Browsing by Subject "parodia"

Tutkielma käsittelee Hermann Hessen varhaisen tuotannon piirteitä Bildungsromanin perinteisen saksalaisen muodon ja parodisten tyyliseikkojen osalta. Valitut neljä tekstiä, Knulp, Muuan nuoruus (Unterm Rad), Demian ja "Haihattelija" ("Karl Eugen Eiselein"), osoitetaan sekä Bildungsroman-muodon perillisiksi että sen parodiaksi. Tutkielmassa näytetään niiden parodiset viittaukset genren tyypillisiin piirteisiin nähden sekä niiden etääntyminen perinteisen Bildungsromanin optimistisesta asenteesta. Tutkimusmetodina käytetään tekstianalyysiä ja vertailevaa kirjallisuudentutkimusta. Tärkeimpänä vertailukohtana käytetään Johann Wolfgang von Goethen arkkityyppistä Bildungsromania Wilhelm Meisterin oppivuodet (Wilhelm Meisters Lehrjahre). Teos on kirjallisuudentutkimuksessa usein saanut arvon Bildungsroman-muodon vakiinnuttajana ja sen selkeimpänä edustajana. Erityisen hyödyllinen teos on selkeyttämään Bildungin ja Bürgertumin (opin ja porvariston) asemaa Bildungsroman-muodossa. Teoreettinen taustatutkimus perustuu Bildungsroman-tutkimukseen, mm. James Hardinin, Rolf Selbmannin ja Liisa Saariluoman tutkimuksiin. Bildungsromania käsitellään rakenteena, genrenä ja tyylilajina. Parodian teoria nojautuu Linda Hutcheonin ja Simon Dentithin ajatuksiin, ja se ymmärretään tutkielmassa laajassa merkityksessä niin, että huomioidaan sekä ivaava että arvostava viittaus kohdetekstiin. Bildungsroman-muotoa käsitellään myös yksilön sosiaalistumisena yhteiskunnallisiin normeihin. Hessen varhaistuotannon teokset osoittautuvat hyvin tietoisesti Bildungsroman-muotoa mukaileviksi, mutta varsin erilaisia ratkaisuja sisältäviksi tarinoiksi. Hessen päähenkilöt joutuvat henkisten ja maallisten ihanteiden ristiriidan keskelle ja päätyvät vaihteleviin lopputuloksiin. Perinteisessä Bildungsromanissa oletettu harmonian saavuttaminen teoksen loppuvaiheessa esittäytyy mahdottomana tai naurettavana. Sen tilalla on kohtalokäsitys, joka käsittää sekä kärsimystä että korkeamman hengen tavoittelua, mutta ei lopullista yhteiskunnan arvojen sisäistämistä ja hyväksymistä. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että Hermann Hessen tekstit ovat voimakkaasti sidoksissa perinteiseen saksalaiseen Bildungsroman-muotoon, mutta myös, että Hesse pyrkii tietoisesti erottautumaan sen tavanomaisista ajattelutavoista. Hesselle tyypilliset yksilön sisäiset konfliktit, kahtia jakautuneet identiteetit ja pyrkimys korkeampaan henkiseen olemukseen sopivat hyvin kehityskertomukseen, mutta samalla hänen teksteissään on läsnä synkkyys joka leimaa myös hänen myöhempiä teoksiaan. Nämä erot genreen, jota kirjallisuushistoriassa kutsutaan Bildungsromaniksi, esiintyvät usein nimenomaan parodisessa muodossa.

Tutkielma tarkastelee Facebook-parodiaa, jossa pilkan kohteena ovat maahanmuuttovastaiset ja heidän kielenkäyttönsä. Tavoitteena on selvittää, millaisia kielenpiirteitä parodiassa käytetään ja minkälaisina kielenkäyttäjinä maahanmuuttovastaiset niiden avulla representoidaan. Lisäksi tarkastellaan, minkälaisia diskursseja parodiassa kaiutetaan. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on kriittinen diskurssintutkimus, mutta analyysissa hyödynnetään myös perinteistä tekstianalyysia. Aineistona on sata julkaisua maahanmuuttoon positiivisesti suhtautuvien humoristisesta Facebook-ryhmästä Terrorismin ja sukkien vastainen kansanliikeryhmä vuodelta 2019. Luvussa 3 tarkastellaan parodian kielellistä ilmiasua. Analyysi osoittaa, että maahanmuuttovastaiset representoidaan kielenkäyttäjinä, jotka eivät osaa kirjoitetun yleiskielen normeja eivätkä välitä niistä, vaan kirjoittavat tunteen vallassa. Kirjoitusvirheinä esitettyjä piirteitä, etenkin yhdyssanavirheitä ja lyöntivirheiltä vaikuttavia piirteitä, käytetään paljon ja liioitellusti niin, että myös johdoksia ja muita sanoja on kirjoitettu erikseen morfeemirajojen kohdalta. Puhutun ja kirjoitetun kielen erottamisen vaikeus osoitetaan käyttämällä suomalaistettua fonotaksia sekä nasaaliassimilaatiota muistuttavaa ilmiötä, jossa sananloppuinen n kirjoitetaan m:nä. Parodiatyylin piirteet esiintyvät liioiteltuina niin, että ne eivät sellaisinaan voisi esiintyä verkkokielessä, mikä korostaa julkaisun ironista sävyä. Lisäksi typografinen äänensävy on voimakkaan affektinen ja huutava, sillä aineistossa käytetään runsaasti suuraakkosia, huutomerkkejä ja huutomerkkejä edustavia numeroita 1. Luvussa 4 osoitetaan, miten parodiassa hyödynnetään ironista diskurssien omimista. Toistuvien aiheiden kuten sukkien, kaljan, katupartioiden ja median puolueellisuuden kautta kaiutetaan maahanmuuttovastaiseen diskurssiin kuuluvaa apokalyptista retoriikkaa sekä populistista ja arvokonservatiivista diskurssia. Tällä pyritään esittämään maahanmuuttovastaiset argumentit naurettavassa valossa, millä sekä vahvistetaan omaa kantaa että vastakkainasettelua maahanmuuttokeskustelun osapuolten välillä. Luvussa tarkastellaan myös parodiassa runsaasti esiintyvää metakielenkäyttöä, jossa esitetään kohteen olevan tietoinen ja ylpeä omasta tavastaan kirjoittaa. Tutkielmassa käy ilmi, että parodiassa kohde representoidaan hysteerisinä ja kouluttamattomina, mikä sopii aiempien tutkimusten tuloksiin siitä, millaista kuvaa maahanmuuttovastaisista rakennetaan maahanmuuttokeskustelussa. Kielenpiirteiden käytölle on nähtävissä malleja esimerkiksi Timo Soinin kielenkäytössä ja humoristisista ilmauksista "isäm maan puollustaja" ja "elämäm koulu". Tutkielman tulokset ovat relevantteja verkkokielen tutkimukselle yleisesti, sillä analyysissa käy ilmi, että aineiston piirteitä arvioidaan muissakin konteksteissa ärsyttäväksi tai huonoksi verkkokieleksi.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani ironiaa Laura Paloheimon romaaneissa Klaukkala ja Mama Mojo. Paloheimon romaaneja on markkinoitu ja luettu chick lit -genren edustajina, eli naisten naisille kirjoittamana postmodernina viihdekirjallisuutena. Ironia on keskeinen chick litiä määrittävä piirre. Myös Paloheimon romaaneja leimaa monimuotoinen ja moneen suuntaan kohdistuva ironia. Tutkin, minkälaista Klaukkalan ja Mama Mojon ironia on: miten ironia syntyy, minkälaiset signaalit johdattavat ironiseen tulkintaan, millaista tietoa ironia vaatii lukijalta, mikä on ironian sävy ja mihin ironian kärki kohdistuu. Tutkielmani perustuu Linda Hutcheonin käsityksiin ironiasta ja parodiasta. Hutcheonin tapaan katson, että ironia syntyy vasta tulkinnassa. En siis pyri selvittämään kirjailijan ironisia intentioita vaan tutkin tarkan tekstianalyysin keinoin, minkälaisiin mahdollisesti ironisiin tulkintoihin Klaukkala ja Mama Mojo lukijaansa johdattelevat. Osoitan, että tulkitsijan roolia korostavan ironiakäsityksen avulla voidaan väistää chick lit -tutkimusta leimaava väittely siitä, onko kyse edistyksellisestä vai taantumuksellisesta kirjallisuudesta. Tiedostamalla, miten diskursiivinen yhteisö vaikuttaa ironiseen tulkintaan, voidaan ymmärtää paitsi Paloheimon romaaneja myös yleisemmin chick litin poleemista vastaanottoa. Tutkielmassani osoitan, että Paloheimon romaanit johdattavat lukijan ironiseen tulkintaan monien signaalien, kuten metaironisten vihjeiden, liioittelun, toiston ja inkongruenssin avulla. Havaitsen, että romaanien ironia on monisävyistä. Teoksissa on kepeää ja naurattamaan pyrkivää ironiaa, mutta myös ankarampaa satiirista ironiaa: päähenkilön kautta ivataan esimerkiksi pinnallista kulutuskulttuuria ja äitiyttä määrittäviä normeja. Romaanien parodisen aineksen sävy vaihtelee romanttisen viihteen konventioilla leikittelystä erilaisten opastavien diskurssien satiiriseen parodiointiin. Ironia hellittää, kun päähenkilö omaksuu sisäistekijän oikeiksi mieltämät arvot, mutta sovinnaisista loppuratkaisuistakin löytyy vihjeitä ironiasta. Suurimman osan varhaisesta suomalaisesta chick litistä on todettu poikkeavan genren angloamerikkalaisesta prototyypistä. Tarkastelen Klaukkalaa ja Mama Mojoa genren prototyyppiä vasten ja osoitan, että ne muokkaavat suomalaista chick litiä angloamerikkalaisen kaltaiseksi muun muassa paratekstien, kerronnan tyylin ja rakenteen, henkilöhahmojen, juonikuvioiden, teemojen sekä eritoten ironian osalta. Toisaalta havaitsen, että Paloheimon romaanien sisäistekijän arvot ja ihanteet, joita vasten ironia rakentuu, eroavat angloamerikkalaisen chick litin maailmankuvasta. Sisäistekijä arvostaa maaseutua, suvun perinteitä ja konstailematonta elämäntapaa. Paloheimon romaanien omaksuma diskurssi kertoo niiden suomalaisesta kontekstista. Klaukkalan ja Mama Mojon voi tulkita parodioivan myös omaa genreään esimerkiksi hylkäämällä chick litille ominaisen suurkaupunkimiljöön. Hyödynnän Susan Sontagin camp-maun ja camp-sensibiliteetin käsitteitä analysoidessani romaanien itserefleksiivisyyttä. Osoitan, että teokset heittäytyvät ironisessa camp-hengessä huonon maun alueelle. Kyse on eräänlaisesta itseparodiasta: teokset nauravat itselleen ja käsittelevät siten matalaa statustaan kirjallisessa järjestelmässä.

Tekijänoikeuslainsäädännössä toisten tekemien teosten käyttäminen oman teoksen pohjalla on sallittu tekijänoikeuslain 4 §:n mukaisesti. Jos jälkiperäinen työ täyttää aidon parodian vaatimukset, voidaan se katsoa uudeksi ja itsenäiseksi teokseksi niin sanotulla parodiaperusteella, jolloin uuden työn ei tarvitse poiketa alkuperäisteoksesta niin paljon kuin sen tulisi poiketa siitä, mikäli parodiaperustetta ei olisi. Suomi ei ole saattanut voimaan Euroopan unionin tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivin kohtaa, jossa on sallittu parodiaa koskeva rajoitus tekijänoikeuteen. Suomen tekijänoikeuslainsäädäntöön ei siis ole otettu tätä EU-lainsäädännön ”parodiapoikkeusta”, joten parodiasta ei säädetä meillä lainsäädännön tasolla. Tästä huolimatta parodian erityinen asema on kuitenkin meillä vakiintunut, ja Suomessa parodian asema perustellaan lähinnä perinteellä. On esitetty lakimuutosta, jossa tehtäisiin parodiaa koskeva tarkennus tekijänoikeuslakiin. Immateriaalioikeudet ovat yksinoikeuksia, jotka kannustavat luomaan uutta. Samalla ne voivat rajoittaa esimerkiksi ilmaisun- ja kilpailunvapautta. Parodian sallimista onkin perusteltu sillä, että se turvaa mahdollisuuden ilmaisuun myös silloin, kun mielipiteitä halutaan esittää toisten teoksia apuna käyttäen. Keskeinen tutkimuskysymys on, voidaanko aitoa parodista teosta hyödyntää myös kaupallisesti. Parodialla on mahdollista rajoittaa toisen tekijänoikeutta, koska taustalla on ajatus muun muassa sananvapauden turvaamisesta. Parodiateoksen käyttäminen kaupallisessa toiminnassa ei siis ole syy, jonka takia parodia on haluttu mahdollistaa. Parodian käyttömahdollisuutta kaupallisessa tarkoituksessa ei ole kuitenkaan selkeästi poissuljettu esimerkiksi lainsäädännössä. Tutkielmassa on löydetty tukea molemmille vaihtoehtoisille ratkaisuille mahdollisuudesta yhdistää parodinen teos ja kaupallinen käyttö. Lopullisena johtopäätöksenä tämän tutkielman pohjalta voidaan todeta, että parodian ja kaupallisen hyödyntämisen suhde on epämääräinen, eikä tutkimuskysymykseen voida antaa mitään ehdottoman yksiselitteistä vastausta. Parodian, tekijänoikeuden ja kaupallisuuden suhdetta pohdittaessa päästään dilemmaan, jota on vaikea ratkaista. Parodinen teos on itsenäinen teos, joka saa alkuperäisestä teoksesta riippumatonta tekijänoikeussuojaa. Tällaista teosta saa hyödyntää haluamallaan tavalla, siis kaupallisestikin. Ongelma tämän johtopäätöksen ja kaupallisuuden kohdalla on kuitenkin siinä, voiko kaupallisesti hyödynnettävä teos toteuttaa aitoa parodiatarkoitusta ja olla näin aito parodiateos. Aidon parodiateoksen kriteerien täyttyminenhän on edellytys sille, että teos voisi saada itsenäisen tekijänoikeussuojan. Esitetty lakimuutos selkiyttäisi mahdollisuutta hyödyntää jo olemassa olevia teoksia parodiassa, mutta kaupallinen hyödyntäminen tällaisen parodiateoksen kohdalla jäisi lakimuutoksesta huolimatta vielä epäselväksi. Vastauksia ja tarkennuksia kaupallisuuskysymykseen olisi siis edelleen etsittävä muualta kuin suoraan tekijänoikeuslaista.

Suomen tekijänoikeuslakiin ei aiemmin sisältynyt nimenomaista parodiaa koskevaa poikkeusta ja parodioiden sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen. Keväällä 2019 EU:ssa hyväksytyn niin kutsutun DSM-direktiivin myötä tekijänoikeuslakimme joutui kuitenkin muun ohella parodian osalta uudistuksen kohteeksi. Suomessa direktiivin implementointi viivästyi reippaasti, mutta helmikuussa 2023 eduskunta hyväksyi viimein lain tekijänoikeuslain muuttamisesta ja lainmuutokset astuvat voimaan huhtikuussa 2023. Pian voimaan tulevan uuden 23 a §:n mukaan julkistettua teosta saa käyttää parodiassa, karikatyyrissä ja pastississa. Sen lisäksi, että parodian sallittavuus nojasi pitkän aikaa perinteeseen, myös parodiaa koskevaa oikeuskäytäntöä on kansallisesti suhteellisen vähän. Vähäisyyden lisäksi olemassa oleva ratkaisukäytäntömme on sisällöltään jossain määrin vaihtelevaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä on kansallinen oikeustila parodian osalta. Tarkoituksena on myös selvittää, mitä ongelmia sen mahdolliseen epäselvyyteen liittyy erityisesti oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden osalta. EUT vuonna 2014 antamassaan Deckmyn-ratkaisussa totesi, että parodiaa tulisi tulkita unionin jäsenvaltioissa yhdenmukaisesti. EUT:n tulkinta parodiasta jäi kuitenkin varsin vähäpuheiseksi. Harmonisoinnin osalta haasteen tuo parodian käsitteen vahva sidonnaisuus aikaan ja kulttuuriin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ongelmia sisältyy EU:n harmonisointipyrkimykseen, kun otetaan huomioon parodian luonne ja kansalliset erot. Tutkielmassa tarkastellaan myös DSM-direktiivin asettamaa erityistä vastuujärjestelmää, joka liittyy laittoman sisällön julkaisemisen estämiseen sekä poistamiseen verkkosisällönjakopalveluista. Direktiivin asettamien vaatimusten täyttämiseksi ei EUT:n mukaan näyttäisi olevan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua automaattisiin tunnistamis- ja suodatusvälineisiin, joka ratkaisukäytännössä todetulla tavalla muodostaa sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan rajoituksen. Näin ollen se on merkityksellinen myös parodian näkökulmasta.