Browsing by Subject "poststrukturalismi"
Now showing items 1-8 of 8
-
(2010)Tämä tutkielma tarkastelee Michael Hardtin ja Antonio Negrin tapaa määritellä väen (multitude) ja yhteisvaurauden (common) käsitteitä trilogian muodostavissa teoksissaan Empire (2001), Multitude—War and Democracy in the Age of Empire ja Commonwealth (2009). Hardtin ja Negrin trilogian eräänä keskeisenä päämääränä voidaan nähdä olevan dekonstruktiivisen ajattelun ylittäminen niin teoriassa kuin praksiksessa ja tämä tutkielma keskittyykin heidän työhönsä pyrkimyksenä postdekonstruktiivisen poliittisen ontologian muotoiluun. Tutkielman ensimmäinen luku tarkastelee dekonstruktiota Jacques Derridan omien tekstien ja näistä esitettyjen tulkintojen pohjalta keskittyen Derridan ajattelun niihin osiin, joilla voidaan nähdä olevan ilmeinen yhteys politiikan teoriaan. Tämä tehdään tarkastelemalla käsitteitä ristiriitaisuus, ratkaisemattomuus, päätös, konteksti, tieto, sekä différance. Derridan ajattelua kontekstualisoidaan poststrukturalismiin filosofisena suuntauksena, sekä tätä lähestymistapaa käyttäviin töihin maailmanpolitiikan oppiaineen kentällä. Ensimmäisen luvun päättää pohdinta Derridan tavasta määrittää ontologiaa, sekä tämän suhteesta marxismiin ja postmarxismiin. Tutkielman toinen luku esittelee Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teorian hegemoniasta dekonstruktiivisen perspektiivin kanssa yhteensopivana tapana käsitteellistää poliittista toimintaa rakenteiden synnyttämisenä. Myös tämä luku jakautuu keskeisten käsitteiden ympärille, jotka tässä yhteydessä ovat artikulaatio, diskurssi, antagonismi, sekä hegemonia. Toinen luku alkaa kontekstualisoinnilla postmarxismista politiikan teorian kentällä ja maailmanpolitiikankin tieteenalalla ja se päättyy sen pisteen muotoiluun, josta käsin aloitetaan kolmannessa luvussa tehtävä Hardtin ja Negrin teorian analyysi. Kolmannessa luvussa analysoidaan ensin yhteisvaurauden käsitettä Hardtin ja Negrin teoriassa ja päädytään esittämään sen tulevan erittäin lähelle Derridan tekstin, sekä Laclaun ja Mouffen diskurssin käsitteitä. Lisäksi tehdään erottelu yhteisvauruden kenttään ja yhteisvaurauden ilmentymiin. Tämän jaottelun nähdään olevan yhteensopiva Hardtin ja Negrin ajattelun kanssa, mutta toisaalta mahdollistavan myös sen kritiikin. Tämän jälkeen tarkastellaan tapaa, jolla Hardt ja Negri näkevät vallankumouksellisen vapautumisen prosessin syntyvän samaisen yhteisvaurauden päälle ja argumentoidaan tämän prosessin olevan vahvasti yhteneväinen Derridan différance-käsitteellä kuvaamaan merkityksen syntymisen ja muuttumisen prosesseihin. Yhteisvaurauden käsittelyn jälkeen tutkielmassa tarkastellaan väkeä sinä poliittisen organisaation muotona ja subjektina, jonka tulisi kyetä viemään eteenpäin edellä mainittua vapautumisen prosessia, sekä Hardtin ja Negrin tapaa käsitellä demokratiaa sinä päätöksenteon muotona, jonka tulisi hallinoida niin yhteisvaurauden luomista, kuin väen organisaatiotakin. Tutkielmassa argumentoidaan sen puolesta, että Hardtin ja Negrin tapa määritellä näitä kysymyksiä ei ole yhteensopiva dekonstruktiivisen ajattelun kanssa, mutta se ei toisaalta myöskään kykene tarjoamaan vaihtoehtoa hegemonialle poliittista toimintaa kuvaavana logiikkana. Tutkielma päätyy toteamaan, että Hardt ja Negri eivät trilogiassaan kykene suoriutumaan pyrkimyksestään ylittää dekonstruktiivisen ajattelun vaihetta ja toisaalta, että heidän tapansa käsitellä yhteisvaurautta ja väkeä tekee vaikeaksi poliitisen ymmärtämisen hylätessään dekonstruktiivisen poliittisen ontologian.
-
Diskurssi ja realismi : Ernesto Laclaun diskursiivinen hegemoniateoria kriittisen realismin valossa (2019)Sosiaalitieteissä on käyty viime vuosikymmeninä vilkasta keskustelua ontologisista ja episteemisistä käsityksistä ja sosiaalisen todellisuuden ilmiöiden selittämisestä. On puhuttu ns. ”paradigmakriisistä”, kahden erilaisen paradigman suhteesta, joista toisena osapuolena ovat olleet postmodernismi ja poststrukturalismi ja toisena valistuksesta juontuva modernismi ja realismi. Tämän pro gradu -tutkielman päämääränä on tarkastella kriittisesti tätä paradigmakriisiä siten, että toisena osapuolena on Ernesto Laclaun diskursiivinen hegemoniateoria ja toisena kriittinen realismi. Viitekehyksenä ja metateoriana on tieteellinen ja kriittinen realismi. Kriittisen realismin edustajina nojaan lähinnä Roy Bhaskarin varhaisiin teoksiin ja Margaret Acherin ajatuksiin. Tutkimuksen metodina on kvalitatiivinen, tutkijoiden teosten sisältöä tarkasteleva systemaattinen analyysi. Tutkielma on osoittanut, että Ernesto Laclaun ontologinen lähestymistapa on lingvistinen ja poststrukturalistinen. Kaikki objektit konstituoituvat diskursiivisessa horisontissa. Kriittisessä realismissa ydinkäsitteitä ovat kerroksisuus ja emergenssi, jotka muovaavat suhteet objektien välillä. Bhaskar erottaa toisistaan intransitiiviset eli ihmisestä riippumattomat objektit ja transitiiviset, sosiaalisesti tuotetut objektit. Laclaulla tietoprosessi alkaa käsitteistä, informaatiopaloista ja ideoista. Totuus objekteista konstituoituu diskursiivisessa kontekstissa. Totuus on luonteeltaan inhimillinen ja paikallinen. Kaikki faktat ovat teoriasidonnaisia. Kriittisessä realismissa ontologia edeltää aina epistemologiaa. Luonto ja teoria määräävät uskomuksiamme. Absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan historialliselle debatille on tilaa. Todellisuudella on aitoa kausaalista voimaa. Laclaun sosiaaliteoria on postmarxilaista poliittisen strategian suunnittelua vasemmistoa varten. Hän problematisoi olevia oloja ja hahmottelee laajaa ekvivalenssirintamaa erilaisille sosiaalisille liikkeille. Poliittinen artikulointi on etusijalla yhteiskunnan struktuureiden ymmärtämisessä. Bhaskarin ja Archerin mukaan yhteiskunta on suhteellinen itsenäinen ja pysyvä struktuurikokonaisuus, joka muistuttaa luonnontieteiden entiteettejä. Sosiaalisia struktuureita ei voi tosin havaita eivätkä ne ole olemassa erillään niiden vaikutuksista, mutta ne ovat todellisia ja ne voidaan osoittaa kausaalisesti. Hegemoniateorian ja kriittisen realismin sosiaaliteorian tärkeimpiä eroja on, että kriittisen realismin kannalta Laclau korostaa liikaa yhteiskuntarakenteiden diskursiivisuutta, kontingenttisuutta, poliittisuutta ja vastakohtaisuutta. Paradigmakriisi on yhä olemassa eikä sitä ole saatu ratkaistua yrityksistä huolimatta.
-
Diskurssi ja realismi. Ernesto Laclaun diskursiivinen hegemoniateoria kriittisen realismin valossa (2019)Sosiaalitieteissä on käyty viime vuosikymmeninä vilkasta keskustelua ontologisista ja episteemisistä käsityksistä ja sosiaalisen todellisuuden ilmiöiden selittämisestä. On puhuttu ns. ”paradigmakriisistä”, kahden erilaisen paradigman suhteesta, joista toisena osapuolena ovat olleet postmodernismi ja poststrukturalismi ja toisena valistuksesta juontuva modernismi ja realismi. Tämän pro gradu -tutkielman päämääränä on tarkastella kriittisesti tätä paradigmakriisiä siten, että toisena osapuolena on Ernesto Laclaun diskursiivinen hegemoniateoria ja toisena kriittinen realismi. Viitekehyksenä ja metateoriana on tieteellinen ja kriittinen realismi. Kriittisen realismin edustajina nojaan lähinnä Roy Bhaskarin varhaisiin teoksiin ja Margaret Acherin ajatuksiin. Tutkimuksen metodina on kvalitatiivinen, tutkijoiden teosten sisältöä tarkasteleva systemaattinen analyysi. Tutkielma on osoittanut, että Ernesto Laclaun ontologinen lähestymistapa on lingvistinen ja poststrukturalistinen. Kaikki objektit konstituoituvat diskursiivisessa horisontissa. Kriittisessä realismissa ydinkäsitteitä ovat kerroksisuus ja emergenssi, jotka muovaavat suhteet objektien välillä. Bhaskar erottaa toisistaan intransitiiviset eli ihmisestä riippumattomat objektit ja transitiiviset, sosiaalisesti tuotetut objektit. Laclaulla tietoprosessi alkaa käsitteistä, informaatiopaloista ja ideoista. Totuus objekteista konstituoituu diskursiivisessa kontekstissa. Totuus on luonteeltaan inhimillinen ja paikallinen. Kaikki faktat ovat teoriasidonnaisia. Kriittisessä realismissa ontologia edeltää aina epistemologiaa. Luonto ja teoria määräävät uskomuksiamme. Absoluuttista totuutta ei ole olemassa, vaan historialliselle debatille on tilaa. Todellisuudella on aitoa kausaalista voimaa. Laclaun sosiaaliteoria on postmarxilaista poliittisen strategian suunnittelua vasemmistoa varten. Hän problematisoi olevia oloja ja hahmottelee laajaa ekvivalenssirintamaa erilaisille sosiaalisille liikkeille. Poliittinen artikulointi on etusijalla yhteiskunnan struktuureiden ymmärtämisessä. Bhaskarin ja Archerin mukaan yhteiskunta on suhteellinen itsenäinen ja pysyvä struktuurikokonaisuus, joka muistuttaa luonnontieteiden entiteettejä. Sosiaalisia struktuureita ei voi tosin havaita eivätkä ne ole olemassa erillään niiden vaikutuksista, mutta ne ovat todellisia ja ne voidaan osoittaa kausaalisesti. Hegemoniateorian ja kriittisen realismin sosiaaliteorian tärkeimpiä eroja on, että kriittisen realismin kannalta Laclau korostaa liikaa yhteiskuntarakenteiden diskursiivisuutta, kontingenttisuutta, poliittisuutta ja vastakohtaisuutta. Paradigmakriisi on yhä olemassa eikä sitä ole saatu ratkaistua yrityksistä huolimatta.
-
(2012)Tässä työssä tarkastellaan kyberturvallisuutta turvallisuuskeskustelun osana ja informaatioteknologian roolia kansainvälisen politiikan teoriakentässä. Tutkielmassa deskriptiivisesti kuvaillaan koettuja kyberturvallisuuden haasteita ja uhkia sekä teoreettisella tasolla tarkastellaan sitä miten kansainvälisen politiikan teoriat huomioivat teknologian vaikutuksen toisaalta politiikan tapahtumiin ja toisaalta politiikan vaikutuksen teknologioihin ja niiden syntyyn sekä kehitykseen. Työn alkuosassa kuvaillaan ja selvennetään nykytilannetta kyberturvallisuuden parissa, niin Suomessa kuin kansainväliselläkin tasolla. Deskriptiivisemmän osion jälkeen teoreettisen osion aluksi esitellään Henri Lefebvren sosiaalisen tilan teoria, jonka kautta muodostetaan sosiaalinen kybertila, tai verkkojen maailma, jossa enenevästi tänä päivänä elämme. Lefebvren teorian lisäksi työssä keskitytään käsittelemään poststrukturalismia ja ennen kaikkea Michel Foucaltin töitä. Etenkin Michel Foucaultin ajatusten kautta pyrittiin korostamaan valtaa ja hallintaa sekä niiden merkitystä kybertilan muokkaamisessa teknologiaan vaikuttamisen kautta. Poststrutkutralismin ja Michel Foucaultin lisäksi työssä esiteltiin teknologian filosofisia ja teoreettisia suuntauksia, ennen kaikkea suhteessa kansainväliseen politiikkaan ja sen teorioihin. Teknologisen determinismin mukaan teknologialla on ennalta määrättyjä, pysyviä vaikutuksia yhteiskuntaan ja ihmisen kyky vaikuttaa niihin on pieni. Sosiaalisen konstruktivismin mukaan kaikki on sosiaalista, mukaan lukien teknologia. Teknologinen determinismi ja sosiaalinen konstruktivismi käsittelevät ja kuvaavat omilta osiltaan teknologian vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisen kykyä vaikuttaa teknologioiden syntyyn ja kehitykseen, mutta ne ovat puutteellisia, niin erikseen kuin yhdessäkin. Muun muassa turvallisuuspolitiikan kautta voidaan vaikuttaa siihen millaiseksi kybertila – jossa me kaikki lähes päivittäin elämme – muodostuu ja minkälaiset tavoitteet ja toimet sinne muodostuvat julkisten tahojen kautta hyväksyttäviksi ja minkälaista teknologiaa sen myötä kehitetään. Teknologia vaikuttaa kybertilaan, luo sen perusteet ja reunaehdot, mutta politiikka ja rahoitus vaikuttavat siihen lainsäädäntöön ja teknologiseen kehitykseen jotka muokkaavat kybertilaa. Informaatioteknoloian yhteydessä on teoreettiseen kokonaiskuvaan otettavat mukaan Foucaultin näkemykset vallasta ja hallinnasta. Tutkielma toimii teoreettisena jatkeena niille töille, jotka ovat painottaneet teknologian selvempää huomiointia kansainvälisn politiikan tutkimuksessa, ja avauksena tutkimukselle jossa huomioidaan teknologian teorioiden perinteisten suuntausten (teknologisen determinismin ja sosiaalisen konstruktivismin) lisäksi Michel Foucaultin ja hänen seuraajiensa teoreettinen anti vallasta ja hallinnasta.
-
(2023)Tässä kandidaatintutkielmassa on muodostettu teoreettinen viitekehys väkivallattomuutta edistävälle pedagogiikalle aiemman tutkimuksen pohjalta. Tutkimuskysymys on: ”Mitä on väkivallattomuuden pedagogiikka?” Tutkimusaineisto koostui yhteensä seitsemästä vertaisarvioidusta kansainvälisestä tutkimusartikkelista. Tutkimus on toteutettu narratiivisena yleiskatsauksena. Analyysimenetelmänä on käytetty teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Keskeisiä teorioita tutkimuksen taustalla ovat nondualismi, kriittinen teoria, poststrukturalismi, Judith Butlerin teoriat affekteista, etiikasta ja väkivallattomuudesta sekä analyyttinen psykologia. Tutkimustuloksista ilmenee, että väkivaltaan vaikuttavat yksilölliset tekijät ja yhteiskunnalliset rakenteet, mitkä ovat keskinäisriippuvaisia. Väkivallattomuus edellyttää yksilön sisäistä psyykkistä integraatiota, väkivallatonta relationaalisuutta sekä rakenteellista muutosta, joka mahdollistaisi väkivallattomuuden. Tutkimustulosten perusteella väkivallattomuuden pedagogiikan tavoitteena on tukea yksilön sisäistä muutosta ja kasvattaa tietoisuutta väkivaltaa tuottavista normeista ja rakenteista, sekä siitä millaisilla eettisillä ja poliittisilla toimilla näihin voidaan vaikuttaa. Opetuksen tavoitteena on luoda ajattelun lähtökohtia, joiden avulla yksilön on mahdollista vastata monimutkaisiin ja ennalta arvaamattomiin tilanteisiin päivittäisessä elämässä.
-
(2011)Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tämän hetken maailmanpoliittinen metakonflikti, sota terrorismia vastaan, rakentuu kielessä. Kiinnekohtana toimivat Lontoon 7.7.2005 itsemurhapommi-iskujen tekijöistä kirjoitetut tekstit. Tutkielman tavoitteena on purkaa poststrukturalistisen diskurssiteoreettisen analyysin avulla poliittisia prosesseja, joissa Lontoon iskut sijoittuvat tuohon laajempaan konfliktiin. Lähtökohtana on diskurssiteoreettinen näkemys, jonka mukaan diskurssi on joukko merkkejä, jotka saavat sisältönsä ja merkityksensä ainoastaan suhteessa muihin merkkeihin ja näiden merkityksiin. Se miten iskun tekijät määritellään, on poliittinen teko, joka omalta osaltaan luo konfliktia ja sen osapuolia. Tuota diskursiivista prosessia tutkielman analyysi purkaa. Postmodernin feministisen maailmanpolitiikan tutkimuksen sekä kriittisen miestutkimuksen ja kriittisen terrorismin tutkimuksen näkökulmiin nojaten tutkielma tarkastelee, kuinka Lontoon iskujen tekijät asettuvat laajempaan kulttuuriseen kontekstiin ja taustalla olevaan konfliktiin. Primääriaineisto koostuu The Guardian -sanomalehdessä julkaistuista Lontoon iskujen tekijöiden profiileista. Tutkimustehtävänä on paikallistaa teksteissä esiintyviä diskursseja joiden kautta subjektipositioita luodaan. Tutkimuskysymyksiä ovat: Minkälaisia subjektipositioita diskurssit luovat ja miten subjektipositiot asettuvat suhteessa toisiinsa? Miten subjektipositioiden mahdolliset sisäiset ja ulkoiset ristiriidat pyritään profiileissa ratkaisemaan? Miten maskuliinisuutta representoidaan profiileissa ja miten nuo representaatiot luodaan suhteessa hegemonisen maskuliinisuuden ideaaleihin? Miten subjektiviteetit ja löydetyt diskurssit asettuvat laajempaan kulttuuriseen kontekstiin, terrorismin vastaisen sodan konfliktiin? Keskeisimmäksi diskurssiksi löytyi ristiriitaisen itsemurhapommittajan subjektin diskurssi. Profiileissa tekoa ei pystytä selittämään tekijöiden henkilöhistorian tai yhteiskunnallisten taustatekijöiden kautta vaan se asetetaan näitä vastaan. Tämän subjektin sisäisen antagonismin ratkaisuksi profiilit siirtävät teon vastuuta tekijöiden ulkopuolelle, samalla vahvistaen kuvaa ulkopuolisesta pahasta vihollisesta sekä oikeuttaen laajempaa konfliktia. Siirtämällä vastuuta teoista ulkopuolelle, siirtyvät teot samalla läntisen subjektiviteetin ulkopuolelle. Profiileista löytyneet maskuliinisuuden diskurssit luovat omalta osaltaan ristiriitaa tekijöiden ja tekojen välille. Hegemoninen maskuliinisuus vaatii kykyä ja valmiutta väkivaltaisiin urotekoihin, joiden nurinkääntymisenä itsemurhaiskut ovat profiilien kautta luettavissa. Subjektien ristiriitaisuuden ratkaiseva teko (vastuun siirto ulkopuolelle) on poliittinen teko, joka sulkee pois mahdollisuuden nähdä iskujen väkivallan osana läntistä liberaalia subjektiviteettia ja hegemonista maskuliinisuutta. Profiilit omalta osaltaan pitävät yllä ja uusintavat sotaa terrorismia vastaan, joka piirtyy näin konfliktina sivistyksen ja barbarismin välillä. Analyysi omalta osaltaan osoittaa, kuinka todellisuus, jonka pohjalta ihmiset assosioivat identiteettinsä määrättyihin subjektipositioihin, syntyy kielessä, ja kuinka tuo prosessi on poliittinen. Identiteetit ja diskurssit joihin identiteetit nojaavat ovat aina tuotettuja, eivät pysyviä ja muuttumattomia.
-
(2011)Tutkielma pyrkii vastaamaan kysymykseen, millaisin diskurssein naissotilaat ymmärrettiin Irakin sodan (v. 2003-2010) aikana Yhdysvalloissa. Kysymyksen kautta pyritään yleisemmin löytämään perusteita pohtia, ovatko naissotilaiden kasvanut määrä ja laajentunut tehtävänkuva Irakin sodassa muuttaneet sodan sukupuolittuneita rakenteita muuttamalla sodan sukupuolirooleja. Tutkielman lähtökohtana toimii feministitutkijoiden huomio siitä, että sota on sukupuolittunut ilmiö ja riippuvainen sukupuolittuneista rakenteista, normeista ja käytännöistä, joita se samalla vahvistaa. Sodan sukupuolittuneeseen luonteeseen kuuluu, että sukupuolille määrittyvät sodassa tietyt roolit, joiden perustellaan juontuvan biologisista ja luonnollisista eroista sukupuolten välillä. Perinteisesti miehet on määritetty taistelijoiksi, naiset suojelluiksi, uhreiksi ja miesten tukijoukoiksi kotirintamalla. Tämä tutkielma osallistuu tähän feministisen sodan tutkimuksen perinteeseen tarkastelemalla naissotilaiden diskursseja Irakin sodan aikana Yhdysvalloissa. Naissotilaat muodostavat kiinnostavan ryhmän, sillä toimiessaan maskuliiniseksi määrittyvässä roolissa he rikkovat perinteistä feminiinistä roolia sodassa. Tutkielma purkaa poststrukturalistisen diskurssianalyysin kautta, erityisesti Laclaun ja Mouffen käsittein sekä nojaamalla Butlerin määritelmään sukupuolten performatiivisyydestä, niitä hetkiä ja strategioita, joissa ymmärrystä Irakin naissotilaista tuotetaan ja nostaa esiin näiden merkitysjärjestelmien sisäisen rakenteen sekä suhteen muihin diskursiivisiin kenttiin. Näin ollen tutkielman tuloksena on mahdollista saavuttaa aiempaa syvällisempi ja kokonaisvaltaisempi käsitys niistä tavoista, joilla ymmärrystämme naissotilaista muodostetaan. Analyysin perusteella tutkielmassa hahmotetaan kolme keskenään kilpailevaa naissotilaita määrittävää diskurssia Yhdysvaltoihin rajatulla diskursiivisella kentällä; hegemoninen niin sanottu asesiskot-diskurssi, naissotilaiden itsensä tuottama sotamies Jane -diskurssi sekä äitisotilaita tuottava äidit sotapolulla -diskurssi. Vaikka Irakin naissotilaiden diskurssien voidaan tutkielman tulosten perusteella nähdä kohdistavan vain rajoitettuja muutoksia sodan sukupuolirajoihin ja -rooleihin, voidaan tutkielman perusteella kuitenkin samalla määrittää naissotilaat ja heihin liittyvä diskursiivinen muutos oleellisena tekijänä tuotettaessa yhteiskunnan laajempia määritelmiä sukupuolista. Tutkielman perusteella Irakin sodan naissotilaiden voidaan siis todella arvioida taistelevan varsin merkityksellistä sotaa, jonka toisena rintamana toimii raja sukupuolien välillä ja kiistely siitä mihin, miten ja kuka sen saa piirtää, ja tärkeimmin, tarvitaanko tällaista rajaa lainkaan?
-
Transgression taidetta : Etiikan, estetiikan ja politiikan kohtaaminen Julia Kristevan ajattelussa (2013)Tutkielma tarkastelee bulgarialais-ranskalaisen Julia Kristevan (s. 1941) ajattelussa muodostuvaa kytköstä etiikan, politiikan ja taiteen välillä. Kristeva etsii taiteen kielistä sekä muista normaalista kielenkäytöstä poikkeavista diskursseista subjektia, kieltä ja yhteiskuntaa horjuttavaa käytäntöä. Päämääränä on uudenlainen etiikka: pyrkimys paljastaa näiden rakenteiden taustalla toimivat mekanismit. Kristevan näkökulma subjektiin, kieleen ja yhteiskuntaan on psykoanalyyttinen ja jälkistrukturalistinen. Ymmärrys puhuvasta subjektista yhtäaikaisesti viettiperäisenä sekä sosiaalisesti rakentuneena tarjoaa mahdollisuuden ylittää kielen ja ruumiin perinteisen vastakkainasettelun. Kristevan ratkaisu on herättänyt sekä kiitosta että kriittisiä näkökulmia. Tutkielmassa esitelläänkin Kristevan teoria subjektista ja sen rakentumisesta sisäisesti jakautuneena psykofyysisenä olentona sekä avataan siihen kohdistunutta kritiikkiä. Kristevan keskeiset käsitteet kuten ’semioottinen’ ja ’symbolinen’ sekä ’abjekti’ valottavat teorian taustalla olevaa näkemystä 'toiseudesta'; siitä mikä jää merkitsevien käytäntöjen ulkopuolelle tai tulee torjutuksi yksilön kohdalla tai yhteisöissä. Keskeisiksi, läpi Kristevan tuotannon kulkeviksi kysymyksiksi, nousevat erilaiset transgressiivisuuden muodot sekä ’eettinen käytäntö’. Kristevalle etiikka koskee sitä, miten erilaisia sosiaalisia järjestelmiä voidaan tarkastella sekä miten hahmottaa sitä, minkä ne sulkevat ulkopuolelleen. Niin subjekti, kieli kuin myös yhteiskunta tarvitsevat Kristevan mukaan erilaisia transgressioita, rajanylityksiä, joissa ero 'saman' ja 'toisen' ('sisä-' ja 'ulkopuolen') välillä kumotaan hetkeksi. Ilman tätä mahdollisuutta, muuttuisivat rakenteet staattisiksi ja totalisoiviksi. Psykoanalyytikkona Kristevan teoria liittyy kiinteästi yksilöiden hyvinvointiin: elämän mielekkyys, merkityksellinen kieli sekä yhteisöllinen elämä ovat sidoksissa transgression mahdollisuuteen. Ne ovat riippuvaisia kumouksista, jotka mahdollistavat liikkeen psyykkisten todellisuuksien sekä semioottisen ja symbolisen välillä. Taide esittäytyy Kristevan ajattelussa arvokkaana käytäntönä, jossa edellä mainittu liike tai kumoukset voivat tapahtua. Kristevan teoriaa on useimmiten sovellettu yksittäisissä teosanalyyseissa, mutta tutkielmassa hahmotellaan lisäksi kokonaisnäkemystä siitä, mitä Kristeva tarkoittaa puhuessaan taiteesta eettisenä käytäntönä sekä missä mielessä taide voi olla poliittista Kristevan ajattelun puitteissa. Taiteen kyky horjuttaa subjektia ja kieltä vertautuu Kristevalla poliittiseen vallankumoukseen. Taiteen taistelu erilaisia yhden totuuden diskursseja, konformismia ja normalisaatiota vastaan sekä kyky tuoda esiin diskurssien ja subjektien singulaaristen, intiimien psyykkisten tilojen moninaisuutta tekeekin Kristevan taiteen teoriasta poliittisen hyvin erityiseen tapaan.
Now showing items 1-8 of 8