Browsing by Subject "populismi"

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan populismin toimintalogiikkaa ja siihen sisältyvää vastakkainasettelujen rakentamista kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Tutkimusanalyysin lähtökohtana on oikeistopopulismin suhde feminismiin, ja tämän ilmeneminen Twitterissä. Tutkimusaineisto perustuu perussuomalaisten entisen puheenjohtajan Jussi Halla-ahon vuoden 2020 Twitter -julkaisuihin, joissa kritisoidaan feminismiä ja feministisiä toimijoita sekä näiden julkaisujen kommentteihin. Työn tutkimuskysymykset ovat: 1) Kuinka Jussi Halla-aho rakentaa vastakkainasetteluja feminismiä kohtaan Twitterissä? ja 2) Miten populismin logiikka ilmenee vastakkainasettelujen rakentamisessa? Tutkimusanalyysi pohjautuu ensisijaisesti Ernesto Laclaun diskursiivis-teoreettiseen näkemykseen populismista, jonka mukaan populismi tarkoittaa viholliskuvan rakentamista suhteessa määriteltyyn “toiseen”. Tutkielman tarkoitus on analysoida, kuinka populismin toimintalogiikkaa ymmärtämällä, voidaan havainnollistaa vastakkainasettelujen muodostumisen prosessia. Analysiin tarkoituksena on näin ollen läpivalaista Jussi Halla-ahon harjoittamaa poliittista viestintää Laclaun kuvaaman populismin logiikan viitekehyksessä. Analyysissa Halla-ahon julkaisuja ja niiden kommentteja tarkastellaan ennen muuta merkitysten liittämisen sekä hegemonian muodostamisen prosessien kautta. Analyysin perusteella voidaan todeta, että vastakkainasettelujen rakentuminen on noudattanut Laclaun kuvaamaa populismin logiikkaa. Halla-ahon feminismiin ja feministisiin toimijoihin kohdistamaa kritiikkiä analysoimalla, voidaan havaita, että Halla-aho pyrki tietoisesti liittämään näihin kohteisiin kriittisiä merkityksiä ja rakentamaan siten viholliskuvaa sekä muodostamaan vastakkainasetteluja. Halla-ahon viestit ovat aiheuttaneet kärjekästä ja kovasanaista kommentointia selkeästi sekä julkaisujen puolesta että niitä vastaan. Halla-ahoon ja tämän harjoittamaan viestintään kohdistetaan, myös voimakasta kritiikkiä kommenteissa. Aineistossa feminismi ei kuitenkaan saanut osakseen muita kuin kriittisiä määritelmiä, eikä Halla-ahon esittämiä määritelmiä pyritty kyseenalaistamaan. Kommenttikentässä kriittisten merkitysten liittämisen prosessi on sen sijaan tehostunut, sillä lukuisat kommentoijat ovat jatkaneet Halla-ahon käyttämien kriittisten merkitysten liittämistä feminismiä ja feministisiä toimijoita kohtaan. Analyysin kautta kuvataan, kuinka vastakkainasettelujen muodostumisessa on lopulta kyse poliittisesta vallanjaosta ja sen rakentumisesta diskursseissa. Sekä Jussi Halla-ahon sosiaalisen median julkaisut että feminismi edustavat tässä tutkielmassa ennen muuta esimerkkiparia, joiden kautta tarkastellaan populististen toimijoiden harjoittamaa vastakkainasettelujen rakentamista diskursiivis-performatiivisena toimintana.

Tässä tutkielmassa tarkastelen perussuomalaisten Suomen Uutisten jihad- ja islamaiheista uutisointia vuosina 2019 ja 2020. Pyrin diskurssianalyysin keinoin luomaan kuvan siitä, miten oikeistopopulistisen puolueen äänenkannattajana toimiva julkaisu käsittelee kyseisiä aiheita. Diskurssianalyysin avulla olen pyrkinyt erottelemaan aineistossa esiintyviä retorisia keinoja ja luomaan kokonaiskuvan siitä, millaista sosiaalista todellisuutta Suomen Uutiset pyrkii jihadin ja islamin osalta rakentamaan. Diskurssianalyysin lisäksi hyödynnän laadullista sisällönanalyysia, ja tutkimuskirjallisuutena toimivat erilaiset islamin ja median suhdetta tarkastelevat teokset ja tutkimukset. Perussuomalaiset on tullut tunnetuksi maahanmuuttokriittisenä ja islamvastaisena sekä paikoin jopa rasistisena puolueena. Vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen puolueen kannatus on kasvanut, ja kyselytutkimusten mukaan se on hetkittäin noussut jopa suosituimmaksi puolueeksi. Vuonna 2015 puhjennut Euroopan pakolaiskriisi lisäsi erityisesti islamilaisilta alueilta tulevien pakolaisten määrää. Samoihin aikoihin tapahtui myös äärijärjestö ISISin nousu. Muun muassa nämä tapahtumat ovat osaltaan vaikuttaneet perussuomalaisten islamia koskevaan retoriikkaan. Tutkimusaineistosta käy ilmi kriittinen, paikoin jopa avoimen vihamielinen suhtautuminen islamia ja muslimeita kohtaan. Suomen Uutisilla on tapana korostaa islamin ja turvapaikanhakijoiden uhkaa Suomen ja Euroopan turvallisuudelle uutisoimalla tiuhaan erilaisista jihadismiin liittyvistä tapahtumista. Tämä uutisointi keskittyy usein vanhojen terrori-iskujen läpikäymiseen ja uusien uhkakuvien luomiseen. Kyse on populisteille tyypillisestä pelon politiikasta, jonka avulla pyritään omien tavoitteiden oikeuttamiseen, tässä tapauksessa tiukemman maahanmuuttopolitiikan ajamiseen ja kovempien rangaistusten vaatimiseen. Aineistosta on löydettävissä kolme keskeistä diskurssia, jotka ovat me vastaan muut -ajatusmalli, islam ja turvapaikanhakijat turvallisuusuhkana sekä äärioikeiston toimien vähättely. Nämä tarkoittavat poliittisten vastakkainasettelujen luomista erityisesti perussuomalaisten ja vasemmiston välille, muslimien ja turvapaikanhakijoiden yhdistämistä jihadismiin sekä äärioikeistolaisen väkivallan uhan vähättelyä islamistisen terrorin rinnalla. Näiden kolmen diskurssin varaan Suomen Uutiset rakentaa islamia ja jihadia koskevan uutisointinsa pyrkien täten ajamaan perussuomalaisen puolueen maahanmuuttokriittistä ja islaminvastaista linjaa. Havainto on merkittävä, sillä kyseisten diskurssien kykyä vaikuttaa tietystä uskonnollisesta vähemmistöstä luotuihin mielipiteisiin ei tule vähätellä. Kielen voima perustuu sen kykyyn muokata sosiaalista todellisuutta, ja tätä kykyä Suomen Uutiset uutisoinnissaan myös hyödyntää.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan ja vertaillaan kahden oikeistokonservatiivisen puolueen, Saksan AfD:n ja Itävallan FPÖ:n, mediakuvia vuonna 2017, jolloin molemmissa maissa pidettiin parlamenttivaalit. Tärkeimmät tutkimuskysymykset ovat: millaisia median kautta välittyneet kuvat olivat vuonna 2017? Miten ne erosivat toisistaan, mikä niitä yhdisti ja miksi? Mitkä syyt vaikuttivat mahdollisten eroavaisuuksien taustalla? Tutkielman lähtökohtana toimii olettamus siitä, että eroavaisuuksia oli, ja että syyt niiden taustalla olivat historiallis-kulttuurisia. Puolueet on valittu vertailupariksi siksi, koska niiden ideologioissa ja äänestäjäkunnissa on huomattavia yhtäläisyyksiä, minkä lisäksi kumpikin puolue saavutti merkittävän vaalivoiton vuonna 2017. Primääriaineistona tutkielmassa käytetään neljää sanomalehteä, kahta saksalaista ja kahta itävaltalaista. AfD:n mediakuvia analysoidaan Frankfurter Allgemeine Zeitungin ja Bildin artikkeleiden perusteella huhtikuulta syyskuulle, ja FPÖ:n tapauksessa aineistona ovat Der Standardin ja Kronen Zeitungin uutiset toukokuulta lokakuulle. Aikarajaukseksi on valittu vuosi 2017 useista syistä. Saksassa järjestettiin liittopäivävaalit ja Itävallassa kansallisen neuvoston vaalit. AfD:lle vaalitulos oli sen historian paras ja FPÖ:lle toiseksi paras. Saksassa historiakuvat nousivat intensiiviseen julkiseen keskusteluun vuoden 2017 alussa, kun AfD:n poliitikko piti kiistanalaisen puheen. Vuosi on valittu myös siksi, koska se on kahden eurooppalaisen viimeaikaisen suuren kriisin, euro- ja pakolaiskriisin, jälkeistä aikaa. Tarkasteluvälinä on kuusi kuukautta ennen vaaleja, koska lähestymistapa osoittaa mediakuvissa vaalivuonna tapahtuneen kehityksen. Kokonaisaineisto käsittää yli tuhat uutisartikkelia, joista tämän tutkielman aineisto-osuuteen on valittu noin 200. Sekundääriaineistona käytetään tutkimuskirjallisuutta. Metodiksi on valittu laadullisen tutkimuksen menetelmät. Tutkielmassa käytetään historiantutkimukselle ominaista historiatieteellistä lähdekriittistä lähestymistapaa, jonka avulla tulkitaan lähdeaineistoa ja pyritään kasvattamaan ymmärrystä oikeistokonservatismista poliittisena ilmiönä. Maisterintutkielmassa tullaan tulokseen, että oikeistokonservatiivien vuoden 2017 mediakuvissa oli sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. AfD:stä ja FPÖ:stä välittyi lähdeaineiston perusteella monilta osin samankaltainen vaikutelma: niiden ideologioissa, ohjelmissa, toimintatavoissa ja äänestäjäkuntien demografioissa oli yhtäläisyyksiä. AfD:stä ja FPÖ:stä kirjoitettiin lehdistössä erittäin aktiivisesti, joten ne saivat huomattavaa medianäkyvyyttä, mutta puolueisiin suhtauduttiin silti varauksellisesti, etenkin Saksassa. Yleisesti ottaen uutiset olivat kuitenkin kirjoitusasultaan ja sävyltään varsin neutraaleja. Eri lehtien välillä oli profiilieroja, erityisesti Der Standard erottui kriittisellä käsittelytavallaan. Tuloksista voidaan vetää johtopäätös, että Saksan varautuneempi suhtautuminen, joka näkyi mediakuvissa, johtui historiakuvista, erityisesti toisen maailmansodan kokemuksista. David Artin teorian mukaan Saksan julkista keskustelua on hallinnut niin sanottu katumuskehys, kun taas Itävallan julkista keskustelua on hallinnut uhrikehys: Itävallassa maa on nähty kansallissosialismin ensimmäisenä uhrina. Tämä ero selittää eroavaisuudet mediakuvissa. Tutkielmassa pohditaan lopuksi myös sitä, mikä mahdollisti puolueiden historiallisen menestyksen parlamenttivaaleissa 2017. Antonis A. Ellinaksen teorian mukaan oikeistolaisille puolueille jopa kielteinen julkisuus on parempi asia kuin ei julkisuutta ollenkaan, ja koska sekä AfD että FPÖ saivat runsaasti medianäkyvyyttä osakseen, niin voidaan todeta, että näkyvyys todennäköisesti edesauttoi puolueiden menestystä vaaleissa 2017.

Työn tavoite on ymmärtää mahdollista rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan muutosta Suomessa 2020-luvulla. Tutki-muskysymys on, miten suomalaisen kriminaalipolitiikan muutos teoriassa tapahtuu. Tähän liittyvät kysymykset: miten muutok-sen alku (eli murros) kriminaalipolitiikassa ilmenee ja miten se voi syventyä kriminaalipolitiikan muutokseksi. Muutos tarkoit-taa koko kriminaalipoliittisen syväkulttuurin, eli rikosoikeusteorian ja sen ideologisen perustan muuttumista. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan, mitä kriminaalipolitiikka käsitteenä tarkoittaa, miten se on Suomessa erityisesti 1960-luvulta eteenpäin kehittynyt sekä mitkä ovat sen ideologiset juuret (pohjoismainen oikeus, realismi, pragmatismi ja hyvinvointi-valtio). Tämän jälkeen siirrytään kuvaamaan rationaalisuutta ja humaaniutta kriminaalipolitiikan keinoja ohjaavina arvoina. Yleistavoitteena esitetään minimoimis- ja jakamistavoitetta. Rangaistusteoria ohjaa kriminaalipolitiikkaa. Rangaistusteorian yleiskuvan jälkeen avataan välilliseen yleispreventioon pohjautuvaa rangaistusteoriaa. Arvojen, yleistavoitteen ja rangaistusteo-rian kautta voidaan ymmärtää, millainen kriminaalipolitiikka on muutoksen tai ainakin murroksen kohteena. Kolmannessa luvussa annetaan kriminaalipolitiikan tasoteoria. Kriminaalipolitiikka ei muutu kerralla. Murroksesta kriminaali-politiikassa voi kuitenkin seurata kokonaisvaltiainen muutos murroksen syvennettyä. Tasoteoria tarkastelee muutoksen tapah-tumista. Ensimmäisellä eli käytännöllisen kriminaalipolitiikan tasolla kyse on politiikasta ja kriminaalipolitiikan yhteiskunnalli-sesta päätöksenteosta. Toinen taso on teoreettisen kriminaalipolitiikan taso. Siellä sijaistee tieteellinen lähestymistapa krimi-naalipolitiikkaan. Myös arvot ja tavoitteet sijaitsevat siellä käytännöllistä kriminaalipolitiikkaa ohjaavina. Kolmas ja syvin taso on rikosoikeusteoreettisen syväkulttuurin taso. Se muodostuu rikosoikeusteorioista eli rangaistus- ja kriminalisointiteoriasta ja merkittävimmistä kriminaalipolitiikkaa ohjaavista käsitteistä. Neljäs luku keskittyy muutoksen ja murroksen etenemisen kuvaamiseen. Muutos etenee ja hidastuu tasojen välisten suhteiden seurauksena. Itse murrosta lähdetään paikantamaan nykyisen kriminaalipoliittisen politisoitumisen kautta. Erityisesti rangais-tuspopulistinen argumentaatio on vaikuttanut kriminaalipolitiikan politisoitumiseen. Merkittävinä murroksen käytännön ilme-nemisinä esille tuodaan median rooli rikollisuutta muokkaavien käsitysten tuottajana, anti-intellektualismi asiantuntijoiden vähät-telynä ja uhrikeskeisen kehityksen tuottama asiantuntijoiden roolin heikkeneminen. Erityisen aseman murroksessa saa rangais-tusten koventaminen ”yleiseen oikeustajuun” vedoten. Murroksen syvenemistä kuitenkin hidastavat asiantuntijoiden mahdolli-suus vaikuttaa kriminaalipolitiikkaan sekä hyvinvointivaltion ideologia. Muutosta kuvataan siis tasoteorian avulla. Muutoksen katsotaan tapahtuvan kriminaalipolitiikan rikosoikeusteoreettinen syväta-son muututtua. Tämä voi tapahtua, kun kriminaalipolitiikan murros syvenee kriminaalipolitiikan rikosoikeusteoreettiselle syvä-tasolle ja muuttaa sen teoreettisia ja käsitteellisiä olettamia. Suomessa eletään kriminaalipolitiikan murrosta, joka ilmenee kriminaalipolitiikan politisoitumisena. On mahdollista, että murros syvenee tulevaisuudessa muutokseksi.

Tutkielmassa käsitellään intersektionaalista feminismiä. Tutkielman varsinaisena tavoitteena on selventää ja konkretisoida, mitä intersektionaalinen feminismi poliittisena ideologiana tarkoittaa. Tämä tavoite toteutetaan tarkastelemalla intersektionaaliseksi julistautunutta Suomen feminististä puoluetta. Lähtökohtana tutkielman tarpeelle toimii aikaisempi tutkimus ja julkinen keskustelu, jossa intersektionaalisen feminismin itsensä määrittely sekä sen analyyttinen ja kriittinen tarkastelu on ollut vähäistä. Tutkielma perustuu teoreettiseen viitekehykseen, jossa kaikki poliittiset toimijat ovat luokiteltavissa liberaaleiksi tai illiberaaleiksi ja demokraattisiksi tai epädemokraattisiksi. Tässä viitekehyksessä toimijat, jotka ovat illiberaaleja ja demokraattisia ovat määritelmällisesti populistisia. Koska feministinen puolue on julkilausumillaan ja toiminnallaan osoittanut olevansa demokraattinen puolue, analyysi keskittyy tarkastelemaan yleisohjelman suhdetta liberalismiin lähtien olettamuksesta, että yleisohjelma on demokraattinen. Tutkielman toisena, teoriasta johdettuna olettamuksena on, että intersektionaalisuus on illiberaali ideologia. Tällöin tutkielman lähtökohtana on, että feministinen puolue on populistinen puolue. Tutkielman aineistona toimii feministisen puolueen vuonna 2016 julkaisema yleisohjelma, jossa puolue määrittää poliittisia suuntaviivojaan ensimmäistä kertaa. Yleisohjelmaa tutkikaan yhdistetyn sisällönanalyysin avulla, jossa ainestoa lähestytään ensiksi kvantitatiivisesti alistaen koko sisältö analyysille. Kvantitatiivinen vaihe perustuu deduktiiviselle luokittelulle, jossa liberalismin ja illiberalismin reunaehdoista johdetaan kategoriat, joiden esiintymistä tarkastellaan koodaamalla yleisohjelman sisältö. Näiden reunaehtojen mukaan illiberalismi käsitteellistää yhteiskunnan jakautuneeksi yhden jakolinjan ympärille, perustuu vastakkainasetteluun ja edistää moraalisen enemmistön etua. Liberalismi taas perustuu moneen, keskenään risteävään jakolinjaan, kattavan yhtämielisyyden tavoitteluun ja oikeusvaltioperiaatteen edistämiseen. Kvantitatiivisesta vaiheesta saatua tietoa tarkastellaan kvalitatiivisessa vaiheessa temaattisen analyysin avulla, jossa yleisohjelman liberaaleja ja illiberaaleja osioita tarkastellaan pyrkien löytämään näistä toistuvia elementtejä, eli teemoja. Kvantitatiivisen vaiheen analyysiin käytetään havaintojen määrien tarkasteluja eri kategorioissa. Ensisijaisena havaintona on, että yleisohjelma sisältää illiberaalin elementin, mutta painottuu liberalismiin. Toissijaisesti havaitaan, että yleisohjelmassa painottuvat sanamäärissä mitattuna tietyt toimijat, kuten naiset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt sekä ihmiset. Temaattisessa analyysissa huomataan, että yleisohjelma sisältää kaksi yläteemaa, illiberaalin intersektionaalisen diskurssin ja liberaalin hyvinvointivaltiodiskurssin. Tulokset tukevat tutkielman lähtöoletusta, jonka mukaan intersektionaalisuus on illiberaali ideologia. Tuloksista pystytään myös johtamaan välttämättömyyden ja riittävyyden ehtoihin perustuva määritelmä intersektionaaliselle feminismille. Johtopäätöksenä esitetään tutkielman tarjoavan uuden, aikaisemmasta tutkimuksesta puuttuneen kriittisen näkökulman intersektionaaliseen feminismiin. Intersektionaalisuuden tarkastelu sen suhteessa liberalismiin osoittaa intersektionaalisuuden poliittisena ideologiana olevan ristiriitainen liberalismin tasa-arvon käsitteiden kanssa. Tuloksista voidaan myös päätellä yhteiskunnan rakenteiden purkamiseen tähtäävän intersektionaalisen feminismin olevan strategisesti huono ideologia Suomen kaltaisessa demokratiassa, jossa yhteiskuntajärjestykseen vallitsee laaja tyytyväisyys. Tuloksia tarkasteltaessa tulee kuitenkin huomioida sisällönanalyysiin liittyvät validiteetin ja reliabiliteetin ongelmat.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan, kuinka kolme lähtökohdiltaan toisistaan poikkeavaa verkkouutissivustoa uutisoi Suomen eduskuntaa vuonna 2019 puhututtaneesta kysymyksestä: Syyrian al-Holin leirillä olleiden suomalaisten tilanteesta. Tutkielmassa analysoidaan tapaustutkimuksen kautta oikeistopopulistisen vastamedian ja eduskuntapuolue perussuomalaisten verkkouutissivuston tiedon tuottamista ja keskinäistä vuorovaikutusta sekä pureudutaan Ylen uutisoinnin avulla populismin ja journalismin monisyiseen suhteeseen. Tavoitteena on paikantaa, kuinka uutissivustot kehystävät al-Holin kysymystä ja millaisia representaatioita ne luovat leirin suomalaisnaisista ja -lapsista. Näin pyritään tavoittamaan vastamedian ja puoluemedian tiedonvälityksen yhtäläisyyksiä ja eroja, kuten myös näiden kahden oikeistopopulistisen uutislähteen eroja ja yhtymäkohtia journalistiseen mediaan. Aineistona ovat vastamedia Kansalaisen, perussuomalaisten puoluemedia Suomen Uutisten ja journalistisen media Ylen uutiset. 75 uutisartikkelin otanta on kerätty paikantamalla kunkin sivuston vilkkaimmat uutisoinnin vaiheet tammikuun 2019 ja kesäkuun 2020 väliseltä ajalta ja muodostamalla niistä vertailukelpoisia. Metodina toimii kvalitatiivinen uutiskehysanalyysi, ja kehysten tunnistamisen pohjana on hyödynnetty Karina Horstin suomalaisesta maahanmuuttouutisoinnista paikantamia kehyksiä. Sivustojen uutisoinnista nousee esiin kolme merkittävää kehystä: islamistisen terrorismin uhan kehys, lapsen edun ja oikeuksien kehys sekä valtiollisen kontrollin kehys. Al-Holin leirin suomalaisten uhkaa korostava kehys on kaikissa tutkituissa uutislähteissä kehyksistä voimakkain ja yhteneväisin; vastamedian ja perussuomalaisten uutisoinnin kehystys ”Isis-naisista” ja ”Isis-lapsista” on lähes identtinen paitsi keskenään, hyvin samankaltainen myös journalistisessa mediassa. Vastamediassa lapset nähdään pelkästään uhkana, kun journalistisessa mediassa ja puoluemediassa uhkakehystyksen vastapainoksi ilmenee lapsia humanitaariselta kannalta kehystävää uutisointia. Tässä kehystyksessä Yle esittää lapsen edun ja oikeudet itseisarvoisen tärkeinä, mutta Suomen Uutiset korostaa niiden arvoa vain silloin, kun lasten puolustamisella saadaan alleviivattua suomalaisnaisten vaarallisuutta ”Isis-äiteinä”. Valtiollisena kehystettyä kontrollia puolestaan esiintyy kaikissa uutislähteissä. Ylellä se ilmenee ainoastaan al-Holin suomalaisten tilanteen esittämisenä vaihtoehdottomasti Suomen valtion kontrollin alaisena. Puoluemediassa ja vastamediassa kontrollin kehystykseen sisältyy myös oikeistopopulistinen identiteetin rakennusprosessi, jossa osa suomalaisista suljetaan suomalaisuuden ulkopuolelle rajaamalla al-Holin leirillä olijat ”kansan” ulkopuolisiksi toisiksi. Tällä sekä kansalaisuutta että suomalaisuutta kontrolloivalla kehystämisellä ne pyrkivät estämään al-Holin leirin suomalaisten – vähintään naisten – tulon Suomeen. Oikeistopopulististen sivustojen uutiskehyksiin yhdistyy poikkeuksetta agenda keskustella al-Hol-aiheen avulla sitä laajemmasta poliittisesta teemasta: maahanmuuton ja Suomen kansalaisuuden kontrollista. Kansalaisen ja perussuomalaisten uutisoinnissa luodaankin populistista kriisiä: ne yhdistävät al-Holin suomalaisten kysymyksen laajempaan maahanmuuton uhkakuvien ja kriisin performanssiin sekä vaatimukseen kontrolloida tiukemmin maahanmuuttoa. Näin ne tuottavat al-Hol-aihetta kehystäessään journalistista mediaa haastavaa vastatietoa. Myös journalistisessa mediassa al-Holin suomalaisia koskevan uutisoinnin kehystys on ilmentymä mediatilassa synnytetystä kriisistä. Ylellä kriisi pitäytyy uutisoinnin aiheessa, mutta uhan, vastakkainasettelun ja kontrollin korostuminen al-Holista uutisoidessa viittaa populismin mediatisaatioon: populistisen tyylin normalisoitumiseen mediassa. Mediapopulismi vaikuttaakin ujuttautuneen al-Hol-uutisoinnin yhteydessä Ylen journalismiin. Lisäksi Ylen tapa esittää leirin suomalaisten tilanne kriisinä hyödyttää populistisia toimijoita, sillä al-Hol-aiheen kriisiyttäminen legitimoi populistien sen pohjalta luomaa kriisiä. Al-Holin leirin suomalaisia toiseuttava ja näkökulmiltaan polarisoiva kehystys aiheesta uutisoitaessa on voinut vaikuttaa myös poliittiseen ratkaisuun – kysymystä koskevan hallituksen periaatepäätöksen yhtäältä turvallisuusuhkia ja toisaalta lasten parasta korostavaan sisältöön.

The United States presidential elections are one of the most followed events in the world. The 2016 presidential elections will be remembered as one of the contentious elections ever. Donald Trump became the president against all odds. His campaign slogans “Make America Great Again” and “America First” promised to return the power to the people and redefine Americas’ role in the world. Trump’s campaign speeches were full of rhetoric that echoed the sentiments of the past presidents. His nativist speeches were full of anti-establishment appeals and racially heated language. The political polarization had divided the country, and amidst this Trump rose to presidency. His victory was rooted in the cultural and political changes that began decades earlier, and Trump’s presidency was the culmination of long-term developments. The thesis examines how Donald Trump used history politics in his general election campaign speeches. The primary sources of the thesis consist of general election speeches, from March to November in 2016. The thesis utilizes qualitative content analysis, in which primary sources are critically examined and compared, within the framework of history politics. The thesis relies on Jouni Tilli’s policy concept typology of history politics and Pilvi Torsti’s definition of history politics. The definitions of politicization and engagement in politics are a useful tool for analysing how Donald Trump blurred the line between myth, history and the past in his speeches. The theoretical framework of history politics refers to history being used in politics; it can manifest through political motives. Using history in political speeches is away to create a connection between the past and the present. The thesis also employs populism, which is used as analytical tool, when examining the political speeches. The thesis employs source-based analysis of primary sources, through research questions, within the framework of history politics. As well as looks how populism is expressed in the campaign speeches. The thesis also examines the rhetoric and themes of the Trump campaign, in order to understand the wider context and the outcomes of history politics. The analysation of the primary sources revealed that Trump exploited the conservative populist rhetoric that intertwined with history. His campaign message was appealing to the white working- and middle-class voters, who felt like they had been overlooked and left behind by the politicians and society. Trump capitalized on Richard Nixon’s “Silent Majority” and Ronald Reagan’s “Make America Great Again” narratives and transformed it to fit his populistic rhetoric. Trump presented himself as an outsider who provided simple solutions to big issues. He used history to justify the political rhetoric of the campaign. The most important result of the thesis was that history was politicized and used as the pivotal narrative in Trump’s campaign speeches. The history politics framework provided the thesis platform from which the campaign speeches could be analysed, and it created a context for the motives of using history in politics. Trump reused the political rhetoric of the past and intertwined it with populism.

Tutkielma käsittelee italialaisen protestiliikkeen perustajan, koomikko Beppe Grillon blogissaan käyttämiä metaforia. Tutkielma pyrkii selvittämään mitä metaforia käyttämällä Grillo kuvaa italialaista politiikkaa, italialaisia poliitikkoja, protestiliike Movimento 5 stelleä (Viiden tähden liike) sekä itseään ja miten hän pyrkii näiden ilmaisujen kautta rakentamaan todellisuutta. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on yhdysvaltalaisten kielitieteilijä George Lakoffin ja filosofi Mark Johnsonin kehittämä kognitiivinen metaforateoria, jonka keskeisenä ajatuksena on käsitejärjestelmämme metaforinen luonne. Teorian mukaan metaforat eivät ole ainoastaan retorisia tehokeinoja vaan ne määrittävät kieltämme, ajatteluamme ja toimintaamme. Tutkimusmenetelmänä käytetään brittiläisen kielitieteilijä Jonathan Charteris-Blackin kehittelemää kriittistä metafora-analyysia, joka yhdistää kognitiiviseen metaforateoriaan kriittisen diskurssianalyysin ja korpuslingvistiikan menetelmiä. Kriittisessä metafora-analyysissa aineistosta pyritään tunnistamaan yksittäisiä metaforia ja metaforisia ilmaisuja, joiden pohjalta hahmotellaan konseptuaalisia metaforia sekä konseptuaalisia avaimia. Lopuksi pyritään löytämään selitys sille, miksi juuri kyseiset metaforat on valittu ja miten niillä pyritään vaikuttamaan kuulijoihin/lukijoihin. Tutkielman aineisto on koottu Beppe Grillon blogimerkinnöistä (postauksista) vuodelta 2012. Grillon blogissa blogimerkinnät on jaettu teemoittain 13 kategoriaan. Tutkielman aineisto koostuu kuudestakymmenestäyhdestä (61) blogimerkinnästä, jotka löytyvät kategoriasta “politiikka”. Valittujen blogimerkintöjen ajanjakso kattaa vuoden 2012. Tutkimusaineistossa esiintyvät metaforat ovat lähinnä konventionaalisia metaforia, uusia metaforia ei juuri esiinny. Grillon luovuus ilmenee hänen tavassaan käyttää konventionaalisia metaforia yllättävällä tavalla. Tutkimusaineiston perusteella voidaan hahmotella konseptuaalisia metaforaluokkia: pelin ja näytelmän, sodan, uskonnon, luonnonkatastrofien, valon ja pimeyden sekä elämän ja kuoleman, ruuan, matkan ja ajan lähdealueista ammentavat metaforat pyrkivät kuvaamaan Grillon johtaman protestiliikkeen ja poliittisen eliitin välistä peliä ja kamppailua sekä protestiliikkeen mukanaan tuomaa kokonaisvaltaista poliittista muutosta. Metaforien avulla Grillo pyrkii myös asettamaan poliittisen eliitin naurunalaiseksi. Populistiseen retoriikkaan erottamattomasti kuuluva vastakkainasettelu kansan ja eliitin välillä ilmenee metaforissa, jotka rakentavat kuvaa tavallisesta kansasta puhtoisena ja vilpittömänä ja poliittisesta eliitistä ahneena ja häikäilemättömänä. Populistisuus ilmenee myös monimutkaisten kokonaisuuksien yksinkertaistamisena. Metaforien avulla Grillokin kuvaa politiikan maailman hyvin yksinkertaisena ja helposti hallittavana.

Kahtena viime vuosikymmenenä populismin suosio on kasvanut suurimmassa osassa Länsi-Euroopan maista. Yksi populismin perusajatuksista on nationalismi, johon liittyy usein Euroopan unionin vastaisuus. Tässä tutkimuksessa vertaillaan Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin ja Front Nationalin puheenjohtajan Marine Le Penin Euroopan unionin vastaisia argumentteja. Korpukseen on valittu vuodelta 2011 Soinin blogikirjoitukset ja Le Penin puheet, joissa on mainittu Euroopan unioni. Tutkimuskysymyksenä on, käyttävätkö Le Pen ja Soini samankaltaisia argumentointikeinoja. Jos eivät, mitkä ovat eroavaisuudet? Hypoteesina on, että molemmat käyttävät suurimmaksi osaksi populisteille tyypillisiä argumentteja, mutta että argumenttistrategioissa on myös jonkin verran maa- ja kulttuurikohtaisia eroja. Tutkimusmenetelmä on pääasiassa kvalitatiivinen mutta paikoin myös kvantitatiivinen. Tutkimuksessa käytetään pääasiassa Ruth Amossyn (2010) argumenttiluokitusta, johon kuuluvat syllogismi, epätäydellinen syllogismi (enthymème) ja analogialla todistaminen. Lisäksi hyödynnetään Martin Reisiglin ja Ruth Wodakin (2001) diskurssistrategioita koskevaa teoriaa, eli nominaatiostrategiaa, predikatiivistrategiaa, argumenttistrategiaa ja tehostavaa (intensification) tai vähättelevää (mitigation) strategiaa. Tutkimuksessa selviää, että vaikka Soinin ja Le Penin teksti- ja puhetyylit on hyvin erilaisia, käyttävät he silti melko paljon samanlaisia argumentointityylejä. Soinin kirjoitustyyli on värikästä: hän käyttää lyhyitä lauseita, tekee kriittisiä huomioita muista poliitikoista, mutta ei perustele argumenttejaan kovin kattavasti. Le Penin puheista löytyy myös paljon nykytilanteen kritiikkiä, mutta hän esittää vastaehdotuksensa hyvin perusteellisesti antaen konkreettisia parannussuunnitelmia. Tarkasteltujen poliitikkojen retoriikassa on paljon yhteistä. Molemmat käyttävät samankaltaisia metaforia puhuessaan Euroopan unionista, esimerkiksi verraten Euroopan unionia tautiin tai politiikkaa peliin. Molemmat siteeraavat Churchillia perustellessaan EU-vastaista näkemystään. Kummankin tekstistä löytyy hyperbolia, kun he liioittelevat oman maansa uhrautumista Euroopan unionissa tai kertovat oman puolueensa kohtelusta saadakseen kuulijan huomion ja sympatian puolelleen. Kulttuurisia eroja on myös jonkin verran. Soini vertaa toistuvasti Euroopan unionia Neuvostoliittoon: hänen mielestään molemmat ovat tuhoon tuomittuja. Soini myös siteeraa lehtiä useammin, kun taas Le Pen siteeraa enemmän asiantuntijoita. Euroopan unioniin kohdistuva kritiikki on Soinin artikkeleissa suuremmassa roolissa, EU nähdään ongelmien pääsyynä. Le Pen taas keskittyy enemmän Ranskan tilanteeseen ja keinoihin joilla taloustilanne tulisi valtiotasolla korjata. Euroopan unioni nähdään hänen puheissaan vain yhtenä monista ongelmista.

Populismi on ollut viime vuodet todellinen politiikan trendisana. Politiikkaan on noussut suuri määrä erilaisia toimijoita, joita on kutsuttu populistisiksi. Populismia on käytetty erityisesti leimakirveenä ja julkisessa keskustelussa siitä on puhuttu todellisuutta yksinkertaistavana puhetapana. Populismin käsitteen määrittelyyn ovat osallistuneet tutkijoiden lisäksi media, populistien poliittiset vastustajat ja yhä enenevässä määrin myös populistit itse. Populismin käsitteen suuresta käytöstä huolimatta sen teoreettista määrittelyä koskeva kansainvälinen tutkimusperinne on saanut suomalaisessa tutkimuksessa vähän huomiota. Tässä tutkielmassa perussuomalaisia tarkastellaan kansakeskeiseksi traditioksi nimetyn tutkimusperinteen näkökulmasta. Kansakeskeisen tradition mukaan populistit sanovat edustavansa valtaan oikeutettua kansaa. Kansan toiseuskuvana toimii aina jonkinlainen valtablokki: poliittinen tai taloudellinen eliitti. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Jan-Werner Müllerin näkemys siitä, että kansa on aina populistien itse konstruoima eikä kansaa sellaisenaan ole olemassa. Müllerin mukaan populistit esittävät osan väestöstä koko todellisena kansana, ja tällä kollektiivilla tulisi heidän mukaansa olla yksinoikeus valtaan. Müller näkee, että kyseessä on eksklusiivinen representaatio, jossa vain ja ainoastaan populisteilla on oikeus puhua kansan mandaatilla. Koska näkemys ei hyväksy muiden legitiimien näkemysten olemassaoloa, populismi on demokratian vastaista. Tässä tutkielmassa halutaan selvittää, miten ajatus yhdestä valtaan oikeutetusta kansasta on näkynyt perussuomalaisten teksteissä ja miten sen avulla on legitimoitu poliittista toimijuutta. Tutkielman lähtökohtana on, että populismi on identiteettipolitiikkaa. Populistien on identifikaation keinoin luotava kansa-kollektiivia, johon osa äänestäjistä voi samastua. Populistinen identifikaatio on monesti rakennettu puolueen johtajan ja sen seuraajien välille. Siksi tässä tutkielmassa tarkastellaan perussuomalaisten silloisen puheenjohtajan Timo Soinin puhetta. Populistit ovat monesti onnistuneet mobilisoimaan äänestäjiä verkossa, minkä vuoksi tutkielman aineistoksi on valittu Soinin blogi eli Ploki. Tutkielman aikarajauksena toimii perussuomalaisten kaikkein menestyksekkäimmän mobilisaation vuodet eli ”jytkyä” edeltänyt vaalikausi 2007-2011. Blogissaan Soini vahvisti yksinkertaistettua demokratianäkemystä, joka hyväksyy vain kansan tahdon politiikan suuntaa ohjaavaksi muutosvoimaksi. Tarkasteluhetkellä politiikkaa johtivat Soinin mukaan kansasta irralliset byrokraatit ja eliitti. Soini asettikin vastakkain elitistisen - eli byrokraattisen - ja populistisen demokratian. Soini pyrki esittämään kansan tahdon yhtenäisenä näkemyksenä siitä, miten asiat tulisi yhteiskunnassa järjestää. Soinille kansa voi tarkoittaa poliittista kansaa, tavallista kansaa, sorrettua kansaa tai suomalaista kansaa. Soinin kansakäsitys oli monesti samankaltainen kuin Veikko Vennamolla. Soinin kansa edusti Vennamon artikuloimia asioita, vaikka 2000-luvulla kansa asui erityisesti kaupunkien lähiöissä. Soinin suomalaista kansaa ei voida nähdä etnokulttuuriseksi kansakunnaksi. Soinin retoriikassa kansan ulkopuoliseen eliittiin kuuluivat ainakin EU ja Brysselin eliitti, vanhat puolueet - lähinnä keskusta, kokoomus ja SDP - sekä vihreät. EU oli epädemokraattinen eikä hyväksynyt minkään kansan tahtoa. Brysselin eliitti oli yltäkylläisyydessä elävää eurooppalaista yläluokkaa. Vennamolta tuttu käsite vanhat puolueet - ja niistä etenkin keskusta ja SDP - olivat Soinin konstruktiossa pettäneet kansan. Ne olivat vielä joskus olleet kansan puolella mutta kääntäneet tälle vallanhimossa selkänsä. Kokoomus taas oli raharikkaiden puolue ja suosi globaalia pääomaa kansan kustannuksella. Vihreät oli Soinille hyvä identiteetin rakennustyökalu, koska myös se nousi luokkajaon ulkopuolelta mutta oli puolueena perussuomalaisten vastakohta. Vihreät olivat Soinin puheessa kansaa vihaavaa kaupunkieliittiä, joka ajoi ilmastomuutoksen nimeen verhottua ilmastomafian salajuonta. Viimeinen viholliskuva oli aikaisempia abstraktimpi. Soini puhui suuresta rahasta ja myötäjuoksijoista, jotka tukivat valtaeliitin politiikkaa verhojen suojissa. Perussuomalaiset oli ainoana puolueena kansan asialla. Soinin identiteettipoliittisessa rakennuksessa perussuomalaiset esitettiin järjestelmän ulkopuolelta nousevana kansanliikkeenä, jonka tärkein tehtävä oli antaa kansalle ääni ja palauttaa tälle valta. Perussuomalaiset olivat tuiki tavallisia ihmisiä, mitä Soini korosti puhumalla heistä etunimillä. Soinin mukaan kansan pyrkimys nousta valtaan tulisi kuitenkin aiheuttamaan eliitin keskuudessa närkästystä. Eliitti pyrkikin kaikin keinoin tukahduttamaan perussuomalaisten nousun. Puolueensa lisäksi Soini legitimoi myös omaa asemaansa. Soini oli sanojensa mukaan aito kansanmies: Iivisniemen betonilähiössä varttunut jalkapalloa rakastava lihansyöjä. Toinen Soinin omaa johtajuutta legitimoiva keino oli nostaa hänet kauas kansan yläpuolelle - välillä Soini esittikin itsensä sotajohtajana, joka johti eturintamassa joukkonsa voittoon. Ajoittain Soini oli poliittinen profeetta, jota seuraamalla pelastus voisi olla mahdollinen. Soinin mukaan lopullinen voitto oli koittamassa vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Timo Soinin kansanidentiteetin rakennus oli perussuomalaisten politiikkaa legitimoivaa retoriikkaa. Soini sisällytti kansaansa ne, joilta hän uskoi saavansa ääniä - ja saikin. Eliittiin Soini luki kaikki poliittiset vastustajansa - niin toimijat kuin asiat. Soini pyrki osoittamaan, että Suomessa kansan etu ei toteutunut ainoastaan sen vuoksi, että valta oli kansasta erillisen eliitin hallussa. Politiikkaan uskonsa menettäneille Soini tarjosi lupauksen paremmasta: parempi huominen oli mahdollinen, kunhan vain äänestäisi perussuomalaisia. Müllerin näkemys kävi Plokissa toteen, sillä Soinin mukaan puolueista vain perussuomalaiset oli kansan puolella ja muut sitä vastaan. Soini kuitenkin itse määritteli, kuka sai kuulua kansaan, ja mitä kansa milloinkin ajatteli. Politiikan oikeuttaminen kansan mandaatilla ajautui vaikeuksiin viimeistään silloin, kun perussuomalaiset meni hallitukseen keskustan ja kokoomuksen kanssa. Eksklusiivista representaatiota ja pelastuslupausta oli vaikea enää pitää yllä. Kansan merkitystä korostavan populismimäärittelyn näkökulmasta olisikin mielenkiintoista ulottaa tutkimus myös vuoden 2011 jälkeiseen aikaan. Mitä kansalle ja kansan todellisille edustajille kävi? Perussuomalaisten hajoaminen kesällä 2017 on herättänyt vähintään yhtä paljon kysymyksiä kuin antanut vastauksia.