Browsing by Subject "ortodoksisuus"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen käsitys kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy ortodoksiseen esirukoustekstiin Kanoni edesmenneen puolesta. Samalla luodaan myös katsaus sen käyttöön Suomen ortodoksisissa seurakunnissa. Kanoni edesmenneen puolesta on kreikan kielestä suomennettu noin kymmensivuinen teksti, joka koostuu kahdeksasta veisusta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistosta erotettiin värikoodein pelkistetyt ilmaukset, jotka ryhmiteltiin teemojen mukaisiin alaluokkiin. Nämä alaluokat abstrahoitiin edelleen yläluokiksi, jolloin saatiin vastaukset tutkimuskysymykseen. Kanonin käyttöä selvitettiin haastattelemalla yhteensä neljää ortodoksisten seurakuntien pappia ja kanttoria eri puolelta Suomea. Lisäksi kahden seurakunnan palvelijan kanssa käytiin sähköpostikeskustelut aiheesta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että esirukouksessa edesmenneen puolesta toivottiin hartaimmin vainajan saavuttavan levon. Kanonissa esiintyi lukuisia ilmaisuja myös konkreettisista paikoista, joihin hänen toivottiin kuolemansa jälkeen pääsevän: paratiisiin, Abrahamin huomaan tai pyhien kartanoihin. Kanoni sisälsi myös useita kuvauksia siitä, että hänen toivottiin pääsevän pyhien ja vanhurskaiden joukkoon. Samalla edesmenneelle rukoiltiin synninpäästöä ja armahdusta, ettei häntä tuomittaisi tuonelan syvyyteen tai helvetin tuleen. Kanonista ilmeni selkeästi ajatus siitä, että ihmisen kuoleman jälkeen hänen sielunsa eroaa ruumiista. Sielu on kuolematon, ja ruumiin päätyessä maahan sielu joutuu yksityiselle tuomiolle. Paratiisi tai tuonela ovat ortodoksisen käsityksen mukaan yksityistä tuomiota seuraavia välitiloja. Kanonin tekstistä ei selkeästi voi päätellä, tarkoitetaanko siinä olevilla ilmaisuilla välitilaa vai yleisen tuomion jälkeistä tilaa. Tuonela voidaan käsittää sekä välitilaksi että synonyymiksi helvetille. Kanonin mukaan Neitsyt Maria, apostolit ja pyhät ovat tärkeitä esirukoilijoita. Jumalansynnyttäjä Maria on myös ihmisten pelastaja ja turva täällä maan päällä. Haastatteluissa kävi ilmi, että vain yksi kanttori oli aktiivisesti käyttänyt Kanonia käydessään kuolevan luona rukoilemassa tai suorittaessaan muistopalvelusta. Hautauspalveluksessa samoin kuin vainajien yksityisina tai yleisinä muistopäivinä käytetään tavallisesti muita liturgisia tekstejä.

Tutkielman tavoitteena on selvittää mistä eri osista ja minkälaisista elementeistä Kulttuurikeskus Sofia uskonnollisena paikkana rakentuu. Kulttuurikeskus Sofia on Helsingissä sijaitseva Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiön omistama paikka, jonka toiminnan painopisteinä ovat ekumeenisuus, ekologia ja yhteisöllisyys. Paikan pyrkimyksenä on edistää eri kulttuurien ja erilaisten katsomusten sekä luonnon ja ihmisen välistä vuoropuhelua ja ihmisten henkistä kasvua. Sofiassa toimii myös kokoushotelli sekä yhteisökoti, jossa asuvat ovat osa kulttuurikeskuksen yhteisöllistä toimintaa. Yksi tärkeä osa paikkaa on siellä sijaitseva ekumenian hengessä toimiva ortodoksinen Pyhän Viisauden kappeli, jossa voidaan toimittaa myös esimerkiksi luterilaisia palveluksia. Keskeinen teoreettinen näkökulma on paikan tutkiminen, jossa soveltavin osin käytetään hyväksi uskontotieteilijä Kim Knottin kehittelemää tilan analyysiä. Toinen keskeinen sovellettava näkökulma aiheeseen on ympäristöestetiikka. Nämä molemmat näkökulmat perustuvat siihen, että paikka on dynaaminen kokonaisuus, josta on eroteltavissa eri ulottuvuuksia ja ominaisuuksia. Tässä tutkielmassa teoreettisena runkona käytetään Knottin tilan analyysin kolmea ulottuvuutta, jotka ovat paikan fyysinen, sosiaalinen ja henkinen ulottuvuus. Aineisto tutkielmaan on kerätty haastattelemalla Kulttuurikeskus Sofian paikkana tuntevia henkilöitä. Aineistoa kertyi viiden haastattelun verran, joista yksi toteutettiin sähköpostilla lomakehaastatteluna ja neljä henkilöä on haastateltu kasvotusten. Haastattelut ovat teemahaastatteluja, joiden rungon muodostavat mainitut paikan eri ulottuvuudet. Menetelmän tarkoitus on selvittää minkälaisia merkityksiä Sofian paikkana tuntevat henkilöt kokemukselleen siitä antavat. Lisäksi haastatteluaineiston tukena käytetään havainnointia. Aineistoa tarkastellaan sisällönanalyysillä. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että Kulttuurikeskus Sofian paikan fyysisen ulottuvuuden keskeinen osa on sijainti luonnonympäristössä, jossa mäntypuut ja meren läheisyys ovat tärkeitä paikkaa rakentavia elementtejä. Rakennetun ympäristön puolesta kappelilla ja muulla uskonnollisella symboliikalla on tärkeä sija paikan uskonnollisena ja henkisenä rakennusosana. Sosiaalinen ulottuvuus näyttäytyy erityisesti yhteisöllisen toiminnan, ihmisten kohtaamispaikkana toimimisen sekä kappelin palveluksien, kautta. Sofian henkisen ulottuvuuden tärkeä rakennusosa on sen toiminnan painopiste ihmisen henkisen kehityksen edistäjänä niin taiteen kuin ortodoksisen uskonnon, mutta myös eri uskontoperinteiden välisen vuoropuhelun ja ekumenian vaikuttajana toimimisessa. Tärkeänä nähdään myös ihmisen luontoyhteyden mahdollistaminen. Aineiston perusteella voi päätellä, että henkilön oma aiempi elämänkokemus ja sen kautta syntynyt virittäytyminen paikan kokemiseen vaikuttaa siihen, millä tavalla myös Kulttuurikeskus Sofian uskonnollisuus kullekin näyttäytyy.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli vastata tutkimuskysymykseen, millaiseen liturgiajumalanpalvelukseen osallistumiseen Helsingin ortodoksisen seurakunnan katekumeenikurssin 2018–2019 luento-opetus kasvattaa. Tutkimusaineiston muodostivat Helsingin ortodoksisen seurakunnan Sound Cloud -nimisessä musiikin suoratoistopalvelussa julkaisemista luentonauhoitteista poimitut liturgiajumalanpalvelukseen liittyvät sisällöt. Tutkimus toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Nostin analyysiyksiköistä neljä liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen ulottuvuutta. Liitin teemoittelemiini analyysiyksiköihin ortodoksisesta jumalanpalveluskirjallisuudesta ammentamiani lisäselityksiä ja omia pohdintoja. Lopuksi muodostin tulkinnoistani synteesin. Tutkimuksen taustaluvuissa esitellään katekumeeniopetuksen tavoitteita ja sisältöjä sekä varhaisessa kirkossa että osana itsenäisen Suomen vapaata sivistystyötä. Katekumeeniopetuksen historian kuvaaminen on edellytys 2000-luvun Suomen opetussuunnitelman ohjaaman, viime vuosina kehitetyn katekumeenikurssin hahmottamiselle. Tutkimuksen analyysi luonnehtii liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen ulottuvuuksia. Osallistumisen perustan muodostaa läsnäoleminen, joka on luonteeltaan passiivista. Se on muuttunut osallistumisen toisessa ulottuvuudessa aktiiviseksi tutkimiseksi ja ihastelemiseksi. Kolmannessa ulottuvuudessa seuraaminen on kehittynyt toimijuudeksi. Osallistumisen neljän ulottuvuus käsittää nähdyn, kuullun, seuratun ja tehdyn merkitykset. Nämä ulottuvuudet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa: ymmärtäminen edellyttää toimimista, toimiminen havainnoimista ja havainnoiminen läsnäolemista. Valtaosan katekumeenikurssin luento-opetuksen liturgiajumalanpalvelukseen liittyvistä sisällöistä muodostavat havainnoiminen ja ymmärtäminen. Näin liturgiajumalanpalveluksesta luodaan tiedollinen osallistumiskokemus, jota sitten selitetään. Läsnäoleminen näyttäytyy osallistumiskokemuksen itsestään selvänä edellytyksenä. Siitä puuttuvan toimijuuden ymmärretään kehittyvän vain liturgiajumalanpalveluksiin osallistumalla ja muilta osallistujilta mallioppimalla. Olen käyttänyt tutkimuksessani osallisuuden sijaan osallistumisen käsitettä liittääkseni sen muiden aloittamaan tieteelliseen keskusteluun. Myös hahmottelemani osallistumisen ulottuvuudet vahvistavat, ettei liturgiajumalanpalveluksissa toteudu poliittinen osallisuus: Esimerkiksi hymnien valitseminen sekä rukousten ja saarnan muotoileminen seurakuntalaisista koostuvissa jumalanpalvelusryhmissä ovat mahdottomia liturgiajumalanpalvelukseen osallistumisen muotoja. Luento-opetuksessa osallistumisen edellytyksinä näyttäytyvät ennen muuta ortodoksisen toimintakulttuurin omaksuminen ja sen merkityksien sisäistäminen. Osallistujien vaikuttamista tavoiteltavampaa on siis liturgiajumalanpalveluksen vaikutus osallistujiin. Samalla väitän, että läsnäolemisen päälle rakentuva osallistuminen sisältää ulottuvuus ulottuvuudelta enemmän ja enemmän sosiaaliseksi osallisuudeksi ymmärrettyjä piirteitä. Tämä haastaa osallistumisen ja osallisuuden käsitteiden arvottavan erottelun. Käsitteiden määrittelyssä ja arvottamisessa tulisi siis huomioida entistä paremmin kulttuurilliset erityispiirteet, tutkimukseni tapauksessa ortodoksisen kirkon liturgisen elämän konteksti.

Venäjän ortodoksisen kirkko on ollut koko historiansa ajan eri tavoin sidoksissa valtioon. Vaikka Venäjä on sekulaari valtio eikä maassa ole muodollisesti valtiokirkkoa, ortodoksiselle kirkolle muodostui erityisasema suhteessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Monet tutkijat tuovat esille ortodoksisuuden erityismerkityksen maan historiassa sekä venäläisen kulttuurin ja hengellisyyden kehityksessä. Vaikka kirkon ja eräiden muiden arvioiden mukaan noin 80 prosenttia venäläisistä on ortodokseja, yhteiskunta on käytännössä sekularisoitunut, side kirkkoon on usein symbolinen, uskonnon harjoittaminen on maallistunut ja ortodokseiksi itsensä mieltävät eivät aina jaa kirkon moraalikäsityksiä. Ei-uskovaisista ortodoksiksi itsensä mieltävistä puolet pitää itseään ateistina, mikä tarkoittaa ortodoksiksi identifioitumisen tarkoittavan ylpeyttä venäläisyydestä. Mielipidemittausten mukaan suurin osa venäläisistä katsoo, että ortodoksisella kirkolla tulisi olla erityisasema ja että uskonto ja kansallisuus linkittyvät yhteen: uskonnon määrittää kansakunta ja kansakunnan uskonto on perinteisesti ortodoksisuus. Kirkon ja valtion välinen suhde on Putinin kolmannella kaudella tiivistynyt yhteiskunnallisen ilmaston konservatiivistuessa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää perinteisten arvojen retoriikkaa ja teeman roolia venäläisen identiteetin rakentamisessa kirkon ja valtionjohdon puheissa. Tutkimus selvittää paitsi niin kutsuttujen perinteisten arvojen sisällöllistä tematiikkaa, myös niiden argumentoinnissa käytettyjä retorisia keinoja Venäjän ortodoksisen kirkon johdon ja presidentti Vladimir Putinin puheissa Putinin kolmannen presidenttikauden alussa vuosina 2012–2014. Tutkielman aineisto muodostuu kirkon johdon, pääasiassa metropoliitta Hilarionin, ja presidentti Putinin puheista, joita analysoin monitieteisin menetelmin. Laadullisen, hermeneuttiseen metodologiaan nojaavan tutkimuksen tutkimusmenetelmä on Chaïm Perelmanin retoriikan tutkimus, jota täydennän aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Venäjän perinteisten arvojen yksiselitteinen määrittely on vaikeaa, mutta useissa määrittelyissä toistuu venäläisten traditioiden ja isänmaan merkitys. Venäjän väestöpoliittisessa ohjelmassa (2007) tavoitteeksi on määritelty perheinstituution vahvistaminen sekä perhesuhteiden henkisten ja hengellisten perinteiden elvyttäminen ja turvaaminen. Tässä tutkimuksessa perinteisten arvojen käsitteen sisältö jakautuu aineistolähtöisen analyysin tuloksena kolmeen temaattiseen kokonaisuuteen. Näitä ovat perinteiset arvot ja kulttuurinen traditio (perinteisen perheen narratiivi, kulttuuri ja venäläinen identiteetti); perinteiset kristilliset arvot (rauha, solidaarisuus ja kansojen välinen ystävyys, kristilliset traditiot ja sekularismin kritiikki) sekä valtiosuhde (yhteistyö valtion ja muiden kirkkokuntien kanssa, jakolinjojen välttäminen ja kirkon yhtenäisyys). Teemat mukailevat kirkon sosiaalisessa konseptissa esille tuomia teemoja, samoin kuin kysymyksiä joissa kirkko näkee voivansa toimia valtion kanssa. Samalla tarkastelujaksolla presidentti Putinin puheissa toistuivat samat teemat hieman erilaisin painotuksin. Putinin puheissa perinteisiin arvoihin viittaava sisältö jaotellaan tutkimuksessa kolmeen osaan, joita ovat perhe, vanhempien kunnioitus ja moraali; valtion yhtenäisyys, arvot ja patriotismi, Venäjän paikka ja identiteetti maailmassa sekä kristillisyys osana venäläistä kulttuuria, historiaa ja identiteettiä. Aineiston sisällönanalyysi osoittaa, että molemmille toimijoille on yhteistä venäläisten kulttuuristen traditioiden ja maan erityisluonteen puolustaminen, kristillisiin periaatteisiin viittaavan perhe- ja yksilön arvon korostaminen sekä siihen perustuvan perinteisen, konservatiivisen perhemallin vaaliminen, patriotismi sekä vahvan, perinteisen arvoperustan omaavan valtion tukeminen. Aineiston perusteella valtion ja kirkon näkökulmasta perinteiset arvot ovat kiteytettävissä neljään sanaan: perhe, kotimaa, venäläisyys ja patrioottisuus. Ortodoksisuudella on rooli näiden taustatekijänä, kulttuurin, kulttuuristen traditioiden ja identiteetin rakennusaineksena sekä arvostettavana pidettävän moraalin ja perhe-etiikan arvoperustana. Presidentin puheet ovat laajaa medianäkyvyyttä saavia instituutioita, joiden tärkein yleisö muodostuu venäläisistä, kansasta, joka vastaanottaa puheiden viestit median välityksellä. Metropoliitta Hilarionin puheet koostuvat useissa erilaisissa tilanteissa ja erilaisille yleisöille pidetyistä puheista. Venäläiset eivät seuraa kirkon viestintää Moskovan patriarkaatin internet-sivujen kautta, joten puheiden yleisöt ovat erityisyleisöjä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin tärkeimmän yleisöryhmän voidaan olettaa jakavan ainakin osan retoriikan taustalla vaikuttavista premisseistä. Argumentaation tarkoituksena on siten uusintaa yhteistä ymmärrystä. Sekä Putin että Hilarion soveltavat useita Perelmanin teoriasta tunnistettavia argumentaatiokeinoja. Abstraktit ja konkreettiset arvot limittyvät puheissa ja myös temaattiset kokonaisuudet esiintyvät toisiinsa liitettynä. Venäjän kansallisen identiteetin uudelleenmäärittely tapahtuu suhteessa menneeseen ja tulevaan, yhteisiin traditioihin ja kokemuksiin sekä lännen omaksumiin, Venäjän kritisoimiin liberaaleihin arvoihin. Tämä näkyy puheissa vastakkainasettelun, uhkien rakentamisen, venäläisen erityisyyden korostamisen kautta. Puheissa esiintyviä retorisia ja temaattisia keinoja ovat perinteisen perheen narratiivi, historialliseen jatkuvuuteen, auktoriteettiin ja tunteisiin vetoaminen, esimerkkitapausten kautta luodut yleistykset sekä kansakunnan eheyden ja hyvinvoinnin säilyttämisen korostaminen.

This qualitative research was performed by interviewing students at late stages of their studies in orthodox theology. They were asked about their conceptions of scientific and spiritual knowledge. Further it was studied how advanced were their conceptions about scientific knowledge. Advancement of these students' conceptions of knowledge were studied by way of personal epistemology research theories. According to these theories academic thinking develops through three phases. The absolutist phase of development is followed by the phase of relativism. The most developed phase is called the evaluative phase, where students commit themselves to their own viewpoints. The following questions were asked: 1) What kind of conceptions do students of orthodox theology hold about scientific knowledge? 2) How developed are the conceptions about scientific knowledge? 3) What kind of conceptions do the students have about spiritual knowledge? 4) How do scientific knowledge and spiritual knowledge differ from each other and what kind of similarities there are according to the students? Four students participated in thematic interviews. There were ten interviews altogether. Both inductive and abductive qualitative content analysis were used as the method of analysis. Abductive analysis was used for the evaluation of the evolvement of both scientific knowledge and spiritual knowledge. Nine categories with the same name but with different contents were formed from both types of knowledge. These nine categories were processed into six upper categories. Further two upper categories were formed from the six. These two upper categories express scientific and spiritual knowledge as progressive phenomena. The interviewed students considered these two categories of knowledge different in many ways. Similarity, on the other hand, was that both of them are basically based on empirical experience. The conceptions about scientific knowledge were mostly at least on a relativist level. Knowledge about spirituality was only partly measurable and the results were not convincing. The results of this research may be used in the development of the study program of orthodox theology. Further, future research in the field of university pedagogy may benefit from the viewpoints of this research.

Tutkielmani keskittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon ekumeenisiin oppineuvotteluihin Joensuussa 7.–8. helmikuuta vuonna 2007. Kirkkojen muodostamat valtuuskunnat pitivät esitelmiä kukin kahdesta aiheesta: ensimmäinen aihe liittyy pyhitykseen ja kilvoitukseen, toinen käsittelee väkivaltaa lähisuhteissa. Esitelmiä on tällöin yhteensä neljä. Tutkimuskysymys on moniosainen: miten esitelmäaiheet ilmentävät kunkin valtuuskunnan tunnustuksia ja mitkä ovat niiden erityispiirteitä? Mistä asioista kirkot ovat samaa tai eri mieltä aihekohtaisesti? Löytyykö pyhitykseen, kilvoitukseen ja lähisuhdeväkivaltaan jotain yhteisiä näkökulmia? Pääasiallisena tarkoituksena on kuitenkin löytää yhteneviä näkökulmia esitelmäaiheiden välillä. Tuloksen löytämisessä käytän apuna sekundaarista lähdeaineistoa, jotka on valittu täydentämään esitelmien näkökulmaa. Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysia. Koska ekumenia perustuu kirkkokuntien väliselle vuoropuhelulle, esitelmien vertailu on luonnollinen tapa tehdä tätä tutkimusta. Pyhityksen ja kilvoituksen osalta valtuuskuntien väliltä löytyy käsitteellisiä eroja: luterilainen osapuoli puhuu Pyhästä Hengestä pyhittäjänä, kun taas ortodoksinen osapuoli näkee sen toteutuvan Jumalan luomattomista energioista. Luterilainen osapuoli puhuu ihmisestä sekä syntisenä että vanhurskaana, ortodoksinen osapuoli ihmisen täydellistymisestä. Kummallakin on yhteisenä näkökulmana pyhittyminen Kristuksessa. Kilvoituskäytännöt ovat erilaisia, mutta molemmissa esitelmissä puhutaan arkielämän pyhyydestä. Väkivallan suhteen osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että kirkkojen tulisi puuttua ongelmaan niin perheiden kuin hengellisen yhteisön osalta. Luterilainen osapuoli korosti teologisen opettamisen merkitystä, kun taas ortodoksisessa puolessa keskityttiin enemmän käytännön asioihin. Molemmissa puhuttiin Kristuksen esimerkistä väkivaltaan puuttumisena. Väkivallan ehkäisyssä pyhityksen ja kilvoituksen voi nähdä ihmisenä muuttumisena ja väkivallan pitämisenä syntinä, sillä pyhityksessä ja kilvoituksessa on tarkoitus päästä eroon synneistä ja tavoitella yhteyttä Jumalassa. Aiheiden vertailu antaa kirkoille työkaluja puuttua väkivallan ongelmaan siten, että väkivallan tekijää vaaditaan kantamaan vastuunsa. Myös arkielämän pitäminen pyhänä on tärkeä osa rauhanomaisen perhe-elämän säilyttämisessä. Tässä tutkielmassa on esitelmäaiheiden osalta sekä teologinen että sosiaalieettinen näkökulma.