Browsing by Subject "posthumanismi"
Now showing items 1-20 of 28
-
(2021)Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.
-
(2018)Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.
-
(2018)Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.
-
(2015)Tutkielmassa käsittelen vuodesta 2009 toimineen suomalaisen taidekollektiivi Route Couturen valmistamia turkisvaatteita eläinkysymyksen kannalta. Route Couturen muodostavat taiteilijat Leena Pukki, Lari Lätti, Karoliina Paappa ja Stina Riikonen. Tuotanto koostuu turkismallistoista, jotka on valmistettu teiden varsilta löytyneistä eläinten raadoista. Näitä ”raatoturkiksia” voi ajatella perinteisen turkismuodin haastavana vaihtoehtomuotina, tai eläinoikeuskysymyksiin viittaavana taiteena. Tutkimuskysymykseni on, millaista eläinsuhdetta Route Couturen vaihtoehtoturkikset loppujen lopuksi ilmentävät, ja millaisia merkityksiä teokseen syntyy, kun sen materiaalina käytetään eläinruumista. Keskeinen väitteeni on, että hyödyntämällä eläinruumiita teostensa raaka-aineena taiteilija nojaa ihmisten ja muiden eläinlajien välillä vallitsevaan kaksijakoiseen hierarkiaan ja näin myös osallistuu sen ylläpitämiseen, vaikka teos väittäisikin temaattisesti päinvastaista. Pääasiallisena aineistonani ovat kaksi Route Couturen kuvasarjaa, joissa turkisvaatteita esitellään mainoskuvamaisesti: Studiokuvia (2011), HAIR (2014) sekä ROAD KILLS (2012). Näitä tutkin lähiluennalla. Vertauskohtana analysoin Mario Testinon Guccille ottamia mainoskuvia vuodelta 1996. Lisäksi käytän kollektiivin laatimaa manifestinomaista ”Route Couture Statementia”, jota vasten olen lähtenyt kysymään omia kysymyksiäni. Tutkimuskirjallisuuteni käsittää sekä posthumanistista että sukupuolen- ja muodintutkimuksen piiriin kuuluvaa kirjallisuutta. Ekofeministinen teoria nousee keskeiseen asemaan tutkielmassa. Olen jäsentänyt tutkielman rakenteen neljään osioon. Ensin kartoitan laajemmin ihmisen eläinsuhteesta tehtyä tutkimusta etenkin posthumanistisessa diskurssissa, ja sivuan myös suomalaista eläinoikeuskeskustelua, jonka jatkumoksi Route Couture asettuu. Seuraavaksi avaan turkisten kulttuurihistoriaa, ja niiden muuttumista vallan ja seksuaalisen voiman symboleiksi. Tätä taustaa vasten analysoin Route Couturen kuvasarjoja turkisasuista. Lopuksi pohdin eläinruumiin käyttämistä ja sen tuomia merkityksiä teoksissa yleisemmällä tasolla. Route Couture kommentoi tämän hetken eläinoikeuskeskustelua ja posthumanistisen tutkimuksen piirissä vallalla olevaa eläinkysymystä ristiriitaisesti. Toisaalta eläinruumiiden käyttö toistaa sellaista ihmiskeskeistä, dualistista maailmankuvaa, joka mahdollistaa eläinten ja ympäristön laajan hyväksikäytön ja tuhoamisen. Voi myös ajatella, että etäännyttämisen sijaan eläinruumiin käyttäminen näkyvänä elementtinä pakottaa meidät huomioimaan sen yksilöllisyyden.
-
(2015)Tutkielmassa käsittelen vuodesta 2009 toimineen suomalaisen taidekollektiivi Route Couturen valmistamia turkisvaatteita eläinkysymyksen kannalta. Route Couturen muodostavat taiteilijat Leena Pukki, Lari Lätti, Karoliina Paappa ja Stina Riikonen. Tuotanto koostuu turkismallistoista, jotka on valmistettu teiden varsilta löytyneistä eläinten raadoista. Näitä ”raatoturkiksia” voi ajatella perinteisen turkismuodin haastavana vaihtoehtomuotina, tai seläinoikeuskysymyksiin viittaavana taiteena. Tutkimuskysymykseni on, millaista eläinsuhdetta Route Couturen vaihtoehtoturkikset loppujen lopuksi ilmentävät,ja millaisia merkityksiä teokseen syntyy, kun sen materiaalina käytetään eläinruumista. Keskeinen väitteeni on, ettähyödyntämällä eläinruumiita teostensa raaka-aineena taiteilija nojaa ihmisten ja muiden eläinlajien välillä vallitsevaan kaksijakoiseen hierarkiaan ja näin myös osallistuu sen ylläpitämiseen, vaikka teos väittäisikintemaattisesti päinvastaista. Pääasiallisena aineistonani ovat kaksi Route Couturen kuvasarjaa, joissa turkisvaatteita esitelläänmainoskuvamaisesti: Studiokuvia (2011), HAIR (2014) sekä ROAD KILLS (2012). Näitä tutkin lähiluennalla. Vertauskohtana analysoin Mario Testinon Guccille ottamia mainoskuvia vuodelta 1996. Lisäksi käytän kollektiivin laatimaa manifestinomaista ”Route Couture Statementia”, jota vasten olen lähtenyt kysymään omia kysymyksiäni. Tutkimuskirjallisuuteni käsittää sekä posthumanistista että sukupuolen- ja muodintutkimuksen piiriin kuuluvaa kirjallisuutta. Ekofeministinen teoria nousee keskeiseen asemaan tutkielmassa. Olen jäsentänyt tutkielman rakenteen neljään osioon. Ensin kartoitan laajemmin ihmisen eläinsuhteesta tehtyä tutkimusta etenkin posthumanistisessa diskurssissa, ja sivuan myös suomalaista eläinoikeuskeskustelua, jonka jatkumoksi Route Couture asettuu. Seuraavaksi avaan turkisten kulttuurihistoriaa, ja niiden muuttumista vallan ja seksuaalisen voiman symboleiksi. Tätä taustaa vasten analysoin Route Couturen kuvasarjoja turkisasuista. Lopuksi pohdin eläinruumiin käyttämistä ja sen tuomia merkityksiä teoksissa yleisemmällä tasolla. Route Couture kommentoi tämän hetken eläinoikeuskeskustelua ja posthumanistisen tutkimuksen piirissä vallalla olevaa eläinkysymystä ristiriitaisesti. Toisaalta eläinruumiiden käyttö toistaa sellaista ihmiskeskeistä, dualistista maailmankuvaa, joka mahdollistaa eläinten ja ympäristön laajan hyväksikäytön ja tuhoamisen. Voi myös ajatella, että etäännyttämisen sijaan eläinruumiin käyttäminen näkyvänä elementtinä pakottaa meidät huomioimaan sen yksilöllisyyden.
-
(2022)Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa alakoulun ympäristöopin oppikirjojen eläinkuvan rakentumiseen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksessa selvitettiin lisäksi sitä, millä tavoin eläineettisiä näkökulmia pyritään ottamaan huomioon osana ympäristöopin oppikirjoja. Tutkimustehtävään vaikutti ensisijaisesti modernin eläintuotannon ja sen eettisten ongelmien vähäinen näyttäytyvyys alakoulun opetuksen sisällöissä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui posthumanistisesta ajattelusta sekä eläinetiikkaa ja ekologista kasvatusta käsittelevistä teksteistä ja tutkimuksista. Oppikirjojen eläinkuvaa ja eläineettisiä painotuksia tarkasteltiin myös suhteessa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin. Kandidaatintutkielmani tutkimustavaksi valikoitui laadullinen eli kvalitatiivinen haastattelututkimus. Tutkimukseen osallistui kaksi ympäristöopin oppikirjojen eri kirjoittajatyöryhmiin kuulunutta henkilöä, ja aineisto kerättiin kahden erillisen teemahaastattelun avulla. Aineiston analyysi toteutettiin teemoittelun menetelmiä hyödyntäen. Ympäristöopin oppikirjojen eläinkuvan rakentumiseen vaikuttaa tutkimuksen perusteella oppikirjoissa esiintyvän tiedon tuottajat ja heidän autonomiansa, oppikirjojen tiedollisten sisältöjen alkuperä ja arvoperusteiset painotukset, eri eläinlajien arvottaminen sekä oppikirjailijoiden henkilökohtaiset eläineettiset näkökulmat. Tutkimuksen tulosten mukaan eläineettisiä näkökulmia ei kovinkaan kattavasti pyritä ottamaan huomioon alakoulun ympäristöopin oppikirjoissa.
-
(2021)Transhumanismi on filosofinen ajatussuuntaus, joka pyrkii edistämään ihmisten teknologista ja lääketieteellistä parantelua. Transhumanistisen ajattelun mukaan ihmisyyden ei tarvitse perustua staattiselle ihmiskäsitykselle, vaan ihmiskunta voi parantelun avulla edetä kohti potentiaaliaan eli postihmisyyttä. Postihminen on teknologisen parantelun ansiosta esimerkiksi kyvykkäämpi, pitkäikäisempi ja älykkäämpi kuin nykyihminen. Transhumanismiiin liittyy syviä pelkoja ja uhkakuvia. Esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama on kutsunut transhumanismia ”maailman vaarallisimmaksi ideaksi”, sillä humanistisen ihmiskuvan menetys uhkaa länsimaisen demokratian perustaa. Historijoitsija Yuval Noah Hararin mukaan postihmisyyteen siirtyminen uhkaa jakaa ihmiskunnan biologisiin kasteihin, jolloin globaali epätasa-arvo lisääntyy. Tarkastelin maisterintutkielmassani, millaisia eettisiä käsityksiä transhumanististen ajattelijoiden kirjoittamaan transhumanistiseen julistukseen sisältyy. Analysoin julistuksessa käytettyjä argumentteja ja käsitteitä. Käytin apunani Jaana Hallamaan Yhdessä toimimisen etiikassa (2017) esiteltyä yhteistoiminnan etiikan käsitteistöä. Oletukseni ennen tutkimukseen ryhtymistä oli, että transhumanistisen tulevaisuuden vision ja siihen liittyvän arvopuheen välillä olisi jonkinlainen jännite. Tutkimukseni perusteella transhumanismi välittää myös humanistisesta taustastaan, ja ihmisarvon turvaaminen on transhumanistisen julistuksen keskeinen tavoite. Julistus kuitenkin sisältää epäjohdonmukaisuuksia liittyen esimerkiksi siihen, miten julistuksessa esitettyjen periaatteiden valossa vapaus kieltäytyä parantelusta säilytetään.
-
(2021)Transhumanismi on filosofinen ajatussuuntaus, joka pyrkii edistämään ihmisten teknologista ja lääketieteellistä parantelua. Transhumanistisen ajattelun mukaan ihmisyyden ei tarvitse perustua staattiselle ihmiskäsitykselle, vaan ihmiskunta voi parantelun avulla edetä kohti potentiaaliaan eli postihmisyyttä. Postihminen on teknologisen parantelun ansiosta esimerkiksi kyvykkäämpi, pitkäikäisempi ja älykkäämpi kuin nykyihminen. Transhumanismiiin liittyy syviä pelkoja ja uhkakuvia. Esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama on kutsunut transhumanismia ”maailman vaarallisimmaksi ideaksi”, sillä humanistisen ihmiskuvan menetys uhkaa länsimaisen demokratian perustaa. Historijoitsija Yuval Noah Hararin mukaan postihmisyyteen siirtyminen uhkaa jakaa ihmiskunnan biologisiin kasteihin, jolloin globaali epätasa-arvo lisääntyy. Tarkastelin maisterintutkielmassani, millaisia eettisiä käsityksiä transhumanististen ajattelijoiden kirjoittamaan transhumanistiseen julistukseen sisältyy. Analysoin julistuksessa käytettyjä argumentteja ja käsitteitä. Käytin apunani Jaana Hallamaan Yhdessä toimimisen etiikassa (2017) esiteltyä yhteistoiminnan etiikan käsitteistöä. Oletukseni ennen tutkimukseen ryhtymistä oli, että transhumanistisen tulevaisuuden vision ja siihen liittyvän arvopuheen välillä olisi jonkinlainen jännite. Tutkimukseni perusteella transhumanismi välittää myös humanistisesta taustastaan, ja ihmisarvon turvaaminen on transhumanistisen julistuksen keskeinen tavoite. Julistus kuitenkin sisältää epäjohdonmukaisuuksia liittyen esimerkiksi siihen, miten julistuksessa esitettyjen periaatteiden valossa vapaus kieltäytyä parantelusta säilytetään.
-
Koiraa sommittelemassa : Koira, ihminen ja koiravaate osana neuvottelua lajien välisistä suhteista (2017)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja koiran toimijuutta koiriin liittyvän kulutuskulttuurin kontekstissa. Tutkielmani aineiston muodostavat lemmikkieläintarvikeketju Mustin ja Mirrin sekä vaatemerkki Urban Suburban Apparelin koirille ja ihmisille suunnatut vaatteet ja niiden markkinointiin liittyvät mainoskuvat ja -tekstit. Tutkielmani tavoitteena on tehdä näkyväksi sitä, miten ihminen ymmärtää koiraa kulttuurisesti ja käsitteellistää koiraa osana kulttuuria. Toisaalta haastan tutkielmassani ihmisen ja eläimen, luonnon ja kulttuurin sekä subjektin ja objektin välillä länsimaisessa ajattelussa vallitsevia dualismeja ja niihin liittyviä näkemyksiä ihmisestä ja muista lajeista suhteessa toisiinsa ja muuhun maailmaan. Teoreettisilta lähtökohdiltaan tutkielmani paikantuu osaksi posthumanistista ja queer-teoreettista tutkimusperinnettä, joita yhdistää tässäkin tutkielmassa esiintyvä essentialismin ja lukkoon lyötyjen määritelmien kritiikki sekä eettinen ja poliittinen lataus. Käsitteellistän tutkielmassani koiraa ja koira-ihmis-suhteita sommitelmina yhdistelemällä aineistooni liittyviä erilaatuisia elementtejä materiaalis-semioottisella tasolla luontokulttuureissa rakentuviksi posthumanistisiksi ihmis-ei-ihmis-pastpresent-sommitelmiksi Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin sekä Jane Bennettin ja Donna Harawayn teorioiden innoittamana. Sommitelmien avulla pyrin kiinnittämään huomiota koiriin liittyvän kulutustoiminnan moniulotteisuuteen; koirien, ihmisten ja ei-inhimillisen materian yhteenkietoutuneisuuteen ja koiran toimijuuteen. Tuon sommitelmien avulla esiin sitä, miten ymmärrykset koirista ja ihmisistä rakentuvat tarkastelemani kulutuskulttuurin kontekstissa suhteessa toisiinsa sekä tarkastelemieni yritysten tuotteisiin ja kuvastoon ja sitä, miten tuotettu koirakuva on yhteydessä koirien ja koirien ihmisten kohteluun, asemaan ja oloihin osallistuen vuorovaikutteisesti myös itse olentojen tuottamiseen kuvien ja tekstien takana. Tarkastelemillani sommitelmilla on toimijuutta ja ne ottavat samanaikaisesti osaa sekä normien vahvistamiseen että purkamiseen – kategorisoituvien erojen ylläpitämiseen ja niiden rajoista neuvottelemiseen. Lähestymällä koiraa ja koira-ihmis-suhteita sommitelmina avautuu tutkielmassani mahdollisuus poistaa ihminen analyysin keskiöstä ja havaita myös ei-ihmiseläinten toimijuus näennäisesti puhtaan ihmislähtöisessä toiminnassa. Metodologisesti tutkielmani tarjoaa näin mahdollisuuden tarkastella ihmistä yhtenä toimijana muiden joukossa ja ajatella lajien välisiä suhteita, ihmisyyttä ja ihmisen paikkaa maailmassa tavalla, joka haastaa ajatusta ihmisen kaikkivoipaisuudesta ja ylivertaisuudesta suhteessa muuhun olevaan.
-
Koiraa sommittelemassa. Koira, ihminen ja koiravaate osana neuvottelua lajien välisistä suhteista. (2017)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja koiran toimijuutta koiriin liittyvän kulutuskulttuurin kontekstissa. Tutkielmani aineiston muodostavat lemmikkieläintarvikeketju Mustin ja Mirrin sekä vaatemerkki Urban Suburban Apparelin koirille ja ihmisille suunnatut vaatteet ja niiden markkinointiin liittyvät mainoskuvat ja -tekstit. Tutkielmani tavoitteena on tehdä näkyväksi sitä, miten ihminen ymmärtää koiraa kulttuurisesti ja käsitteellistää koiraa osana kulttuuria. Toisaalta haastan tutkielmassani ihmisen ja eläimen, luonnon ja kulttuurin sekä subjektin ja objektin välillä länsimaisessa ajattelussa vallitsevia dualismeja ja niihin liittyviä näkemyksiä ihmisestä ja muista lajeista suhteessa toisiinsa ja muuhun maailmaan. Teoreettisilta lähtökohdiltaan tutkielmani paikantuu osaksi posthumanistista ja queer-teoreettista tutkimusperinnettä, joita yhdistää tässäkin tutkielmassa esiintyvä essentialismin ja lukkoon lyötyjen määritelmien kritiikki sekä eettinen ja poliittinen lataus. Käsitteellistän tutkielmassani koiraa ja koira-ihmis-suhteita sommitelmina yhdistelemällä aineistooni liittyviä erilaatuisia elementtejä materiaalis-semioottisella tasolla luontokulttuureissa rakentuviksi posthumanistisiksi ihmis-ei-ihmis-pastpresent-sommitelmiksi Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin sekä Jane Bennettin ja Donna Harawayn teorioiden innoittamana. Sommitelmien avulla pyrin kiinnittämään huomiota koiriin liittyvän kulutustoiminnan moniulotteisuuteen; koirien, ihmisten ja ei-inhimillisen materian yhteenkietoutuneisuuteen ja koiran toimijuuteen. Tuon sommitelmien avulla esiin sitä, miten ymmärrykset koirista ja ihmisistä rakentuvat tarkastelemani kulutuskulttuurin kontekstissa suhteessa toisiinsa sekä tarkastelemieni yritysten tuotteisiin ja kuvastoon ja sitä, miten tuotettu koirakuva on yhteydessä koirien ja koirien ihmisten kohteluun, asemaan ja oloihin osallistuen vuorovaikutteisesti myös itse olentojen tuottamiseen kuvien ja tekstien takana. Tarkastelemillani sommitelmilla on toimijuutta ja ne ottavat samanaikaisesti osaa sekä normien vahvistamiseen että purkamiseen – kategorisoituvien erojen ylläpitämiseen ja niiden rajoista neuvottelemiseen. Lähestymällä koiraa ja koira-ihmis-suhteita sommitelmina avautuu tutkielmassani mahdollisuus poistaa ihminen analyysin keskiöstä ja havaita myös ei-ihmiseläinten toimijuus näennäisesti puhtaan ihmislähtöisessä toiminnassa. Metodologisesti tutkielmani tarjoaa näin mahdollisuuden tarkastella ihmistä yhtenä toimijana muiden joukossa ja ajatella lajien välisiä suhteita, ihmisyyttä ja ihmisen paikkaa maailmassa tavalla, joka haastaa ajatusta ihmisen kaikkivoipaisuudesta ja ylivertaisuudesta suhteessa muuhun olevaan.
-
(2016)Tutkielmani käsittelee teknologisen kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan, kehoon ja identiteettiin Oshii Mamorun elokuvissa. Tutkin nähdäänkö teknologinen kehitys kaikissa elokuvissa niin ambivalenttina kuin japanilaisen elokuvan tutkijat ovat aiemmin väittäneet, vai liittyykö siihen selviä uhkia tai mahdollisuuksia. Teoriapohja teknologian suhteen rakentuu Donna Harawayn feministiselle kyborgiteorialle sekä post- ja transhumanistisille teorioille. Donna Harawayn mukaan teknologisella kehityksellä on potentiaalia tehdä eri ihmisryhmistä tasa-arvoisempia ja vapauttaa historiallisesti syrjityt ryhmät menneisyyden kahleista. Tähän liittyen myös identiteettikäsitys olisi monimuotoisempi, muuttuva ja fragmentoitunut, kun se ei ole enää riippuvainen yksilön kehon asettamista rajoista. Tutkin elokuvaa sosiaalisena konstruktiona, joka paitsi heijastaa, myös rakentaa ympäröivää todellisuuttamme. Lähestymistapani on sisältöanalyyttinen, ei siis tekijäkeskeinen, huolimatta siitä, että olen käyttänyt vain yhden ohjaajan elokuvia aineistona tässä tutkielmassa. Tarkastelen elokuvien arvomaailmaa ja ideologioita lähiluvun ja Douglas Pyen hahmottelemien eri näkökulmien akseleiden avulla. Tämän jälkeen pohdin, esiintyykö niissä samoja piirteitä kuin edellä mainituissa teknologiaan ja identiteettiin liittyvissä teorioissa. Oshii Mamorun elokuvista olen valinnut aineistoon sen aiheen kannalta oleellisimmat elokuvat, eli sellaiset, jotka käsittelevät tavalla tai toisella teknologian kehitystä. Elokuvia on seitsemän, ja ne ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 1989 ja 2009 välillä. Tutkielman tulokset eivät ole yksiselitteiset. Teknologia elokuvien yhteiskunnassa ei itsessään ole uhka, vaan se nähdään osana kehityskulkua. Toisaalta jokaisessa elokuvassa siihen liittyy jonkinasteinen autonomian menetys tai väärinkäytön uhka. Teknologian kehittyessä yhä pidemmälle, näistäkin ongelmista on mahdollista päästä eroon, tosin näin käy vain yhdessä aineiston elokuvassa. Tasa-arvon ja identiteetin kehityksessä on havaittavissa piirteitä teoriaosuuden kyborgiteorioista, mutta elokuvissa ei ole edetty niin pitkälle tasa-arvon ja kehon rajoista vapautumisen suhteen kuin mitä olisin odottanut. Niissä on otettu askeleita tasa-arvoisemman maailman suuntaan, mutta historian taakka sekä yhteiskunnassa että yksilön kehon suhteen on edelleen läsnä, vaikkakin eri muodossa.
-
(2016)Tarkastelen tutkielmassani Leena Krohnin romaanin Hotel Sapiens (2013) ihmiskuvaa posthumanistisen filosofian valossa. Analysoin, minkälaiseksi olennoksi ihminen kuvataan ei-inhimillisiin olentoihin nähden: erottuuko ihminen jollakin tavalla orgaanisista ja synteettisistä kanssaeläjistään. Selvitän romaanin käsitystä siitä, mikä kuuluu ihmisyyteen sekä minkälaiseksi ihmislajin asema ja tulevaisuus kuvataan. Tutkimukseni on temaattinen ja käytän analyysini tukena useita eri posthumanistisia teorioita, etenkin Bruno Latourin ja Donna Harawayn ajatuksia Hotel Sapiens on kertomus tulevaisuudesta, jossa suuri osa maapallosta ja sen orgaanisista olioista on tuhoutunut. Ihmisen kerrotaan tehneen vääriä valintoja, minkä seurauksena ihmislajista on jäljellä vain pieni osa, joka elää Hotel Sapiens -nimisessä laitoksessa. Ihminen on passiivisessa sivustaseuraajan roolissa, kun taas keinoälyn edustajat huolehtivat ihmisistä ja tutkivat heitä aktiivisesta ja autonomisesta roolistaan käsin. Krohnin romaani on luettavissa satiirina. Se toimii eettisenä kannanottona reaalimaailman elämäntapaa ja siitä koituvia ympäristöongelmia kohtaan. Tutkimuksen teoreettisena taustana oleva posthumanismi on kriittinen ja eettinen katsantokanta ja projekti, joka velvoittaa hylkäämään ihmiskeskeisen maailmankuvan ja horjuttaa uskoa ihmisen kaikkivoipaisuuteen. Posthumanismissa kyseenalaistetaan ihmisen erityisasema niin filosofisesti, biologisesti kuin sosiaalisestikin. Posthumanistiset kysymykset liittyvät usein ihmisen asemaan muiden olioiden keskuudessa sekä ympäristöhuoleen. Hyödynnän Latourin ajatusta luonnon ja kulttuurin yhteenkietoutumisesta ja eri olioiden muodostamista verkostoista eli kollektiiveista, joissa oliot ovat toistensa vaikutuksen alaisina. Tutkimuksessani osoitan, kuinka posthumanistinen filosofia näkyy Hotel Sapiensissa monella eri tasolla. Kertomuksen aiheet ja teemat kiertyvät suurelta osin ihmisyyteen, ihmisen asemaan ja valintoihin, joilla vaikutetaan kaikkien maapallon olioiden tulevaisuuteen. Minäkertojien subjektiivinen ja rajoittunut näkökulma sekä henkilöiden erehdykset ja lyhytnäköinen toiminta korostavat posthumanistista käsitystä ihmisen rajallisuudesta. Ihminen näytetään kertomuksessa sivuroolissa, jossa ei ole juurikaan vaikutusmahdollisuuksia. Ihminen kuvataan osana kollektiivia: ihmislaji on riippuvainen muista olioista ja sen kohtalo on yhteydessä etenkin luonnon olioiden kohtaloihin. Romaanissa osoitetaan ihmisen samankaltaisuus muiden olioiden kanssa, joihin kertomuksessa luetaan kuuluvaksi niin keinoäly kuin eläimet ja kasvitkin. Kertomuksessa osoitetaan kunnioitusta kaikille elollisille olennoille ja painotetaan etenkin ihmisen ja muiden orgaanisten olentojen yhteyttä toisiinsa.
-
(2017)Selvitän tutkielmassani, miten 600–500-lukujen kreikkalainen runous käsittelee ja käsitteellistää toisenlajisia eläimiä, kun eläimen käsitettä meidän tuntemassamme merkityksessä ei kreikan kielessä vielä ole olemassa. Miten runoissa ryhmitellään eläviä olentoja, miltä runojen valossa näyttää ihmisen suhde toisenlajisiin eläimiin ja miten kielellinen ilmaisu runoissa tuottaa ja muokkaa ihmisen suhdetta toista lajia edustavaan olentoon? Aineistonani on kaikki 600–500-luvuilta säilynyt kreikankielinen runous; genreistä edustettuina ovat homeeriset hymnit, elegia- ja jambirunous sekä lyriikka. Laajan mutta fragmentaarisen aineiston jäsentämiseksi analyysi jakaantuu kahteen päälukuun, joista ensimmäisessä tarkastelen aineistoani sanaston ja käsitteiden tasolla, toisessa laajempien teemojen kautta. Käsitteitä koskevassa analyysiluvussa kartoitan ensin eläimiin, eläinlajeihin ja lajiryhmiin aineistossani viittaavia sanoja sekä sitä, missä rooleissa toisenlajiset eläimet runoissa toimivat. Tämän jälkeen tarkastelen villin ja kesyn kategorioita. Sitten käyn läpi jumaliin, kohtaloon ja ajankulkuun liittyvää eläinsanastoa sekä metaforia ja sanoja, jotka eri tavoin ylittävät ja läpäisevät lajienvälisiä rajoja. Lopuksi tutkin, millä tavoin sieluun ja mieleen liittyvät käsitteet kytkeytyvät aineistossani toisenlajisiin eläimiin. Teemajaotteluun perustuvan analyysiluvun aluksi jäljitän kuvauksia toisenlajisista eläimistä työläisinä, omaisuutena ja erilaisten hyödykkeiden ja raaka-aineiden lähteinä. Tämän jälkeen käyn ensin läpi metsästykseen liittyviä metaforia ja sen jälkeen tutkin tunnekuvauksia, jotka hyödyntävät toisenlajisia eläimiä metaforina tai suoraan liittävät tunteita toisenlajisiin eläimiin. Luvun lopuksi syvennyn kuvauksiin toisenlajisista eläimistä kommunikoivina ja mielellisinä olentoina. Työni kytkeytyy kriittiseen, posthumanistiseen eläintutkimukseen. Kehitän aineistoni analyysiin eläinsensitiivisen luennan metodin, jolla tarkoitan runojen antroposentrisestä tulkintaperinteestä poikkeavaa, runojen lukuisat toisenlajiset eläimet näkyviksi tekevää ja runojen syntyajankohdan kannalta anakronistisen eläimen käsitteen problematisoivaa lähilukua. Lähestyn runoja ennen kaikkea yhteisöllisenä perinteenä ja syntyajankohtansa kulttuurin ilmauksina, ja erityinen mielenkiintoni suuntautuu lajineutraaliin kieleen, sanoihin ja ilmaisuihin, jotka tuottavat ihmisen ja muiden eläinten välille pikemminkin samuutta ja yhteyksiä kuin eroja. Työni osoittaa, että dualistista jakoa 'ihmisen' ja 'eläimen' kategorioihin ei 600–500-lukujen kreikkalaisessa ajattelussa vielä ole. Sen sijaan runoissa kuvastuu tiivis lajienvälinen ja erilajisten yksilöiden kokemusmaailmaa hyödyntävä suhteiden verkko, jota lyyrinen minä tarkastelee yhtenä tuntevana ja mielellisenä olentona muiden joukossa.
-
(2017)Selvitän tutkielmassani, miten 600–500-lukujen kreikkalainen runous käsittelee ja käsitteellistää toisenlajisia eläimiä, kun eläimen käsitettä meidän tuntemassamme merkityksessä ei kreikan kielessä vielä ole olemassa. Miten runoissa ryhmitellään eläviä olentoja, miltä runojen valossa näyttää ihmisen suhde toisenlajisiin eläimiin ja miten kielellinen ilmaisu runoissa tuottaa ja muokkaa ihmisen suhdetta toista lajia edustavaan olentoon? Aineistonani on kaikki 600–500-luvuilta säilynyt kreikankielinen runous; genreistä edustettuina ovat homeeriset hymnit, elegia- ja jambirunous sekä lyriikka. Laajan mutta fragmentaarisen aineiston jäsentämiseksi analyysi jakaantuu kahteen päälukuun, joista ensimmäisessä tarkastelen aineistoani sanaston ja käsitteiden tasolla, toisessa laajempien teemojen kautta. Käsitteitä koskevassa analyysiluvussa kartoitan ensin eläimiin, eläinlajeihin ja lajiryhmiin aineistossani viittaavia sanoja sekä sitä, missä rooleissa toisenlajiset eläimet runoissa toimivat. Tämän jälkeen tarkastelen villin ja kesyn kategorioita. Sitten käyn läpi jumaliin, kohtaloon ja ajankulkuun liittyvää eläinsanastoa sekä metaforia ja sanoja, jotka eri tavoin ylittävät ja läpäisevät lajienvälisiä rajoja. Lopuksi tutkin, millä tavoin sieluun ja mieleen liittyvät käsitteet kytkeytyvät aineistossani toisenlajisiin eläimiin. Teemajaotteluun perustuvan analyysiluvun aluksi jäljitän kuvauksia toisenlajisista eläimistä työläisinä, omaisuutena ja erilaisten hyödykkeiden ja raaka-aineiden lähteinä. Tämän jälkeen käyn ensin läpi metsästykseen liittyviä metaforia ja sen jälkeen tutkin tunnekuvauksia, jotka hyödyntävät toisenlajisia eläimiä metaforina tai suoraan liittävät tunteita toisenlajisiin eläimiin. Luvun lopuksi syvennyn kuvauksiin toisenlajisista eläimistä kommunikoivina ja mielellisinä olentoina. Työni kytkeytyy kriittiseen, posthumanistiseen eläintutkimukseen. Kehitän aineistoni analyysiin eläinsensitiivisen luennan metodin, jolla tarkoitan runojen antroposentrisestä tulkintaperinteestä poikkeavaa, runojen lukuisat toisenlajiset eläimet näkyviksi tekevää ja runojen syntyajankohdan kannalta anakronistisen eläimen käsitteen problematisoivaa lähilukua. Lähestyn runoja ennen kaikkea yhteisöllisenä perinteenä ja syntyajankohtansa kulttuurin ilmauksina, ja erityinen mielenkiintoni suuntautuu lajineutraaliin kieleen, sanoihin ja ilmaisuihin, jotka tuottavat ihmisen ja muiden eläinten välille pikemminkin samuutta ja yhteyksiä kuin eroja. Työni osoittaa, että dualistista jakoa 'ihmisen' ja 'eläimen' kategorioihin ei 600–500-lukujen kreikkalaisessa ajattelussa vielä ole. Sen sijaan runoissa kuvastuu tiivis lajienvälinen ja erilajisten yksilöiden kokemusmaailmaa hyödyntävä suhteiden verkko, jota lyyrinen minä tarkastelee yhtenä tuntevana ja mielellisenä olentona muiden joukossa.
-
(2023)Tarkastelen maisterintutkielmassani Pauliina Haasjoen runokokoelmaa Promessa (2019). Tutkin, miten posthumanistinen subjektikäsitys rakentuu teoksessa puhujuuden ja teemojen kautta. Totean, että kokoelma kiinnittyy posthumanistiseen ajatusvirtaukseen, ja perustelen havaintojani uusmaterialismiin ja eläinfilosofiaan pohjaten. Hyödynnän Donna Harawayn luontokulttuurin käsitettä kuvaamaan sitä, miten kokoelman käsitys luonnosta sisältää niin ei-inhimillisen maailman aineen, eliöt ja prosessit kuin ihmisperäiset ympäristöt, kulttuurit ja niiden tuotteet, kuten kielen ja taiteen. Viittaan myös Antti Salmisen ja Tere Vadénin elon käsitteeseen, jolla kuvataan posthumanistista, subjektiajattelua haastavaa ymmärrystä elämästä. Analysoin kokoelman puhujia ja puhetilanteita runon puhetasojen sekä mimeettisen ja retorisen minän käsitteiden avulla. Puhujuuden analyysin avulla osoitan, miten subjektikokemus paikantuu Promessassa ennemmin ”tuntoisuuteen” eli todellisuuden kokemiseen jonkinlaisena, kuin tietoiseen, rationaaliseen mieleen. Ryhmittelen teoksen puhujat kahteen keskeiseen puhuja-asemaan. Näistä ensimmäistä, kehollista ja aistivaa puhujaa nimitän kokevaksi subjektiksi. Erotan tästä myös ei-inhimilliseksi määrittyvän vierasmaailmaisen subjektin. Toinen puhuja-asema kuvaa aiheitaan etäännytetysti ekosysteemien tai planeetan tasolta, sekä ilmentää eksplisiittisemmin teoksen eettisiä arvoja, minkä pohjalta nimitän sitä planetaariseksi subjektiksi. Lisäksi analysoin tämän puhuja-aseman ilmentämiä puhetilanteita Jonathan Cullerin käsitteeseen pohjaten kolmikantaisina eli lukijaa osallistavina. Yhteistä näille asemille on, että mimeettinen puhuja on usein häivytetty, mikä tukee teoksen posthumanistista subjektikäsitystä. Tulkintani mukaan Promessa haastaa modernia, luonnosta erotettua ja kielellisesti ymmärrettyä subjektia, mikä ilmenee teoksen aiheissa, puhujaratkaisuissa ja teemojen kehittelyssä. Teemojen hahmottamiseksi olen lisäksi analysoinut Promessan motiiveja ja intertekstuaalisia kytkentöjä. Promessan puhuja-asemista ja teemoista muodostuvaa subjektikäsitystä olen nimittänyt tulkinnassani maatuvaksi subjektiksi. Se kuvaa teoksen eettistä sanomaa, jossa korostuu inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän tasa-arvoisuus sekä toisaalta ihmisen vastuu aineellisen todellisuuden varjelemisesta.
-
(2023)Tarkastelen maisterintutkielmassani Pauliina Haasjoen runokokoelmaa Promessa (2019). Tutkin, miten posthumanistinen subjektikäsitys rakentuu teoksessa puhujuuden ja teemojen kautta. Totean, että kokoelma kiinnittyy posthumanistiseen ajatusvirtaukseen, ja perustelen havaintojani uusmaterialismiin ja eläinfilosofiaan pohjaten. Hyödynnän Donna Harawayn luontokulttuurin käsitettä kuvaamaan sitä, miten kokoelman käsitys luonnosta sisältää niin ei-inhimillisen maailman aineen, eliöt ja prosessit kuin ihmisperäiset ympäristöt, kulttuurit ja niiden tuotteet, kuten kielen ja taiteen. Viittaan myös Antti Salmisen ja Tere Vadénin elon käsitteeseen, jolla kuvataan posthumanistista, subjektiajattelua haastavaa ymmärrystä elämästä. Analysoin kokoelman puhujia ja puhetilanteita runon puhetasojen sekä mimeettisen ja retorisen minän käsitteiden avulla. Puhujuuden analyysin avulla osoitan, miten subjektikokemus paikantuu Promessassa ennemmin ”tuntoisuuteen” eli todellisuuden kokemiseen jonkinlaisena, kuin tietoiseen, rationaaliseen mieleen. Ryhmittelen teoksen puhujat kahteen keskeiseen puhuja-asemaan. Näistä ensimmäistä, kehollista ja aistivaa puhujaa nimitän kokevaksi subjektiksi. Erotan tästä myös ei-inhimilliseksi määrittyvän vierasmaailmaisen subjektin. Toinen puhuja-asema kuvaa aiheitaan etäännytetysti ekosysteemien tai planeetan tasolta, sekä ilmentää eksplisiittisemmin teoksen eettisiä arvoja, minkä pohjalta nimitän sitä planetaariseksi subjektiksi. Lisäksi analysoin tämän puhuja-aseman ilmentämiä puhetilanteita Jonathan Cullerin käsitteeseen pohjaten kolmikantaisina eli lukijaa osallistavina. Yhteistä näille asemille on, että mimeettinen puhuja on usein häivytetty, mikä tukee teoksen posthumanistista subjektikäsitystä. Tulkintani mukaan Promessa haastaa modernia, luonnosta erotettua ja kielellisesti ymmärrettyä subjektia, mikä ilmenee teoksen aiheissa, puhujaratkaisuissa ja teemojen kehittelyssä. Teemojen hahmottamiseksi olen lisäksi analysoinut Promessan motiiveja ja intertekstuaalisia kytkentöjä. Promessan puhuja-asemista ja teemoista muodostuvaa subjektikäsitystä olen nimittänyt tulkinnassani maatuvaksi subjektiksi. Se kuvaa teoksen eettistä sanomaa, jossa korostuu inhimillisen ja ei-inhimillisen elämän tasa-arvoisuus sekä toisaalta ihmisen vastuu aineellisen todellisuuden varjelemisesta.
-
(2019)Pro gradu -työni käsittelee inhimillisyyden rakentumista ja sen vastakohtia Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Tutkimukseni on jatkoa niin Ennen päivänlaskua ei voi kuin muusta kotimaisesta kirjallisuudesta tehdylle ekokriittiselle ja posthumanistiselle tutkimukselle. Hyödynnän tutkimuksessani myös eläinfilosofian ajattelumalleja. Käytän hyödykseni niin suomalaista kuin ulkomaistakin tutkimusta. Metodeinani ovat narratiivinen analyysi, dialogin ja sisäisen puheen tutkiminen sekä intertekstuaalisuuden vaikutukset. 2010-luvulla ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista on keskusteltu paljon niin mediassa kuin tutkijoidenkin piirissä. Yksi keskeinen osa keskustelua on ollut ihmisen rooli suhteessa eläimiin sekä erilaiset teoriat kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka uhkaa sekä eri eläinlajeja että ihmistä. Ekokriittinen ja posthumanistinen tutkimus vievät keskustelua eteenpäin. Kirjallisuudella on suuri merkitys siihen, miten hahmotamme muita eläimiä ja niiden roolia. Siksi näen tärkeäksi tutkia inhimillisyyden ja eläimellisyyden rakentumista kirjallisuudessa. Tutkimuksessani osoitan, millä keinoin romaanissa esiintyvää peikkoa toisaalta eläimellistetään, toisaalta inhimillistetään romaanin edetessä. Toisaalta pohdin, säilyttävätkö ihmiset oman inhimillisyytensä vai onko myös heissä havaittavissa eläimellisiä piirteitä. Haluan tietää, tarvitsevatko ihmiset muita olentoja määrittämään itseään ja miten ihmisen ja ei-ihmisen välinen rinnakkaiselo onnistuu. Tutkielmassani osoitan, kuinka peikon ja ihmisen välille luodaan erilaisia vastakohtaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä inhimillisyyden määrittelyyn. Vastakohtaisuuksia syntyy esimerkiksi narratiivien avulla. Rakentamalla kielellistä kuvaa eläimistä luomme niistä ennakko-oletuksia, joiden mukaan kohtelemme niitä. Ennen päivänlaskua ei voi kuitenkin osoittaa, että tutustumalla eläimeen ja oppimalla tuntemaan sen opimme myös itsestämme ja omista haluistamme. Ihminen rakentaa eroavaisuutta myös käyttämällä valtaa eläimiin ja asettamalla itsensä niiden yläpuolelle. Ihmisen ja ei-ihmisen eli esimerkiksi eläimen pakonomainen erottaminen toisistaan ei siis ole välttämätöntä. Haluan osoittaa, että ihminen luo tietoisesti kuvaa eläimistä eläiminä ja itsestään inhimillisenä. Haluamme tietoisesti laittaa eläimet lokeroihin ja pitää ne. Yhteinen elämä maapallolla vaatii kuitenkin sitä, että ihminen hyväksyy itsensä yhtenä olentona muiden joukossa eikä automaattisesti pidä itseään ylivertaisina muihin olentoihin nähden.
Now showing items 1-20 of 28