tarkastellaan myös DSM-direktiivin asettamaa erityistä vastuujärjestelmää, joka liittyy laittoman sisällön julkaisemisen estämiseen sekä poistamiseen verkkosisällönjakopalveluista. Direktiivin asettamien vaatimusten täyttämiseksi ei EUT:n mukaan näyttäisi olevan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua automaattisiin tunnistamis- ja suodatusvälineisiin, joka ratkaisukäytännössä todetulla tavalla muodostaa sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan rajoituksen. Näin ollen se on merkityksellinen myös parodian näkökulmasta.

Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.

Yksityishenkilön velkajärjestely on moderni insolvenssimenettely, jonka päätavoitteena on maksukyvyttömän luonnollisen henkilön taloudellisen tilanteen korjaaminen. Yksityishenkilön velkajärjestelystä säädetään yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa (velkajärjestelylaki, VJL). Lähtökohtaisesti kaikki velallisen velat kuuluvat velkajärjestelyn piiriin riippumatta siitä, onko velkojana yksityishenkilö vai yritys tai muu yhteisö. Tutkielmassa selvitetään, miten velkojana olevan yksityishenkilön eli yksityisvelkojan asema voidaan ottaa velkajärjestelyssä huomioon, ja millaisen kokonaisuuden yksityisvelkojan asemaa koskevat velkajärjestelylain säännökset muodostavat. Yksityisvelkojan asema velkajärjestelylaissa on erityisesti seuraavien säännösten muodostama kokonaisuus: Velkajärjestely voi tietyissä tapauksissa estyä VJL 10 §:n 11 kohdan nojalla, jos velan järjesteleminen olisi yksityisvelkojan kannalta kohtuutonta. Velkajärjestelyn merkitys yksityisvelkojalle voidaan lisäksi ottaa huomioon VJL 10 a §:n painavia syitä arvioitaessa. Jos velkajärjestely aloitetaan, on myös maksuohjelman jatkaminen yksityisvelkojan hyväksi mahdollista VJL 31 a §:n nojalla. Tutkielma keskittyykin näiden säännösten sisällön sekä soveltamisalan tulkintaan. Tutkielmaa varten on kerätty käräjä- ja hovioikeuskäytännöstä empiirinen aineisto, jonka avulla selvitetään, miten yksityisvelkojan asemaa koskevia säännöksiä on sovellettu oikeuskäytännössä. Aineistosta voidaan havaita, että säännösten avulla on voitu estää yksityisvelkojien kannalta kohtuuttomia tilanteita. Säännösten soveltamiskäytäntö on kuitenkin kirjavaa, mikä on ongelmallista niin velallisten kuin velkojien keskinäisen yhdenvertaisuuden kannalta. Yksityisvelkojan asemaa koskevat säännökset eivät myöskään muodosta keskenään saumatonta kokonaisuutta, sillä niitä on säädetty ja muutettu yksitellen useiden lakiuudistusten yhteydessä. Tutkielmassa selvitetään myös, turvataanko velkajärjestelylaissa yksityisvelkojan keskeisen perusoikeuden eli omaisuudensuojan toteutuminen asianmukaisella tavalla. Vaikka velkajärjestelylakiin on otettu edellä mainittuja yksityisvelkojan asemaa turvaavia säännöksiä, toisaalta myös maksuohjelman normaalikestoa on lyhennetty, velan pääoman leikkaamisesta on tullut säännönmukainen velkajärjestelyn keino, ja nollaohjelmat ovat yleistyneet. Tutkielmassa katsotaankin, että yksityisvelkojan omaisuudensuojan toteutumisen uudelleenarviointi sekä lakiuudistusten toteuttaminen olisi perusteltua. Tutkielmassa esitetään konkreettiset ehdotukset velkajärjestelylakiin tehtävistä muutoksista ja ehdotetaan näiden toteuttamista velkajärjestelylain kokonaisuudistuksessa.

Tutkielman aihe on ympäristöperusoikeuden (PL 20 §) ja omaisuudensuojan (PL 15 §) välinen kehitys perusoikeusuudistuksen jälkeen. Lisäksi tutkielmassa selvitetään kansainvälisesti ja eurooppalaisesti tapahtunutta oikeus ympäristöön -ajatuksen oikeudellistumista ja perustuslaillistumista. Tutkielma on oikeushistoriallinen, ja sen tutkimuskysymys on: ”Miten, ja miksi, ympäristöperusoikeuden ja omaisuudensuojan välinen painoarvo on muuttunut ympäristöperusoikeuden voimassaolon aikana?” Tutkielman metodi on oikeushistoriallinen, ja tutkielman analyysivaihe rajautuu ajallisesti perusoikeusuudistuksen jälkeiseen aikaan eli vuodesta 1995 eteenpäin. Tätä edeltävältä ajalta kuvataan kansainvälinen ja eurooppalainen oikeus ympäristöön -ajatuksen kehitys, omaisuudensuojan ja ympäristöarvojen välinen asetelma sekä perusoikeusuudistuksen ja siihen liittyvän valmistelutyön ilmentävät muutokset omaisuudensuojan ja ympäristöarvojen välisessä oikeudellisessa aatemaailmassa. Lähdeaineistona toimivat perustuslakivaliokunnan lausunnot ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut. Tutkielmassa hahmotetaan kaksi eri kehityslinjaa, joista ensimmäinen on perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön ilmentävä pidättyvämpi ja ennen perusoikeusuudistusta vallalla olleeseen omaisuudensuojaa korostavaan käytäntöön kiinnittyvä linja. Toinen linjoista on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännön ilmentävä linja, joka puolestaan näyttäytyy ympäristöarvoja korostavana ja omaan ratkaisukäytäntöönsä vähemmän lukkiutuneena. Kehityslinjoista molemmat alkavat korostaa ympäristöperusoikeutta viimeistään 2010-luvulle tultaessa. Ympäristöperusoikeus ja omaisuudensuoja ovat tutkimuskohteina olleet suosittuja, mutta oikeushistoriallista tutkielmaa, jossa perustuslakivaliokunnan lausuntoja ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja verrataan keskenään ei ole aiemmin tehty. Tutkielmalle on täten tilausta, ja se tuo ympäristöperusoikeuden ja omaisuudensuojan väliseen diskurs-siin uuden elementin, etenkin, kun tutkielman johtopäätöksinä hahmotetaan kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa, mutta vuosien varrella toisiaan lähentyvää omaisuudensuojan ja ympäristöperusoikeuden välisen kehityksen linjaa.