Browsing by Subject "ongelmaelokuva"

Tämä yleisen historian pro gradu käsittelee Valtion elokuvatarkastamon ja kotimaisen yhteiskunnallisen elokuvan välistä suhdetta 1946–1949. Alkuperäislähteinäni käytän Valtion elokuvatarkastamon tarkastusdokumentteja, pöytäkirjoja, lehtileikkeitä, lähetettyjä sekä vastaanotettuja kirjeitä ja eri lehtiä joissa elokuvatarkastamon henkilöstö on käynyt julkista keskustelua. Työssäni myös elokuvien aikalaisarvioita ja kotimaisissa elokuva-alan julkaisuissa esiintyviä artikkeleita. Tutkimuskirjallisuudessa tukeudun kotimaista elokuvahistoriaa tutkiviin teoksiin ja elokuvatutkimuksen klassikkokirjoihin. Tutkimuksen hypoteesina on, että Valtion elokuvatarkastamon käytäntöön panema tarkastuspolitiikka, jota muovattiin opetusministeriön ohjeistuksin, suosi elokuvien valmistuksessa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa elokuvaa ja erityisesti sen piiriin lukeutuvaa ongelmaelokuvaa. Ongelmaelokuvaksi luokitellaan yleensä sellainen kotimainen elokuva, joka käsittelee jotain hieman delikaattia ongelmaa, esimerkiksi jotain arkaa tietoa tai tilaa, joka ei ole yhteiskunnallisten normien mukaista tai se on vallitsevaa yhteiskuntatilaa uhkaavaa. Valtion elokuvatarkastamo pyrki tarkastustoiminnallaan suojelemaan keskivertokatsojaa elokuvien mahdollisesti moraalia rapauttavilta vaikutuksilta ja toisaalta elokuvan avulla kohottaa kansallista moraalia ja hyvinvointia. Se määritteli samalla elokuvien lipunmyynnistä kerättävän huviveron leimaveron muodossa. Suomessa näitä leimaveroluokkia oli kolme kotimaiselle elokuvalle 25%, 35% ja 45%. Alhaisimpaan veroluokkaan tuli opetusministeriön Valtion elokuvatarkastamolle annettujen ohjeiden mukaan määritellä veroluokat siten, että sinne tuli sijoittaa sellaiset elokuvat, joiden taiteellinen ja tekninen toteutus oli korkealla tasolla. Opetusministeriön ohjeiden mukaan elokuvien tuli myös olla kokonaisvaikutukseltaan rakentavia esittäen myötäisessä mielessä ihmisten arvokkaita pyrkimyksiä tai heidän esikuviksi kelpaavia ominaisuuksiaan. Näin elokuvavalmistajat pyrkivät saamaan elokuvansa alhaisimpaan veroluokkaan valmistamalla sellaisia elokuvia, joiden he uskoivat täyttävän Valtion elokuvatarkastamon käsityksen opetusministeriön ohjeista. Vuosina 1946–49 studiot käsittelivät elokuvissaan ainakin näennäisesti yhteiskunnallisia aiheita. Tarkastustoiminnassaan elokuvatarkastamo ei pysynyt täysin opetusministeriön ohjeistuksessa. 1946 ensi-iltansa saaneen elokuvan Synnin jäljet elokuvatarkastamo määritteli verovapaaksi opetuselokuvaksi. Päätös oli opetusministeriön ohjeiden vastainen. Elokuvavalmistajat tulkitsivat tämän päätöksen ennakkotapaukseksi ja pyrkivät saamaan tuleville elokuvilleen vastaavaa kohtelua. Alhaisimman veroluokan tai täyden verovapauden toivossa elokuvavalmistajat esittivät elokuviensa mainonnassaan ja elokuvatarkastamolle lähetettävien elokuvatarkastuskorttien yhteydessä elokuviensa sisältävän yhteiskunnallisesti rakentavaa ja arvokasta sisältöä. Toiminnallaan Valtion elokuvatarkastamo loi tilanteen, jossa ongelmaelokuvaa suosittiin valmistettavana elokuvangenrenä ja tuotantoyhtiöt näkivät ongelmaelokuvassa mahdollisuuden maksimoida elokuviensa tuotto.