Browsing by Subject "positiointiteoria"

Mielenterveyden häiriöihin kohdistetaan erilaisia kielteisiä mielikuvia. Kielteiset mielikuvat toimivat mielenterveyden häiriödiagnoosin ohella sosiaalisen poikkeavuuden perustana. Yksilön näkökulmasta mielenterveyden häiriödiagnoosin saamiseen liittyvän kokemusmaailman tarkastelussa on aiemmin tukeuduttu muun muassa sosiaalisen stigman tulkintakäsitteeseen. Mielen sairauden näkökulma puolestaan asettaa diagnosoidun potilaan toimija-asemaan, johon kytkeytyy potilaalle ominaiset oikeudet ja velvollisuudet. Toisaalta mediassa on nostettu mielenterveyden häiriöt esiin myös toisenlaisessa valossa. Mielenterveyden häiriöitä koskeva kulttuurinen asenneilmasto vaikuttaakin olevan murroksessa. Mielenterveyden häiriöitä varjostava häpeäleima on kääntynyt paikoin myös positiiviseksi sosiaaliseksi pääomaksi ja aihetta koskettavaa keskustelua käydään vilkkaasti myös sellaisen narratiivin viitekehyksessä, jossa korostuvat toiveikkuus, selviytyminen, sankarillisuus ja elämänmyönteisyys. Samanaikaisesti mielenterveyden häiriöt on noussut näkyvään rooliin yhteiskunnan työhyvinvointia, syrjäytymistä ja kansantaloutta koskevassa keskustelussa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää sitä, millä tavalla mielenterveyden häiriödiagnoosi jäsentyy diagnoosin saajan puheessa arvottavina kannanottoina sekä minkälaista identiteettiä diagnoosin saaja rakentaa itselleen yksilöhaastattelun vuorovaikutustilanteessa. Tutkimuksen metateoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen psykologia. Aineiston tarkastelussa hyödynnetään lisäksi positiointiteoriaa ja analyyttisinä tulkintakäsitteinä tukeudutaan subjektiposition ja tulkintarepertuaarin käsitteisiin. Mielenterveyden häiriöitä tarkastellaan kielellisesti rakentuvina konstruktioina, joiden merkitys nähdään muotoutuvan asianomaiselle vuorovaikutuksessa. Tällainen lähtökohta ei kuitenkaan pyri palauttamaan tutkittavaa ilmiötä olemuksellisesti pelkästään kielelliseksi ilmiöksi sinänsä. Yksilökeskeinen näkökulma ilmiötä koskevista erilaisista arvottamisen ja merkityksen muodostamisen tavoista kuitenkin suosii tutkittavan ilmiön tarkastelua kielellisesti rakentuvana ilmiönä. Tutkimuksessa mielenkiinto kohdistetaan arvottavaan kannanottamiseen sekä aineistossa ilmenevien puhetapojen analyyttiseen tulkintaan. Tutkimuksen laadullisessa tutkimusasetelmassa hyödynnetään metodologisena lähestymistapana laadullista asennetutkimusta. Laadullisen asennetutkimuksen periaatteiden mukaisesti asenne nähdään suhdekäsitteenä, joka muotoutuu argumentaatiossa arvottajan ja asenneilmaisun kohteen tuottamisen myötä subjektiivisesti. Laadullisen aineiston analyysissä havaintoyksiköksi otetaan näin ollen arvottava puhetoiminta. Arvottavan puhetoiminnan tarkastelusta voidaan tunnistaa kannanottajan rakentama subjektipositio eli puhuja-asema, josta käsin arvottaminen tapahtuu. Sen lisäksi havaitaan puheenresurssina hyödynnettävä kulttuurinen puhetapa eli tulkintarepertuaari sekä asenteen kohde. Arvottavaa kannanottamista viritetään haastattelutilanteessa väittämän muotoon esitetyillä virikekysymyksillä. Haastatteluaineisto koostuu seitsemästä yksilöhaastattelusta. Aineisto kerättiin syksyllä 2019. Tämän tutkimuksen käyttöön aineistoksi rajattiin yksi virikekysymys. Tutkimusaineiston analyysin perusteella aineistosta tunnistettiin yhteensä kuusi asenneilmaisua. Asenneilmaisut havaittiin muotoutuvan neljän subjektiposition ja tulkintarepertuaarin pohjalta. Aineiston analyysin perusteella tehtiin kolme keskeistä havaintoa. Ensimmäisenä havaintona nähdään, että mielenterveyden häiriödiagnoosin saaminen lääkäriltä jäsentyy diagnoosin saajalle merkitykseltään moniulotteisempana, kuin pelkästään sairauskeskeisenä kokemuksena. Tutkimuksen tuloksista voidaan havaita, että diagnoosin saamiseen kytkeytyy laaja-alaisesti erilaisia sosiaalisia ja psykologisia merkityksiä. Toiseksi tutkimuksen tuloksista huomataan, että mielenterveyden häiriödiagnoosi virittää diagnoosin saajassa sellaisia asenneilmaisuja, jotka voivat olla myönteisiä tai kielteisiä ja jotka voivat kohdistua erilaisiin sidosryhmiin ja kohteisiin. Kolmantena huomiona tutkimuksen tuloksista ilmenee se, että mielenterveyden häiriödiagnoosi mahdollistaa asianomaiselle erilaisia puhuja-asemia. Tämän havainnon perusteella voidaan esittää tulkinta siitä, että mielenterveyden häiriödiagnoosi mahdollistaa mielenterveyden potilaan ohella myös sellaisia vuorovaikutuksessa muodostettavia identiteettejä, jotka antavat asianomaiselle keinoja hallita esimerkiksi diagnoosin saamiseen liittyvää sosiaalista jännitettä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Nuoruutta määritellään pitkälti aikuisuudesta käsin, jolloin nuoruus määrittyy elämänvaiheeksi, jossa valmistaudutaan aikuisuuteen. Tätä aikuisuuteen siirtymistä on perinteisesti tarkasteltu nuoruuden siirtymävaiheiden, kuten peruskoulusta toisen asteen koulutukseen, opinnoista työelämään ja lapsuuden kodista itsenäiseen asumiseen siirtymisen kautta. Näissä siirtymissä koetut haasteet ja epäonnistumiset näyttäytyvät riskinä sille, että nuori ajautuu syrjään yhteiskunnan valtavirrasta ja sen instituutioista. Julkisessa, poliittisessa sekä akateemisessa keskustelussa tätä ilmiötä on kutsuttu syrjäytymiseksi ja se on yhdistetty erityisesti työn ja koulutuksen ulkopuolella olemiseen. Syrjäytymiskeskustelussa on painottunut kansantaloudellinen näkökulma ja keskustelun on osoitettu yksinkertaistavan, syyllistävän ja leimaavan sen kohteena olevia nuoria ja heidän elämäntilanteitaan. Keskustelusta on puuttunut nuorten ääni lähes täysin. Nuorten osallistaminen on ollut vähäistä myös sosiaalitieteellisen ja sosiaalipsykologisen tutkimuksen kentällä. Tutkimukseni tarkoituksena on osallistaa nuoria heitä koskevan tiedon tuottamiseen tarkastelemalla, miten he puhuvat nuoruudesta, omasta elämäntilanteestaan sekä tulevaisuudesta yksilöhaastattelun kontekstissa. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktionismi ja sen piiriin lukeutuva positiointiteoria. Aineiston analysoinnissa tulkinnallisina käsitteinä toimivat position, vastapuheen sekä identiteetin käsitteet. Nuoruutta, syrjäytymisen ilmiötä sekä identiteettiä lähestytään tutkimuksessa sosiaalisesti ja kielellisesti ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakentuvina ilmiöinä. Tutkimuksen tarkastelun kohteena on se, millaisia positioita nuorille rakentuu haastattelutilanteissa, joissa puhutaan nuoruudesta, heidän elämäntilanteestaan ja tulevaisuudesta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, millaisia identiteettejä nuoret rakentavat positioiden ja vastapuheen kautta sekä sitä, hyväksyvätkö nuoret heihin valtavirran toimesta liitettyjä kielteisiä määritelmiä ja leimaavia identiteettejä vai pyrkivätkö he puheellaan kyseenalaistamaan, kieltämään ja muuttamaan näitä. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisena nuorten toimijuus näyttäytyy näissä identiteetin neuvotteluprosesseissa. Tutkimuksen aineisto koostuu kuudesta yksilöhaastattelusta, jotka toteutettiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Haastatellut ovat 18-27 vuotiaita erilaiseen vertaisryhmätoimintaan osallistuneita nuoria. Haastatteluhetkellä osa nuorista oli opiskelemassa, osa-aikatöissä opintojen ohella tai äitiysvapaalla, osa sekä työn että koulutuksen ulkopuolella. Lisäksi osalla nuorista on lastensuojelutaustaa sekä mielenterveyden ongelmia. Näistä syrjäytymisen riskitekijöiksi luettavista tekijöistä huolimatta en tutkimuksellani ota kantaa haastateltujen mahdolliseen syrjäytymisvaaraan tai marginalisaatioon vaan asemoin itseni tutkijana syrjäytymiskeskustelua vasten. Pyrkimyksenäni on tarkastella nuorten puheessa rakentuvaa nuoruuskuvaa suhteessa syrjäytymiskeskustelussa esitettyyn kuvaan. Tutkimukseni keskeisimpänä löydöksenä esitän haastattelemieni nuorten vastustavan heihin kohdistuvia normatiivisia odotuksia ja kielteisiä määritelmiä, kuten oletusta työttömän passiivisuudesta ja vastuuttomuudesta. Haastattelutilanteessa nuoret rakentavat ja neuvottelevat itselleen näistä määritelmistä ja leimaavista identiteeteistä poikkeavia identiteettejä. Nuorten toimijuus näyttäytyy haastattelutilanteessa aktiivisena, jolloin tutkimukseni kyseenalaistaa nuorten syrjäytymisestä käytyyn keskusteluun liitetyn aktivoinnin ajatuksen ja siihen kytkeytyvän passiivisuuden oletuksen. Tutkimukseni tukee aiempien tutkimusten näkemystä syrjäytymiskeskustelun ja syrjäytymisen käsitteen ongelmallisuudesta ja leimaavuudesta. Keskeiseksi jatkotutkimushaasteeksi esitän nuorten toimijuuden sekä identiteettineuvottelujen tarkastelun esimerkiksi nuorten ja viranomaisten välisissä kohtaamisissa. Jatkotutkimuksessa voitaisiin näin tarkastella, tunnistetaanko ja tunnustetaanko nuorten kykyä ja resursseja rakentaa ja neuvotella omanlaistaan identiteettiä ja arvostetaanko ja tuetaanko heidän toimijuuttaan myös silloin kun se ei vastaa yhteiskunnan ihanteita tai normeja.

Tutkielman tarkoituksena on saada tarkempaa kuvaa läheisissä ihmissuhteissa toimimisesta masennuksen aikana. Tutkielmassani tarkastelen miten masennusta sairastaneet puhuvat läheisistä ihmissuhteista masennuksen kontekstissa, miten he rakentavat identiteettiään suhteessa läheisiin ja masennukseen, sekä kuinka ristiriitaisia puhetapoja läheisistä suhteista neuvotellaan ja ratkotaan puheessa. Tutkielman lähtökohtana on havainto siitä, kuinka läheiset ihmissuhteet kuvautuvat masennuksen kontekstissa ristiriitaisilla tavoilla. Ihmissuhteet on yhdistetty aikaisemmissa tutkimuksissa sekä masennusta ehkäiseviksi ja toipumista edistäviksi tekijöiksi, että masennusta laukaiseviksi tekijöiksi. Tarkoituksena on antaa ääni masennusta sairastaneille ihmisille, jotta voidaan selvittää, kuinka sairauden kanssa eläneet itse määrittelevät läheisiään suhteessa masennukseen. Lisäksi käyn läpi, mitä nämä kuvaukset läheisistä ihmissuhteista tarkoittavat masennusta sairastaneiden identiteetin näkökulmasta. Työni teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi, kriittinen diskursiivinen psykologia ja positiointiteoria. Teoreettiseen viitekehykseen liittyvät olettamukset tiedon luonteesta vaikuttavat jo itsessään siihen, minkälaisesta näkökulmasta masennuksen aikaisia ihmissuhteita ja minuutta tutkielmassa tarkastellaan. Vaikka masennusta usein luonnehditaankin psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena, painottuu tässä tutkielmassa masennuksen sosiaaliset puolet. Tutkielmassa masennusta ei tarkastella niinkään staattisena, psykologisena tilana, vaan sosiaalisena ilmiönä, joka saa muotonsa myös suhteessa siihen kontekstiin missä se esiintyy. Aineistona toimii masennusta sairastuneiden kertomukset läheisistä suhteista masennuksen aikana, ja aineisto koostuu yhteensä yhdeksästä yksilöhaastattelusta. Analyysissa on yhdistetty näkemyksiä ja käsitteitä kriittisestä diskursiivisesta psykologiasta sekä positiointiteoriasta, ja analyysissa tarkastellaan, millaisia ihmissuhdekonstruktioita haastateltavat puheessaan tuottavat, millaisia positioita he rakentavat itselleen suhteessa näihin ihmissuhdekonstruktioihin, sekä millaisia jännitteitä eri konstruktioiden välillä esiintyy. Konstruktioiden välisiä jännitteitä on analyysin lopuksi tarkasteltu myös ideologisen dilemman käsitteen valossa. Aineistosta hahmottui viisi erilaista tapaa kuvata läheisiä ihmissuhteita masennuksen kontekstissa. Nämä ihmissuhdekonstruktiot olivat: ihmissuhde tuen ja avun tarjoajana, kuormittunut ihmissuhde, ihmissuhde itsenäisyyden hankaloittajana, ihmissuhde ilman tukea ja apua sekä haastava ihmissuhde. Ihmissuhdekonstruktiot tuovat näkyväksi, kuinka monimuotoisesti läheiset suhteet linkittyvät masennukseen ja samalla masentuneelle rakentui hyvin erilaisia positioita suhteessa läheisiin. Puhetavat olivat myös keskenään ristiriitaisia, ja esiintyivät useasti myös saman henkilön kertomusten sisällä. Ensinnäkin läheiset suhteet konstruoitiin yhtäältä tärkeiksi niistä saatavan avun ja tuen kautta, ja toisaalta suhteet kuvattiin kuormittaviksi ja niissä toiminen raskaaksi. Puhetapa läheisistä tuen ja avun tarjoajina sai myös haastajakseen ihmissuhdekonstruktion, jossa läheiset kuvattiin masennuksesta kuormittuviksi. Lisäksi läheiset ihmissuhteet konstruoitiin suhteessa oman itsenäisyyden ylläpitoon, jolloin ihmissuhteessa tärkeäksi kuvautui läheisten kyky hyväksyä haastateltavan omaehtoisuus ja itsenäisyys. Myös tämä konstruktio näyttäytyi jännitteisenä suhteessa avun ja tuen annon ihmissuhdekonstruktioon. Puhetapojen välistä jännitettä ratkottiin myös puheessa monella tavalla, jolloin ihmissuhteet, ja oma asema suhteissa sai monenlaisia sävyjä. Erityisesti kahdessa jälkimmäisessä jänniteessä nousi esiin kysymys vastuuntunnosta ja velvollisuuksista. Tämä vastuu liittyi ensinnäkin masennuksen oikeamittaiseen ilmaisuun sekä itsenäiseen pärjäämiseen liittyviin kysymyksiin. Kaiken kaikkiaan tutkielman tulokset piirtävät kuvaa sosiaalisista suhteista masennuksen aikana monitasoisena ilmiönä, joiden lähempi tarkastelu osoittaa myös ihmissuhteiden ristiriitaisen luonteen. Tässä kontekstissa masennusta sairastavan asema näyttäytyy sekä toipumista edistävässä, että sitä ehkäisevässä valossa. Tulokset tukevat ajatusta siitä, että on edelleen tärkeä keskittyä purkamaan masennukseen liittyvää stigmaa, mutta tulosten perusteella olisi syytä tarkastella myös vastuun teemaan liittyviä kysymyksiä. Tulokset osoittavat, että masennukseen liittyy vastuunkantoa niin läheisten kuormittumisesta kuin itse pärjäämisestäkin. Kun masennus jo tuottaa itsessään valtavan määrän kärsimystä yksilötasolla, tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, minkälaisena masennuksen ilmiötä kuvataan, ja miten siihen suhtaudutaan, jotta masennusta sairastaville ei muodostuisi uuden tasoista kärsimystä.

Suomen Klubitalot tarjoavat avomielenterveyspalveluita, joiden tavoitteena on tarjota mielenterveyskuntoutujille heidän omista tarpeistaan lähtevää työpainotteista toimintaa ja vertaistukea. Klubitalo muodostaa jäsenyhteisön, joka koostuu mielenterveyskuntoutujista eli kuntoutujajäsenistä sekä palkatusta henkilökunnasta eli henkilökuntajäsenistä. Kuntoutuja- ja henkilökuntajäsenten tasavertaisuus on Klubitalo-toiminnan perusta. Sen tarkoitus on turvata kuntoutujajäsenille kokemus osallisuudesta. Myös työllisyyden tukeminen ja leimautumisen välttäminen ovat Klubitalon keskeisiä tavoitteita. Klubitalo-toimintaa ohjaavat kansainväliset laatusuositukset, joiden taustalla vaikuttaa kaksi kuntoutusideologiaa: toipumisorientaatio ja yhteisöllinen ideologia. Toipumisorientaatiossa keskitytään kuntoutujan olemassa oleviin vahvuuksiin ja hyvinvointiin sairauden ja oireiden sijaan. Yhteisöllisessä ideologiassa puolestaan korostetaan laajemman yhteisön kuntouttavaa voimaa. Tämä tutkielma on osa Vuorovaikutus, sosiaalinen osallisuus ja mielenterveysongelmat -tutkimushanketta. Käytetty aineisto on kerätty eräältä Suomen Klubitalolta ja se koostuu 25 tunnista nauhoitettua Klubitalo-vuorovaikutusta. Tutkielmassa tarkastellaan positiointiteorian ja -analyysin (Harré & van Langenhove, 1999a; Bamberg, 2004a; Korobov & Bamberg, 2004a) avulla identiteetin rakentumista vuorovaikutuksessa. Kiinnostuksen kohteena on, miten kuntoutujajäsenet positioivat itseään Klubitalon ryhmätapaamisissa ja miten henkilökuntajäsenet vastaanottavat nämä positioinnit. Tutkielman aineisto käsittää siten kaikki sekvenssit, joissa kuntoutujajäsenen itsen positiointi tapahtuu. Tutkielmassa positioinnin teoria yhdistetään keskustelunanalyysiin, jota käytetään apuna positiointisekvenssien tarkastelussa. Litteroidusta aineistosta paikannetut positiointisekvenssit muodostivat kolme suurempaa luokkaa: jäsenyys, työ ja sairaus. Jokaisen luokan alle muodostui kaksi positiota sen perusteella, millaisessa puheessa itsen positiointi tuotettiin. Jäsenyyden luokan alle muodostuvat positiot olivat nimeltään aktiivinen jäsen ja tähtijäsen. Työn luokkaan sijoittui pätevän työntekijän ja aktiivisen työnhakijan positiot ja sairauden luokkaan mielenterveyskuntoutujan ja ei-perusterveen positiot. Kaikkien jäsenyyteen, työhön ja sairauteen liittyvien positioiden voidaan nähdä olevan suotuisia positioita kuntoutujajäsenille. Henkilökuntajäsenet eivät kuitenkaan pääsääntöisesti tarjonneet positioille tukea. Tuloksia voidaan tulkita Klubitalolla vaikuttavien kuntoutusideologioiden, toipumisorientaation ja yhteisöllisen ideologian, valossa. Jos yksilö tuo itseään liikaa esiin, yhteisöllisen ideologian voidaan nähdä kärsivän, sillä yhteisön edun tulisi asettua yksilön edelle. Yhteisöllisen ideologian korostaminen saattaa siten johtaa vuorovaikutuskäytäntöihin, joissa kuntoutujajäsenten itsen positioinneille ei tarjota tukea. Tietyissä tilanteissa yhteisöllisestä ideologiasta joustaminen saattaisi siten tarjota kuntoutujajäsenille mahdollisuuden rakentaa positiivista identiteettiä vuorovaikutuksessa yhdessä henkilökuntajäsenten kanssa.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vanhuksen toimijuuden rakentumista ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoidon tarvetta kartoittavissa sosiaalihuollon asiakirjoissa. Tutkimuksessa selvitetään, miten vanhuksista puhutaan aineistossa, millaisiksi toimijoiksi heidät asemoidaan sekä miten aineistossa havaitut tavat puhua ja kuvata vanhusten toimijuutta linkittyvät laajempaan keskusteluun vanhusten toimijuudesta. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja kriittinen diskursiivinen psykologia. Toimijuuden tarkastelun kannalta valittu viitekehys merkitsee käsitteen ymmärtämistä laajana, vuorovaikutuksessa rakentuvana. Toimijuutta ei siis ymmärretä yksinomaan aktiivisena ja eksplisiittisenä omaan elämään vaikuttamisena, vaan se voi olla hiljaisempaa, paikoin jopa passiivistakin ajattelua ja olemista. Toimija voi myös toimia paitsi itsensä, myös jonkun toisen puolesta. Sosiaalisen konstruktionismin ja kriittisen diskursiivisen psykologian ohella toimijuuden tarkastelussa on hyödynnetty positiointiteoriaa. Tutkimusaineisto koostuu kolmestakymmenestä vuosina 2013–2016 Helsingissä laaditusta ympärivuorokautisen hoidon tarpeen arvioinnin lomakkeesta. Lomakkeita ovat laatineet sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset, ennen kaikkea sosiaalityöntekijät. Tutkimuksen menetelmällinen osuus koostuu aineistolähtöisesti ja tulkinnallisesta analyysista. Aineistolähtöisessä analyysissa aineistosta hahmotettiin kriittisen diskursiivisen psykologian mukaisesti vanhusten toimijuuteen liittyviä tulkintarepertuaareja, ideologisia dilemmoja ja subjektipositioita. Tulkinnallisessa analyysissa mikrotason aineistolähtöisen analyysin tuloksia laajennettiin tutkimusaineiston ulkopuolelle eli makrotasolle sekä suhteutettiin aiempaan tutkimukseen vanhusten toimijuudesta. Tutkimusaineistossa vanhuksen toimijuudesta rakentuu moniulotteinen ja paikoin ristiriitainen kuva. Ympärivuorokautisen hoidon tarpeen arvioinnissa vanhuksen ääni ja vaikutusmahdollisuudet ovat läsnä, mutta niille annettu painoarvo vaihtelee. Olennaiseksi nousevat muiden toimijoiden määrittelyt vanhuksen mahdollisuuksista olla toimija. Samanaikaisesti vanhusten elämää ja arkea kuvattaessa heidän toimijuutensa näyttäytyy monipuolisena, kattaen muun muassa arjen pärjäämisen tai pärjäämättömyyden, läheissuhteiden merkityksen sekä toimijuudessa tapahtuneet muutokset. Toinen toimijuuden kannalta keskeinen havainto on toimijuuden ilmeneminen yhtäältä yksilön omaan elämäänsä kohdistuvana toimijuutena, toisaalta toimijuutena jonkun toisen puolesta eli päämiestoimijuutena. Tutkimuksessa tarkasteltuja asiakirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät toimivat vanhusten asiaa ajaen, mutta heillä voi olla myös muita päämiehiä. Ikääntyneiden sosiaalipalveluja koskevassa lainsäädännössä ja muissa poliittisissa teksteissä painotetaan vanhuksen oman äänen kuulumisen tärkeyttä ja toimijuutta vaikutusmahdollisuuksina omaan elämään liittyvissä asioissa. Tällöin vanhuksen toimijuudesta muodostuu usein varsin yksiulotteinen kuva, joka omalta osaltaan korostaa eroa entisen aktiivisen ja nykyisen passiivisen toimijuuden välillä. Laajentamalla toimijuuden käsitteen hahmotusta kuva vanhuksista toimijoina muodostuu aktiivinen–passiivinen-jakoa monipuolisemmaksi ja moniulotteisemmaksi. Samalla on mahdollista hahmottaa, ketkä kaikki sosiaalihuollossa toimivat ja kenen asiaa he ajavat.