Browsing by Subject "pluralismi"

Julkiso-termiä on ehdotettu 1990-luvun lopulla suomalaisessa viestinnän tutkimuksessa englannin ’public’-substantiivin käännökseksi, termin yleisö vastinpariksi. Julkisolla on viitattu ennen kaikkea aktiiviseen, julkiseen elämään astuvaan, kriittisesti keskustelevaan kansalaisuuteen. Tutkielmassa pyritään kehittämään ja tarkentamaan julkison käsitettä, sillä sen käyttö tutkimuskäsitteenä on osoittautunut aiemmassa tutkimuksessa haasteelliseksi. Julkiso analyyttisena käsitteenä sekoittuu tutkimuksen kohteeseen eli julkiseen toimintaan ryhtyneisiin kansalaisten ryhmiin; tutkimuksen kohteesta tulee analyyttisen käsitteen kaltainen. Ongelmanasettelua tutkielmassa ohjaa myös pyrkimys siirtää julkisuusteorian näkökulma pois erilaisista julkisen elämän ja julkisuuden ihannemalleista. Tutkielman aloittavan kriittisen katsauksen perusteella erilaiset pluralistiset julkisuuden teoriat ymmärtävät julkisot kansalaisyhteiskunnasta nouseviksi, toimintaan ryhtyviksi ryhmiksi, joita yhdistää jokin identiteetti, intressi tai puheenaihe sekä aikomus tuoda itsensä osaksi julkista elämää. Julkison käsite siis samastuu tutkimuksen kohteena oleviin ryhmiin. Tutkielmassa kehitettävä uusi näkökulma julkison käsitteeseen poikkeaa viestinnän tutkimukselle tavanomaisesta julkisuuden teoriasta. Tieteen- ja teknologiantutkimuksen (Science and Technology Studies) sekä toimijaverkkoteorian (actor-network theory) avulla julkison käsitteen fokus pyritään vaihtamaan niihin ongelmiin ja huolenaiheisiin, jotka saavat aikaan poliittista toimintaa. Lähtökohtia eivät olisikaan siis normatiiviset demokratian ihanteet tai ennakko-oletukset yhteiskunnan eri ryhmien intresseistä, identiteeteistä tai arvoista. Päinvastoin, niiden rakentuminen tieteellisten ja poliittisten ongelmien käsittelyn käytännöissä on ilmiö, jota tulisi kuvata. Tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksen piirissä 1990-luvulta asti käytyä, julkisen osallistumisen demokraattista merkitystä pohtivaa keskustelua. Tieteentutkimuksessa julkiso ymmärretään tiedettä ja politiikkaa välittäväksi tekijäksi, takeeksi tieteellis-poliittisten ongelmien määrittelyn ja käsittelyn demokraattisuudesta. Merkittäväksi nousee monien tieteentutkijoiden vaatimus siitä, että julkisoilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa ongelmien määrittelyyn – siihen, mistä sekä tieteellisissä ongelmissa että poliittisessa päätöksenteossa itse asiassa on kyse. Toimijaverkkoteorian ja sen kehittäjän Bruno Latourin ajattelun avulla julkison käsite irrotetaan yksinomaan inhimillisestä poliittisesta subjektiviteetista ja yhteisöllisyydestä. Niiden sijaan julkisen elämän kirvoittajiksi nähdään ongelmat ja huolenaiheet. Huolenaiheilla toimijaverkkoteoriassa tarkoitetaan kiistattomien faktojen vastakohtaa, vielä määrittymätöntä inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden verkkoa. Sen muodostuminen julkiseksi, yhteiseksi poliittiseksi ongelmaksi vaatii kokoonpanoa, jossa tieteellistä tietoa ja poliittisia arvoja ei ole lähtökohtaisesti erotettu toisistaan, vaan ne muodostuvat suhteessa toisiinsa. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksellisella ja toimijaverkkoteoreettisella otteella kahta julkisuuden teorian klassikkoa, John Deweya ja Walter Lippmannia sekä heidän julkisokäsityksiään. Heidän ajattelustaan uutetaan julkiso, joka on yhteiskunnan uusiin, määrittelyä ja käsittelyä vaativiin ongelmiin tarttuva ja uutta luova olio. Deweylle ja Lippmannille julkison tehtävä demokratiassa on ottaa haltuun ja tehdä näkyviksi ongelmia, joihin muilla yhteiskunnan instituutioilla ei ole ratkaisua. Tutkielman merkittävimpänä kontribuutiona muotoillaan tieteentutkimuksen, toimijaverkkoteorian sekä Deweyn ja Lippmannin debatin motivoima ongelmalähtöisen julkison käsite. Ongelmalähtöisyys irrottaa julkison viittaussuhteesta aktuaalisiin julkisesti toimiviin sosiaalisiin yhteisöihin aiempaa suomenkielistä tutkimusta korostetummin. Ongelmalähtöinen julkiso on yhteiskunnan ongelmiin tarttumisen ja määrittelyn seuraus ja efekti – yksinomaan analyyttinen käsite. Demokratian toteutumisen kannalta ratkaisevaksi muodostuu se, kulkeeko yhteiskunnan ongelmien käsittely julkison kautta.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää yhteiskunnan monikulttuuristumisen haasteita. Monikulttuuristumista tarkastellaan kansalaisyhteiskunnan ja poliittisen jäsenyyden näkökulmista. Tutkielman pääpaino on kulttuurisidonnaisten poliittisten rakenteiden ja monikulttuurisuuden kohtaamiseen liittyvissä kysymyksissä sekä monikulttuurisuustaustaisten nuorten (nk. monikulttuuristen nuorten) poliittisen osallistumisen mahdollisuuksissa. Tutkimuskysymyksinä ovat: 1) eroavatko poliittiset nuorisojärjestöt puoluetaustansa mukaan toisistaan suhtautumisessa monikulttuurisuuteen, 2) selittääkö yhdistyksen suhtautuminen monikulttuurisuuteen (ts. ideologinen lähestymistapa kulttuurieroihin) sitä, onko yhdistyksen toiminnassa mukana monikulttuurisia nuoria ja 3) mitkä tekijät selittävät kulttuuripluralismin ja monikulttuuristen nuorten poliittisen järjestöosallistumisen välistä yhteyttä. Monikulttuurisuutta lähestytään kulttuurierojen ja kulttuurisidonnaisten yhteiskunnallisten rakenteiden tunnistamisen kautta ja yhteiskunnan muokkautumisena vuorovaikutuksen prosessissa. Habermas (1984) viittaa tällaiseen prosessiin käsitteellä kommunikaatio. Modood (2005), Parekh (2006) ja Rex (1996) puhuvat dialogista ja kompromisseista. Benhabib (2007) on määritellyt prosessin demokraattiseksi iteraatioksi. Empiirisen tutkimusaineiston muodostaa poliittisilta opiskelija- ja nuorisojärjestöiltä kerätyt 129 kyselylomakevastausta maanlaajuisesti. Kysely toteutettiin kokonaistutkimuksena joulukuun 2006 ja huhtikuun 2007 välisenä aikana verkkolomakkeella. Aineisto analysoitiin faktorianalyysilla, varianssianalyysilla ja t-testillä sekä logistisella regressioanalyysilla. Tutkielman keskeinen teoriatausta liittyy keskusteluun monikulttuurisuudesta ja poliittisen osallistumisen murrokseen, kun kulttuuriseen samanlaisuuteen perustunut moderni kansallisvaltiollinen kansalaisuus hajoaa. Ylikansallinen muuttoliikkeen aikakautena ilmaantuu uudenlaisia jäsenyyden modaliteetteja (Benhabib 2007). Etninen ja kulttuurinen moninaisuus on erityinen haaste moderneissa demokratioissa. Se synnyttää kysymyksiä yksilöiden ja ryhmien välisten erojen hallinnasta ja tunnustamisesta sekä kansalaisuudesta ja poliittisesta jäsenyydestä (esim. Benhabib 2007; Kymlicka 1995; Matinheikki-Kokko 1994; Saukkonen 2007). Outi Lepola (2000) on tutkinut 2000-luvun vaihteen Suomessa sitä, keille katsotaan kuuluvan oikeus osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Miikka Pyykkösen (2007a) tutkimuksen mukaan maahanmuuttajanuorten omat yhdistykset eivät ole profiloituneet poliittisesti vaan toteuttavat viranomaisten osoittamaa kulttuurista ja sosiaalista integraatiota. John Rex (1996) on erottanut moniarvoisen eli pluralistisen yhteiskunnan monikulttuurisesta, sillä pluralistisessa yhteiskunnassa on rinnakkaisia normijärjestelmiä kun sen sijaan monikulttuurinen yhteiskuntajärjestys syntyy kompromissien ja dialogin kautta. Tutkimusaineistossa esiintyy neljä lähestymistapaa kulttuurieroihin: liberaalipluralistinen integraatio, kulttuuripluralismi, positiivinen erityiskohtelu ja universalismi. Suhtautumisessa lähestymistapoihin esiintyy perinteinen oikeisto–vasemmisto -jakolinja. 30 prosentissa yhdistyksistä oli maahanmuuttaja- tai monikulttuurisuustaustaisia nuoria. Poliittisessa nuorisoyhdistyksessä vallitseva suhtautuminen kulttuurieroihin on yhteydessä monikulttuuristen nuorten osallistumiseen yhdistyksen toimintaan. Yhdistyksissä, joissa vallitsee kulttuuripluralistinen lähestymistapa kulttuurieroihin, on suhteellisesti enemmän toiminnassa mukana monikulttuurisia nuoria kuin kulttuuripluralismiin kielteisesti suhtautuvissa yhdistyksissä. Kulttuuriset erityispiirteet huomioivan lähestymistavan yhdistykset edistävät monikulttuurista osallistumista ja monikulttuuristen nuorten poliittista jäsenyyttä. Integroiva lähestymistapa ei tulosten mukaan edistä osallistumista. Monikulttuuristen nuorten osallistumista poliittiseen nuorisojärjestötoimintaan selittää yhdistyksen kulttuuripluralistinen suhtautuminen, kaupunkimainen toimintaympäristö ja kulttuuriryhmän erityistarpeiden huomiointi. Tutkielman lopussa keskustellaan tulosten yhteiskunnallisesta ja poliittisesta merkityksestä. Tulosten mukaan yhteiskunnan monikulttuuristuminen edellyttää kulttuurisidonnaisten rakenteiden ja toimintatapojen tunnistamista ja eri kulttuurien välistä yhdenvertaista kommunikaatiota. Ylhäältäpäin ohjattu kotouttaminen ei edistä aktiivista osallistumista yhteiskunnan poliittiseen toimintaan.

Tutkielmani on oikeushistoriallinen katsanto Yhdysvaltojen kilpailuoikeuden ja yrityskauppavalvonnan historiallisesta muutosprosessista 1970–1980-lukujen taitteessa ja tarkemmin ottaen siitä, kuinka poliittiset ja taloudelliset intressit voivat vaikuttaa kilpailuoikeuden muovautumiseen. Muutosprosessin ymmärtämiseksi on historiallinen tarkastelu aloitettu jo 1930-luvun New Deal -ohjelman kehityksestä. Suuren laman jälkeen New Deal -ohjelman talouspoliittisten tavoitteiden rooli oli erityisen korostunut Yhdysvalloissa. Myöhemmin tämä kehitys jatkui toisen maailmansodan jälkeen ja vaikutti vahvasti myös kilpailuoikeudelliseen keskusteluun. Tutkielmani alkupuolella havainnoidaan New Deal -ohjelmassa linjattujen tavoitteiden ilmentymistä yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa. Pohdinta kohdistuu siihen, miten valtiojohtoisen talouspolitiikan uskottiin tuottavan hyvinvointia koko yhteiskunnalle. Puhuttiin hyvinvointivaltion ihanteesta, johon sisältyi pyrkimys muun muassa vahvasta demokratiasta, valtiojohtoisesta kapitalismista ja sosiaalisten oikeuksien edistämisestä. Tällaisen kehityksen ilmapiiri välittyi Yhdysvalloissa osana useiden presidenttien ajamia politiikkoja. Täten valtion roolia korostaneiden politiikkojen kehityskaari näyttäytyi vuosikymmenien jatkumona osana Yhdysvaltojen talouspolitiikkaa. Pohdinnan jatkuessa voidaan huomata, miten tällaiset poliittiset valinnat vaikuttivat myös kilpailuoikeuden ytimeen. Edellä mainittu on näyttäytynyt muun muassa siinä, että kilpailuoikeuden lainsäädäntötavoitteista välittyi tavoitteiden moninaisuus (pluralismi). Tarkemmin ottaen kysymys oli siitä, kuinka vahvasti kilpailuoikeuden voitiin nähdä korreloivan kyseisen ajanjakson talouspoliittista ilmapiiriä. Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä keynesiläisyyttä (tarkemmin valtiojohtoisuutta ja sosiaalisia oikeuksia) korostanut talouspoliittinen malli alkoi kohdata kritiikkiä. Tämän voitiin nähdä olevan yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten Watergate-skandaaliin, stagflaatioon ja öljykriisiin 1960–1970-luvuilla Yhdysvalloissa. Vuosikymmeniä jatkunut talouspolitiikka kriisiytyi ja nostatti epäluottamusta valtiota kohtaan. Tällöin markkinoiden vapauttamista, valtiovallan minimointia ja deregulaatiota tukevalle uusliberalismille avautui mahdollisuus. Uskottiin, että yrityksillä on paras kykyä korjata talouspolitiikan kriisiytyminen. Myöhemmin uusliberalistia arvoja tukevien asiantuntijoiden ja Ronald Reaganin merkittävien lainsäädäntöuudistusten myötä uusliberalismi saavutti merkittävän jalansijan Yhdysvaltojen talouspolitiikassa. Lisäksi voitiin havaita, miten kilpailuoikeudellinen keskustelu ajautui myös murrokseen ja pluralistinen tavoitteiden asettelu alkoi kohdata kritiikkiä. Pluralismista siirryttiin tavoittelemaan mahdollisimman alhaisia kuluttajahintoja. Markkinoiden tuli tarjota yrityksille vapautta siten, että valtion roolina olisi vain omistusoikeuksien ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Samanlainen ajatusmalli ulottui myöhemmin myös yrityskauppavalvontaan. Aiemmin yritysten markkina-aseman keskittyminen nähtiin haitallisena asiana, johon yrityskauppavalvonnalla tuli puuttua. Uusliberalismin nousun myötä ilmapiiri kuitenkin muuttui ja esimerkiksi 1980-luvulla toteutui tuhansia yrityskauppoja, vaikka tiettyjen yritysten markkina-asema vahvistui huomattavasti. Hiljalleen uusliberalismin nousu näyttäytyi vahvasti kilpailuoikeuden tavoitteissa ja lopulta myös konkreettisesti siinä, minkälaisilla edellytyksillä yrityskauppoja hyväksyttiin ja kuinka niiden toteutumista perusteltiin. Lopuksi pohditaan suuria kehityslinjoja ja esimerkiksi sitä, kuinka oikeudellisen muutoksen analyysi näyttäytyy kilpailuoikeuden murroksen kohdalla. Tällöin pohdinnan keskiössä on se, miten ja miksi yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset päätökset välittyivät osaksi oikeudellista kehitystä. Tämän seurauksena voidaan todeta, ettei oikeus muutu tyhjiössä ja irrallaan muista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tutkielmani päättyy reflektoivaan osioon, jossa mietitään, miten historiallisella analyysillä havaittuja seikkoja voidaan peilata nykypäivän haasteisiin. Havaittavien paralleelien osalta pohditaan, mitä oppeja tietyn historiallisen ajanjakson yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kilpailuoikeuden tilasta voidaan hyödyntää nykypäivän haasteiden (nopea teknologinen kehitys ja politiikan polarisoituminen) ratkaisemisessa.