Browsing by Subject "papit"

Tutkielmani tavoitteena on selvittää evankelisluterilaisen kirkon työntekijöiden tekemän monikulttuurisen vankilasielunhoidon toteutumista Suomessa. Työni tuo ennen tutkimatonta tietoa vankilasielunhoidon kentälle, sillä aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu uskontotieteellisessä viitekehyksessä. Tutkimuskysymykseni ovat: 1.Minkälainen käsitys papeilla ja diakoneilla on vankilasielunhoidosta, sekä miten kristillinen perinne ja evankelisluterilaisuus näkyvät heidän työssään? 2.Minkä ei–kristillisen uskontoperinteen edustamia vankeja sielunhoitajat ovat vankilassa kohdanneet, sekä minkälaisia valmiuksia haastatellut ovat saaneet toista uskontoperinnettä edustavan vangin kohtaamiseen? Tarkastelen lisäksi, mitä teemoja sielunhoitajat käsittelevät monikulttuuristen vankien kanssa. 3.Selvitän myös, minkälaisia erityispiirteitä monikulttuurisessa vankilasielunhoidossa on, sekä minkälaisia haasteita ja positiivisia aspekteja kohtaamisiin liittyy. Tutkielmani aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, joihin osallistuneista vankilasielunhoitajista neljä on pappia ja kolme diakonia. Työni aineisto on kattava, sillä siinä on edustajia kaikista Suomen kolmesta rikosseuraamusalueesta. Lisäksi se kattaa melkein kolmanneksen kaikista evankelisluterilaisista vankilasielunhoitajista. Aineisto on tasapuolinen myös sukupuoli– ja ikäjakauman osalta. Haastattelujen etuna on sekä diakonien että pappien äänen kuulluksi tuomisen mahdollistaminen. Haastattelujen analyysi on toteutettu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen hahmottamisessa toimivat suomalaista uranuurtavaa sielunhoitotutkimusta tehneiden Jouko Kiisken, Paavo Kettusen ja Raili Gothónin käsitykset sielunhoidosta. Työn tuloksia peilataan tutkijoiden näkemyksiin, mutta koska tutkielman metodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, analyysin keskiössä on erityisesti haastateltujen ääni. Vankilasielunhoidon ytimessä ovat holistinen ihmiskäsitys, auttava kohtaaminen, papin ja diakonin virkakäsitys, kristilliset arvot ja vankien uskonnollisten tarpeiden turvaaminen. Haastatellut yhtä lukuun ottamatta, ovat kaikki kohdanneet työssään muiden kuin kristillisen perinteen omaavia vankeja; näistä työntekijöistä kaikki ovat kohdanneet muslimeja. Työntekijöiden valmiudessa kohdata monikulttuurisia vankeja korostui oman aktiivisuuden merkitys; lisäkoulutukselle on suuri tarve. Monikulttuurisessa sielunhoidossa käsitellään samanlaisia teemoja, kuin vankilasielunhoidossa yleensäkin. Sen suurimpina haasteina työntekijät näkivät kieli–ja kulttuurimuurin. Työn positiivisina puolina koettiin erilaisista kulttuureista, ja sen kautta koko elämästä oppiminen. Vankilasielunhoitajat näkevät jokaisen kohtaamisen uskontotaustasta huolimatta arvokkaana. Kuten eräs haastatelluista kiteyttää: ”Armollisen Jumalan näkökulmasta kaikki ovat samassa veneessä.” – niin sielunhoitajat kuin vangitkin.

Tämän opinnäytetyön tutkimustehtävänä on tutkia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien arvoja. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen pääkysymykseen: Millaisina Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien arvot näyttäytyvät Shalom Schwartzin arvojen yleismaailmallisen teorian näkökulmasta? sekä Millaisia eroja pappien arvojen välille syntyy ikään, sukupuoleen tai hiippakuntaan suhteutettuna? Tutkimuksen empiirinen aineisto on kerätty kyselylomakkeella (N = 769), joka edustaa tilastollisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja. Tutkimusote on kvantitatiivinen. Tutkimusta ohjaava teoria on Shalom Schwartzin arvojen yleismaailmallinen teoria. Tulosten perusteella pappien arvohierarkiassa merkittävimpinä arvoina korostuvat Universalismin ja Hyväntahtoisuuden arvotyypit. Papeille tärkeintä olivat kaikkien ihmisten hyvinvointi, arvostaminen, suvaitsevaisuus ja luonnon suojeleminen. Papeilla korostui vapaaehtoinen muiden hyvinvoinnista välittäminen. Vallan arvotyypin asettuminen pappien arvohierarkiassa vähiten merkityksellisimmäksi arvotyypiksi, korostaa pappien keskuudessa olevaa jännitettä ihmisen hyvinvoinnin ja rakenteellisen vallan tavoittelun välillä. Tulosten mukaan sukupuolella oli tilastollisesti merkitsevä rooli pappien arvojen erojen korostumisessa. Papeista miehillä korostui naisia voimakkaammin Työn, Perinteiden ja Yhdenmukaisuuden arvoulottuvuudet. Vastaavasti papeista naisilla korostui miehiä voimakkaammin Hyväntahtoisuuden, Universalismin, Mielihyvän ja Turvallisuuden arvotyypit. Miespuolisten pappien korostuneet arvotyypit ovat täysin päinvastaiset suhteessa suomalaisten miesten vastaaviin. Ikä vaikuttaa pappien arvoissa erityisesti Muutosvalmiuden ja Universalismin arvotyyppeihin. Papeista 55-64 -vuotiaat olivat selvästi rohkeampia uudistajia, kun taas 25-34 -vuotiaat olivat varovaisimpia. Yli 55-vuotiailla papeilla korostui myös Universalismin arvotyyppi voimakkaimmin suhteessa 35-44 -vuotiaisiin. Hiippakuntien välisiä tilastollisesti merkitseviä arvoeroja ei yllättäen löytynyt. Tulos kertoo pappien arvojen kirjon tasaisesta jakautumisesta hiippakunnissa. Tulosten mukaan papit jakautuvat neljään arvoryhmittymään: Varovaisiin säilyttäjiin, joihin kuuluu 34,2% papeista, Hyväntahtoisiin säilyttäjiin 28,4%, Suvaitsevaisiin uudistajiin 23% ja Individualistisiin uudistajiin, joiden osuus on 14,3% papeista.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.

Tutkielma tarkastelee 35–65 -vuotiaiden uskonkriisin kanssa kamppailleiden ihmisten kokemuksia Suomen evankelisluterilaisen kirkon tarjoamasta sielunhoidosta. Sielunhoito on keskeinen osa kirkon elämää ja papin kanssa tapahtuva uskonkriisin käsittely liittyy sielunhoidon keskeiseen eksistentiaalisia kysymyksiä ja jumalasuhdetta käsittelevään alueeseen. Tutkielma selvittää millaisena uskonkriisi näyttäytyy sielunhoitoon hakeutuvan näkökulmasta ja mitä odotuksia se asettaa sielunhoidolle, minkälainen on papin kanssa tapahtuva kohtaaminen ja millainen merkitys kohtaamisella on uskonkriisissä. Sekä uskonkriisi että sielunhoito ovat monimuotoisia ilmiöitä. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu ihmisen ja uskon kehitystä sekä sielunhoitoa tarkastelevasta kotimaisesta ja kansainvälisestä tutkimuksesta. Tämän kvalitatiivisen tutkielman aineiston keräys toteutettiin julkisella haastattelukutsulla pääkaupunkiseudulle keskittyneissä medioissa. Aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeiset uskonkriisiin johtaneet tekijät ovat kokemus ulkopuolisuudesta, erilaiset traumaattiset kriisitapahtumat ja oma jumalasuhde. Näihin vaikuttavat elämänkulku ja ihmissuhteet. Yleisesti voidaan todeta, että uskonkriisit kietoutuivat voimakkaasti ihmisen koko elämänkulkuun, eivätkä tuo sielunhoitotilanteeseen mitään erityisiä odotuksia. Uskonkriisiin liittyvät sielunhoitokohtaamiset ovat dialogisia, spirituaalisia ja terapeuttisia. Auttavuuden kannalta merkittävää on papin sekä hengellinen että psyykkinen koulutus- ja osaamistaso. Keskeistä on yksilön kuuntelu ja kunnioittava suhtautuminen. Kohtaamattomiksi koetuissa sielunhoitotilanteissa kommunikaatio ei toimi ja tilanteet koetaan epäempaattisina ja epäeettisinä. Uskonkriisiprosessin monet vaikutukset ovat sielunhoidosta riippumattomia henkisiä ja hengellisiä muutoksia ja ne voidaan nähdä myös uskonelämän rakenteellisina muutoksina. Sielunhoidon kohtaamiskokemuksella on vaikutusta uskonkriisiin. Sielunhoidon merkitys jakaantuu kriisiä syventävään, uskonelämää vahvistavaan ja hyvinvointia ja elämänhallintaa lisäävään kategoriaan. Toimimattomissa kohtaamisissa sielunhoito systemaattisesti syventää uskonkriisiä tai se voi jopa luoda uskonkriisiksi koetun tilan. Auttavat kohtaamiset puolestaan mahdollistavat uskonelämän vahvistumisen ja elämänhallinnan lisääntymisen. Tutkielma tuo ilmi monimuotoisuuden sielunhoitajien koulutuksessa ja orientoitumisessa sielunhoidollisiin tehtäviin ja tukee viitekehyksen kuvaa ihmisen hengellisen ja psyykkisen todellisuuden sisäkkäisyydestä. Sielunhoito on yksi apukeino elämän eri ulottuvuuksien käsittelyssä ja uskonkriisin yhteydessä auttavissa kohtaamisissa se on merkittävä hengellisen ja psyykkisen pohdinnan paikka.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin, minkälaisia toimijoita Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit kokevat saarnassa olevan. Toimijoilla tarkoitettiin niitä kaikkia, joiden nähtiin toimivan saarnassa ja saarnan kautta. Tutkimuksessa käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia, jossa aineistosta muodostettiin pelkistettyjä ilmauksia. Näitä ilmauksia teemoiteltiin ja abstrahoitiin. Aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastettelulla yhdessä Helsingin evankelis-luterilaisessa seurakunnassa syksyllä 2018. Haastateltuja pappeja oli yhteensä seitsemän (7) ja he edustivat molempia sukupuolia. Heidät oli myös vihitty papeiksi neljän eri vuosikymmenen aikana ja näin ollen he edustivat eri ikäluokkia. Saarnassa koettiin olevan neljä erilaista toimijaa: saarnaaja itse, saarna itsessään, Jumala sekä saarnan kuulijat. Jokaisella näistä on omat roolinsa, vaikka ne menevätkin osittain päällekkäin. Saarnajan ja Jumalan toimijuus tuli voimakkaammin esille kun taas saarnan ja kuulijan toimijuus mainittiin edellisten yhteydessä. Saarnaja toimii saarnassa ammattitaitonsa ja persoonansa kautta. Ammattitaitoon kuuluivat saarnan pohdinta, kirjoittaminen sekä esittäminen. Saarnaajan persoonaan liittyivät asiat, joita saarnaaja tiedostaen tai tiedostamattaan välittää saarnan kautta kuulijoille. Saarnaaja ei kuitenkaan tiedä kaikkea saarnan toiminnasta, vaikka toimiikin Jumalan sanoman välittäjänä. Saarna itsessään on myös toimija. Siinä yhdistyvät ihmisen ja Jumalan puhe, inhimillinen ja jumalallinen puoli. Saarna on näistä molemmista erillinen toimija. Tämä toiminta on kuitenkin Jumalalle alisteinen, ja Jumalalla nähtiin olevan viime kädessä mahdollisuus estää tai sallia niin saarnaajan kuin saarnan toiminta. Jumalan toimintaa saarnassa nähtiin olevan välitettävän sanoman antaminen saarnaajalle, esimerkiksi johdattamalla tätä saarnan teossa. Jumala toimii myös saarnan kautta, muun muassa antamalla ja vahvistamalla uskoa. Kuulijat eivät jääneet passiiviseksi, vaan heillä oli myös toimijuus saarnassa. Saarnaajat muokkaavat saarnaansa tietäessään seurakuntalaisensa, sekä nähdessään heidän reaktionsa saarnan aikana. Haastateltavat myös kokivat Jumalan tietävän, ketkä saarnaa ovat tulossa kuuntelemaan, ja johdattaa tätä kautta saarnaajaa antaen oikeanlaisia sanoja.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, minkälaista tukea läheisensä menettäneet ovat saaneet tai olisivat kaivanneet seurakunnalta hautajaisten jälkeen. Lisäksi tarkasteltiin mitkä syyt edistivät tai haastoivat tuen saatavuutta ja saavutettavuutta. Tutkielman tavoitteena on tarjota seurakunnille tietoa seurakuntalaisten kokemuksista, joiden avulla hautajaisten jälkeistä surutukea voitaisiin kehittää. Tutkimusaineisto kerättiin tekemällä yhdeksän teemahaastattelua. Haastateltavat olivat 29–79-vuotiaita, viimeisen 5,5 vuoden aikana menetyksen kokeneita omaisia. Yhteistyöseurakuntanani toimi Helsingin tuomiokirkkoseurakunta, johon jokainen haastateltava linkittyy joko henkilökohtaisen tai edesmenneen läheisen suhteen kautta. Tutkimusaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä, jonka avulla omaisten kokemukset tulivat selkeästi esiin. Analyysin tuloksena löytyi kolme hyväksi koettua ja kaivattua surutuen tapaa, jotka olivat keskustelun tarve, kohdatuksi tulemisen tarve ja konkreettisen surutuen tarve. Surutuen saatavuutta ja saavutettavuutta edistivät seurakunnan, sen työntekijöiden ja toiminnan tuntemus ja haastoivat niiden tuntemattomuus. Tutkielma osoittaa, että teologien sielunhoidolliseen osaamiseen olisi syytä kiinnittää enemmän huomioita, koska menetys loi omaisille tarpeen syvällisempään ja sensitiivisempään kohtaamiseen ja keskusteluun. Seurakuntien tulisi parantaa näkyvyyttään ja saavutettavuuttaan, jotta vanhanaikaset asenteet ja tietämättömyys toiminnasta eivät jatkossa estäisi hakemasta tukea seurakunnista. Tutkimustuloksista nousi, että esimerkiksi digitaalisten alustoiden hyödyntäminen voisi lisätä tuen saatavuutta sekä rikkoa ennakkoluuloja. Lisäksi käytössä olevan Hautausoppaan muokkaaminen Suruoppaaksi, joka vastaisi kokonaisvaltaisesti surevan tarpeisiin, olisi hyödyksi kuoleman kohdanneille omaisille.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja ja heidän henkilöbrändiensä rakentumista Instagram-tarinoissa. Tutkimuskysymykseni on, miten papin henkilöbrändi rakentuu Instagram-tarinoissa. Menetelmällisesti tutkimus on aineistolähtöinen ja keskittyy kuuden papin Instagram-tarinoiden analysointiin viikon ajalta. Tarinoita kertyi kaikkiaan 74 kappaletta ja aineisto paljastaa laajan kirjon henkilöbrändin rakentamisessa käytettyjä sisältöjä työstä, vapaa-ajasta sekä näiden välistä. Tutkimuksessa olennaista on tehdä ero papin henkilön ja henkilöbrändin välillä. Pappi henkilönä on elävän maailman ihminen, kun taas henkilöbrändi on representaatio, somehahmo, jossa valinnat julkaistavista sisällöistä tekee pappi itse. Tutkimustulosten mukaan papit esittävät sisällöissään elämää, arkea ja työtä monipuolisesti. Sisältöihin kuuluu työn lisäksi perhe-elämän asioita, harrastuksia sekä yleistä pohdintaa elämästä, myös arvosävytteisesti. Vaikka papit jakavat Instagramissa runsaasti omia mielipiteitään, voimakkaat kannanotot uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin ovat harvinaisia. Sisällöt keskittyvät usein enemmän arjen hetkiin kuin saarnaamiseen. Pappi ei siis sosiaalisessa mediassa juurikaan julista evankeliumia, vaan työtä käsitellään useimmiten arkisemman kuvaston kautta. Visuaalisesti papin ammatti korostuu selfiekuvissa ja kirkkotilojen kuvauksissa. Tutkimustuloksia peilataan kolmiportaiseen henkilöbränditeorian, jossa henkilöbrändi muodostuu henkilökohtaisista ominaisuuksista, erottautumiskyvystä ja vaikutuksesta kohderyhmään. Henkilökohtaiset ominaisuudet korostuvat työarjen esittelyssä, kun taas erottautuminen ilmenee erityisesti sisällöissä, jotka yhdistävät työtä ja vapaa-aikaa, julistavat evankeliumia tai ottavat kantaa. Tutkimus tarjoaa näkemyksen siihen, kuinka digitaalinen media ja henkilöbrändäys yhtyvät uskonnollisessa kontekstissa. Tämä tutkimus heijastaa laajempaa trendiä, jossa uskonnolliset johtajat ja instituutiot hyödyntävät digitaalisia alustoja yhteydenpitoon ja vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa. Havaitut henkilöbrändin luomisen dynamiikat antavat ymmärtää, että sosiaalinen media on mahdollistanut moniulotteisemman vuoropuhelun pappien somehahmon ja heidän seuraajiensa välillä. Tämä voi vaikuttaa positiivisesti kirkon näkyvyyteen ja yhteisön sitoutumiseen, samalla kun se tarjoaa papeille alustan oman identiteettinsä ja arvojensa ilmaisemiseen ja representaatioon. Tutkimus osoittaa, miten digitaalinen henkilöbrändäys ja uskonnollinen viestintä voivat lomittua, ja tarjoaa näin ollen arvokkaita oivalluksia sekä uskonnollisille yhteisöille että digitaalisen viestinnän ammattilaisille.