Browsing by Subject "patogeneesi"

Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosin hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.

Paratuberkuloosi eli Johnen tauti on hitaasti kehittyvä nautojen suolistotulehdus, jonka aiheuttajabakteeri on Mycobacterium avium ssp. paratuberculosis. Tauti on levinnyt lähes maailmanlaajuisesti; Suomessa paratuberkuloosia on todettu lihakarjoissa, mutta ei lypsykarjoissa. Tartunta saadaan yleensä feko-oraalisesti vasikkana. Taudin itämisaika on pitkä, jopa vuosia. Feko-oraalisen tartunnan jälkeen bakteeri pääsee suolen luumenista M-solujen kautta Peyerin levyjen makrofaageihin. Tartunnan varhaisessa ja subkliinisessä vaiheessa immuunipuolustuksessa vallitsevina ovat Th1 T-solut ja niiden välittämä soluvälitteinen immuniteetti. Taudin edetessä kliiniseen vaiheeseen soluvälitteinen immuniteetti heikentyy ja vasta-ainevälitteinen immuniteetti vahvistuu. Nyt vallitsevina ovat Th2 T-solut sekä vasta-aineita tuottavat B-lymfosyytit. Taudin loppuvaiheessa soluvälitteisen immuniteetin puute ja vasta-ainevälitteisen immuniteetin heikentyminen saa aikaan infektion nopean leviämisen isännän koko elimistöön. Paratuberkuloosin klassisia oireita naudoilla ovat laihtuminen, krooninen ripuli ja tuotoksen aleneminen. Ruumiinavauslöydöksinä havaitaan poimuttunut ja paksuuntunut ileumin seinämä sekä turvonneet ja suurentuneet suoliliepeen imusolmukkeet. Paratuberkuloosin diagnostiikassa on käytössä useita menetelmiä riippuen taudin vaiheesta. Aiheuttajabakteeri voidaan todeta suoralla osoituksella tai viljelyllä uloste- tai kudosnäytteistä. Bakteerin aiheuttama soluvälitteinen immuunivaste voidaan osoittaa ihotestillä ja gamma-interferonitestillä ja vasta-ainevälitteinen immuunivaste voidaan osoittaa agargeeli-immunodiffuusiotestillä, komplementin sitoutumistestillä, ELISA:lla ja immunoblottauksella. Tämän työn tavoitteena oli tutkia immunoblottausmenetelmää käyttämällä nautojen vasta-ainereaktioita muita mykobakteereja, erityisesti M. avium–kompleksin bakteereja, kohtaan. Naudoilla oli todettu paratuberkuloosi-ELISA –testissä positiivinen reaktio. Positiivisia reaktioita saatiin vähän. Saadut tulokset osoittavat, että menetelmällä voidaan tutkia vasta-ainevasteen ristireagointia mykobakteeriantigeenien kanssa.