Browsing by Subject "performatiivisuus"

Neljän kehitysvammaisen miehen punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN) edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa vuonna 2015. Tässä tutkielmassa analysoin PKN:n 85 sekuntisen kilpailukappaleen ”Aina mun pitää” esitystallennetta ja tutkin, millaista vammaisuutta esityksessä esitetään ja mitä esitys mahdollistaa. Euroviisut ovat profiloituneet seksuaalivähemmistöille tärkeäksi tapahtumaksi, mutta kilpailun suhde muihin vähemmistöihin on ongelmallisempi ja ne ovat jäävät usein huomiotta tai kokonaan tapahtuman ulkopuolelle. ”Aina mun pitää” on ensimmäinen Euroviisuissa esitetty punkkappale, eikä kilpailuihin ollut ennen PKN:ä osallistunut kehitysvammaisia. Euroviisututkimuksen piirissä vammaisia viisuesiintyjiä ei ole aikaisemmin käsitelty lainkaan. Tutkielmani sijoittuu sosiaalisen vammaistutkimuksen, esitystutkimuksen, musiikkitieteen ja euroviisututkimuksen rajapinnoille. Tutkimuksellisena metodina työssä on lähiluku, jonka keinoin kiinnitän yksityiskohtaisesti huomiota esityksen visuaalisiin ja auditiivisiin elementteihin. Analyysissä merkitykset muodostuvat punkkulttuurin, euroviisutradition, vammaisuuden ja PKN:n muodostamissa risteyksissä. Kehitysvammaisuutta tulkitsen tutkielmassa Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti tekoina ja esityksinä, joilla on mahdollisuus muuttaa sitä, mitä kehitysvammaisuudella ymmärretään. Vammaistutkimuksen avoimen poliittisuuden periaatteen nojalla pyrin osoittamaan, että kehitysvammainen ruumis, josta mieli ei ole erillinen, on tulkittavissa positiivisesti sen kautta, mihin ruumis kykenee. Esityksen performatiivit ovat monimuotoisia, PKN:n rikkoessa aktiivisesti ennen kaikkea Euroviisujen, mutta myös punk rockin traditioita. Kantaaottavan kilpailusävelmän esityksestä keskeiseksi nousevat utopistiset performatiivit, joilla ilmaistaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta kehitysvammaisille. Kehitysvammaisten henkilöiden kyvykkyys näyttäytyy esityksessä aktiivisina toimijuutena: he ovat artisteja ja lauluntekijöitä, kriittisiä punkkareita sekä vammaispolitiikan äänenkannattajia. Vaikka kehitysvammainen punk rock -yhtye Euroviisuissa vaikuttaa ensi alkuun marginaaliselta, on kilpailuiden karnevalistinen ympäristö ilmapiiriltään inklusiivinen, jossa esiintyminen sellaisena kuin itse on, on mahdollista. Esitys haastaa katsojan näkemään kehitysvammaiset ennen kaikkea aktiivisina toimijoina ja kansalaisina, joita yhteiskunnan vammauttavat käytännöt rajoittavat usein enemmän kuin heidän vammansa.

Kestävyysvaje ilmaantui 2000-luvulla eräänlaisena uudissanana suomalaiseen julkiseen keskusteluun, mutta oli jo 2010-luvulla kohonnut tärkeimpien talouspolitiikkaa määrittävien ideoiden joukkoon. Kestävyyslaskelmien avulla havaitun julkistalouden pitkän aikavälin rahoitustasapainon ongelmiin viittaavan kestävyysvajeen on esitetty sitovan talouspolitiikkaa vuosikymmeniksi. Kestävyysvajeen nojalla on sekä vaadittu toteutettavaksi, että pyritty toteuttamaan syvällisiä yhteiskuntarakenteiden muutoksia. Tutkielman tavoitteena on tarkastella kestävyysvajeen idean sisältöä ja käyttöä suomalaisessa julkisessa keskustelussa sekä tarkastella idean muotoutumista osana julkista keskustelua. Tutkielmassa kuvataan pääpiirteittäin kestävyysvajeen taloustieteellinen idea, sekä käydään läpi tämän idean saamaa kritiikkiä, sekä kirjallisuuden että asiantuntijahaastattelujen avulla. Tutkimuskysymystä tarkastellaan erityisesti uuden taloussosiologian sekä diskursiivisen institutionalismin teoriakehysten kautta. Uuteen taloussosiologiaan liittyvän taloustieteen performatiivisuus -teesin väite on, että pyrkiessään kuvaamaan maailmaa taloustiede tulee väistämättä myös osallistuneeksi sen tuottamiseen. Tästä lähtökohdasta kestävyysvajeen idean taustalla vaikuttavat kestävyysvajelaskelmat kytketään osaksi kestävyysvajeen idean muotoutumista. Kestävyysvajeen idean sekä sen ympärille muodostuvan diskursiivisen avaruuden hahmottamiseen sovelletaan diskursiivisen institutionalismin lähestymistapaa, missä erilaiset ideat ymmärretään diskursiivisesti välittyvinä toimijoiden preferenssien lähteinä, joista käydään jatkuvaa levitys- ja määrittelykamppailua. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota sekä kestävyysvajeen idean saamiin sisältöihin, että sisällöllisiä tekijöitä välittäviin ja tuottaviin diskursseihin. Kestävyysvajeen idea sidotaan tutkimuksessa osaksi historiallista ideoiden jatkumoa tutustumalla Suomen 1990-luvun yhteiskunnallisiin muutosideoihin. Ideoissa tapahtuneita muutoksia peilataan Wolfgang Streeckin kapitalismin ja demokratian erkaantumiskehityksen teoriaan, minkä kautta kestävyysvajeen ideaa pohditaan yhteisunnallisen resurssien jaon oikeudenmukaisuuden kysymysten kautta. Tutkimusaineistona on Helsingin Sanomissa käyty kestävyysvajekeskustelu. Aineisto on kerätty Helsingin Sanomien tilaajille avoimesta tekstiarkistosta, josta on haettu sanan “kestävyysvaje” sisältävät artikkelit. Aineistoa analysoidaan pääosin sisällönanalyysin menetelmällä, mitä täydennetän kevyellä kvantitaviivisella analyysilla. Tämän lisäksi aineistosta on valikoitu avainartikkeleita, joita analysoidaan retoriikan analyysin keinoin, päähuomion kiinnittyessä oikeuttamisen ja vakuuttamisen retorisiin keinoihin. Kestävyysvaje esitetään tutkimusaineistossa useimmiten faktuaalisena, poliittisesti neutraalina ja tiettyjä väistämättömiä yhteiskunnallisia muutoksia edellyttävänä tekijänä. Kestävyysvajeen painoarvo politiikan argumenttina korostuu talouskriisin iskiessä Suomeen vuonna 2009. Kestävyysvajeen ideaa käytetään usein välineenä, millä tietyt politiikkavaihtoehdot pyritään kehystämään faktuaalisiksi, neutraaleiksi tai välttämättömiksi kestävyysvajeeseen sisältyvän taloustieteellisen varmuuden kautta. Kestävyysvaje pyritään sitomaan positiivisen asiantuntijuuden piiriin erotuksena epäilyttävästä poliittisuudesta. Tämä vahvistaa kestävyysvajeen idean uskottavuutta mutta tuo kestävyysvajekeskusteluun teknokraattisen sävyn. Tältä osin kestävyysvajeen idea haastaa aineistossa myös parlamentaarisen ja demokraattisen päätöksenteon ihanteita. Kestävyysvajeen idea jatkaa suomalaisen yhteiskunnan 1990-luvun muutoskehitystä siinä mielessä, että sen avulla on pyritty enenevissä määrin oikeuttamaan yhteiskunnan resurssien markkinaperustainen jakautuminen ja delegitimoimaan muin perustein toteutettua resurssien jakoa. Tutkimuksen perusteella kestävyysvajeesta onkin muodostunut vaikutusvaltainen poliittinen idea, minkä avulla on voitu onnistuneesti legitimoida uudistuksia joiden läpivienti ilman kestävyysvajeen idean tarjoamaa tukea olisi luultavasti ollut vaikeaa tai mahdotonta.

Pro gradu -tutkielma käsittelee identiteettiä solidaarisuuden perustana identiteettipoliittisessa kontekstissa. Kysymystä käsitellään sekä käytännön poliittisella tasolla, että teoreettisesti. Tutkimuksen lähtökohtana on kysymys siitä, onko kollektiiviseen vähemmistöidentiteettiin perustuva solidaarisuus hyvä politiikan lähtökohta, jos tavoitteena on aidosti inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Tutkimuskysymystä käsitellään feministisessä ja jälkistrukturalistisessa viitekehyksessä. Tutkielman teoreettisena perustana on Judith Butlerin teoria performatiivisesta sukupuoli-identiteetistä sekä Michel Foucault’n valta-analytiikka, joka muodostaa subjektiviteetin mahdollisuusehdot sosiaalisessa todellisuudessa. Tutkielmassa tehdään käsitteellinen erottelu yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin, sekä subjektin ja identiteetin käsitteisiin liittyvän olemusajattelun ja sosiaalisen rakentuneisuuden välillä. Tutkielmassa esitetään hypoteesi, että esimerkkinä käytetyn sukupuoli-identiteetin ohella performatiivisuuden teoria on tietyin ehdoin sovellettavissa myös muiden identiteettikategorioiden analysoimiseen. Tutkielmassa peilataan jälkimodernin subjektikäsityksen ja sen pohjalta ymmärretyn identiteetin muodostumisen suhdetta poliittisen liberaalin humanismin yksilökäsitykseen, vapaaseen tahtoon, determinismiin ja toimijuuteen. Tutkielmassa yhdistetään teoreettinen viitekehys käytännön poliittiseen tasoon, ja tuodaan esiin Wendy Brownin näkemykseen perustuen, että liberaalissa poliittisessa kontekstissa kollektiiviseen identiteettiin perustuva identiteettipolitiikka paradoksaalisesti päätyy vahvistamaan niitä samoja sortavia rakenteita, joita alun perin oli tarkoitus vastustaa. Tätä mekanismia Brown kutsuu haavoittuneeksi kiinnittymiseksi identiteettiin. Tutkielmassa esitetään, että tämän haavoittuneisuuden kaiun voi kuulla myös Butlerin ajattelussa. Tutkielmassa pohditaan lisäksi inkluusioon ja solidaarisuuteen liitettyjä epistemologisia vaatimuksia, sekä sitä, ratkeaako olemusajatteluun yhdistetyt ongelmat sillä, että kollektiivisiin identiteetteihin liitetty olemuksellisuus käsitetään strategisena. Lisäksi esitellään Allison Weirin teoria transformatiivisesta identiteettipolitiikasta. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että mikäli hyväksymme ajatuksen subjektista sosiaalisesti rakentuneena, ajallis-historiallisesti muuttuvana, emme voi samaan aikaan toisaalla vedota sen olemuksellisuuteen, joten näin ollen identiteettipolitiikka, ja laajemmin identiteettiin kiinnitetty solidaarisuuspyrkimys on sisäisesti ristiriitainen ja paradoksaalinen, mikäli se perustaa itsensä johonkin olemukselliseen identiteettiin tai suljettuun identiteettikategoriaan. Tutkielmassa esitetään, että identiteetti tulisi käsittää alkuperäisen ja olemuksellisen sijaan eräänlaisena funktiona; toimintana, joka pyrkii purkamaan epätasa-arvoisia rakenteita. Tällaisen ryhmäytymisen taustalla olisi jaetut tiedolliset viitekehykset luonnollisten ja muuttumattomien ominaisuuksien sijaan. Näin ollen toiminnan motivaationa olisi epäoikeudenmukaisuuden tunnistaminen ilman samuuden vaatimusta. Tutkielman lopuksi tehdään yhteenveto, jossa arvioidaan tutkielman onnistumista sekä pohditaan identiteettipolitiikan merkitystä laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa.

Tutkielma käsittelee Ruotsin kuningatar Kristiinaa (1626–1689), hänen tapojaan tuottaa sukupuoltaan 1600-luvun yhteiskunnassa sekä Kristiinan aikalaisten ja jälkimaailman suhtautumista niihin. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, millä tavoilla kuningatar Kristiina tuotti sukupuoltaan ja miten tavat poikkesivat yhteiskunnan asettamista normeista. Sen lisäksi tutkin, miten Kristiinan ympärillä olevat ihmiset suhtautuivat hänen sukupuolensa tuottamisen tapoihin ja miten heidän suhtautumisensa muuttui Kristiinan vallasta luopumisen jälkeen. Tutkielmani pääaineistoina toimivat majesteettirikokset, diplomaattikirjeet, painetut aikalaiskuvaukset ja Kristiinan omat kirjoitukset. Historiantutkimuksen lisäksi tutkielmani ammentaa sukupuolentutkimuksesta sekä queertutkimuksesta. Ruotsin kuningatar Kristiina tuotti sukupuoltaan ensinnäkin vaatteidensa avulla. Vaatteet eivät itsessään poikenneet 1600-luvun yhteiskunnan asettamista normeista, mutta tapa, jolla Kristiina yhdisteli naisten ja miesten vaatteita, poikkesi huomattavasti. Vaatteiden ja asusteiden ohella Kristiina tuotti sukupuoltaan miehisellä käytöksellään, johon lukeutuivat jäykät eleet, kiroilu sekä miehisten urheilulajien harrastaminen. Kristiina hyödynsi sukupuolensa tuottamisessa myös kirjallisia keinoja. Kesken jääneellä omaelämäkerrallaan sekä maksiimeillaan Kristiina pyrki rakentamaan sukupuolestaan tietynlaista kuvaa jälkimaailmalle.

Tutkimuksessa tarkastellaan sukupuoleen liittyviä diskursseja japanilaisten taiko-rumpuryhmien kontekstissa. Taiko terminä kuvaa perinteistä japanilaista rumpua, mutta nimeä käytetään kuvaamaan myös 1950-luvulla syntynyttä esiintymismuotoa, jossa yleensä suuri joukko esiintyjiä soittaa samanaikaisesti kyseisiä rumpuja käyttäen. Tällä taidemuodolla on syntymästään lähtien ollut hyvin maskuliininen imago pääasiassa sen fyysisyyden vuoksi, mutta viime vuosikymmeninä naisten määrä taikoa esittävissä kokoonpanoissa on kasvanut merkittävästi. Harrastajaryhmissä tämä kasvu on ollut vielä ammattilaisryhmiäkin merkittävämpää, ja tutkimuksen kohteena toimivassa taiko-rumputunteja järjestävässä yrityksessä naisten määrä on lähes 90% osallistujista. Tutkimus analysoi syitä naisten suureen määrään tässä maskuliinisena pidetyssä musiikkimuodossa, tavoitteena verrata tuloksia laajemmin sukupuoliroolien kehitykseen japanilaisessa yhteiskunnassa. Harrastajataikon tapauksessa tarkoitus on myös avata tietä jatkotutkimukselle, sillä sitä ei ole tieteellisesti tutkittu juuri ollenkaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Teoreettisena pohjana käytän Judith Butlerin Hankala sukupuoli-kirjassa teorisoimaa performatiivisuutta, jonka lisäksi tilan käsitettä avataan third place-teorioiden kautta. Metodina työssä toimii kriittinen diskurssianalyysi. Pääasiallisena aineistona käytän kesällä 2015 suoritettuja haastatteluita Kiotossa sijaitsevassa Taiko Center-yrityksessä, joka järjestää harrastajille suunnattuja taiko-kursseja. Kymmentä taikoa harjoittelevaa henkilöä haastateltiin erinäisiin yhteiskunnallisiin ja sukupuolisiin teemoihin liittyen, ja Suomeen palattuani käänsin haastattelut englanniksi. Taikoa käsittelevää kirjallista aineistoa on olemassa varsin rajatusti, mutta muutamia kirjoja ja tutkimuksia taikoon liittyen on tehty, ja näitä lainataan työssä laajasti. Ammattilaistaikoa tutkittaessa lähdemateriaalista löytyy useita diskursseja joissa aktiivisesti haastetaan taikon standardiksi muodostunutta maskuliinista luonnetta. Näitä diskursseja olivat mm. shinton käyttäminen perusteena naisten tasa-arvoiselle kohtelulle taikossa ja lihaksikkaan naisvartalon esittäminen tietyissä nais- ja sekaryhmissä. Erityisesti tässä yhteydessä performatiivinen teoria osoittautui hyödylliseksi. Harrastajataikossa sukupuoleen liittyvät diskurssit olivat huomattavasti neutraalimpia kuin ammattilaistaikossa, ja haastatteluista kävi ilmi että niin naiset kuin miehet näkevät taikon harjoitteluympäristön hyvin sosiaalisena ja suvaitsevana paikkana. Tutkimuksen tulokset osoittavat harrastajataikon olevan poikkeuksellisen tasa-arvoinen ympäristö. Se on myös poikkeuksellinen sukupuolijakaumaltaan ja suhteellisen iäkkäältä jäsenistöltään, tulosten viitaten erityiseen hyödyllisyyteen ja tarpeeseen näille ryhmille. Harrastajataikon tasa-arvoinen asema osoitetaan osittain saavutetuksi ammatilaistaikon radikaalien diskurssien ansiosta, joiden avulla naiset ovat voineet alkaa semioottisesti etsimään omaa asemaansa taikon maailmassa ilman tulemista kyseenalaistetuksi. Tutkimusta voidaan hyödyntää arvioidessa sukupuolisia ongelmia erinäisissä harrastuspiireissä, ja myös tutkiessa taitavan semantiikan käyttöä tasa-arvon edistämisessä erityisesti Japanin kontekstissa.

Tutkielma tarkastelee kahden Toisissa tiloissa -esitystaidekollektiivin osallistavan esitystaideteoksen jaettua, kollektiivista subjektinmuodostusta ja emansipatorisen taiteen implisiittisen uskonnollista maastoa. Teoreettisena viitekehyksenäni toimivat implisiittisen uskonnon teoria, draaman jälkeisen teatterin teoria ja Karen Baradin performatiivinen toimijuusrealismi. Tutkielma nojaa posthumanistiseen ontologiaan ja epistemologiaan, joka hylkää perustavana taustaoletuksena kartesiolaisen dualismin, representationalismin sekä liberaalin humanismin autonomisen subjektin. Metodologisesti työn keskeisimpiä välineitä on diskurssintutkimus sekä diffraktiivinen optiikka, jonka ideana on sivuuttaa reflektio eli peilaaminen ja tuoda tilalle apparaatti, jolla voidaan lukea luovasti eri teorioita rinnakkain ja ei-hierarkkisesti. Aineistona olevat esitystaideteokset paikantuvat tutkielman epistemologisen ja eettisen taustan kanssa samankaltaiselle alueelle: antroposeenin perustavanlaatuisiin ongelmiin etsitään vastauksia luomalla yhteyksiä ei-inhimilliseen ja kyseenalaistamalla stabiilit rajanvedot esimerkiksi subjektinmuodostuksessa. Esityksien dramaturgiat tulkitsen edistävän postinhimillistä tilaa ja monisuuntaista, intra-aktiivista subjektinmuodostusprosessia. Esitystaideteokset sisältävät emansipatorisen ulottuvuuden, joka performoituu esiin konventionaalisten ajatus- ja kokemistapojen haastamisena sekä länsimaisen kulttuurin ihmiskeskeisyyden problematisoivana perspektiivien suhteellistamisena. Esityksien postinhimillisessä emansipatorisessa toiminnallisuudessa tulkitsen ilmenevän implisiittisen uskonnollisia toimintatapoja. Tutkielmani myös rohkaisee tarkastelemaan implisiittisen uskonnon käsitteen avulla taideteoksia laajemmin osana elämismaailmaa, joka sijoittuu binääristen havainnointi- ja kokemistapojen ulkopuolelle. Esimerkiksi pyhä ja profaani -jaottelun ulkopuolelle jäävän sekularismin ja uskonnollisen ekslusivismin välissä olevan kolmannen alueen tarkastelu monenlaisissa sosiaalisissa konteksteissa kuten digitaalisilla muuntuvilla alustoilla ja yhteisöllisissä kulttuurin ja taiteen tiloissa voisi avata laajempaa tutkimuskenttää uskontotieteellisessä keskustelussa. Yhtenä tutkielmani tavoitteena on keskustella ihmisen paikkaa ja subjektiviteettia uusiksi ja samalla hahmottaa kaikkien olentojen välistä samanarvoisuutta poikkitieteellisessä tutkimuksessa.

In this thesis, the relationship between art and public discussion is studied in the context of the maker of art. The starting point of this work is the observation that in the discussion and research about the role of art in society, the viewpoint of the maker often plays the role of a walk-on. Art is frequently the object of different societal desires and expectations that concern for example art’s impact in the societal activation of citizens. These desires commonly disregard the context and condition that effect the process of the making of art. In this study, the ideals of the role of art in public discussion, the structures that effect the actualisation of these ideals, and the potential of art as a part of public discussion, are discussed from the perspective of the maker. The relationship between art and public discussion is considered in the light of Jürgen Habermas’ ideal of communicative rationality, Chantal Mouffe’s idea of agonistic politics, and Jacques Rancière’s concept of the distribution of the sensible. Their ideas are put into dialogue with the point of view of the maker both through interviews of artists as well as through reflective autoethnographic artistic research. The interviews are conducted by using a semistructured theme interview method and the autoethnography leans on the tradition of artistic research. The interviewees are from the fields of visual arts and dance, as these fields share similarities for instance in their economic structures. Part of the material of the thesis consists of statistics and reports on the conditions of the making of art. In the interviews, art’s role in society is seen through the modern idea of art as a field that is to a certain extent detached from the rest of society, thus forming a radical sphere of freedom in relation to public discussion. Art is located in the margins of society which both enables the freedom of art but also suppresses it. Economical and institutional structures as well as structures related to publicity effect the actualisation of the ideals of art’s role in society. Changes in the societal structures seem to influence art’s makers perception of the place of art in society and in public discussion. In the study, art comes out as an activity that has either a supportive or a resisting political position in relation to the hegemonic order. The possibility for art to influence public discussion through mainstream media doesn’t appear strong in the interviews. Journalism related to art is criticised for concentrating on stories of the artists or on the success of the art, instead of on the contents of the art. The picture that is formed in the study of the relationship between art and public discussion shares similarities with the ideas of both Habermas and Mouffe as well as Rancière. Art is seen to have an important role in public discussion because it can for example challenge the existing power structures and bring forth things that have formerly been invisible in society. Through art it is possible to raise emotions and effect people especially through provoking shared affects. In the autoethnographic artistic research, art forms an affective and performative moment of discontinuity in relation to public space and discussion.

Tutkimus käsittelee romanikulttuurin performatiivisuutta kulttuurien välitilassa. Tutkimuksen kohderyhmä ja siihen haastatellut henkilöt voidaan jakaa karkeasti kolmeen liukuvaan, rajoiltaan hämärään sekä osittain päällekkäin menevään ryhmään: lapset, joiden toinen vanhempi on romani, lastenkodissa tai suomalaisessa kasvatuskodeissa kasvaneet lapset sekä sellaiset romanit, jotka ovat syystä tai toisesta todenneet elämisen romaniyhteisössä heille soveltumattomaksi. Tutkimusaineisto koostuu kymmenen kohderyhmään kuuluvan henkilön haastattelusta ja toisaalta myös historiallisen kontekstin muodostamiseksi tutkimusaineistona on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräämää muistitietoa (v. 2010–2011), Muistitietokeräys koski romanien ja Suomen pääväestön kohtaamisia 1900-luvulla. Aineistona on lisäksi romanien haastatteluja, joita tehtiin Rom-SF –projektissa vuosina 1999-2000. Tutkimuksessa kysytään, millainen on kulttuurisen välitilan luonne romanien kohdalla ja miten kulttuuriset elementit ja erityispiirteet sekä toiseus vaikuttavat yksilöön sosiaalisena toimijana? Teoreettisena viitekehys rakentuu toisaalta postkolonialistisesta tutkimustraditiosta tuttuun kulttuurisen välitilan käsitteeseen ja toisaalta performanssiteoriaan sisään rakennettuun sosiaaliseen toimijuuteen.. Näiden elementtien yhteisvaikutuksesta muotoutuu Suomen romanien kulttuurinen välitila. Tutkimus paljastaa, miten romanikulttuurin performatiivisuus on tilanne- ja viiteryhmäsidonnaista. Kulttuurinen performanssi voidaan jakaa sekä performatiivisuuteen että nonperformatiivisuuteen. Kulttuurisessa välitilassa esiintyy molempia performatiivisuuden lajeja sekä suhteessa pääväestöön että myös suhteessa muihin romaneihin. Työ ei tarkastele romaniutta yhtenäisenä etnisenä kategoriana, vaan se tuo esille ryhmän sisäisen hierarkian ja arvomaailman. Tutkimus tarkastelee, miten elämäntavan muutos, uudet sukupolvet, sukupolvien välinen kuilu, kulttuurien välitilassa elävät romanit ja 'perinteiset' romanit ovat osapuolia jatkuvassa neuvotteluprosessissa, jossa määritellään sen hetkistä romaniuden kuvaa ja kulttuurista maailmaa. Etnisyys nähdään kerroksina, jotka saavat erilaisen painotuksen ajasta ja paikasta riippuen.

I min pro gradu-avhandling har jag studerat hur genus, sexualitet och kroppslighet uppfattas och upplevs av pianister verksamma inom den västerländska konstmusiken. Pro gradun är en kvalitativ studie som baserar sig på intervjuer med tre under 30-åriga kvinnliga yrkespianister. Utgångspunkten för studien är den feministiska uppfattningen att kön är performativt och socialt konstruerat. Forskningsfrågan är hur genus och kroppslighet tolkas och skapas av pianisterna, samt hur deras uppfattningar om musikens betydelser påverkar deras upplevelser av att spela piano. Studien redogör även för pianospelandets historia ur genusvetenskaplig synvinkel. De intervjuade pianisternas uppfattningar jämfördes med pianospelandets kulturhistoria, för att studera hurudana uppfattningar om kön ännu existerar inom pianokonsten. Intervjuerna analyserades systematiskt, främst genom att utgå från Judith Butlers (1990/2006) performativitetsteori samt DeNoras (2002) teori om hur musik och musikframföranden konstruerar kön. Utgående från Butlers teori analyserades hur pianisterna skapade genus genom kroppsliga praktiker. DeNoras teori var utgångspunkten för att studera hur musik kan möjliggöra performativitet och hur konsertframföranden bygger upp och upprätthåller föreställningar om genus. I studien analyserades de betydelser pianisterna förknippade med kroppslighet och pianomusik samt hur pianisterna själva uppfattade kroppslighet och genus i relation till framförandet av musik. De intervjuade pianisterna jämförde även sina tidigare uppfattningar från ungdomen med sina nuvarande uppfattningar. Genom att beskriva pianisternas studiegång analyserades hur uppfattningar om genus och kroppslighet hade skapats. Studien visar att uppfattningar om genus i pianospel hade byggts upp under de intervjuade pianisternas ungdomsår. Genus, förknippat med en viss kroppslighet, kopplades ihop med repertoar och framföranden. Pianisterna hade speciellt i ungdomsåren spelat verk av J.S. Bach, Frédéric Chopin och W.A. Mozart. Repertoar som avvek från detta uppfattades som maskulin eller som möjlig att framföras endast av pojkar och män. Framförallt svårare verk av Ludwig van Beethoven och J.S. Bach sammankopplades med manlig kroppslighet och med uppfattningar om genialitet, andlig värdighet och även gudomlighet. Framföranden där pianistens kroppslighet avvek från den (vita) manliga kroppen uppfyllde inte kriterierna för en värdig tolkning av verken. De intervjuade pianisterna hade under studietiden genomgått en process, där de kritiserade de inlärda uppfattningarna om kroppsligheten i pianospel. Pianisterna ville framförallt spela verk genom vilka de hittade en mental och kroppslig frihet. Ofta hittades denna känsla särskilt genom att framföra modern västerländsk musik. En pianist upplevde sin sexualitet i pianospel, som fick henne att känna sig fri. Genom att kritiskt granska uppfattningar av genus, kroppslighet och musik hade pianisterna fått emancipatoriska upplevelser. Studien visar att pianots kulturhistoriska bakgrund påverkar pianisternas upplevelser av pianospel. Binära könsuppfattningar skapas genom specifika repertoarval i pianisternas ungdomsår. Uppfattningar av genus påverkade spelandet på olika sätt. Alla pianister hade försökt utvidga uppfattningarna, bland annat genom att spela modern musik. Eftersom pro gradun är en kvalitativ studie går det inte att dra generaliserande slutsatser. Studiens resultat gör det dock möjligt att forska vidare i hur binära konstruktioner av genus upprätthålls inom den västerländska pianokonsten.

Tämä pro gradu -tutkielma pyrkii tarkastelemaan ja tutkimaan identiteettiemme arkipäiväistä performatiivisuutta digitalisaation linssin läpi. Yksi teatterin ja performanssin suurimmista rikkauksista on nimenomaan se, ettei se rajoitu pelkästään fyysiselle lavalle – se voi ilmetä monessa eri muodossa päivittäisessä elämässä. Tutkielman keskipisteenä toimii kuvallinen sosiaalinen media, jossa vietämme enemmän aikaa kuin koskaan ennen ja joka on nopeasti muodostunut yhä useammalle ihmiselle heidän ensisijaiseksi kommunikaatioalustakseen. Tästä johtuen meidän tulee kriittisesti tarkkailla kuinka konstruoimme identiteettejämme digitaalisessa ulottuvuudessa, sekä harkita millä tavoin nämä identiteetit saattavat poiketa toisistaan riippuen halutusta kohdeyleisöstä. Täten tämä tutkielma perehtyy itseisperformanssiin digitaalisessa ulottuvuudessa sekä digitalisaation vaikutukseen tähän prosessiin harkitsemalla niitä metodeja, joilla luomme ja ylläpidämme erinäisiä minuuden rooleja sosiaalisen median visuaalispainotteisilla alustoilla. Tutkielman pääpainopisteenä toimii esittävien taiteiden teoriat ja teemat. Analyysini tuloksena esitän, että itseisperformanssin ja digitaalisen identiteetin (johon viittaan termillä 'digiminä', eng. 'the digital self', läpi tutkielman) konstruointi digitaalidessa ulottuvuudessa tapahtuu teatraalisin keinoin, lopputuloksen (eli luodun hahmon) vaihdellessa riippuen tavoitellusta kohdeyleisöstä sekä halutusta vaikutuksesta. Se, mikä tekee aiheesta ajankohtaisen ja tutkimisen arvoisen on digitaalisen kommunikaation sekä digiulottuvuuden tärkeyden kasvaessa elämissämme. Ymmärtämällä kuinka esitämme (tai esittelemme) itseämme verkossa edesauttaa meitä paremmin ymmärtämään mitä asioita pidämme itsessämme ja muissa korkeassa arvossa sekä saa meidät tarkemmin pohtimaan miten muut näkevät meidät niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.