Browsing by Subject "postkolonialismi"

Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa Jakaranda-musiikkiryhmän esitystä afrikkalaisuudesta musiikissaan ja esiintymistoiminnassaan. Jakarandan on vuonna 1985 perustanut suomalainen gospel-artisti ja lauluntekijä Pekka Simojoki. Simojoki on eräs suomenkielisen gospel-musiikin tunnetuimmista ja tuotteliaimmista lauluntekijöistä ja esiintyjistä. Jakaranda-musiikkiryhmän syntyminen sijoittuu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä 1970- ja 1980-luvuilla tapahtuneeseen uudistumisaaltoon, jonka seurauksena hengellinen rytmimusiikki ja Suomi-gospelia esittävät kokoonpanot saivat yhä enemmän esiintymismahdollisuuksia seurakuntien toiminnassa ja musiikkielämässä. Samaan aikaa Euroopassa ja myös Suomessa oli käynnissä maailmanmusiikkiaalto, jolla myös oli vaikutusta Jakarandan syntymiseen ja toiminnan kehittymiseen. Tutkielmani on monimenetelmäinen ja -aineistoinen. Tutkielma sisältää kartoitusta eteläisen Afrikan laulumusiikista ja kirkkokuorojen ja seurakuntaelämän musiikista. Tutkielmaani varten olen haastatellut yhdeksää henkilöä: Simojokea, vuodesta 1990 lähtien Jakarandaa johtanutta Pekka Nymania, kuutta Jakarandassa eri aikoina mukana ollutta tai yhä olevaa laulajaa ja muusikkoa sekä tanssinopettaja Minna Määttää. Haastattelut olen toteuttanut kevään 2015 aikana. Haastatteluaineisto on verraten laaja, sillä asiatarkkuudella litteroitua haastattelutekstiä on yhteensä 73 sivua. Aineistona käytän myös muistiinpanojani ja reflektointia, yhtä partituuria sekä lyhyen kysymyslomakkeen tuottamaa tietoa yleisön kokemuksista esityksen niin sanotuista afrikkalaisista piirteistä. Teoriataustana käytän esitystutkimuksen, postkolonialistisen musiikintutkimuksen ja musiikkianalyysin menetelmiä. Tutkielmassani esittelen pääpiirteittäin Jakaranda-musiikkiryhmän vaiheet 35 vuoden ajalta sekä musiikkiryhmän ohjelmiston, joka sisältää sekä nykylauluntekijöiden suomenkielisiä hengellisiä kappaleita sekä traditionaalisia tai Afrikassa asuvien lauluntekijöiden kappaleita eri afrikkalaisista musiikkikulttuureista ja -tyyleistä. Afrikasta peräisin olevat laulut ovat Namibiasta, Botswanasta, Etelä-Afrikasta, Angolasta, Zimbabwesta, Sambiasta ja Tansaniasta. Traditionaalisten laulujen esityskielinä ovat muun muassa oshindonga, kwanyama, setswana, sesotho, shona, zulu, xhosa ja swahili. Musiikkiryhmä esittää kappaleita sekä soitinyhtyeen kanssa, a cappella että laulajat ja lyömäsoittajat yhdessä. Tutkielmassani kuvailen ja analysoin Jakarandan esityksissään käyttämää liikekieltä, tansseja ja esiintymisasuja. Lisäksi analysoin laulajien keinoja ilmentää lauluäänellään ja muulla äänenkäytöllään mielikuviaan ”afrikkalaisesta musiikista”. Analysoin myös soitinten käyttöä ja sovituksellisia ratkaisuja musiikkiryhmän esiintymisissä. Tutkielma sisältää kokoamani listan Jakarandan ohjelmiston noin 200 laulusta. Tutkimustuloksena arvioin, että Jakaranda ilmentää esiintymisissään afrikkalaisuutta yhdistelemällä eri kulttuureista ja musiikeista lainattuja piirteitä ja muodostamalla niistä esityksellisen ja musiikillisen hybridin. Pääpiirteissään hybridi koostuu eteläisen Afrikan traditionaalisista lauluista ja suomalaisista gospel-kappaleista, länsiafrikkalaisesta tanssiperinteestä, djembe-, conga- ja ngoma-rumpujen soitosta, populaarimusiikin soittimista ja eri soittotyyleistä, eri Afrikan maista hankituista kankaista valmistetuista esiintymisasuista ja äänenkäytöllisesti ligoloinnista sekä kappaleesta riippuen sopraanojen ja alttojen suorasta, eteen sijoitetusta ja nasaalia tai twangia hyödyntävästä lauluäänestä ja tenorien ja bassojen pehmeämmästä rintarekisterin lauluäänestä. Jakarandan tavoitteena ei kuitenkaan ole esiintymisessään leikkiä ”afrikkalaisuutta”, vaan tavoitteena on musiikillisesti kiinnostava ja relevantti kokonaisuus ja konserttielämys.

Intiassa sitkeästi pintansa pitävä kastiperustainen syrjintä vaikuttaa yhä miljoonien ihmisten elämään. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat kastilaitoksen ja intialaisen yhteiskunnan alimmalla tasolla olevat dalitit. Kastisyrjintä on aina kohdannut monimuotoista vastarintaa. 1920- ja 1930-lukujen Intiaan sijoittuva pro gradu -tutkielma palaa dalitien ihmisoikeusliikkeen alkulähteille. Tutkielmassa käsitellään dalit-liikkeen ideologisen ja symbolisen isän Bhimrao Ramji Ambedkarin (1891–1956) ajattelua ja poliittista toimintaa. Siinä selvitetään Ambedkarin näkemyksiä kastilaitoksesta, hänen keinojaan vastata dalitien kokemaan syrjintään ja hänen suhdettaan brittiläiseen siirtomaavaltaan. Toiseksi tutkielmassa analysoidaan Ambedkarin ja hänen huomattavimman poliittisen vastustajansa, maailman kenties tunnetuimman intialaisen, Mohandas ”Mahatma” Gandhin (1869–1948) välistä kamppailua. Tutkielma keskittyy erityisesti selvittämään Ambedkarin ja Gandhin välirikkoon johtaneita syitä sekä heidän eroavia näkemyksiään kastista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta. Britannian kolonialistisen koneiston läpitunkeva ja ristiriitainen asema itsenäisyyttä edeltävässä Intiassa on kiistämätön. Tutkielman historiallisena kontekstina ja rinnakkaisena narratiivina on Intian kehityskulku brittiläisen siirtomaavallan alaisuudesta kohti itsenäisyyttä. Tutkielma valaisee siirtomaahallinnon keskeistä toimijuutta kasti- ja vähemmistöpolitiikassa. Teoreettisen viitekehyksen tutkimukselle tarjoaa postkolonialistinen tutkimussuuntaus. Osana kriittistä teoriaa postkolonialistinen historiantutkimus tutkii eurooppalaisen siirtomaavallan moninaisia ja ristiriitaisia vaikutuksia entisissä siirtomaissa ja siirtomaavalloissa. Postkolonialistinen tutkimus analysoi ja kyseenalaistaa kolonialismin taustalla olevia arvoja ja pyrkii käsittelemään erityisesti kolonialismin marginalisoimia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Tutkielman lähdeaineiston ytimen muodostavat Ambedkarin tärkeimmät kastilaitosta, kastin politiikkaa ja Gandhia käsittelevät kirjoitukset. Gandhin osalta lähteenä käytetään hänen tunnetuinta poliittista tekstiään Hind Swaraj (1909) sekä täydentävin osin hänen muita kirjoituksiaan. Tutkielman kolmanneksi ääneksi nousevan Intian kansallisen kongressipuolueen voimahahmon ja itsenäisen Intian ensimmäisen pääministerin Jawaharlal Nehrun ajatuksia kartoitetaan hänen omaelämäkerrastaan Toward Freedom: The Autobiography of Jawaharlal Nehru (1942). Tuloksena havaitaan, että Ambedkarin ja Gandhin näkemykset dalitien aseman parantamisesta poikkeavat toisistaan merkittävästi. Itsenäisyysliikkeen johtohahmoksi nouseva Gandhi rakentaa swarajin eli itsehallinnon tavoitteensa intialaisesta hengellisestä traditiosta nousevan vapauskäsityksen perustalle. Gandhilainen vapaus ei tarjoa vapautta daliteille. Kastisyrjinnässä yhdistyvät rituaalinen, sosiaalinen ja taloudellinen sorto. Ambedkarille kastilaitos ja hindulaisuus ovat erottamattomia, eivätkä ne ole sovitettavissa yhteen oikeudenmukaisen yhteiskunnan kanssa. Ambedkar hyödyntää siirtomaahallinnon poliittisia ja lainsäädännöllisiä rakenteita ajaessaan alistetulle vähemmistölle edustuksellista sijaa. Siirtomaahallinnon instituutiot ovatkin sekä vastarinnan kohteita että reittejä kohti oikeudenmukaisuutta uskonnollisesti ja poliittisesti monimuotoisella kentällä.

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella appropriaation eli omimisen ilmiötä visuaalisessa taiteessa. Appropriaatio jakautuu käsitteellisesti kahteen eri tyyppiin, taiteelliseen appropriaatioon ja kulttuuriseen appropriaatioon. Taiteellinen appropriaatio on tyypillinen postmodernin taiteen strategia, jossa taiteilija käyttää joko jo olemassa olevaa taideteosta tai laajemman kulttuurin piiristä poimittua esinettä, kuvaa tai symbolia uuden teoksen materiaalina. Kulttuurinen appropriaatio puolestaan viittaa ilmiöön, jossa valtakulttuurin edusta omii aineellista tai aineetonta materiaalia vähemmistökulttuurilta. Lähestyn appropriaation tematiikkaa kolmivaiheisesti. Suoritan ensin käsitteellisen analyysin, jossa määrittelen taiteellisen appropriaation käsitteen tukeutuen Rikard Ekholmin väitöstyöhön ja kulttuurisen appropriaation James O. Youngin määritelmän pohjalta. Käsitteellisen ympäristön selventämiseksi tarkastelen myös appropriaation ilmiöön liittyviä rinnakkaisia termejä (pastissi, parafraasi, intertekstuaalisuus, sitaatti sekä väärennös). Terminologisen selvitystyön jälkeen teen historiallisen katsauksen erikseen kulttuurisen appropriaation ja taiteellisen appropriaation tiimoilta, sillä nämä kaksi ilmiötä kehittyvät suhteellisen erilaisissa historiallisissa konteksteissa. Kulttuurisen appropriaation historia ja erityisesti ilmiön problematisointi liittyvät postkolonialismiin ja alitettujen vähemmistöjen itsenäistymiseen, kun taiteellinen appropriaatio puolestaan kehittyy taidemaailman sisällä erilaisista tekijyyttä ja alkuperäisyyttä kyseenalaistavista taiteellisista liikehdinnöistä. Kulttuurisen appropriaation historian hahmottamisessa tukeudun postkolonialistiseen teoriaan ja eritoten Edward Saidin teoksiin. Taiteellisen appropriaation historia rakentuu esimerkkitaiteilijoiden (mm. Duchamp, Warhol, Sturtevant, Levine ja Koons) työskentelyn esittelyn ja syy-seurassuhteiden hahmottamisen kautta. Päätän tutkielman kahteen tapaustutkimukseen, joiden tarkoituksena on tarkastella appropriaation kahta tyyppiä käytännössä ja erityisesti suomalaisen nykytaiteen saralla. Taiteellista appropriaatiota edustaa Ismo Kajanderin työskentely ja kulttuurista appropriaatiota Jenni Hiltusen videoteos Grind (2012). Tutkielmani osoittaa, että taiteellinen appropriaatio on ensisijaisesti taiteen ja tekijyyden ontologiaa tutkiva taiteellinen strategia, kun kulttuurinen appropriaatio taas nostaa esiin valtasuhteisiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Taiteellinen appropriaatio on tänä päivänä elimellinen osa nykytaiteen käytänteitä, joissa taiteilijan kyky viitata taiteen historiaan lainaamalla elementtejä jo olemassa olevasta taiteesta ja kulttuurista laajemmin osoittaa taiteilijan vihkiytyneisyyttä omaan alaansa, sekä filosofista kiinnostusta ontologisiin kysymyksiin. Kulttuurinen appropriaatio on puolestaan noussut tihenevällä tahdilla eri polemiikkien kohteeksi, joiden taustalla on tärkeä keskustelu kulttuuristen vähemmistöjen oikeuksista. Päädyn tämän tutkielman edetessä argumentoimaan, että kulttuurisella appropriaatiolla on kuitenkin myös kulttuureja yhdistävää arvoa, jos kulttuuriseen appropriaatioon ryhtyvä valtakulttuuria edustava taiteilija toimii kohdekulttuuria kunnioittavalla tavalla, oman etuoikeutensa tunnistaen ja dialogia suosien.

Tutkielma on retorinen analyysi The Guardian -lehden tyttöjen ympärileikkauksen vastaisesta mediakampanjasta. Tutkielmassa paneudutaan tapoihin, joilla tuoreessa kampanjoinnissa kuvataan ympärileikkauksia, niiden uskonnollista ja kulttuurista merkitystä sekä ympärileikattuja naisia. Tavoitteena on selvittää, miten Guardianin kampanja asennoituu ja reagoi tyttöjen ympärileikkauksia ympäröiviin ristiriitoihin länsimaisessa mediakeskustelussa, erityisesti kysymyksiin ympärileikattujen naisten uhriuttamisesta, universaaleista ihmisoikeuksista ja vähemmistöryhmien kulttuurin ja uskonnon kunnioittamisesta. Tutkielma nojaa postkolonialistiseen teoriaan ja diskursiiviseen uskontotieteeseen, ja sen taustaoletus on konstruktionistinen. Lisäksi tutkielma kytkeytyy joukkoon tuoreita tutkimuksia ja teorioita, joissa paneudutaan länsimaissa käytyyn keskusteluun ja kampanjointiin ihmisoikeusloukkauksiksi mielletyistä kulttuurisista perinteistä. Näissä keskusteluissa ja kampanjoissa on nähty jäänteitä siirtomaa-aikaisista asenteista ja valta-asetelmista. Tutkielman aineistona on Guardianin kampanjan internet-sivuilta löytyvä 96-sivuinen tekstimateriaali, joka koostuu uutisartikkeleista, haastatteluista, kolumneista ja pääkirjoituksista. Menetelmänä käytetään retorista analyysiä. Analyysi on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa keskittyy ympärileikkauksen nimeämiseen ja luokitteluun. Toisessa osassa käsitellään toimijuuden ja uhriuttamisen dynamiikkaa aineistossa. Kolmas osa keskittyy argumentaatioon, jota lähestytään oletettujen vasta-argumenttien kautta. Neljännessä osassa analysoidaan uskonnon, kulttuurin ja tradition käsitteiden käyttöä ja niiden kautta sitä, millaiseksi ympärileikkausten kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys aineistossa rakentuu. Kampanjateksteistä välittyy voimakas universalistinen taustaoletus. Ympärileikkauksen moraalinen tuomittavuus kuvataan faktana, ja kampanjoijilla katsotaan olevan velvollisuus levittää paitsi tietoa, myös moraalista totuutta. Samalla Guardianin kampanjan tekijät vastaavat sekä suoraan että epäsuorasti ympärileikkauksen vastaiseen kampanjointiin kohdistettuun kritiikkiin. Kulttuurisensitiivisyyteen vetoaminen ympärileikkauskeskustelussa tuomitaan rasismina ja välinpitämättömyytenä. Tämän lisäksi kampanjaa johtaa kaksi nuorta naista, jotka kuuluvat ympärileikkauksia perinteisesti harjoittaviin yhteisöihin. Heidät esitetään kampanjateksteissä sankariroolissa. Samanaikaisesti enemmistö ympärileikatuista naisista kuvataan kuitenkin alistuvina uhreina, joilla ei ole omaa toimijuutta tai ääntä. Samalla tavoin kampanja pyrkii kirjoittamaan ymmärtävästi myös ympärileikkaajista ja ympärileikkauksen puolustajista, mutta kuvaa ympärileikkauksia brutaaleina väkivallantekoina. Ympärileikkaus rakentuu aineistossa lähes ainoastaan seksuaalisuuteen ja sen kontrolloimiseen liittyvänä toimenpiteenä. Sen uskonnollinen merkitys kuvataan uskonnon väärintulkintana, ja siihen kytkeytyvät poliittiset ja taloudelliset rakenteet sivuutetaan lähes täysin. Näin Guardianin kampanja samanaikaisesti pyrkii välttämään ympärileikkauskeskustelun vanhoja ongelmia ja retoriikan tasolla toistaa niitä tavoissa, joilla se kuvaa ympärileikattuja naisia ja heidän yhteisöjään ja kulttuureitaan.

Nimi ’dalit’ kuuluu kastittomille ja kantaa mukanaan kastisyrjinnän pitkää historiaa. Keskeinen osa tätä historiaa on se, kuinka kastisyrjintää on perusteltu hindulaisuudella. Tässä tutkielmassa tarkastelen kolmen intialaisen dalitin käsityksiä hindulaisuudesta jälkikoloniaalin teoreettisen viitekehyksen läpi. Kaikki kolme valitsemaani dalitia – valtakunnanpoliitikko B.R. Ambedkar, sekä dalit-teologit A.P. Nirmal ja V. Devasahayam – tulkitsevat kastijärjestelmää sisäpuolisina mutta hindulaisuutta ulkopuolisina. Tutkimuskysymykselläni on kaksi aiempaan tutkimukseen perustuvaa apukysymystä. Ensiksi, tarkastelen dalitiutta erityisenä sorron kontekstina, josta käsin hindulaisuutta luetaan. Toiseksi, tarkastelen kolonialismin epistemologista vallankäyttöä ‘hindulaisuuden’ käsitteellistämisessä. Tutkielman metodina on käsiteanalyysi. Lähteenä on yhteensä viisi tekstiä: Ambedkarin puhe, sekä kaksi teologista tekstiä Nirmalilta ja Devasahayamilta. Hindulaisuus näyttäytyy valitsemilleni dalit-lähteille olemuksellisesti sortavana uskontona. Heidän tapansa rakentaa sorron olemus etenkin pyhistä kirjoituksista, bramiini-pappiskastin auktoriteetista, sekä kastin opillisista perusteluista ei tule tyhjästä, vaan sen voi nähdä liittyvän laajempaan kolonialistiseen tapaan käsitteellistää ’uskonto’. Kuitenkin, valitsemani dalit-lähteiden voisi nähdä käyttävän kastisyrjinnän ’uskonnollista’ olemusta strategisena keinona painottaa syrjinnän pysyvyyttä ja kokonaisvaltaisuutta. Kaikki lähteeni pitävät hindulaisuutta olemuksellisesti sortavana, mutta heidän tapansa suhtautua omaan dalitiuteensa eroavat toisistaan, mikä näkyy myös heidän yksilöllisissä painotuksissaan hindulaisuuden käsittelyn suhteen. Siinä missä kristityille dalit-teologeille dalitiudella on vapautettu ja ensisijainen asema suhteessa Jumalaan, demokraattisen ja modernisoidun Intian rakentamiseen sitoutunut valtakunnanpoliitikko Ambedkar pyrkii ennen kaikkea kasti-identiteettien hävittämiseen. Heidän erilaiset tapansa käsitteellistää ’uskontoa’ suhteessa vapautukseen näkyvät tässä. Dalit-lähteeni eivät näe, että kääntymys yhdestä uskonnollisesta traditiosta toiseen olisi riittävä ratkaisu kastisyrjinnän todellisuuteen. Heille raja sorron ja vapautuksen välissä ei kulje kahden uskonnon välillä. Sen sijaan, he vaativat ja rakentavat kokonaisvaltaisempaa kastitodellisuuden transformaatiota, jossa transsendentit ja maalliset vapautustaistelut sekoittuvat.

Tutkielma tarkastelee matkimisen (eng. mimicry) käsitettä V.S. Naipaulin romaanissa The Mimic Men ja Neil Bissoondathin romaanissa A Casual Brutality. Edward Saidin, Homi Bhabhan ja Franz Fanonin ajatuksiin nojautuen tutkielma pohtii ja vertailee matkimisen vaikutuksia romaanien päähenkilöihin, heidän ihmissuhteisiinsa sekä heidän kuvailemiinsa fiktiivisiin saarivaltioihin. Tarkastelun kohteena on myös päähenkilöiden kasvaminen tietoisuuteen matkimisestaan sekä matkimisen käsitteen hyödyllisyys ja merkityksellisyys postkolonialistisen kirjallisuuden tutkimisessa. Tutkielman ensimmäisessä osassa havainnoidaan matkimisen käsitettä yllä mainituissa romaaneissa temaattisesti koulutuksen, sukupuolen ja kansakunnan näkökulmista. Koulutusta käsittelevässä osiossa osoitetaan, kuinka päähenkilöt kasvavat matkimisen psykologiaan ja ns. orientaaliseen maailmankuvaan. Sukupuolta käsittelevässä osiossa pohditaan matkimisen vaikutusta päähenkilöiden avioliittoihin. Päähenkilöiden vaimojen esitetään olevan matkijoita tavalla, joka muuttaa yleisimpiä käsityksiä matkimisesta postkolonialistisessa kontekstissa. Lopuksi esitetään matkimisen psykologian vaikuttavan romaanien fiktiivisiin saarivaltioihin hyvin samankaltaisesti, mikä tarjoaa näköalapaikan tarkastella matkimisen psykologian vaikutuksia pieneen Trinidadin kaltaiseen saarivaltioon 1930-luvulta 1980-luvun alkuun. Tutkielman toinen osa tarkastelee päähenkilöiden kasvamista tietoisuuteen omasta matkimisestaan muistelmiaan kirjoittaessaan. Tämän jälkeen pohditaan matkimisen käsitettä postkolonialistisessa kontekstissa yleisemmin, mm. käsitteen määrittelyn ongelmakohtia, käsitteen taipumusta kielteisyyteen sekä käsitteen relevanssia nykypäivän globaalissa maailmassa. Esitetään myös, että käsitteen laajentaminen uusiin kategorioihin kuten sukupuolen tarkasteluun tarjoaa uusia näkökulmia postkolonialistisen kirjallisuuden tutkimukseen.

Tässä pro gradu –tutkielmassa käsitellään islamilaista feminismiä muslimiyhteisössä teoriatasolla sekä suomalaisten ja ruotsalaisten muslimifeministien näkemysten ja kokemusten kautta. Islam on Euroopassa ja globaalissa maailmassa kannattajamäärältään nopeimmin kasvava uskonto. Suomessa muslimeja oli vuonna 2012 yli 60 000. Maailmanpolitiikkaan islam kiinnittyy toiseutensa kautta: islam on edelleen lännen toinen. Islamilainen feminismi on poliittis-uskonnollinen liike, joka tavoittelee naisten ja miesten välistä tasa-arvoa kaikilla alueilla. Akateeminen islamilainen feminismi puolestaan on monitieteistä pyhien tekstien tulkintaa, jossa käytetään erityisesti hermeneuttista menetelmää. Sen metodologiat ovat klassisen islamin mukaisesti ijtihad eli uskonnon lähteiden itsenäistä tutkimusta ja tafsir eli Koraanin selitystä, tulkintaa. Islamilainen feminismi vakiintui vasta 2000-luvun alussa, mutta jo jotkut 1990-luvun alussa ilmestyneet teokset nimettiin islamilaiseksi feminismiksi. Musliminaisista ja feminismistä on Euroopassa tutkimuksia vain jonkin verran, Suomessa ei lainkaan. Tutkimuskenttä islamilaisesta feminististä ja sitä toteuttavista musliminaisista huutaa tyhjyyttään, ja islam on tärkeä paitsi muslimeille, myös tiedeyhteisölle ja suomalaiselle valtaenemmistölle. Aineisto koostuu kahdeksan muslimifeministin haastatteluista, joita on analysoitu postkolonialistisen feministisen teorian kautta. Postkolonialistinen teoria on yksi uudemmista maailmanpolitiikan kriittisistä teorioista. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastetteluina. Tutkimuskysymykset olivat: Miten islamilainen feminismi kytkeytyy maailmanpolitiikan keskeisiin kysymyksiin, mitä jännitteitä liittyy islamilaiseen feminismiin ja miten islamilaisen feminismin sisältämät jännitteet ilmenevät suomalaisten ja ruotsalaisten muslimifeministinaisten kokemuksissa ja näkemyksissä muslimiyhteisöstä. Suomalaisten ja ruotsalaisten naisten näkemykset havainnollistavat tutkimuksen kohdetta eli islamilaista feminismiä, musliminaisten toiseutta muslimeina ja naisina ja islamista lännen toisena. Tutkimuksen perusteella ilmeni, että islamilaisen feminismin sisältämät jännitteet kytkeytyivät kaikki todellisuuden ja ihanteen tuomaan ristiriitatilanteeseen. Jännitteet olivat: patriarkaalinen muslimiyhteisö, muslimeihin kohdistuvat asenteet valtaväestön taholta, länsimaisen feminismin taakka ja feminismin yhdistyminen länsimaisuuteen, jännitteet islamin ihanteiden ja todellisuuden välillä sekä positiivis-negatiivinen tulevaisuudenkuva. Aineisto ja tutkimuskirjallisuus kohtasivat jokaisen jännitteen kohdalla. Suomessa ja Ruotsissa on muslimifeministejä, jotka elävät sukupuolittuneessa muslimiyhteisössä. Heidän toimintansa mahdollisuuksia rajoittavat yhteisön patriarkaaliset käytännöt ja islamin opilliset tulkinnat, jotka muodostavat suuren haasteen muslimiyhteisössä. Islamilaista feminismiä ei tarvittaisi, jos naisten oikeudet, vapaus ja sukupuolten tasa-arvo toteutuisivat kaikilla tasoilla. Tämän tutkimuksen lisäämän tietämyksen myötä voi olla mahdollista vahvistaa muutosprosessia ei vain muslimiyhteisössä, vaan uuspatriarkaattisessa maailmassa kaiken kaikkiaan sekä valtaväestön asenteissa islamia kohtaan Suomessa.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Objectives. Regular news reports from the Middle East, as well as the refugee question in Europe followed by hate speech against refugees made me ponder the relationship between education in schools and the Middle East. Thus, the aim of this study was to investigate how the Middle East is being viewed in upper secondary school history textbooks. As a theoretical framework I used postcolonial theories. The critical approach to Orientalism worked as the basis for my study. Moreover, the concept of place, imaginative geography and power geometry played an important role. Methods. The research data consisted of four upper secondary school history textbooks representing two widely used textbook series from different publishers. The textbooks are based on the curriculum for upper secondary schools that came into effect in 2016. I analyzed the data by doing critical discourse analysis on the textbooks. Results and conclusions. Based on the data I formed four discourses: west discourse, problem discourse, movement discourse and religionization discourse. Within the west discourse the Middle East was mainly viewed from the perspective of the West which appeared by presenting the West as a subject and the Middle East as an object, ignoring the experiences of the Middle East, making confrontations and using west-oriented concepts such as "Third World nations" and "the Arab Spring". According to the problem discourse, the Middle East was constructed as an area with a number of problems including, for example, excessive population growth, while the West was described as a victim suffering from them. The movement discourse juxtaposed the threatening and restricted movement of the Middle East with natural phenomena, whereas the movement of the West was presented as justified and self-evident. Finally, the religionization discourse observed the Middle East through religion and defined it as Islamic world. The discourses in my study show that the Middle East is viewed from the eurocentric standpoint and constructed as a problematic, religious and uncontrollably moving image.

Tutkielma käsittelee Afrikan ja Euroopan representaatiota senegalilaistaustaisen ranskalaisen nykykirjailijan Fatou Diomen romaanissa Le Ventre de l’Atlantique (2003). Työ lähestyy representaatiota positiivisuuden ja negatiivisuuden näkökulmasta ja tutkii erilaisten sanastollisten ja syntaktisten menetelmien, toisin sanoen erilaisten ilmaisujen, merkitystä ja roolia Afrikan ja Euroopan representaation rakentumisessa huomioiden myös ilmaisujen tuottajan mahdollisen vaikutuksen ilmaisun merkityksen muodostumiseen. Työ lähtee liikkeelle oletuksesta, että Afrikan representaatio on negatiivinen ja Euroopan representaatio on positiivinen. Työssä tutustutaan länsimaisen median ja kirjallisuuden tarjoamaan Afrikan ja afrikkalaisten representaatioon ja sivutaan myös muiden länsimaisten yhteiskuntien vähemmistöryhmien, kuten aasialaisten ja arabien, representaatiota. Tutkielman teoreettisena taustana toimivat eri tieteenalojen tulkinnat representaation käsitteestä. Työ perehtyy sosiaalipsykologian, kulttuurientutkimuksen, postkolonialistisen tutkimuksen ja sosiolingvistiikan sekä kirjallisuuden tutkimuksen tapaan ymmärtää, tulkita ja tutkia representaatiota. Tutkielman pohjana hyödynnetään käsitystä, jonka mukaan eri kielet ovat merkkijärjestelmiä, joiden avulla ympäröivää maailmaa representoidaan kollektiivisesti, toisin sanoen esineiden ja asioiden merkitykset muodostuvat ihmisten välisen kanssakäymisen tuotoksena. Tutkielma huomioi myös kunkin tulkitsijan kulttuurisen taustan ja tavan hahmottaa ympäröivää maailmaa kielen avulla luotujen representaatioiden tulkitsemisessa ja ymmärtämisessä. Tutkielmassa käy ilmi, että romaanissa Afrikkaan ja Eurooppaan viitataan ja niitä kuvaillaan muun muassa erilaisten erisnimien, deiktisten ilmaisujen, metaforien ja adjektiivien avulla. Näiden ilmaisujen tarkempi tutkiminen vahvistaa oikeaksi oletuksen Afrikan negatiivisesta ja Euroopan positiivisesta representaatiosta. Afrikkaa kuvataan ennen kaikkea fyysisesti kaukaisena vankilan tapaisena paikkana, josta on lähes mahdoton päästä pois, ja joka on kehittymätön, puutteen ja riittämättömyyden merkitsemä sekä kykenemätön menestymään omin meriitein. Ilmaisuissa tulee esille myös Afrikan vahva suhde luontoon. Eurooppaa puolestaan kuvataan ”meidän valkoisten” paratiisiin verrattavissa olevana valoisana, taloudellisesti vahvana ja yltäkylläisyydestä nauttivana maanosana, joka on yhtä lailla kaukana. Ilmaisujen tuottajan vaikutusta ilmaisujen merkityksien muodostumiseen tutkittaessa käy kuitenkin ilmi, että Eurooppa ei välttämättä aina ansaitse kaikkea siihen kohdistuvaa ihailua. Merkittävimpänä ilmaisujen luomana kuvauksena voidaan pitää Afrikan ja Euroopan välistä pitkää välimatkaa, joka ilmenee useissa deiktisissä ilmaisuissa ja metaforissa. Afrikan kuvauksessa voidaan myös havaita lähes jatkuva Euroopan vaikutus ja kuvailu on ikään kuin näiden kahden maanosan välistä vertailua.