Browsing by Subject "perusoikeudet"

Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, mitä vaikutuksia perusoikeuksien tunnustamisella eläimille olisi rikosoikeuden alalla. Erittelen useampia konkreettisia rikosoikeudellisia ongelmia ja pyrin osoittamaan, kuinka eläinten perusoikeudet tarjoaisivat niihin optimaalisen ratkaisun. Tarkastelen tutkielmassani muun muassa sitä, kuinka eläinten perusoikeudet vaikuttaisivat eläinten hyvinvoinnin paremmin turvaavalla tavalla laintulkintaan, lainsoveltamiseen ja lainsäädäntötyöhön, selkiyttäisivät eläinsuojelukriminalisointien taustalla olevaa oikeushyvää ja tarjoaisivat eläimille, jotka ovat jo nykyisellään rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, keinoja viedä rikosoikeudellisia oikeuksiaan täytäntöön edustajan välityksellä. Toisaalta pyrin osoittamaan, että rikosoikeus voi toimia luontevana sytykkeenä ja lähtöpisteenä eläinten perusoikeuksille, sillä eläinten rikosoikeudellinen asema on jo nykyhetkellä muihin oikeudenaloihin verrattuna melko edistyksellinen. Tämän osoittamiseksi olen käsitellyt tutkielmassa myös laajemmin eläimen oikeudellista asemaa ja oikeussubjektiutta ja pyrkinyt poistamaan perinteisestä oikeussubjektikäsityksestä seuraavia oikeusteoreettisia esteitä eläinten oikeuksien tieltä. Jos siirrymme perinteisestä, 1800-luvun saksalaisesta oikeustieteestä juurensa juontavasta oikeus- ja oikeussubjektikäsityksestä modernimpaan oikeussubjektikäsitykseen ja myönnämme eläinten olevan jo nykyisellään oikeussubjekteja suhteellisessa mielessä, kuten rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, voi tämä osaltaan edesauttaa eläinten perusoikeuksien tunnustamista. Pohdin tutkielmassa myös eläinten perusoikeuksien optimaalista sisältöä kahden vaihtoehtoisen mallin eli subjektiivisten perusoikeuksien ja julistusluonteisen ”eläinperusoikeuden” kautta. Subjektiiviset perusoikeudet, joihin liittyvää olemassa olevaa ehdotusta kommentoin tutkielman kuudennessa luvussa, ovat julistusluonteista perusoikeuskirjausta tehokkaammin suojattuja ja täytäntöönpantavissa, mutta merkitsevät hyvin radikaalia muutosta nykyiseen oikeustilaan, mistä syystä niiden toteutumista voidaan pitää epärealistisempana. Julistusluonteisella, perustuslain 20 §:n ympäristöperusoikeutta rakenteeltaan muistuttavalla eläinperusoikeudella taas olisi todennäköisesti paremmat toteutumismahdollisuudet, ja se sopisi luontevasti perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuteen, mutta ei välttämättä tarjoaisi ratkaisua osaan merkittävistä eläinten oikeudellista asemaa koskevista ongelmista, eikä julistusluonteisen säännöksen asema intressipunninnassa ihmisten subjektiivisia perusoikeuksia vastaan olisi kovin vahvalla pohjalla. Näen rikosoikeuden aktiivisena muutosvoimana, jonka tehtäviin kuuluu positiivisten yhteiskunnallisten vaikutusten ja muutosten aikaansaaminen. Eläinten oikeudet tekevät tuloaan, ja nyt on korkea aika eläinten oikeudellista asemaa koskevalle uudelleenarvioinnille ja eläinten oikeuksien huomioimiselle myös juridisessa käsitteenmuodostuksessa. Katson, että tämä muutos voi hyvin lähteä rikosoikeudesta. Samalla muutos voi toimia luontevana seuraavana askeleena rikosoikeuden modernisaatiossa ja vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta alkunsa saaneessa perusoikeuksien ja rikosoikeuden yhä kasvavassa vuorovaikutuksessa.

Tutkielmassa tarkastellaan EU:n perusoikeuskirjan ja työaikasuojelunormien kehitystä seuraavien tutkimuskysymysten avulla: 1) miten määritellään työaikadirektiivin, työturvallisuusdirektiivin ja perusoikeuskirjan mukainen työaikakirjanpito (kappaleet 2 ja 3), 2) mitä tarkoittavat työaikakirjanpidolle asetetut ’konkreettiset yksityiskohdat’ ja ’järjestelmän muoto’ (kappale 4) ja 3) ovatko työaikakirjanpitoa koskeva työaikalain 32 § ja työn kuormittavuutta koskevat työturvallisuuslain 10 § ja 25 § EUT:n viimeisimmän oikeuskäytännön mukaisia (kappale 5)? Tutkielmassa todetaan, että Suomessa on käyty suhteellisen vähän keskustelua tästä aiheesta, vaikka esimerkiksi Saksassa sitä on käyty aktiivisesti. Tutkielmalla pyritäänkin kokoamaan Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ratkaisun C-55/18 jälkeen käytyä eurooppalaista keskustelua työaikadirektiivin mukaisesta työaikakirjanpidosta. Tutkielmassa huomataan, että työaikakirjanpito ei ole yksinkertainen ja tekninen asia, kun sitä tarkastellaan EU-oikeudelliselta näkökulmalta. Tarkastelun lopputulemana on, että EUT:n viimeisimmän oikeuskäytännön myötä Suomessakin voi olla tarvetta työaikalainsäädännön päivittämiselle. Tutkielmassa nostetaan esille oikeuskirjallisuudessa jo tunnettuja ongelmia (kuten työaikakirjanpidon toteuttaminen joustotyössä viikoittaisella seurannalla sekä lisä-, yli- ja sunnuntaityön kuukausikorvauksia koskeva työajan seuraaminen), mutta myös uusia tai aiemmin verrattain vähän palstatilaa saaneita aiheita (kuten työaikakirjanpitoon pääsy ja sen tarkempi muoto). Tutkielmassa pyritään löytämään yhteiseurooppalaista sääntelypohjaa, jolla voitaisiin muodostaa sisältö EU-oikeuden mukaiselle ’työnantajan velvollisuudelle kirjata ylös työntekijänsä tekemät työtunnit’. Tämä näkökulma tuo myös lisäarvoa muuhun eurooppalaiseen oikeuskirjallisuuteen verrattuna, vaikka tältä osin tunnistetaan myös lisätutkimuksen tarve.

Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on säädetty useista rangaistusluontoisista seuraamusjärjestelmistä. Hallinnollisten seuraamusten lisääntymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet sekä niiden koettu tehokkuus ja yksinkertaisuus että Euroopan unionin vaikutus. Vaikka hallinnolliset sanktiomenettelyt on tyypillisesti nähty osana hallinto-oikeutta, liittyy niistä säätämiseen ja niiden määräämiseen useita erityisesti rikosoikeuden ja valtiosääntöoikeuden piiriin kuuluvia vähimmäisedellytyksiä. Hallinnollisiin sanktioihin liittyvien valtiosääntöoikeudellisten erityiskysymysten arviointi on erityisen ajankohtaista nyt, kun uusi tieliikennelaki astuu voimaan kesäkuussa 2020. Uudessa tieliikennelaissa siirretään merkittävä määrä aikaisemmin rikesakkorikoksina käsiteltyjä tekoja uuden hallinnollisen seuraamusjärjestelmän piiriin. Vaikka hallinnollisten sanktioiden määrä ja merkitys on viime vuosina kasvanut merkittävästi, ei hallinnollisista sanktioista ole juurikaan oikeuskirjallisuutta eikä hallinnollisista sanktioista ole Suomessa säädetty minkäänlaista yleislainsäädäntöä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan perustuslain sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen hallinnollisille sanktioille asettamia reunaehtoja. Tarkoituksena on arvioida, miltä osin hallinnollisista sanktioista säädettäessä voidaan poiketa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vähimmäisvaatimuksista. Lisäksi tarkoituksena on verrata vanhan ja uuden tieliikennelain mukaisia seuraamusjärjestelmiä ja selvittää niiden suhdetta perus- ja ihmisoikeuksien asettamiin vaatimuksiin. Hallinnollisiin sanktioihin tulee lähtökohtaisesti soveltaa pitkälti samoja oikeussuojaperiaatteita kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista ei kuitenkaan vaikuta soveltuvan lainkaan hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi viranomaiselle voidaan säätää toimivalta määrätä hallinnollisia seuraamuksia tuomioistuimen sijasta. Lisäksi osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista soveltuu vain osin hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi itsekriminointisuojasta, syyttömyysolettamasta ja syyllisyysperiaatteesta on hyväksytty eräitä poikkeamia hallinnollisten seuraamusten osalta. Myös hallinnollisten sanktioiden oikeasuhtaisuudesta on voitu tinkiä ainakin niissä tapauksissa, joissa hallinnollinen sanktiointi on perustunut Euroopan unionin lainsäädäntöön. Rangaistusluontoisten hallinnollisten seuraamusten on toisaalta täytettävä täysimääräisesti esimerkiksi yleiset perusoikeuksien rajoittamisperusteet, jotka edellyttävät sääntelyn olevan muun muassa täsmällistä ja tarkkarajaista. Tieliikennelainsäädännön osalta sekä vanhan että uuden tieliikennelain mukaisissa seuraamusjärjestelmissä on eräitä jännitteitä perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien kanssa. Vanhan tieliikennelain osalta nämä jännitteet liittyvät lähinnä sääntelyn täsmällisyyteen sekä ehdollisen rikesakon määräämiseen. Uusi tieliikennelaki ei kaikilta osin korjaa sääntelyn täsmällisyyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi uuden tieliikennelain mukainen rangaistusluontoinen hallinnollinen seuraamusjärjestelmä sisältää eräitä syyttömyysolettaman kannalta arveluttavia sääntelyratkaisuja, erityisesti ajoneuvokohtaisen liikennevirhemaksun osalta. Yksi keskeisimmistä tutkielman havainnoista oli, että Suomessa säädetyt hallinnolliset sanktiot ovat hyvin kirjavia niissä omaksuttujen sääntelyratkaisujen osalta. Osin tämä lienee perusteltua, mutta esimerkiksi seuraamuksen täytäntöönpanon suhteen toisistaan poikkeavien sääntelyratkaisujen käyttämistä on vaikea perustella. Oikeuskirjallisuudessa ja eduskunnan valiokunnissa esitetyt kannat hallinnollisia sanktioita koskevan yleislainsäädännön säätämisen puolesta vaikuttavat olevan edelleen ajankohtaisia, vaikka oikeusministeriön asettama työryhmä päätyikin olemaan esittämättä tällaisen yleislainsäädännön säätämistä. Vähintäänkin vanhojen hallinnollisten sanktioiden ajantasaisuus tulisi arvioida, sillä perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö kehittyvät jatkuvasti.

Pro gradu käsittelee ihmisoikeusdoktriinin ja perusoikeusjärjestelmän asettamia edellytyksiä salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamista koskevalle oikeudelliselle punninnalle sekä lainsäädännölle. Poliisin toimivaltuuksiin kuuluu salainen tiedonhankinta, kuten telekuuntelu, tarkkailu ja peitetoiminta. Asianosaisella on oikeus saada jälkikäteen tieto myös salassa pidettävästä menetelmän käyttöä koskevasta asiakirjasta tai tallenteesta, mutta tätä oikeutta voidaan rajoittaa, jos se on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi tai hengen, terveyden, yksityisyyden tai salassa pidettävien menetelmien suojaamiseksi. Oikeusdogmaattisessa pro gradussa tutkitaan (de lege lata), miten tiedonsaantioikeuden ja salaamisintressin välinen moniulotteinen perus- ja ihmisoikeuspunninta on suoritettava sekä ehdotetaan (de lege ferenda), miten lakiuudistuksella voitaisiin edistää tuomioistuimen punnintaedellytyksiä. Salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuutta voidaan punnita sekä hallintoprosessissa, esimerkiksi tietopyyntönä, että rikosprosessissa, esimerkiksi editiona. Prosessilaji vaikuttaa keskeisesti tuomioistuimen punnintaedellytyksiin, koska aineistoa voidaan käsitellä asianosaisen läsnä olematta vain hallintoprosessissa, mutta rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus on turvattava rikosprosessissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön analyysin perusteella suomalaisessa rikosprosessioikeudessa asianosaisjulkisuuden rajoittamiseen suhtaudutaan ihmisoikeusdoktriinin asettamia edellytyksiä pidättyväisemmin. Ihmisoikeustuomioistuin on sallinut asianosaisjulkisuuden rajoittamisen myös rikosoikeudenkäynnissä, kun oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden ydinalueella olevat puolustautumisedellytykset on voitu kompensoida. Hallintoprosessissa asianosaisjulkisuuden voimakkaampi rajoittaminen on mahdollista myös Suomessa. Johtopäätöksissä (de lege lata) ihmisoikeusdoktriinin asettamat edellytykset systematisoidaan punnintakehikoksi, jonka reunaehdoiksi tunnistetaan esimerkiksi rajoituksen ehdoton välttämättömyys, ydinalueen loukkaamattomuus sekä kompensoinnin prosessuaalisuus. Punnintakehikon sisällä on valittava parhaiten kaikkien oikeuksien toteutumista edistävä vaihtoehto punninnalla, jossa huomioitavaksi tunnistetaan esimerkiksi tiedonsaantioikeuden itsenäinen ulottuvuus sekä viranomaisten ennakointivelvollisuus. Johtopäätöksissä (de lege ferenda) ehdotetaan, että myös suomalaisessa rikosprosessissa otettaisiin käyttöön eräitä ihmisoikeustuomioistuimen hyväksymiä kompensointikeinoja, jotka mahdollistavat salaisen tiedonhankinnan asianosaisjulkisuuden rajoittamisen oikeudenmukaisessa rikosoikeudenkäynnissä. Ehdotusta perustellaan tarpeella optimoida tuomioistuimen punnintaedellytykset ennakoimattomissa oikeustapauksissa.

Suomi on valinnut puolustusratkaisukseen pakollisen asevelvollisuuden. Asevelvollisuus on kuitenkin vaativa järjestelmä ylläpitää samalla, kun valtio sitoutuu puolustamaan ihmisoikeuksia sekä noudattamaan oikeusvaltion periaatteita. Suomi onkin pitkään saanut moitteita asevelvollisuusjärjestelmänsä tiettyjen piirteiden takia. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuus nousevat säännöllisesti yleiseen keskusteluun, kun pohditaan järjestelmän uudistamista, esimerkiksi säännöllisesti nousevan kansalaispalvelusajatuksen kautta tai kun pohditaan järjestelmän sukupuolittuneisuutta ja siten sen, ainakin tulkinnallista, epäyhdenvertaisuutta. Mikään ei kuitenkaan ole nostanut lähihistoriassamme maanpuolustusvelvollisuuskeskustelua niin otsikoihin, kuin vuoden 2018 alussa tullut Helsingin hovioikeuden päätös vapauttaa siviilipalveluksesta kieltäytyjä vetoamalla Jehovan todistajien vapautukseen kaikesta palveluksesta. Tämä tutkielma tutkii sitä tilannetta, joka oli voimassa Jehovan todistajien vapautuksen päätyttyä ja tutkii, onko Suomen asevelvollisuusjärjestelmä Suomen oman perustuslain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteiden mukainen. Tutkimus on tehty lainopin metodein. Lopputuloksena on havaittu, että Suomella on ongelmakohtia, mutta ne ovat myös korjattavissa.

Katupartiointi on meillä melko uusi yhteiskunnallinen ilmiö, jonka asema lainsäädännössä on epäselvä ja ongelmallinen. Tutkielma käsittelee katupartiointia positiivisen oikeuden, erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Tarkoituksena on tarkastella katupartiointia ilmiönä siitä näkökulmasta, missä toiminnan laillisuuden rajat menevät ja millaisia ongelmakohtia omin valloin tehtävä katupartiointi koskettaa oikeusjärjestyksessä. Tutkielman johdantoluvussa kuvaillaan yleisesti katupartiointia ilmiönä ja toimintamuotona sekä sen taustalla olevaa yhteiskunnallista tilannetta ja sen syntyyn liittyviä yhteiskunnallisia tekijöitä. Tutkielman kohteena oleva katupartiointi rajataan erityisesti sellaisiin toimintamuotoihin, joita toteutetaan omin valloin ilman laillista toimivaltaa ja jotka mahdollisesti sivuavat rasismia. Toisessa luvussa kartoitetaan niitä yhteiskunnallisia puitteita, joita katupartiointi toimintana koskettaa. Luvussa käsitellään yksityisiin turvallisuuspalveluihin liittyviä kysymyksiä, julkisen vallan käyttöä ja mahdollisuutta siirtää sitä muille kuin viranomaisille sekä yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja suunnitteilla ollutta reservipoliisijärjestelmää. Kolmannessa luvussa tarkastellaan katupartiointia sivuavia perusoikeuksia ja niiden rajoittamisen edellytyksiä. Katupartiointia harjoitetaan usein yhdistystoiminnan puitteissa, joten yhdistymisvapaus ja yhdistysoikeus nousivat tärkeiksi toiminnan analysoinnin kannalta. Neljännessä luvussa käsitellään rasismia ja Suomea sitovia syrjintäkieltoja sekä jus cogensin kattavuutta. Viides luku keskittyy tutkimaan ja analysoimaan tarkemmin yhdistystä, joka toimii esimerkkinä tutkielman kohteena olevan katupartiointityypin harjoittajana. Luvussa käsitellään yhdistyksen toimintaa ja julkisivua sekä yhdistystoiminnan rajoja. Loppuluvussa pohditaan kontrollin ja vapauden suhdetta sekä oikeusvaltion merkitystä tutkielman teemaan liittyen. Tutkielma osoittaa tarpeen suhtautua vakavuudella yhteiskunnassa käynnissä olevaan mahdolliseen ääriliikehdintään. On myös tarvetta kiinnittää huomiota tarkkoihin rajanvetoihin julkisen vallan käyttöön liittyvissä toimivaltakysymyksissä. Katupartiointi ylittää harmaan alueen ja lainsäätäjän olisi hyvä ottaa selkeämmin kantaa sen tyyppisen toiminnan rajoihin. Katupartiointitoimintaan liittyviä kysymyksiä ja kannanottoja on hyvä tuoda yleiseen tietoon, koska epätietoisuus omalta osaltaan aiheuttaa ihmisissä pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Myös tietoa Suomea sitovista kansainvälisistä velvoitteista ja aihepiiriä koskevista oikeusnormeista on tärkeää tuoda esiin julkisuudessa.

Tutkielmassa etsitään vastausta kysymykseen siitä, kuka saa päättää lapsen rokottamisesta. Vastausta etsitään tarkastelemalla asiaa lapsen edun näkökulmasta. Kansainvälisesti arvioituna rokotuskattavuus on Suomessa pääosin hyvä, mutta meilläkin haasteena on ollut kattavuuden alueellinen ja rokotekohtainen vaihtelu. Rokotuskriittisyyttä on esiintynyt aina, mutta joitakin rokotteita kohtaan luottamus on heikentynyt. Myös koronaviruspandemia on muistuttanut siitä, kuinka taistelu tartuntatauteja vastaan ei ole päättynyt ja miten merkittävällä tavalla myös uusien tartuntatautien ilmaantuminen voi vaikuttaa yhteiskuntaan sekä ihmisten terveyteen ja elämään. Lähtökohtaisesti vastuu lapsen huollosta kuuluu lapsen huoltajalle, mikä pitää sisällään myös lapsen huoltajalle kuuluvan oikeuden päättää lasta koskevista henkilökohtaisista asioista. Tutkielmassa tarkastellaan ensimmäisenä sitä, missä tilanteessa lapsen huoltajalla on oikeus päättää lapsen rokottamisesta. Tähän sisältyy selvitys siitä, tarvitaanko päätökseen molempien huoltajien suostumus sekä selvitys siitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa huoltajat ovat erimielisiä lapsen rokottamisesta. Lisäksi tarkastellaan huoltajan päätösvallalle asetettuja rajoja. Seuraavaksi tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, missä tilanteessa ja miten lapsen arvioidaan olevan tarpeeksi kypsä päättämään itse rokottamisestaan. Tähän sisältyy selvitys siitä, kuka tekee lopullisen arvion lapsen itsemääräämisoikeutta koskevien edellytysten täyttymisestä. Lopuksi tarkastellaan kokoavasti sitä, miten lapsen etu tällä hetkellä rokotustilanteessa toteutuu voimassa olevan lainsäädännön ja terveydenhuollon käytäntöjen valossa. Korkein oikeus ei ole vielä toistaiseksi antanut lasten rokottamista koskevia ratkaisuja, mutta eduskunnan oikeusasiamiehen asiassa antamat ratkaisut muodostuvat työssä hyvin olennaisiksi. Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisuissaan katsonut, että lapsen rokottamista ei voida pitää sellaisena rutiiniluontoisena toimenpiteenä, johon riittäisi vain yhden huoltajan suostumus. Tutkielmassa arvioidaan sitä, miten tämä vaatimus lapsen molempien huoltajien suostumuksesta vaikuttaa lapsen edun toteutumiseen, jonka lisäksi tutkielmassa keskitytään laajemminkin tarkastelemaan sitä, millä tavalla lapsen edun toteutuminen voitaisiin jatkossa riittävällä tavalla turvata.

Tutkielmassa käsitellään eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen ja sitä koskevan oikeuskäytännön kehitystä. Siinä käsitellään kattavasti ne bis in idem -periaatteen ja laajemmin perusoikeuksien rajoittamista EU-oikeudessa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) alalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen sisältöä ja sen suhdetta muihin EU:n yleisiin oikeusperiaatteisiin. Ne bis in idem -periaatteen kehityksen lisäksi tutkielmassa keskitytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) väliseen suhteeseen ja tuomioistuinten periaatetta koskevan oikeuskäytännön keskinäiseen vertailuun. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen ja sen oikeuslähteet koostuvat pitkälti EUT:n ja EIT:n ratkaisuista. EUT:n osalta ne bis in idem -periaatetta koskeva oikeuskäytäntö perustuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklan mukaisille kielloille. EIT:n oikeuskäytäntö puolestaan nojaa EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan kieltoon. Ne bis in idem -periaatteesta on erityisesti 2000-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena kehittynyt vahva perusoikeudellinen oikeussääntö, jonka luoman yksilönoikeuden nojalla voidaan tehokkaasti rajoittaa julkista rankaisuvaltaa (ius puniendi) myös rikosoikeudellisten menettelyjen ulkopuolella hallinnollisissa sanktiomenettelyissä. Yleisemmin perusoikeuksien osalta voidaan todeta, että perusoikeuskirjan 50 artiklaa ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklaa koskeva oikeuskäytäntö on nostanut perusoikeudelliset kysymykset perinteisesti taloudellisiin oikeuksiin keskittyvän EUT:n toiminnan keskiöön. Tutkielman fokus on ne bis idem -periaatetta koskevassa viimeaikaisessa oikeuskäytännössä. Sekä EUT:n että EIT:n voidaan havaita omaksuneen ne bis in idem -kiellon rajoittamista koskevissa ratkaisuissaan uuden lievemmän kannan, jonka mukaan ne bis in idem -periaatetta voidaan tietyissä olosuhteissa rajoittaa sallimalla kaksinkertaiset rikosoikeudelliset ja hallinnolliset menettelyt.

Neuroteknologia on laaja joukko metodeja, järjestelmiä ja välineitä, joiden kautta voidaan luoda yhteys ihmisen aivoihin ja jotka mahdollistavat aivotoiminnan tallentamisen tai muuttamisen. Neuroteknologian kasvu viime vuosikymmenenä on ollut räjähdysmäistä, mikä on herättänyt tutkijoissa huolta sen eettisistä ja oikeudellisista ongelmista. Tähän mennessä neuroteknologian eettisistä ja oikeudellisista sekä ihmisoikeudellista vaikutuksista on tehty vain hajanaisesti tutkimusta, joten aiheesta tarvitaan lisää tietoa. Työni tarkoituksenani on tutkia neuroteknologian aikaansaamia haasteita, mahdollisuuksia ja ongelmia ihmisoikeuksille sekä miten mahdolliset neuro-oikeudet pystyisivät vastaa-maan niihin. Työssäni tutkin aihetta lääkintä-, bio- ja valtiosääntöoikeudellista näkökulmasta painottaen erityisesti perus- ja ihmisoikeuskeskeisyyttä. Tutkimusmenetelminä käytän lainoppia ja de le ferenda -tutkimusta Tutkimusaineistona käytän kansainvälisiä ja Eurooppaa koskevia ihmissopimuksia ja siihen liittyvää soft law -normistoa sekä oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä. Hyödynnän myös etiikan ja erityisesti neuroetiikan aineistoa aiheesta. Tutkimusaineiston perusteella neuroteknologian aiheuttamiin haasteisiin on ehdotettu uusien ihmisoikeuksien, neuro-oikeuksien luomista. Näitä ovat esimerkiksi tutkijoiden ehdottamat oikeus kognitiiviseen vapauteen, oikeus henkiseen yksityisyyteen, oikeus henkiseen koskemattomuuteen ja oikeus psykologiseen jatkuvuuteen. Neurorights Foundation -järjestö on puolestaan ajanut seuraavia oikeuksia: oikeus henkiseen yksityisyyteen, oikeus henkilökohtaiseen identiteettiin tai vapaaseen tahtoon, oikeudenmukainen pääsy henkisen toimintakyvyn parannuksiin ja suojelu algoritmien sisältämiltä vinoumilta. Nämä ovat herättäneet kritiikkiä ja niitä onkin pidetty muun muassa neurohypen tuloksena. Olemassa olevista perus- ja ihmisoikeuksista yksityiselämän suoja ja siihen liittyvä henkilötietojen suoja pystyvät luultavasti parhaiten vastaamaan neuroteknologian haasteisiin, kuten siihen, miten aivokuvantamisesta saatavia tietoja saadaan käsitellä. Myös yhdenvertaisuudella ja syrjinnän kiellolla on paljon merkitystä ja niihin liittyen on nostettu esille neurosyrjinnän käsite, jolla tarkoitetaan syrjintää hermoston toimintaan liittyvistä syistä. Sille on erityisen alttiita esimerkiksi epileptikot ja autismin kirjoon kuuluvat. Myös tekoälyn käyttö neuroteknologiassa herättää kysymyksiä esimerkiksi autonomiasta. Tulevaisuuden sääntelykehikko tulee luultavasti olemaan monitasoinen ja eri sidosryhmät huomioon ottava. Näin se kykenee pysymään innovaation vauhdissa.

Jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen. Suomessa maanpuolustusvelvollisuus perustuu yleiseen asevelvollisuuteen, joka ei kuitenkaan koske kaikkia yhtäläisesti. Asevelvollisuus määritellään väestötietojärjestelmään kirjatun juridisen sukupuolen perusteella ainoastaan miehille. Velvollisuudesta seuraa merkittäviä rasitteita ja vapaudenrajoituksia. Juridisten naisten on mahdollista hakeutua varusmiespalvelusta vastaavaan vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Asevelvollisuuslaki asettaa henkilöt erilaiseen asemaan heidän sukupuolensa perusteella, mikä lähtökohtaisesti loukkaa perustuslain 6 §:n syrjinnän kieltoa, ellei erottelulle ole hyväksyttävää perustetta. Väestötietorekisteriin merkittävä juridinen sukupuoli määritellään biologiaan perustuen joko naiseksi tai mieheksi. Asevelvollisuus pakottaa yksilöt binääriseen sukupuolijaotteluun, vaikka henkilöiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa väestötietorekisteriin merkittyä juridista sukupuolta. Toisaalta sukupuoli-identiteettiin perustuva syrjintä nähdään tasa-arvolaissa nimenomaan sukupuoleen perustuvana. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kriittisesti asevelvollisuuden sukupuolirajausta pääasiassa yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon kannalta erityisesti sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään myös itsemääräämisoikeutta, yksityiselämän suojaa sekä henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta. Tutkielmassa käytetään metodeina kriittistä oikeusoppia, naisoikeutta ja queer-oikeutta nostamaan esille oikeusjärjestelmän epäkohtia. Nykyisessä kansallisessa oikeustilassa asevelvollisuuden sukupuolirajaus ei lainsäätäjän heikoista perusteluista huolimatta muodollisesti loukkaa sukupuolivähemmistöjen perusoikeuksia. Yhteiskunnan sukupuolikäsityksen sekä perus- ja ihmisoikeuksien kehittyessä tilanne voi kuitenkin muuttua.