Browsing by Subject "postmoderni"

Tutkimuksessa tarkastellaan narratiivista journalismia osana toimittajaprofessiota Suomessa. Narratiivinen journalismi on journalismin laji, jossa tyypillisesti painottuvat pidempi muoto, melko pitkäkestoiset juttuprosessit sekä perinteisestä uutiskonventiosta poikkeava kieli. Suomessa narratiivista journalismia julkaisevat muun muassa Helsingin Sanomien Kuukausiliite, Image, Suomen Kuvalehti ja Long Play. Tutkimuksen tavoitteena on paikantaa, miten 1800-luvun lopulla syntynyt narratiivinen journalismi heijastaa niitä muutoksia, joita toimittajaprofessiossa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Tällaisia ovat muun muassa objektiivisuusihanteen kritiikki, globalisaation tuoma haaste journalismin ydinoikeutukselle neljäntenä valtiomahtina sekä digitalisaation tuomat haasteet niin rahoitusmallissa kuin lukijasuhteessa. Muutoksia tarkastellaan postmodernin teorioiden kautta. Oleellisiksi lähtökohdiksi muodostuvat mm. Lyotardin näkökulma suuren kertomuksen katoamisesta sekä positivistiseen maailmankuvaan kohdistettu kritiikki. Tutkimuksessa myös selvitetään, onko narratiivinen journalismi journalismiprofession alalaji ja miten professioon oleellisesti kuuluva eettinen sääntely vastaa narratiivisen journalismin uutiskonventiosta poikkeavaan luonteeseen. Tutkimuksen empiirinen osuus koostuu kuuden suomalaisen narratiivista journalismia tekevän toimittajan haastatteluista. Haastatteluaineiston perusteella on selvää, että narratiivista journalismia tekevät toimittajat ovat sisäistäneet journalismin ydinihanteet, yhteiskunnallisesti merkittävät juttuaiheet ja totuudellisuuden, mutta ne käsitetään toisin päin kuin uutisjournalismissa on totuttu. Siinä missä uutistyötä ovat perinteisesti ohjanneet uutiskriteerit, jotka ovat taanneet, että uutisointi on merkittävää ja relevanttia, ajattelee narratiivista journalismia tekevä toimittaja aiheen oman kiinnostuksensa kautta: jos minua kiinnostaa, jotain toistakin täytyy kiinnostaa. Journalismiin kuuluva totuusvaatimus puolestaan käsitetään objektiivisuusihanteen sijaan subjektiivisena velvoitteena olla rehellinen lukijaa kohtaan. Tutkimuksessa osoitetaan, että vaikka niin kutsuttujen tarinallisten keinojen käyttö on kaikessa journalismissa viime vuosina lisääntynyt, narratiivisessa journalismissa peruste käyttää niitä on erilainen kuin uutisjournalismissa. Narratiivisessa journalismissa kirjoittamisen tekniikat ovat aina olleet osa tekemisen lähtökohtaa, pyrkimystä tuoda lukija lähemmäs. Siksi niihin liittyviä eettisiä kysymyksiä on pohdittu syvällisesti. Genrerajat ylittävää keskustelua ei toistaiseksi juuri ole: tekijöiden itseymmärryksen tasolla narratiivisen journalismin genre on Suomessa olemassa mutta toimituksellisissa hierarkioissa ei. Tutkimuksessa todetaan, että narratiivisen journalismin uutisjournalismista poikkeavia tekemisen tapoja ei toimituksissa ymmärretä eikä narratiivisen journalismin tekniikoita osata muussa journalismissa välttämättä käyttää oikein ja eettisesti. Tutkimuksen perusteella on selvää, että narratiivinen journalismi on hyvä kuvastin moniin muutoksiin, joita toimittajaprofessiossa on tapahtunut myöhäismodernilla ajalla. Se tunnustaa subjektiivisuuden, myöntää kiinnostavuuden merkityksen ja sen oikeutuksen ytimessä on vallan vahtimisen sijaan empatian ja ymmärryksen lisääminen. Tutkimuksessa esitetään, että narratiivista journalismia tekevillä toimittajilla on asiantuntemusta monista kysymyksistä, joiden kanssa toimituksissa tällä hetkellä kamppaillaan, ja genren parempi ymmärrys hyödyttäisi kaikkia.

Tutkielman pääkysymys on, voidaanko Leena Krohnin Tainaron ja Ihmisen vaatteissa -teoksia pitää postmoderneina romaaneina nimenomaan sillä perusteella, miten niissä käsitellään identiteettiä. Keskityn tutkielmassani enimmäkseen tapoihin, joiden avulla romaaneissa rakennetaan henkilöhahmojen identiteettiä, mutta myös muihin romaanien piirteisiin, jotka yhdistävät Krohnin tuotannon postmodernismiin. Hyödynnän työssäni postmodernismin tutkimusta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten identiteetti muotoutuu postmodernissa kirjallisuudessa ja miten sitä käsitellään kirjallisuudentutkimuksessa. Tutkielmassa hyödynnetään myös filosofien ja sosiologien käsityksiä postmodernista identiteetistä. Loppupäätelmäni on, että Tainaronin tapauksessa on hyvin mahdollista puhua postmodernista romaanista. Väitän myös, että vaikka Ihmisen vaatteissa -saturomaani ei ole sinänsä postmoderni teos, siinä jo kuitenkin näkyy tietynlainen kysymyksenasettelu, joka liittää Krohnin tuotannon postmoderniin. Tässä mielessä keskeistä on juuri kysymys identiteetistä. Väitteeni perustuvat siihen, millä tavalla Tainaronissa ja Ihmisen vaatteissa -teoksessa käsitellään romaanihahmojen identiteettiä ja kuinka hyvin tämä vastaa postmodernin filosofian ja kirjallisuusteorian näkemyksiä subjektin identiteetistä. Postmodernin teorian käsitys identiteetistä on, että hajanaisuus, rajattomuus, prosessimaisuus, katkelmallisuus, epäyksilöllisyys sekä muodonmuutos kuuluvat identiteettiin olennaisella tavalla. Tämä käsitys poikkeaa radikaalisti siitä, millaiseksi identiteetti on käsitetty perinteisesti: pysyväksi, yhtenäiseksi ja laadullisesti olennaisesti samanlaiseksi ajan kuluessa. Tutkielmassa tarkastellaan pääkysymystä muutaman hahmon analyysin avulla. Erityisesti Matkijan, termiittikuningattaren, Kuningatarkimalaisen sekä pelikaanin hahmot ovat siinä määrin ”identiteettiongelmallisia”, että heidän kauttaan voidaan nimenomaan nähdä käytävän keskustelua postmodernista persoonallisesta identiteetistä. Myös molemmissa kirjoissa tapahtuvat metamorfoosit, muutokset ja muuttuminen huipentavat tämän pohdinnan. Sekä Ihmisen vaatteissa -teos että Tainaron tarkastelevat ihmisenä olemisen kysymyksiä ja niihin liittyviä ongelmia. Molemmissa teoksissa luodaan allegorinen asetelma, jonka kautta nämä teemat nousevat selkeästi esiin. Krohnia ei liitä postmodernismiin pelkästään tapa, jolla hän käsittelee identiteettiä henkilöhahmojensa kautta, vaan myös vahva intertekstuaalisuus, metafiktiivisyyden korostaminen, kirjallisuuden lajien rajoilla leikittely, lopullisten tulkintojen väistäminen tai esimerkiksi eri kategorioden ulkopuolella liikkuminen.

Erityisesti Euroopassa perinteisten uskontojen kannattajamäärät ovat laskusuunnassa. Ihmiset kaipaavat kuitenkin jonkinlaista ideologiaa itsensä kehittämiseen ja olemisen selittämiseen. Vanhojen uskontojen sijaan on tullut uusia henkisyyden muotoja, jotka korostavat suvaitsevaisuutta ja elämyksellisyyttä, usein ilman metafyysisiä oletuksia. Tutkielmassani tarkastelen sitä, voiko digitalisaatio, jonka merkitys on valtavan suuri, olla uskonnon kaltainen ilmiö, johon ihmiset voisivat turvata. Pohdin ensinnäkin sitä, miksi Jumala/traditio on osin hävinnyt postmodernina aikana? Toiseksi tarkastelen sitä, mitä tästä on seurannut. Voiko kenties uskonnonkaltaisella digiuskonnolla täyttää Jumalan ja tradition häviämisen aukkoja? Kolmanneksi pohdin, voiko olla uudenlaista maallista metafysiikkaa? Tutkielman metodisena viitekehyksenä käytän systemaattista analyysia ja Grounded Theorya. Näiden ideana on tekstien ja kokemusten takana olevan käsitejärjestelmän esiin nostaminen. Postmoderni aika on saanut aikaan ensinnäkin sen, että ihminen on kääntynyt itseensä. Hän määrittelee itse etiikkansa ja tietämisensä. Ihminen itse on kohonnut Homo deukseksi Jumalan ja tradition sijaan. Toiseksi postmoderni aika on lisännyt pirstaloitumista ja hajaantumista. Tämä ilmenee erilaisten rajojen murtumisena ja olemisen viihteellistymisenä. Tradition, merkityskenttien ja suurten kertomusten merkitysten väheneminen mahdollistaa monenlaisen, esimerkiksi kaupallisen tai ideologisen, indoktrinaation. Ihmisen nostaminen keskiöön vaikuttaa transendenttisen metafysiikan heikkenemiseen, minkä seurauksena huomion kiinnittymisen tämänpuoleiseen ja itse tehtyyn uskontoon tai henkisyyteen. Näen, että läpeensä digitalisoitunut kulttuuri on yhdessä postmodernin kanssa vaikuttanut myös uskonnonkaltaisiin ilmiöihin. Digitalisaatio on ikään kuin omalakinen hyökyaalto, joka etenee lytäten kaiken alleen. Digitalisaation voimaan uskovat niin valtiovalta, yritykset kuin koulumaailmakin. Voidaankin puhua jopa digiuskonnosta. Smartin ja Hararin uskonnon määritelmiin nojaten olen päätynyt pitämään digitalisaatiota uskontona, digiuskontona. Harari jopa nimeää kaksi digiuskonnon muotoa, teknohumanismin ja datauskonnon. Kysymyksessä metafysiikan osuudesta digiuskonnossa voidaan päätyä sellaiseen ristiriitaiseen ajatelmaan, että vaikka postmoderni aika on heikentänyt perinteistä metafysiikkaa, niin kuitenkin, jos ajatellaan vaikka datauskonnon ihmisen yläpuolella olevaa kosmista informaatiovirtaa, johon ihmisen tulisi kytkeytyä, niin voidaan puhua taas metafysiikasta. Ainakin maallisesta. Näen, että postmodernin ajan ihmisen pyrkimys autonomiseksi, omaa elämää määrittäväksi olennoksi, ei ole onnistunut. Kehittyäkseen täyteen ihmisyyteen ihminen tarvitsee ulkopuolista tukea, vaikka digiuskontoa.

Tutkimus selvittää, millaista oli Leena Luostarisen taide ja suomalainen taideilmapiiri 1980- luvulla sekä Luostarista koskeva kriitikoiden taidediskurssi suomalaisissa sanomalehdissä vuosina 1980– 1995. Teoreettisena viitekehyksenä on postmodernin ja feministisen taidekeskustelun leikkauspiste, jonka keskeisenä lähteenä on feministitutkija ja taidehistorioitsija Leena-Maija Rossin väitöskirja vuodelta 1999 Taide vallassa: Politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun suomalaisessa taidekeskustelussa. Samaan leikkauspisteeseen sijoittuvat myös maalauksen ”uusi tuleminen” 1980-luvulla, jota taidehistorioitsija Inkamaija Iitiä sivuaa väitöskirjassaan Käsitteellisestä ruumiilliseen, sitaatiosta paikkaan – maalaustaide ja nykytaiteen historia vuonna 2008, sekä sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieun (1930–2002) kenttäteoria. Tutkimusaiheisto koostuu neljän suuren suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien, Aamulehden, Turun Sanomien, Kalevan ja suurimman ruotsinkielisen lehden Hufvudstadsbladetin sekä kahden poliittisesti sitoutuneen lehden, Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatin, näyttelyarvioinneista. Näyttelyarvioinneista valikoitui kolme pääteemaa: maininnat naissukupuolesta, taidekoulutuksesta sekä älyllisyydestä. Teostutkimukseen valikoituivat sellaiset Luostarisen teokset, joita voidaan yhdistää näyttelyarvointeihin. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimuskysymykset ovat: Minkälaista taidediskurssia Leena Luostarisen teoksista käytiin Suomessa 1980-luvulla erityisesti sukupuolen näkökulmasta? Kuinka Maalauksen ”uusi tuleminen” on nähtävissä Luostarisen teosten kautta? Tutkimus osoittaa että, osa kriitikoista toi Luostarisen koulutusta ja saavutuksia toistuvasti esille. Bourdieun mukaan tiedollista pääomaa voidaan hankkia oppiarvoilla. Näyttelyarvointien yhteydessä saatettiin samalla arvioida naistaiteilijan persoona ja sukupuoli. Naistaiteilijat myös helposti leimattiin yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi. Naistaiteilijaa voitiin myös ”tytötellä”, mikä todennäköisesti koettiin vielä neutraaliksi 1980-luvulla, kun sanaa käytettiin toisen naisen taholta. Naistaiteilijoita saatettiin ylistää vanhan mytologisen tarinan kautta, jolloin arvioinnit eivät kohdistuneet todellisiin vaan idealisoituihin naisiin. Luostarisen postmodernit teokset ovat värikylläisiä sekä isokokoisia ja niitä voidaan lukea rinnakkain muiden teosten kanssa. Maalauksen ”uutta tulemista” voidaan nähdä Luostarisen isokokoisissa kissaeläinaiheisissa maalauksissa. Luostarisen teos Delacroix’n mukaan I (1981) sisältää allegorisia viittauksia, joita Luostarinen pyrkii horjuttamaan ja kääntämään. Kriitikot antoivat Luostariselle tunnustusta kyvystä toimia suunnannäyttäjänä ja käyttivät sellaisia ilmaisuja, jotka lähestyvät perinteistä tapaa puhua miessukupuolisesta nerosta.