Browsing by Subject "pragmatismi"

Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta.

Tämän tutkielman lähtökohtana on se, että kielifilosofisessa metaforatutkimuksessa hyvin harvasta asiasta vallitsee konsensus. Näin on etenkin kielifilosofisten metaforakysymysten osalta, jotka koskevat metaforan olemusta, merkitystä, toimintaperiaatetta ja totuutta. Tässä tutkielmassa metaforaa tarkastellaan Robert Brandomin kielifilosofian avulla. Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on Brandomin kielifilosofisen järjestelmän laajentaminen siten, että se selittäisi kielen metaforisen käytön. Tutkielman toissijaisena tavoitteena on edellä mainittuihin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin vastaaminen muodostetun metaforateorian perustalta. Tutkielma tukeutuu keskeisesti Brandomin kielifilosofiseen merkkiteokseen Making it Explicit (1994), jossa hän esittää systemaattisen ja pragmatistisen teorian kielellisestä käytännöstä. Brandom pyrkii tunnistamaan sosiaalisten käytänteiden rakenteen, jota niiden on välttämättä ilmennettävä, jotta ne olisivat laskettavissa juuri kielellisiksi käytänteiksi. Näiden perustavien käytänteiden käsitetään antavan semanttisen sisällön tiloille, teoille ja ilmaisuille, joilla on sopiva rooli kyseisissä käytänteissä. Tuloksena on päättelyllisen roolin semanttinen teoria, joka on juurrutettu pragmaattiseen teoriaan kielenkäytöstä puheaktien tuottamisena ja kuluttamisena. Mallillaan kielellisestä käytännöstä Brandom pyrkii vastaamaan valtavaan määrään filosofisia kysymyksiä. Lisäksi hän ilmaisee sitoumuksensa siihen, että mallilla on voitava selittää kehittyneempiä kielellisiä käytänteitä, joita malli ei huomioi; metaforinen kielenkäyttö näyttäytyy vastaavina käytänteinä. Tämän mukaisesti tutkielmassa määritetään käytänteet metaforiselle kielenkäytölle. Tutkielma osoittaa, että Brandomin kielifilosofista mallia voidaan laajentaa harmonisesti metaforan selittämiseksi siten, ettei mitään Brandomin esittämää tarvitse muuttaa. Metaforan osoitetaan olevan mielekkäästi käsiteltävissä Brandomin mallissa tukeutumalla siihen, miten Brandom käsittelee demonstratiivi-ilmaisuja. Tämä tarkoittaa olennaisesti tietynlaista selityksellisten pyrkimysten rajausta, jossa keskeiseksi kysymykseksi käsitetään se, mistä koostuu ilmaisun kohteleminen metaforana. Vastaavan kysymyksenasettelun perustalta metafora näyttäytyy ilmaisuna, jolle kieliyhteisön osallisten on annettava tulkinnassa uusi merkitys, joka johdetaan metaforisen kantailmaisun merkityksestä. Tämän perustalta metaforan osoitetaan olevan semanttisesti alimääräytynyt ilmaisu, jolla on kuitenkin tietyssä tulkinnassaan määrätty merkitys; kyseisen merkityksen määräytyneisyyden nojalla metafora ei uhkaa sen käsittävän lauseen propositionaalisuutta tai totuuskelpoisuutta. Lisäksi tutkielmassa esitetään, miten metaforinen merkitys voi konventionaalistua ilmaisun uudeksi merkitykseksi. Yleisesti tutkielma esittää, miten moni metaforan piirteistä voidaan riisua arvoituksellisuudestaan Brandomin kielifilosofian avulla. Etenkin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin kyetään vastaamaan pitkälti tyydyttävästi. Suurimpana haasteena on metaforan toimintaperiaatteen muotoilu, mikä myös ilmentää metaforan teoreettista haastavuutta. Brandomin filosofisen hankkeen osalta tutkielma alleviivaa sitä, että implisiittisesti Brandom on rajautunut tarkastelemaan kirjaimellista kielenkäyttöä. Samalla kuitenkin osoitetaan, miten metafora kuvaannollisen kielenkäytön muotona on mielekkäästi jäsennettävissä hänen mallinsa avulla. Brandomin sitoumus siihen, että hänen mallinsa on laajennettavissa kehittyneempien kielenkäytön muotojen ymmärtämiseen, tulee tässä metaforan osalta siis lunastetuksi.

Tämän tutkielman aiheena on John Deweyn kasvatusfilosofian tulkinta ympäristökasvatuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi sitä, miltä osin modernin ympäristökasvatuksen teemat esiintyvät Deweyn kasvatusfilosofiassa. Tämän jälkeen toteutetaan Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio analysoimalla erityisesti siihen sisältyvää taidenäkökulmaa. Lopuksi käsitellään Deweyn kasvatusfilosofian ekologisiin tulkintoihin kohdistettuja kritiikkejä ja vastataan näihin tämän rekonstruktion pohjalta. Tutkielma perustuu Deweyn argumenttien filosofiseen analyysiin sekä hänen kasvatusfilosofiansa ekologisia kytköksiä käsittelevän tutkimuskirjallisuuden tarkasteluun. Tutkielmassa osoitetaan ensinnäkin, miltä osin Dewey käsittelee modernin ympäristökasvatuksen teemoja kasvatusfilosofisessa pääteoksessaan Democracy and Education. Ne näkyvät teoksessa kahdella tapaa. Yhtäältä Dewey esittää ihmisen ja luonnon välisten molemminpuolisten vuorovaikutussuhteiden olevan kasvatuksen tärkein yleinen asiasisältö. Toisaalta Dewey ajattelee kasvatuksen tapahtuvan ensisijaisesti oppijoiden ja heidän kasvatusympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa, jossa heidän biofyysinen ja sosiokulttuurinen ympäristönsä toimii kasvattavassa roolissa. Näiden käsitysten perusta löytyy Deweyn transaktionaalisesta naturalismista, jonka mukaan ihminen on osa luontoa ja kulttuurilliset ilmiöt ovat luonnon emergenttejä ominaisuuksia. Toiseksi tutkielmassa argumentoidaan, että Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio voidaan toteuttaa analysoimalla siihen sisältyvää taiteenfilosofista näkökulmaa. Rekonstruktion toisena päälähteenä onkin Deweyn taiteenfilosofinen pääteos Art as Experience. Deweyn mukaan taiteen ensisijainen kasvatuksellinen tarkoitus on arkisten kokemusten merkityksellisyyden ja arvostuksen voimistaminen. Hänen mukaansa taide on kehittynyt ihmisten pyrkimyksistä tavoitella esteettisiä kokemuksia, joille on ominaista erikoislaatuinen eheys, merkityksellisyys ja kokemus itsen ja ympäristön välisestä yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Taiteellisessa ilmaisussa ihminen kehittää itsessään viriäviä yllykkeitä, emootioita ja ideoita ympäristön materiaalien työstämisen kautta. Taideteos on ilmaus ihmisen ja tämän ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta parhaimmillaan ja syvimmillään. Se on myös ilmaus kulttuurillisten merkitysten ja arvojen emergoitumisesta ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa. Kolmanneksi tutkielmassa vastataan Deweyn kasvatusfilosofian ekologisia tulkintoja vastaan esitettyihin kritiikkeihin. Nämä kritiikit kytkeytyvät ympäristökasvatuksen filosofiassa keskeisiin keskusteluihin luonnon olemassaolon tavasta ja ihmisen tiedollisesta suhteesta luontoon sekä kysymykseen ihmisen ja luonnon arvon suhteesta ja luonnon itseisarvosta. Kritiikit voidaan kiteyttää kysymykseen, onko Deweyn filosofia antroposentristista. Tähän näyttäisi viittaavan Deweyn instrumentalismi, tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon kohteet muovautuvat tutkimisen prosessissa. Instrumentalismissa tietoa ei voida saada ”olioista sinänsä”, vaan tutkittavien olioiden ja tutkivien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Osassa tutkimuskirjallisuutta kritisoidaan Deweyn kasvatusfilosofiaa liiallisesta yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä painotuksesta sekä biofyysisen luonnon merkityksen ja arvon häivyttämisestä. Tutkielmassa näihin kritiikkeihin vastataan analysoimalla edellä mainituissa tulkinnoissa sivuutettua yhteyttä Deweyn kasvatusfilosofian ja taiteenfilosofian välillä. Sen kautta voidaan osoittaa, että luonnolla on itseisarvoinen asema Deweyn koko filosofian viitekehyksessä. Luonto ei ole vain välineellinen suhteessa inhimillisiin arvoihin, koska luonto itsessään on se perusta, jolta nämä arvot nousevat ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa ne muotoutuvat.

Tutkielma käsittelee historian ja fenomenologian suhdetta, tarkemmin historiantutkimuksen luonnetta fenomenologisen metodin sekä siihen vahvasti liittyvän kokemuksellisuuden teeman kautta. Mitä tapahtuu historiatieteen olemukselle tai identiteetille, jos tieteellinen metodi vaihdetaan fenomenologiseen, ja muuttuisiko historia näin kokemuksellisemmaksi ja esitystavoiltaan avoimemmaksi. Historian totuuskysymystä lähestytään fenomenologisen toisen mielen ongelman kautta, sillä toisen ihmisen kokemukseen on mahdotonta päästä sen enempää nykyhetkessä kuin menneisyydessä. Tulkinta, vaikka kuinka perusteellisesti tutkimukseen ja kontekstualisointiin nojaava, kertoo lopulta vain merkityksen tai kokemuksen nykyisyydessä. Tämän ei tarvitse tarkoittaa koko historian prosessin hylkäämistä, mutta edellyttää sen identiteetin uudelleen arviointia tieteenä. Historia tieteellisen tutkimuksen alueena tai menneisyys sen kohteena on siitä erityinen, ettei sitä voi havaita ja silti se oletetaan joksikin todelliseksi. Historia on tutkimusta simuloiduista tai virtuaalisista menneistä kokemuksista – mikä siis käytännössä tarkoittaa menneen jättämien jälkien kokemusta nykyisyydessä. Menneisyyttä ei voi kokea toisin kuin sitä edustavan tai simuloivan historian. Tarinallinen historia on suosittua, koska se yksilöi kokemuksen ja tekee sen jälleen ikään kuin kokemukselliseksi, ja tyypillisesti historia on esitetty tekstuaalisena ja narratiivisena rekonstruktiona. Täydellisen rekonstruktion ollessa mahdoton, on kyse ennemmin representaatiosta, tutkijan omassa ajassaan muodostamasta menneisyyden historiallisesta tulkinnasta ja esityksestä. Tämä avaa historian vertautumisen taideteoksen kaltaiseen esteettiseen objektiin. Historian tulkitseminen taiteenkaltaisena ilmiönä mahdollistaa sen fenomenologisen eli kokemuksellisen tarkastelun. Taide ei välttämättä ole episteemisesti totta, mutta sen kokeminen ja merkitys on esteettistä. Taiteen tavoin myös historia on ilmaiseva ja esteettinen artefakti tai esitys, joka kuitenkin on haluttu nähdä tieteenä korostamalla sen todellisuuspohjaa. Myös historia on kokemuksellista, mutta tuo kokemuksellisuus ei perustu fyysiseen ja samanaikaiseen tai -paikkaiseen läsnäoloon, havaintoon tai vuorovaikutukseen. Taiteen ja fiktion tavoin historian kokeminen on virtuaalista eli välittynyttä. Elävä, kokemuksellinen menneisyys on saavutettavissa historiallisesti ja esteettisesti siinä mielessä, että mennyt tai ylipäänsä kaikki aikatasot ovat läsnä myös nykyhetkessä tapahtuvassa kokemuksessa. Tämä tapahtuu virtuaalisesti menneiden kokemusten ilmaisun jälkien eli historiallisten lähteiden ja esitysten kautta. Virtuaalinen kokemuksellisuus mahdollistaa historian fenomenologisen tarkastelun. Historia on esteettisesti empiirinen tiede. Paitsi kirjallisena esityksenä, tutkimuksen voi ilmaista taiteellisin keinoin tutkimusaiheen omaa kokemuksellisuutta parhaiten ilmentävänä tutkimusteoksena ja (tekstuaalis-narratiivisen) rekonstruktion sijaan historian tutkimuksen praktiikaksi voi ehdottaa menneisyyden kokemuksellisen mahdollisuuden nykyhetkessä uudelleen avaava re-enactmentia.

Euroopan unionin direktiivit ovat unionin jäsenmaille suunnattuja lainsäädäntöohjeita, joilla on sitovat tavoitteet. EU:n monikielisyysperiaatteen mukaisesti direktiivit käännetään kaikille unionin virallisille kielille, ja näin syntyneet kieliversiot ovat keskenään samanarvoisia eli ekvivalentteja. Tässä tutkielmassa käännöstieteen ekvivalenssikäsitettä hyödynnetään luontodirektiivin suomenkielisen ja saksankielisen version vertailussa, jossa etsitään kieliversioiden välisen pragmaattisen ekvivalenssin ilmenemismuotoja. Ekvivalenssin teoreettisena viitekehyksenä pidetään tutkielmassa Werner Kollerin ekvivalenssitypologiaa, jossa pragmaattinen ekvivalenssi muodostaa ekvivalenssikäsitteen yhden alakäsitteen. Pragmaattinen ekvivalenssi näkyy Kollerin mukaan siinä, miten tekstin vastaanottaja tulkitsee tekstin. Direktiivin vastaanottajana pidetään tässä tutkielmassa paitsi jäsenmaiden kansallisia lainsäätäjiä myös maiden toimivaltaisia viranomaisia. Perustuen pragmatismin perusajatukseen, että tiedolle ja teorialle syntyy varsinainen merkitys vasta, kun niitä sovelletaan oikeassa elämässä, tässä tutkielmassa katsotaan, että luontodirektiivi on tulkittava ja sovellettava konkreettisesti, ennen kuin sen sisältö voidaan ymmärtää todellisessa maailmassa. Kansallisten viranomaisten tulkinnat näkyvät niiden tuottamissa teksteissä, ja näitä tulkintoja pidetään tässä tutkielmassa pragmaattisen ekvivalenssin ilmenemismuotoina. Tutkimusmenetelmässä hyödynnetään Katharina Reißin ajatusmallia käännösprosessiin sisältyvistä, toisiinsa kytkeytyvistä tekstien alalajeista; direktiivitekstin, kansallisen lain ja viranomaisten tekstien katsotaan tutkielmassa muodostavan polun, jota pitkin ensimmäisenä laaditun direktiivitekstin viesti kulkee eteenpäin viranomaisten teksteihin saakka muuttuen abstraktista viestistä konkreettisemmaksi. Tutkimusaineistona käytetään luontodirektiivissä määriteltyjä termejä. Suomenkielisten ja saksankielisten termien denotatiivisia merkityksiä ja käyttökonteksteja muutamassa kansallisessa säädöksessä verrataan keskenään. Tämän jälkeen termien ja mahdollisten synonyymisten ilmaisujen esiintymisiä kansallisten toimivaltaisten viranomaisten teksteissä analysoidaan viranomaisten tulkintojen ymmärtämiseksi. Tutkimuksessa selviää, että pragmaattinen ekvivalenssi ilmenee muun muassa suomenkielisten ja saksankielisten termien samantapaisena käyttämisenä samankaltaisissa virkkeissä sekä samankaltaisten termimuunnelmien ja termisynonyymien hyödyntämisenä. Lisäksi pragmaattinen ekvivalenssi näkyy, kun sekä suomenkieliset että saksankieliset termit toimivat viranomaisten teksteissä samalla tavalla siltoina direktiivin, kansallisten säädösten ja erilaisten kansallisten eliölajeja tai luontotyyppejä kokoavien luetteloiden välillä. Direktiivin termit yhdistetään maiden viranomaisten teksteissä myös vastaavanlaisella tavalla konkreettisiin laji-tai luontotyyppiesimerkkeihin.

Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.

Tässä tutkielmassa keskitytään tunnistamaan yhdistäviä tekijöitä muotoiluajattelun (design thinking) ja klassisen pragmatistisen filosofian välillä. Tutkimus tehtiin kirjallisuuskatsauksena kummankin alan keskeisiin teoksiin, tutkimusartikkeleihin ja kommentaareihin. Ensimmäisessä luvussa tehdään katsaus muotoiluajattelun historiaan, käsitteeseen, toimintatapoihin ja prosesseihin. Havaitaan, että muotoiluajattelu on ihmiskeskeinen ja käytännönläheinen työtapa ratkoa häijyiksi kutsuttuja ongelmia prosessimallien avulla, joissa tietoa luodaan, kehitetään, tarkennetaan ja todennetaan vähitellen ja prosessissa taaksepäin palaten uuden tiedon niin vaatiessa. Toisessa luvussa käsitellään Charles Sanders Peircen, William Jamesin ja John Deweyn klassisen pragmatismin keskeisiä periaatteita ja käsitteitä. Osoitetaan, että käytännöllisyys on pragmatismin avainkäsite ja keskeinen asenne ymmärtää ihmisen toimintaa ja tapaa hankkia tietoa elämänsä ja elinpiirinsä parantamiseksi. Todetaan, että suhtautuminen tietoon ja totuuteen alati muutokselle alttiina, fallibilistisena konstruktiona on pragmatismin keskeinen ero kartesiolaiseen filosofiaan, jossa tieto- ja totuus käsitetään pysyvänä, maailmasta erillään olevan aineettoman mielen objektina. Kolmannessa luvussa muotoiluajattelu ja klassinen pragmatismi tuodaan yhteen. Yhtäläisyyksiä käsitellään erityisesti käytännöllisen asenteen, tiedonhankinnan, tietoon suhtautumisen ja ihmisten ongelmien ratkaisutarpeiden kautta. Havaitaan, että muotoiluajattelun ja klassisen pragmatismin suhtautuminen yllämainittuihin tekijöihin on hyvin yhteneväistä ja muotoiluajattelu toimii olennaisesti samojen periaatteiden ja toimintatapojen pohjalta kuin klassisen pragmatismi. Päätelmäluvussa todetaan, että klassinen pragmatismi tarjoaa havainnollisen teoreettisen tulkintapohjan muotoiluajattelun käytänteille ja prosesseille, jopa siinä määrin, että muotoiluajattelua voi pitää piilevänä pragmatismina.

Tässä tutkielmassa tarkastelen John Deweyn A Common Faith -teoksessa esittämää näkemystä naturalistisesta uskonnosta. Tutkimus keskittyy siihen voidaanko Deweyn uskonnollista naturalismia pitää a) naturalistisena ja b) uskonnollisena. Näihin kysymyksiin vastatakseni käyn tutkielmassani läpi A Common Faithia edeltänyttä uskonnonfilosofista keskustelua Yhdysvalloissa sekä modernia filosofista tutkimuskirjallisuutta. A Common Faith on vuonna 1934 julkaistu kolmeen luentoon pohjautuva teos, jonka sivuilla Dewey pyrkii esittämään korvaavan uskonnollisen vaihtoehdon niille, jotka pitävät vanhoja institutionaalisia uskontoja älyllisesti epätyydyttävinä. Deweyn itse asettaa esityksessään uskon kohteeksi ihanteen ja aktuaalisen välisen dynaamisen suhteen. Kokemuksen uskonnollisen laatupiirteen irrottaminen jäykistä metafyysistä rakenteista ja kiinnittäminen ihanteisiin mahdollistaa Deweyn mukaan uudenlaisen paremman yhteiselämän ja mahdollistaa paremmalla tavalla yhteisöjen kehityksen. Tutkielmani analyysiosiossa totean, että huolimatta tietyistä tulkinnallisista epäselvyyksistä voidaan Deweyn esittämää näkemystä pitää naturalistisena. Samoin nojaten vahvasti Jerome Stonen relatiivisen transsendenssin käsitteeseen totean, että esitys täyttää tietyt uskonnollisuuden konseptuaaliset reunaehdot. Deweyn esityksen uskonnollisuus kulminoituu erityisesti tietynlaiseen kosmiseen optimismiin, kongregationalistiseen kääntymys-käsitykseen sekä naturalistiseen käsitykseen ykseydestä. Analyysiosiossa suhtaudun kuitenkin myös kriittisesti Deweyn uskonnolliseen naturalismiin liittyvään melioristiseen kehitysuskoon sekä Deweyn yhteisöllisen uskon kyvyttömyyteen ottaa yhteisöllisiä ongelmia vakavasti.