Browsing by Subject "poikimahalvaus"

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lehmän kalsiumaineenvaihduntaa ja poikimahalvauksen etiologiaa, taudinkuvaa ja esiintymistä, sekä veren ionisoidun ja kokonaiskalsiumin käyttämistä kalsiumtason mittarina. Tutkimusosassa määritettiin poikimahalvauksen kannalta keskeisimpiä veriparametrejä. Ionisoidun kalsiumin katsotaan olevan luotettavampi kuvaamaan elimistön kalsiumaineenvaihdunnan tilaa kuin totaalikalsiumin. Viitearvot ionisoidulle kalsiumille vaihtelevat jonkin verran eri lähteissä. Tarkoituksena oli luoda viitearvot ionisoidulle kalsiumille Saaren klinikan laboratoriota varten. Lisäksi tutkittiin ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin sekä ionisoidun kalsiumin ja kliinisten oireiden välistä korrelaatiota. Tutkitut plasmanäytteet on kerätty vuosina 2002-2003 Saaren klinikan praktiikkamatkojen yhteydessä. Tutkimuksessa oli mukana 68 lehmää. Aineisto jaettiin kolmeen ryhmään; terveet, sekundaarisesti hypokalsemiset sekä poikimahalvauksesta kärsivät lehmät. Plasmanäytteistä määritettiin kalium-, albumiini- ja magnesiumpitoisuudet sekä ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin määrä. Sairaiden eläinten oireista kerättiin tietoja lomakkeella johon merkittiin sydänfrekvenssi, rektaalilämpö, pötsin toiminta sekä lehmän asento näytteenottohetkellä. Tutkitut veriarvot vastasivat hyvin kirjallisuudessa esitettyjä. Kliinisistä oireista pötsin toiminnan ja ionisoidun kalsiumin pitoisuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä yhteys. Ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin välillä vallitsi tilastollisesti merkitsevä yhteys kaikissa ryhmissä, mutta korrelaatio oli selvästi heikompi terveillä kuin sairailla lehmillä. Tutkittu aineisto ei ollut riittävä varsinaisten laitekohtaisten viitearvojen määrittämiseksi ionisoidulle kalsiumille. Terveillä lehmillä ionisoidun kalsiumin pitoisuus oli keskimäärin hieman korkeampi kuin kirjallisuudessa esitetyt arvot.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten erilaiset ummessaolevien lypsylehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöt vaikuttavat maitotuotokseen ja terveyteen. Tämä tehtiin analysoimalla tilojen erilaisten käytäntöjen yhteyttä karjan vuosituotokseen, ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan sekä sairastuvuuteen koskien yleisimpiä poikimisen jälkeisiä sairauksia. Aineisto kerättiin Ryhmittelystrategiat suurilla lypsykarjatiloilla (LYTO-2) - hankkeessa, johon osallistui 82 vapaaehtoista maitotilaa, joilla oli joko asemalypsy- (vähintään 80 lypsylehmää) tai automaattilypsypihatto (vähintään kaksi käytössä olevaa lypsyrobottia). Tutkimusaineisto kerättiin tilakäynneillä kevättalven 2012 aikana. Karjanomistajaa tai -hoitajaa haastateltiin ummessaolevien lehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöistä. Vastaukset muokattiin Excelissä käsiteltävään muotoon. Tilakäynnin tehnyt eläinlääkäri kuntoluokitti vähintään kymmenen ummessaolevaa lehmää joka tilalta. Tuotosseurannan datasta (Mtech Digital Solutions Oy) saatiin tieto karjan keskituotoksesta ja kirjatuista poikimahalvaus-, asetonitauti-, ja utaretulehdushoidoista. Jokaiselle tilalle laskettiin sairastuvuus-% jakamalla hoitokertojen määrä keskilehmäluvulla. Ummessaolevien lehmien jakaminen vähintään kahteen ryhmään näytti vähentävän poikimahalvauksen ja asetonitaudin esiintymistä. Osastoimalla eri tiineysvaiheessa olevat lehmät niiden ravitsemukselliset tarpeet voidaan paremmin ottaa huomioon. Tunnutusruokinnan käytöllä ei sen sijaan ollut yhteyttä sairastuvuuteen eikä ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan. Ryhmittelyllä ei havaittu olevan yhteyttä karjan keskituotokseen, joka ei tosin kuvaa hyvin alkulaktaation onnistumista. Kivennäisruokinnalla ei ollut yhteyttä sairastuvuuteen. Utaretulehduksen esiintyvyys väheni, kun lehmän siirtoa poikimaosastosta takaisin lypsävien osastoon viivytettiin. Siirtoon liittyvä stressi voi altistaa lehmän sairastumiselle, kun poikimisen aikaan lehmän vastustuskyky on muutenkin alimmillaan. Ummessaolevien lehmien erityistarpeiden huomiointi ja niiden kokeman stressin minimointi ryhmittelyn ja siirtojen ajoituksen kautta voi vähentää lehmien sairastumisalttiutta. Tilojen erilaiset resurssit määrittävät lopulta sen, mitkä toimintatavat ovat tilakohtaisesti parhaat.

Poikimahalvauksena vakavammassa muodossa ilmenevä hypokalsemia altistaa usealle yleiselle sairaustilalle lypsylehmällä. Suurin yksittäinen hypokalsemialle altistava tekijä on puute magnesiumista, jota tulee olla riittävästi rehussa. Magnesium on edellytys lisäkilpirauhashormonin eritykselle, ja herkistää munuaista ja luustoa reagoimaan lisäkilpirauhashormonin vaikutukselle, minkä seurauksena luustosta vapautuu ja munuaisista takaisinimeytyy enemmän kalsiumia verenkiertoon. Lisäksi munuaiset muodostavat lisäkilpirauhashormonin vaikutuksen seurauksena kalsitriolia, jonka vaikutuksesta ruuansulatuskanavasta imeytyy enemmän kalsiumia. Magnesium on solunsisäinen kivennäisaine, eikä seerumin pitoisuus kerro luotettavasti solunsisäisestä vajeesta, sillä suuri solunsisäinen määrä puskuroi muutokset solunulkoisessa nesteessä. On havaittu, ettei seerumin pitoisuus ole hyvä mittari koko elimistön magnesiumstatuksesta. Puutos havaitaan vasta ääritilanteessa, heikentyneestä maidontuotoksesta, poikimahalvauksista ja muista sairauksista, tai suorittamalla kuormitustesti, joka kertoo paljonko magnesiumia pidätetään elimistön tarpeisiin. Poikimahalvaushoidossa kalsiuminfuusion sydänvaikutukset ovat vakavat. Magnesium suojaa sydäntä estämällä liiallisen kalsiumin kertymistä sydänlihassoluihin, hidastamalla tahdistusta, vähentämällä spontaania depolarisaatiota ja vähentämällä stressin adrenergistä vaikutusta. Se estää sydänlihaksen liiallista supistumista ja sarkoplasmaattisen kalvoston ylitäyttymisen, estäen kalsiumaallot, kammiotakykardiat, sydämen pysähtymisen ja äkkikuoleman. Ainoastaan magnesiumia annostellessa, yli 5-kertaiset pitoisuudet aiheuttavat pääsääntöisesti vakavia neuromuskulaarisia ja kardiovaskulaarisia haittoja. Ainoastaan magnesiumia annostellessa 2-4-kertaisiin pitoisuuksiin liittyy konsensuksena alentuneet jänneheijasteet, ja katsauksesta riippuen lihasheikkoutta, hypotensiota, väsymystä, vähentynyt kohdun tonus, ja ihon punastumista. Kalsiumglukonaatti vastavaikuttaa magnesiumin vaikutuksia, joten kalsiuminfuusion yhteydessä edellä kuvatut magnesiumvaikutukset vähenevät suhteessa kalsiumin pitoisuuteen. Munuaisilla on suuri kyky erittää liiallista magnesiumia, ja seerumin taso on usein jo kahden tunnin kuluessa normalisoitunut. Myös ternimaitoon erittyy merkittävä määrä magnesiumia. Kun otetaan huomioon kalsiuminfuusion voimakkaat kardiovaskulaarivaikutukset ja sydänpysähdyksen riski; ja toisaalta magnesiumin suojaavat vaikutukset, keskeinen rooli kalsiumaineenvaihdunnassa, suuri turvamarginaali ja nopea eritys; on selvää, että magnesiumia tulee annostella kalsiuminfuusion yhteydessä. Solunulkoisen nesteen magnesiumpitoisuuden kaksinkertaistaminen on tässä yhteydessä turvallista. Kliiniset havainnot poikimahalvauslehmästä vastasi pääosin yleistä käsitystä: seerumin kalsium oli alhainen, magnesium oli normaali tai yli viiterajan, sydän- ja pötsiäänet olivat vaimeat, rektaali- ja pintalämpötila olivat alhaisia. Rektaalilämpötilan keskiarvo oli kuitenkin 38,5 astetta. Hoidon seurauksena lehmä tärisi usein, sydän- ja pötsiäänet voimistuivat, rytmihäiriöitä oli vähän tai kohtalaisesti. Korkeamman kuntoluokan lehmä nousi heikommin. Kun arvioi poikimahalvauslehmän solunsisäistä magnesiumstatusta, tulisi mahdollisesti kiinnittää huomiota magnesiumin ja kalsiumin suhteeseen, suhteessa kalsiumpitoisuuteen. Mikäli magnesiumpitoisuuden suhde kalsiumpitoisuuteen ei nouse yhtä suureksi kuin olisi fysiologisesti odotetettavissa kyseisessä kalsiumpitoisuudessa, saattaa se viitata solujensisäiseen magnesiumpuutteeseen. Mahdollisesti suun kautta annetut valmisteet voivat vääristää edellämainittua arviota.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää anionisten suolojen (kloorin ja rikin suolat) vaikutuksia lypsylehmän kivennäisaineenvaihduntaan, happo-emäs tasapainoon ja utareödeemaan ummessaoloaikana laidunkaudella. Tässä kirjoituksessa keskitytään kalsium-aineenvaihdunnan osuuteen, mutta koko tutkimus tuloksineen on julkaistu muualla (Tauriainen ym. 2001). Aineisto käsitti 18 ummessaolevaa friisiläislehmää, jotka jaettiin kahteen ruokintaryhmään sattumanvaraisesti odotetun poikimispäivän mukaan. Ensimmäinen ryhmä (anioniryhmä) sai rehua, jonka kationi-anionitasapaino oli -41 mEq/kg kuiva-ainetta (ka). Toisen ryhmän (kontrolliryhmä) vastaava arvo oli +254 mEq/kg ka. Anionisuolojen määrä täytyi pitää mahdollisimman korkeana, koska säilörehussa ja ruohossa on runsaasti kaliumia, joka pyrkii nostamaan kationi-anionitasapainoa. Lehmät saivat tuoretta heinää, kuivaa heinää ja väkirehua poikimiseen asti. Koeväkirehu oli maittavaa ja lehmät söivät sen mielellään. Anioniryhmässä virtsan pH laski ja kalsiumin eritys lisääntyi huomattavasti. Veren kokonais- ja ionisoitunut kalsium pysyi poikimisen aikaan tasaisempana, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kaksi lehmää kontrolliryhmästä sairastui poikimisen jälkeen hypokalsemiaan ja vaati eläinlääkärin hoitoa.