Browsing by Subject "opetussuunnitelmat"

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia muutoksia yhteen Vanhan testamentin kertomuksista, kertomukseen Israelin kansan kantaisästä Abrahamista (Gen. 11:26–25:11), on tehty viidessätoista evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjassa, sekä millaisia selityksiä näille muutoksille voisi löytää. Tutkimuksen kohteena olevat oppikirjat ovat suomenkielisiä, ja ne on julkaistu vuosina 1861–2004. Tutkimuksen muita lähteitä ovat raamatunsuomennokset ja opetussuunnitelmat. Tutkimus suoritetaan vertailemalla oppikirjojen tekstejä kunkin oppikirjan syntyaikana käytös-sä olleeseen raamatunsuomennokseen. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia muutoksia kertomuksen juoneen, kieleen ja sanomaan on tehty. Näitä muutoksia peilataan opetussuunnitelmiin kirjattuja uskonnonopetuksen tavoitteita ja kirjallisuustieteellistä adaptointiteoriaa vasten, yhtymäkohtia etsien. Tutkielma on kirkkohistoriallista, erityisesti kirjahistorian alaan kuu-luvaa, mutta tutkimuksessa liitytään myös oppikirjatutkimuksen, uskonnonopetuksen historian ja Raamatun vaikutushistorian tutkimusperinteisiin. Raamatun Abraham-kertomusta on oppikirjoissa lyhennetty ja mukaan on otettu vain tietyt kertomuksen osat: kaikissa oppikirjoissa on mukana Abrahamin Jumalalta saama kutsu lähteä kohti Jumalan lupaamaa maata. Oppikirjailijat ovat jättäneet pois erityisesti väkivaltaan, sek-siin ja politiikkaan liittyviä teemoja. Kertomuksen kieltä on muutettu värikkäämmäksi, tekstistä on tehty sidoksisempaa ja siihen on lisätty raamatunkertomuksen kontekstia selittäviä tie-dollisia lisäyksiä. Abraham on oppikirjoissa esikuvallinen paitsi suhteessaan muihin ihmisiin, myös monoteistisessä suhteessaan Jumalaan. Muutokset eri aikaan syntyneissä oppikirjoissa ovat erilaisia: varhaisimmat oppikirjat toistavat Raamatun kertomusta hyvin sanatarkasti, kun taas uudet muuttavat kertomusta monella tapaa. Uskonnonopetuksen tavoitteet ja adaptointiteorian periaatteet näkyvät selkeästi niissä muutoksissa, joita oppikirjoihin on tehty.

Katekismus on kuulunut Suomessa vuosisatojen ajan rippikouluopetuksen keskeisimpään oppiainekseen. Kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja kasteen ja ehtoollisen sakramentit ovat muodostaneet Martin Lutherin katekismuksista alkaen viiden pääkappaleen mallin, joka on vakiintunut rippikouluopetuksen ytimeksi. Lutherin opetusmenetelmän mukaisesti ulkoluku, ymmärtävä oppiminen ja tietojen syventäminen ovat toimineet rippikouluopetuksen esikuvina. Rippikoulun syntyhistoria perustuu olennaisesti katekismusopetuksen perinteelle, joka puolestaan ulottaa juurensa varhaiskirkon kasteopetukseen. Reformaation ihanteeseen kuulunut katekismusopetus ja siihen liittynyt lukutaito-opetus ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Suomen kirkon kasvatustyöhön. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulusuunnitelmat 1950–1980 -luvuilta kuvaavat katekismusopetusta. Tutkimuksessa keskitytään siis rippikoulu-opetuksen ydinsisältöihin Martin Lutherin Vähän katekismuksen pääkappaleiden näkökulmasta. Lisäksi tutkimuksessa etsitään kehityslinjoja katekismuksen oppikirjakäytölle ja kulloinkin vallinneelle opetusmenetelmälle, jonka avulla katekismusainesta on jaettu sukupolvelta toiselle. Tutkimuksessa käytetään historian tutkimusotetta ja lähteinä ovat kirkon rippikoulusuunnitelmat vuosilta 1958–1980. Lisäksi lähteinä käytetään muun muassa vuoden 1948 Katekismusta, luterilaisen kirkon tunnustuskirjoja ja kirkkolakeja. Lähteiden tulkinnassa otetaan huomioon myös niiden syntyaikana vallinnut kirkollis-yhteiskunnallinen konteksti. Tutkimustulosten perusteella Lutherin katekismuksen pääkappaleisiin perustuva aineisto on tutkimusaikana säilynyt rippikouluopetuksen tärkeänä osana. Tosin opetusmenetelmät ovat muuttuneet, samoin etenkin Katekismuksen asema oppikirjana on kohdannut muutoksia. Oppikirjauudistukseen liittynyt keskustelu aloitettiin 1950-luvun lopun kirkolliskokouksessa ja sen lopputulemana 1970-luvulla tehtiin kirkkolakiin muutos, jossa rippikoulun oppikirjojen hyväksyminen määrättiin piispainkokouksen tehtäväksi. Vuoden 1958 rippikouluohjeissa puolustettiin Katekismuksen asemaa rippikoulussa, mutta kirjaa ei nimetty yhdeksi oppikirjoista. Opetuksessa painotettiin tiedollista tavoitetta ja ulkoluvun perinnettä pidettiin tärkeänä. Rippikoulun opetussuunnitelmassa vuodelta 1965 sen sijaan Katekismus nimetään oppikirjaksi. Opetussisällön runko perustettiin Lutherin katekismuksesta tuttuun uskontunnustuksen trinitaarisiin uskonkohtiin. Vuoden 1973 kokonaissuunnitelmassa painotettiin Lutherin uskonkohtien selitysten oppimista ja opetuksessa oltiin siirrytty oppilaskeskeisyyteen ja ongelmakeskeiseen opetukseen. Rippikoulusuunnitelmassa 1980 opetusmenetelmäksi oli hioutunut elämäntilanne-lähtöinen opetus ja Lutherin selitykset kehotettiin oppimisen sijaan tuntemaan. Katekismuksen tilalle toivottujen nykyaikaisten oppikirjojen käyttö mahdollistettiin kirkkolainmuutoksella. Kokonaisuutena katekismuksen perustekstit rippikouluopetuksessa ovat säilyneet tutkimusaikana, mutta opetusaines on tutkimusajan lopulla laajentunut huomattavasti muun muassa yhteiskunnallisilla aiheilla. Kirkon opetussuunnitelmissa näkyy myös oppivelvollisuuskoulun selkeä vaikutus. Näin ollen yhteiskunnallisilla muutoksilla voidaan todeta olevan vaikutuksensa rippikoulun kehityskulkuun.

Tässä työssä tutkitaan, millaista kuvaa rakennetaan kaunokirjallisuudesta kolmessa yhdeksännen luokan äidinkielen 1990-luvun oppikirjassa ja yhdessä nykyajan käytössä olevassa oppikirjassa vuodelta 2015. Aineistona olevat oppikirjat: Kielikuvia 2 (1996), Äidinkieli 9 (1996), Sanavalmis 3 (1997) ja Särmä 9 (2015). Oppikirjoista tarkastellaan kirjallisuushistorian ja Kalevalan osuutta. Työssä pääpaino on kirjallisuuskatkelmien tehtävänannoissa, mutta jonkin verran katsotaan myös kirjallisuuskatkelmia ja oppikirjatekstiä. Työn tarkoituksena on tutkia jokaista oppikirjaa erikseen ja vertailla millaisia eroja tuottaa kahdenkymmenen vuoden kaari, kun 1990-luvun oppikirjoja verrataan nykyaikaa edustavaan oppikirjaan. Oppikirjoja luetaan suhteessa ilmestymisaikana voimassa olevaan opetussuunnitelmaan, jolloin työ on luonteeltaan soveltavaa kirjallisuudentutkimusta.Työtä taustoitetaan viime vuosikymmenten kirjallisuudenopetuksen historialla. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten oppikirjat jäsentävät kirjallisuushistoriaa, millaisia lähestymistapoja (tausta, teksti, lukija) oppikirjat käyttävät tehtävissään ja millaisia painotuseroja on löydettävissä: missä määrin painottuvat tieto ja elämys. 1990-luvun oppikirjoissa korostuvat kansallisen linjan mukaisesti merkkimiesten elämäkerralliset tiedot, mutta kirjallisuushistoria saattaa hahmottua myös teeman mukaisena tekstien historiana. Nykyajan oppikirja esittelee historiaa tyylisuuntien kautta ja korostaa tyylisuuntien eurooppalaisia lähtökohtia. Lähestymistavoissa korostuvat nykykirjassa käsitteiden käyttö ja analyyttisyys, kun 1990-luvun oppikirjoissa lukijan tehtävä on verrata tekstin maailmaa havaintoihinsa usein suomalaisena olosta.

Tutkielmassa tarkastellaan historian opetussuunnitelmia ja oppikirjoja ja analysoidaan, miten dekolonisaatiota ja erityisesti Algerian sotaa on käsitelty Ranskan kouluopetuksessa 1970-luvun alussa, 1980-luvun lopussa ja vuosituhannen vaihteessa. Aineistoista tehtyjä havaintoja peilataan yhteiskunnallisiin muutoksiin samoina ajanjaksoina, ottaen huomioon myös historian kirjoittamisen traditioissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksessa eritellään, miten laajemmat yhteiskunnalliset muutokset ovat voineet vaikuttaa aiheiden käsittelyyn koulun historian opetuksessa. Toiseksi tarkastellaan, miten aiheita on eri ajanjaksoina lähestytty Ranskan kouluopetuksessa kolmen yhteiskunnallisen ilmiön – valistuksen perintönä syntyneen rationalismin, Ranskan suuren vallankumouksen perintönä syntyneen kansalaisuuskäsityksen sekä syyllisyyden – valossa. Tutkimusaineisto koostuu Ranskassa vuosina 1971, 1989 ja 1999 ilmestyneistä historian opetussuunnitelmista ja vuosina 1971, 1989 ja 2003 julkaistuista historian oppikirjoista. Tarkastelu on rajattu oppivelvollisuuskoulun kolmatta eli viimeistä luokkaa koskeviin opetussuunnitelmiin ja oppikirjoihin, koska 1900-luvun historiaa on kaikkina mainittuina ajankohtina käsitelty kolmannella luokalla. Aineistoja tutkitaan sisällönanalyysin keinoin kiinnittäen huomiota erityisesti erilaisiin luokitteluihin ja sanavalintoihin. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että koulun historian opetuksella on erityistehtävä valtion olemassaolon ja toiminnan legitimoimisessa, ja että rationalismin ja tasavaltalaisen kansalaisuuden ideaalien säilyttäminen elinvoimaisina yhteiskunnassa ja menneisiin toimiin liittyvän syyllisyyden käsittelemistavat liittyvät tämän erityistehtävän suorittamiseen Ranskassa olennaisesti. Tutkimuksessa todetaan, että oppilaiden kriittisen ajattelun ja kansalaistaitojen kehittäminen heidän tulevaisuuttaan varten on edelleen yksi opetuksen päätavoitteista. Maahanmuutto näkyy kirjoissa kahtalaisesti: muutoksena kolonisaatio- ja dekolonisaatiokehityksen perusteluiden kuvaamisessa, jossa pelkästä Ranska-keskeisestä ajattelutavasta on luovuttu, sekä eksplisiittisenä mainintana 1990-luvulta lähtien. Kritiikki Algerian sotaa ja yleisemmin dekolonisaatiokehitystä kohtaan on lisääntynyt tarkastelluissa aineistoissa vuosien varrella. Kiteytettynä kysymys on universaalin rationaalisuuden ja kansalaisen legitimiteetin säilyttämisestä valtion toiminnan legitimoimiseksi. Ranskan historian kouluopetuksella luodaan edelleen sellaista kerrontaa, jolla pyritään luomaan yhteistä tulevaisuuskuvaa.

Tarkastelen pro gradu -työssäni sitä, miten Suomen alueen esihistoriaa kuvataan lukion historian oppikirjoissa. Aineisto koostuu uudemmista, vielä käytössä olevista oppikirjoista, jotka on julkaistu vuosina 2005–2012 sekä vanhemmista vuosina 1981–1983 julkaistuista teoksista. Analysoitavia oppikirjoja tutkimuksessa on yhteensä kymmenen. Tavoitteeni on tarkastella diskurssianalyysin keinoin sitä, minkälaisia diskursseja esihistorian kuvauksessa ylläpidetään, miten tieto oppikirjoissa esitetään ja onko esihistorian kuvaus muuttunut ajan myötä. Hypoteesini on, että oppikirjoissa ylläpidetään joitain vallitsevia puhetapoja, jotka eivät ole neutraaleita, arvoista ja valinnoista vapaita. Sovellan tutkimuksessani kriittisen diskurssianalyysin mukaisia näkemyksiä vallasta ja hegemoniasta. Retorisen diskurssianalyysin avulla tarkastelen oppikirjoissa käytettyjä vakuuttavuutta lisääviä kielellisiä keinoja. Käsittelen tutkimusaihetta symbolisen vallan, opetussuunnitelmateorioiden ja diskurssianalyysin taustalla olevan sosiaalisen konstruktionismin näkökulmista. Koulutuksesta yhtenä symbolisen vallankäytön muotona ovat kirjoittaneet muun muassa Pierre Bourdieu, Jean-Claude Passeron ja Teun A. van Dijk. Tutkimuksessa ilmenee, että lukion historian oppikirjoissa esiintyy hyvin samankaltaisia, toistuvia diskursseja. Näistä yleisimmät ovat pyynti rajoittaa-, keskeneräisyys ja jatkuva edistys- ja kylmä periferia -diskurssit, jotka voidaan esiintyvyytensä ja dominoivuutensa takia tulkita itsestäänselvän aseman saavuttaneiksi, hegemonisoituneiksi diskursseiksi. Tiedon esittämiseen liittyvä tarkastelu tuo ilmi, että oppikirjoissa tieto esitetään pääosin valmiina, ja lukijaa ohjataan erilaisilla kielellisillä keinoilla omaksumaan tieto halutulla tavalla. Mitään yhtä, täysin vaihtoehdotonta kuvaa oppikirjat eivät kuitenkaan tarjoile. Esihistorian kuvaus on osittain erilaista vanhoissa ja uusissa oppikirjoissa. Muutokset liittyvät termistöön, aiheisiin ja oppikirjojen esihistoria-osuuksien pidentymiseen ja monipuolistumiseen 2000-luvun oppikirjoissa. Pohdintaa-luvussa tarkastelen tarkemmin esihistorian kuvaamista keskeneräisenä ja vastakohtaisena modernille, Suomen alueen esihistorian hahmottamista ilmaston ja sijainnin kautta sekä esihistorian tulkintaa nykyisyydestä käsin. Vertailen aineistosta esiin nousseita puhetapoja ja arvoja opetussuunnitelmissa esitettyihin. Esitän, että tietyt tutkimuksessa löydetyt diskurssit osallistuvat esihistorian vähättelyyn. Tulkitsen näiden puhetapojen kumpuavan lukion historian opetusta laajemmasta kontekstista.

Oppikirjalla on perinteisesti ollut suuri merkitys suomalaisessa kouluopetuksessa. Vaikka sähköiset oppimateriaalit ovatkin vähitellen yleistyneet, painettu oppikirja näyttää pitävän pintansa niin opiskelijan kuin opettajankin tärkeimpänä työvälineenä ja tiedonlähteenä koulussa. Koska oppikirjoilla on lukuisia tavoitteellisen oppimisen ja opettamisen kannalta olennaisia tehtäviä, ei ole yhdentekevää, mitä niissä kerrotaan ja miten asioita esitetään. Terveyden ja hyvinvoinnin aihepiirissä haasteita asettavat muun muassa terveyden moniulotteisuus ja -tulkintaisuus sekä siihen liittyvät arvokasvatukselliset tavoitteet. Asian tärkeydestä huolimatta oppikirjojen sisältöjä on tutkittu verrattain vähän. Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvälle osaamiselle on kuitenkin suurta tarvetta sekä koulumaailmassa ja lukio-opetuksessa kuin laajemmin koko yhteiskunnassa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, miten terveyttä ja hyvinvointia kuvataan lukion maantieteen oppikirjoissa ja vastaavatko nämä kuvaukset maantieteen opetussuunnitelmien edellytyksiä. Tutkimus suoritettiin tapaustutkimuksena ja aineistona käytettiin GEOS1- ja GEOS3-oppikirjoja sekä Manner 1 - ja Manner 3 -oppikirjoja. Niistä tarkasteltiin kuvia ja tekstejä teorialähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tekstianalyyseja varten muodostettiin analyysikehikko, johon terveyttä ja hyvinvointia koskevat lausumat sijoitettiin ja tallennettiin. Kehikko rakentui terveyden ja hyvinvoinnin tyypillisistä ulottuuvuuksista, tasoista ja näkökulmista. Kuvia varten laadittiin luokitus, joka rakentui sellaisista terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä ominaisuuksista, jotka on mahdollista tunnistaa kuvista. Näitä olivat esimerkiksi kuvissa esiintyvien henkilöiden ikä ja sukupuoli sekä kuvan näkökulma terveyteen. Teksti- ja kuva-analyysien avulla saatiin selville, että oppikirjat poikkeavat toisistaan terveyden ja hyvinvoinnin tulkinnoiltaan.Esimerkiksi tekstit ovat kaikissa tarkastelluissa oppikirjoissa pääosin terveyslähtöisiä eli voimavaroja ja mahdollisuuksia korostavia, mutta joissakin oppikirjoissa on suhteessa enemmän sairauslähtöisiä, terveyden ja hyvinvoinnin ongelmia ja uhkia kuvaavia tekstejä kuin toisissa. Oppikirjoissa kuvataan myös eri suhteissa väestön terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ja terveyden osa-alueita. Niissä korostuvat enimmäkseen väestön terveyteen globaalilla tasolla vaikuttavat tekijät, kun yksilöön liittyviä tekijöitä kuvataan varsin vähän. Tekstianalyysien perusteella monipuolisimmin terveyttä ja hyvinvointia kuvattiin GEOS-oppikirjasarjan oppikirjoissa. Analyysien perusteella oppikirjat myös vastasivat pääosin opetussuunnitelman edellytyksiä: niiden avulla on mahdollista havainnoida, analysoida, arvioida ja ymmärtää terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä ilmiöitä ja ongelmia paikallisesti, alueellisesti ja globaalilla tasolla. Terveyslähtöinen näkökulma auttaa löytämään ongelmien ratkaisumahdollisuuksia ja voi kannustaa toimimaan aktiivisesti hyvinvoinnin edistämiseksi. Parhaiten opetussuunnitelman tavoitteet voidaan saavuttaa GEOS3-oppikirjan avulla. Kuva-analyysien avulla saatiin selville muun muassa, että kaikki oppikirjat olivat sukupuolittavia ja kuvasivat enimmäkseen aikuisia esimerkiksi nuorten sijaan. Monipuolisimmin eli runsailla kuvilla, sekä positiivisesta että negatiivisesta näkökulmasta, kaikenikäisten miesten ja naisten ominaisuutena terveyttä ja hyvinvointia kuvattiin GEOS1-oppikirjassa. Oppikirjat erosivat kuitenkin toisistaan myös siinä, miten opetussuunnitelman tavoitteet niissä toteutuivat. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden sekä myönteisen kehityksen ja mahdollisuuksien tavoitteet toteutuivat parhaiten molemmissa GEOS-oppikirjasarjan oppikirjoissa ja heikoimmin Manner-oppikirjasarjan oppikirjoissa. Kun tutkimuksen luotettavuuteen vaikuttavat seikat huomioidaan, tällä tutkimuksella saatiin uutta ja ainakin osin käyttökelpoista tietoa terveyden ja hyvinvoinnin kuvauksista maantieteen oppikirjoissa. Näin tutkimuksen avulla saatua tietoa voidaan jossain määrin hyödyntää maantieteen oppimateriaalien laadinnassa ja niiden laadun parantamisessa.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä opetussuunnitelmat sanovat suullisen ruotsin arvioinnista sekä opettamisesta lukiotasolla toisen kotimaisen kielen oppiaineessa (ruotsi). Tutkielman aihe on ajankohtainen lukion uudistuksen myötä, kun suullisen kielitaidon kokeesta tulee osa ylioppilastutkintoa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu suullisen kielitaidon opettamisen ja arvioinnin teoriasta, kommunikatiivisen kielitaidon teoriasta sekä aiheen aikaisemmasta tutkimuksesta. Sen lisäksi mukana on tietoa suullisen kielitaidon kehityksestä vuosien mittaan, jossa lähteenä toimivat muun muassa Opetushallituksen, Opetusministeriön sekä Suomen kieltenopettajien liiton materiaalit. Tutkimuksen aineistona on lukion opetussuunnitelmat kaikilla tasoilla: lukion opetussuunnitelman perusteet 2015 sekä lukion opetussuunnitelman perusteet 2019, Helsingin kaupungin lukioiden yhteinen opetussuunnitelma sekä koulutasolla Helsingin yliopiston harjoittelukoulujen (Helsingin normaalilyseo & Viikin normaalikoulu) omat opetussuunnitelmat. Tutkimusmenetelmänä toimii laadullinen ja kuvaileva sisällönanalyysi, joka perustuu tutkimuskysymyksiin, teoreettiseen viitekehykseen sekä aikaisempaan tutkimukseen. Tutkimuksen keskeisiä tuloksia ovat muun muassa se, että opetussuunnitelmat nimeävät tärkeitä tavoitteita ja näkökulmia suulliseen kommunikatiiviseen kielitaitoon, mutta ovat samaan aikaan melko abstrakteja eivätkä tarjoa riittäviä ohjeistuksia tai kriteereitä niiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Valtakunnallisen, kunnallisen sekä koulukohtaisten opetussuunnitelmien välillä ei ole sisällöllisesti suurta eroa. Vanhan ja uuden opetussuunnitelman perusteissa suurin ero on kohdissa, jotka liittyivät suullisen kielitaidon kokeeseen sekä Opetushallituksen tarjoamat sähköiset tukimateriaalit uuteen opetussuunnitelmaan siirtymistä varten. Kaiken kaikkiaan suullinen kielitaito kuitenkin näkyy kaikissa opetussuunnitelmissa ja sen rooli on vahvistunut aikojen saatossa. Sen lisäksi roolin voi odottaa vahvistuvan uusien perusteiden myötä. Jatkotutkimusta aiheesta tarvitaan, erityisesti siitä, miten suullisen kielitaidon koe tulee toteutumaan tulevaisuudessa ja miten se vaikuttaa suullisen kielitaidon painottamiseen ruotsin kielen oppiaineessa lukiotasolla.