Browsing by Subject "politiikkajohdonmukaisuus"

Despite a stated commitment to the principle of policy coherence for development (PCD), which means taking development policy objectives into account in all policies likely to impact developing countries, the European Union (EU) has shown limited success in prioritising poverty reduction over other policy sectors’ objectives. Especially since the migration crisis in 2015-16, development cooperation appears to be increasingly used for migration management. This thesis examines how migration and development are linked in EU external policy, how the concept of PCD has been considered, and what coherence means, in the context of EU external policies on migration and development. The thesis analyses the concept of policy coherence and the interconnections between migration and development in the European Agenda on Migration (2015), the Global Strategy for the European Union’s Foreign and Security Policy (2016), and the New European Consensus on Development (2017) and their implementation reports and further communications about migration policy issued by the European Commission between the beginning of the refugee crisis in 2015 and the end of the Juncker administration in late 2019. The document data is triangulated with semi-structured expert interviews, and the data is analysed using qualitative content analysis. Based on the analysis, EU policy considers migration and development linked mainly through the root causes of migration being development problems, although there is also a recognition that migration can contribute to development. Adding to the literature on the securitisation of migration and development, the study finds that migration management is considered a priority for which development cooperation can be used as leverage. This conflicts with the principle of PCD, which the study finds to be largely absent from the policy documents, indicating it is not a priority for EU external policy. The conflict between the EU’s stated normative principles and the instrumentalisation of aid can be considered normative incoherence and organized hypocrisy, which can undermine the EU’s credibility as a global actor and supposedly normative power. Although PCD is not found to be prominent anymore, ‘coherence’ is used across the documents as something to be enhanced. Based on the analysis, ‘coherence’ ascribes effectiveness, unity and credibility to the EU’s holistic, integrated approach coordinating policies, instruments and actors in pursuit of the EU’s overall interests, although these are adapted to each country context. The study suggests coherence may be understood as emblematic of a holistic approach used to legitimise the instrumentalisation of development cooperation for the EU’s overall external policy objectives.

Tämä tutkielma käsittelee kauppa- ja kehityspolitiikan johdonmukaisuutta Suomen Afrikka-suhteissa 2020-luvulla. Vuonna 2021 valtioneuvosto julkaisi Afrikka-strategian, jonka tavoitteena on Suomen ja Afrikan välisen kaupan kaksinkertaistaminen vuoteen 2030 mennessä. Strategia ei keskity kehitysyhteistyöhön, mutta sen rooli luvataan säilyttää keskeisenä osana Suomen Afrikka-politiikkaa. Toisaalta Suomi pyrkii strategian avulla johdonmukaistamaan suhteitaan Afrikan maihin. Tavoite perustuu globaalisti sovittuihin kestävän kehityksen tavoitteisiin ja tunnetaan yleisesti nimellä kehityksen politiikkajohdonmukaisuus (policy coherence for development). Se tarkoittaa kestävän kehityksen tavoittelua siten, että yksittäiset kehitystavoitteet täydentävät toisiaan ilman keskinäisiä ristiriitoja. Kestävän kehityksen tavoitteet eivät kuitenkaan tarjoa valmista ratkaisua johdonmukaiseen toimintaan. Siksi tässä tutkielmassa selvitetään, miten Suomi tulkitsee johdonmukaisuuden periaatetta ja edistää sitä Afrikka-suhteissaan. Näin luodaan kokonaiskuva, jonka pohjalta arvioidaan, millaiset edellytykset Suomella on Afrikan kauppa- ja kehityspolitiikan johdonmukaistamiseen. Tutkielman aineisto koostuu valtionhallinnon ja -yhtiöiden linjauksista, jotka koskevat johdonmukaisuuden periaatetta, sekä Suomen kauppa- ja kehityspoliittisesta toiminnasta Afrikassa. Jälkimmäisen osalta aineisto jakautuu 2020-luvulla toteutuneisiin hankkeisiin sekä tulevaisuutta koskeviin toimintasuunnitelmiin. Teoreettisesti tutkielma perustuu Ngai-Ling Sumin ja Bob Jessopin kulttuurispoliittiseen talouteen, jonka mukaan talouden rakenteita ja niihin liitettyjä käsityksiä on tutkittava vuorovaikutteisena kokonaisuutena. Tulosten perusteella Afrikka-politiikan toimijat jakavat synergiakeskeisen käsityksen johdonmukaisuudesta. Sen mukaan johdonmukaisuus on samanaikaisesti toiminnan lähtökohta ja tavoite. Valtion koordinoiva rooli mahdollistaa yhteistyön, joka tukee kestävää kehitystä ja yhä johdonmukaisempien ratkaisujen kehittämistä. Epäjohdonmukaisuutta toimijat käsittelevät vaihtelevammin. Erityisesti yksityisellä sektorilla se hahmotetaan suoraviivaisemmin kuin perinteisessä kehitysyhteistyössä. Vienninedistämisessä keskeinen on ekosysteemipolitiikaksi kutsuttu toimintamalli, jossa kilpailukyky haastaa kestävän kehityksen johdonmukaisuutta ohjaavana periaatteena. Suomi keskittyy Afrikan kauppa- ja kehityspolitiikassa energiateollisuuteen, kaivosalalle, kiertotalouteen, koulutusvientiin, maa- ja metsätalouteen sekä tietotekniikkaan. Valtioittain suhteet vaihtelevat erityisesti sen perusteella, onko kyse kehitysyhteistyön kumppanivaltiosta, joista ulkoministeriö laatii erilliset strategiat kauppa- ja kehityspolitiikan tueksi. Muualla Suomen toiminta perustuu yksittäisiin kehitysyhteistyön ja/tai vienninedistämisen hankkeisiin, joiden johdonmukaisuutta on vaikeampi taata. Pitkällä aikavälillä Suomen Afrikka-suhteiden johdonmukaisuus riippuu erityisesti siitä, miten valtio onnistuu kehittämään kauppa- ja kehityspolitiikkaa kokonaisuutena. Tutkielman perusteella mahdollisuudet tähän ovat rajalliset. Tämä johtuu ”kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön” diskurssista eli puhetavasta, jossa kehityspolitiikka määritetään useiden politiikanalojen yläkäsitteeksi, mutta samalla sitä käytetään synonyymina kehitysyhteistyölle. Näin syntyy vaikutelma johdonmukaisuudesta periaatteena, joka koskee myös kauppapolitiikkaa, vaikka johdonmukaisuuden kriteerit ovat yksityisen sektorin osalta löyhemmät kuin perinteisessä kehitysyhteistyössä. Siksi Afrikka-strategiakin on ollut mahdollista laatia siten, että sen yhteys johdonmukaisuuden periaatteeseen on olemassa mutta ainoastaan välillinen. Tämä lähestymistapa voi ajan myötä vakiinnuttaa toimintatapoja, jotka entisestään heikentävät mahdollisuuksia koordinoituun toimintaan julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä.