Browsing by Subject "post-pastoral"

Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.