Browsing by Subject "prognosis"

Tausta: Komorbiditeettien eli muiden itsenäisten sairauksien vaikutusta myasthenia graviksen (MG) ennusteeseen ei tunneta. Muut autoimmuuni sairaudet on liitetty MG:een mutta niidrn rooli MG:n taudin kuvaan on kiistanalainen. Menetelmät: Tässä retrospektiivisessä yhden keskuksen kohorttitutkimuksessa seurasimme 154 suomalaista yleistynyttä MG:sta sairastavaa potilasta, joille oli tehty tymektomia eli kateenkorvan poisto. Keskimääräinen seuranta-aika oli 8,6 (±5.0 ) vuotta tymektomian jälkeen. Potilaiden komorbiditeetit oli diagnosoitu miltä tahansa ajanhetkeltä ja tiedot oli peräisin potilasasiakirjoista. Tautitaakka pisteytettiin käyttämällä Charlson comorbidity indexiä (CCI). Potilaat jaettiin alaryhmiin komorbiditeettien mukaan; MG ainoastaan (n=45) ja MG sekä mikä tahansa komorbiditeetti (n=109). Jälkimmäinen ryhmä jaettiin vielä; MG sekä muu autoimmuunitauti (n=33) ja MG sekä ei-autoimmuuni komorbiditeetti -ryhmään(n=76). Tutkimuksen päätetapahtumina oli täydellinen remissio (CSR), minimaalisen lääkityksen tarve (pyridostigmiini max 100mg/vrk) ja sairaalahoidon tarve. Tulokset: Potilaat joilla ainoastaan MG saavutti CSR useammin kuin MG sekä mikä tahansa komorbiditeetti –ryhmä (26.7% vs 8.3%, p = 0.004). Minimaalisen lääkityksen tarpeen saavutettiin useammin MG ainoastaan -ryhmässä kuin MG sekä ei-autoimmuuni komorbiditeetti –ryhmässä (p = 0.047 ). Sairaalahoidon tarve oli alhaisempaa potilailla joilla vain MG kuin potilailla oli MG sekä mikä tahansa komorbiditeetti (p = 0.046). Logistisen regressioanalyysin mukaan matala CCI kasvattaa todennäköisyyttä saavuttaa CSR (p = 0.033). Matala CCI oli yleisempää potilailla, joilla oli minimaalinen lääkitys tarve ja eivätkä tarvinnut sairaalahoitoa (p < 0.001) Johtopäätökset: Lähes 9 vuoden tymektomian jälkeisen seurannan aikana potilailla, joilla on yleistynyt MG ja komorbiditeettejä on huonompi ennuste kuin potilailla jotka sairastavat vain MG:tä. Autoimmuunisairaudet eivät huonontanut MG:n ennustetta enempään kuin muut komorbiditeetit.

Mahasyövän ainoa kuratiivistavoitteinen hoito on gastrektomia formaalilla imusolmukedissektiolla. Yksi tärkeimmistä mahasyövän ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä on sen levinneisyysluokitus. Selvitimme vaikuttaako imusolmukealueiden preparoiminen erillisiin näytteisiin tutkittujen imusolmukkeiden lukumäärään verrattuna ns. en bloc -preparaattiin, ja vaikuttaako tämä ennusteeseen. Aineistoon valittiin Meilahden sairaalassa vuosina 2016-2019 leikatut potilaat, joille oli tehty D1- tai D2-imusolmukedissektio distaalisen- tai totaaligastrektomian yhteydessä, yhteensä 130 potilasta. Kaikille potilaille tehtiin kuratiivistavoitteinen gastrektomia mahalaukun adenokarsinooman vuoksi. Leikkauskertomuksista, patologin lausunnoista, sekä seurantatiedoista poimittiin relevantit muuttujat. Data analysoitiin IBM SPSS -ohjelmalla (versio 27). Imusolmukkeiden lukumäärän ja muiden muuttujien välisiä assosiaatioita testattiin Mann-Whitneyn U-testillä, Kruskall-Wallisin testillä ja χ2 -testillä. P-arvo <0,05 tulkittiin merkitseväksi. Coxin regressioanalyysiä käytettiin ennusteeseen vaikuttavien muuttujien tunnistamiseen. Preparoitujen imusolmukealueiden ryhmässä tutkittiin enemmän imusolmukkeita kuin en-bloc ryhmässä koko kohortissa (mediaani 34,5 vs. 21,0), D1 imusolmukedissektioissa (mediaani 42,0 vs. 15,5), D2 imusolmukedissektioissa (mediaani 34,0 vs. 23,5), totaaleissa gastrektomioissa (mediaani 46,0 vs. 21,5), subtotaaleiss gastrektomioissa (mediaani 32,0 vs. 17,5), avoleikkauksissa (mediaani 34,0 vs. 22,0), ja laparoskooppisissa leikkauksissa (mediaani 35,0 vs. 19,0). Kaikki erot todettiin tilastollisesti merkitseviksi (Mann-Whitneyn U-testin p-arvo kaikissa em. ryhmissä <0,001). Coxin regressioanalyysissä ennusteeseen vaikuttaviksi tekijöiksi tunnistettiin syövän levinneisyysluokitus ja imusolmukedissektion laajuus. Imusolmukealueiden preparoiminen erillisiin näytteisiin lisää tutkittujen imusolmukkeiden lukumäärää, mikä voi johtaa luotettavampaan N-luokitukseen, ja voi vaikuttaa jatkohoidon valintaan. Coxin regressioanalyysin tulokset vahvistavat aiempien tutkimuksien tuloksia. (204 sanaa)

I Finland konstateras årligen cirka 400 sköldkörtelcancerfall, varav majoriteten är differentierad sköldkörtelcancer. Dessa differentierade cancerceller producerar likt normal sköldkörtelvävnad tyreoglobulin, som är ett sköldkörtelspecifikt protein. Normalt används tyreoglobulin som tumörmarkör i uppföljningen av differentierad sköldkörtelcancer. Ifall tyreoglobulinantikroppar förekommer går dock inte tyreoglobulimätningens resultat att fullständigt lita på eftersom antikropparna korsreagerar med tyreoglobulinet. Även om en stigande nivå av serumets tyreoglobulinantikroppar under uppföljningen har associerats med kvarvarande cancer och relaps, är antikropparnas prognostiska betydelse fortfarande oklar. Genom att granska redan befintlig forskning inom ämnet, var denna litteraturöversikts mål att få en bättre bild av tyreoglobulinantikropparnas prognostiska betydelse vid differentierad sköldkörtelcancer. Litteraturöversikten behandlar 19 olika studier, vars resultat, betydelse och begränsningar analyseras och jämförs sinsemellan. I allmänhet var kohorterna i forskningarna små och uppföljningstiderna korta, vilket gjorde att antikropparnas inverkan på helhetsprognosen förblev oklar. Användningen av olika laboratoriemetoder vid analysen av tyreoglobulinantikropparna gjorde att forskningarna dessutom var svåra att jämföra sinsemellan. Fastän resultaten till en viss mån var motsägande, verkade det som att en sjunkande nivå av antikroppar hade en gynnsam prognostisk påverkan, medan en ökande eller en stabilt positiv nivå kunde indicera kvarvarande cancer eller relaps. Mer forskning med längre uppföljningstider och framför allt större kohorter skulle krävas för att få en ännu klarare uppfattning om tyreoglobulinantikropparnas betydelse inom differentierad sköldkörtelcancer, så att vården skulle kunna riktas rätt och därmed både spara individen från överdriven vård samt samhället från onödiga kostnader. Suomessa todetaan vuosittain noin 400 kilpirauhassyöpätapausta, joista suurin osa on hyvin erilaistunutta kilpirauhassyöpätyyppiä. Nämä erilaistuneet syöpäsolut tuottavat normaalin kilpirauhaskudoksen tapaan tyreoglobuliinia, joka on kilpirauhasspesifi proteiini. Tavallisesti tyreoglobuliinia käytetään erilaistuneen syövän seurannassa. Mikäli tyreoglobuliinivasta-aineita esiintyy, ei kuitenkaan tyreoglobuliinin mittaustuloksiin voi täysin luottaa tyreoglobuliinivasta-aineiden ristireagoidessa tyreoglobuliinin kanssa. Vaikka seurannassa nousevaa tyreoglobuliinivasta-ainetasoa on pidetty jäännöstaudin tai uusiutuman merkkinä, on vasta-aineiden tarkka ennusteellinen merkitys vielä epäselvä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen ja tavoitteena oli saada parempi kuva tyreoglobuliinivasta-aineiden ennusteellisesta merkityksestä erilaistuneessa kilpirauhassyövässä. Katsaus koostuu 19 eri tutkimuksesta, joiden tuloksia, merkitystä sekä rajoituksia tarkastellaan ja verrataan keskenään. Yleisesti ottaen kohortit tutkimuksissa olivat pieniä ja seuranta-ajat lyhyitä, johtaen epäselvään vaikutukseen kokonaisennusteessa. Lisäksi tutkimuksissa käytettiin erilaisia laboratoriomenetelmiä tyreoglobuliinivasta-aineiden mittaamiseen, mikä hankaloitti tutkimusten keskinäistä vertailua. Vaikka tulokset osittain olivat ristiriitaiset, laskevalla tyreoglobuliinivasta-ainetasolla vaikutti olevan suotuisa vaikutus ennusteeseen, kun taas laskeva tai stabiilisti koholla oleva taso vaikutti ennakoivan mahdollista jäännöstautia tai uusiutumaa. Lisää tutkimuksia pidemmillä seuranta-ajoilla ja isommilla kohorteilla tarvittaisiin, jotta saataisiin kokonaisvaltainen kuva tyreoglobuliinivasta-aineiden tarkasta merkityksestä hyvin erilaistuneessa kilpirauhassyövässä. Olisi tärkeää osata kohdentaa hoito sitä oikeasti hyötyville, jotta vältyttäisiin mahdollisesti turhilta hoidoilta ja kustannuksilta.

Bakgrund: Förekomsten av kolorektal cancer (CRC) i Finland har ökat stadigt. Med tanke på utvecklingen av cancerbehandlingar under de senaste decennierna kan sjukdomsspecifika uppgifter om patienternas långsiktiga prognos ha blivit föråldrade. Således syftade denna studie till att rapportera 5-årig sjukdomsspecifik överlevnad (DSS) enligt tumörspridning och lokalisation bland CRC-patienter diagnostiserade mellan 1991 och 2015 i Finland. Studie av detta slag i denna storlek har inte gjorts tidigare i Finland. Material och metoder: Vi genomförde en befolkningsbaserad registerstudie bland 59 465 CRC-patienter som identifierats från Finlands Cancerregister. Resultat: Den 5-åriga DSS för alla CRC-patienter var 56,7% [95% konfidensintervall (KI) 56,3–57,1%) för åren 1991 till 2015. Vi upptäckte förbättringar i alla 5-åriga DSS- undergruppsanalyser för perioderna inom 1991–2005 jämfört med 2006–2015: 80,5% (95% KI 80,1–81,75%) jämfört med 89,9% (95% KI 88,9–90,9%) för lokaliserad sjukdom (stage I); 55,5% (95% KI 53,9–57,1%) jämfört med 65,3% (95% KI 63,5–67,1%) för regional sjukdom med regionala lymfkörtelmetastaser (stage III); och 12,6% (95% KI 8,7– 16,5%) jämfört med 13,7% (95% KI 11,9–15,5%) för metastaserad sjukdom (stage IV). Patienternas 5-åriga DSS 2006 till 2015 med en lokalt avancerad tumör som invaderar bredvidliggande strukturer (stage II) var 81,5%. När man jämför lokalisationsspecifik överlevnad för de två tidsperioderna var 5-årig DSS för höger-sidig koloncancer 54,8% (95% KI 53,8–55,8%) jämfört med 59,9% (95% KI 58,7–61,1%), vänsterensidig koloncancer var 54,1% (95% KI 52,9–55,3) jämfört med 61,0% (95% KI 59,8–62,2%) och rektal cancer var 53,6% (95% KI 52,2–55,0%) jämfört med 62,3% (95% KI 61,3–63,3%). Diskussion: Denna studie bekräftar att överlevnaden för CRC har förbättrats under de senaste decennierna i Finland, vilket speglar observationer från andra västländer. Klassificeringen av tumörspridning inom Finlands Cancerregister skiljer sig dock något från TNM-klassificeringen, vilket begränsar resultaten från denna studie.

Parodontiitin hoito edellyttää hammaskohtaisten hoitoennusteiden määrittämistä hoidon alussa. Katsauksessa tarkastellaan potilaskohtaisia ja suun paikallisia tekijöitä, joiden on esitetty heikentävän hampaiden hoitovastetta. Tavoitteena on selvittää, kuinka eri tekijät tulisi huomioida hammaskohtaisissa ennusteissa ja kuinka täsmällinen hoitoennuste on suhteessa toteutuneeseen hoitovasteeseen. Kirjallisuuskatsauksen aineistoon valittiin tutkimukset otsikon ja tiivistelmän perusteella MEDLINE-tietokannasta seuraavilla hakusanoilla: periodontal disease, tooth loss, prognosis, treatment outcome, prognostic model. Aineisto koostuu pitkän aikavälin retrospektiivistä tutkimuksista, joissa ylläpitohoitojakson keskimääräinen pituus on yli viisi vuotta. Hoitovaste on yksilöllistä ja jopa hammaskohtaista. Ikä, parodontiitin alkuperäinen diagnoosi, tupakointi ja huono hoitomyöntyvyys ovat tekijöitä, joilla on osoitettu olevan yhteyttä hampaiden menettämisen kanssa. Edelleen kaivataan kuitenkin lisää tutkimusnäyttöä myös isännänvasteesta, mikrobitekijöistä sekä potilaan psykososiaalisesta asemasta ja geneettisistä tekijöistä, joiden rooli parodontiitin kehittymisessä ja etenemisessä on vielä epäselvä.

Pitkälle edenneen seroosin huonosti erilaistuneen munasarjasyövän ennuste on hoitojen kehittymisestä huolimatta edelleen huono, koska suurimmalla osalla potilaista tauti on löydettäessä levinnyt vatsaonteloon. Munasarjasyöpätapauksista n. 15 %:iin liittyy perinnöllinen geenivirhe, useimmin BRCA1- tai BRCA2-geeneissä. Polyadenosiinidifosfaattiriboosipolymeraasin (PARP) estäjät ovat uusia täsmälääkkeitä, jotka pystyvät tuhoamaan syöpäsoluja estämällä niiden DNA-vaurioiden korjausta. Tässä retrospektiivisessä, potilastietojärjestelmien sairaskertomustietoihin perustuvassa tutkimuksessa aineiston muodostivat HUSissa PARP-estäjillä (olaparibi ja niraparibi) 2018–2022 hoidetut munasarjasyöpäpotilaat (125 potilasta). Tutkimuksessa olaparibin yleisimmät hematologiset haittavaikutukset olivat neutropenia (13 %) ja niraparibilla trombosytopenia (32 %). Kreatiniinin nousun mediaani oli 20 yksikköä (vaihteluväli 4–66), mutta hoidon jälkeen arvot pääsääntöisesti normalisoituivat ja arvo oli yli 20 yksikköä koholla enää 2,6 %:lla potilaista. Etenemättömyysaika platinasensitiiviseen uusiutumaan PARPi-hoitoa saaneessa kohortissa oli 9,3 kk. Etenemättömyysaikaa pidensi merkittävästi BRCA-mutaatio ja siihen liittyvä olaparibin käyttö. Vain 10 % potilaista sai vasteen seuraaville sytostaateille, kun heidän tautinsa eteni PARPi-hoidon aikana. Näillä potilailla PARPi-hoidon jälkeisen PFS-ajan mediaani oli 4,3 kuukautta ja keskimääräinen elossaolo PARPi-hoidon lopusta 16 kuukautta. Koko residiivikohortissa kokonaiselossaolon mediaania taudin diagnoosihetkestä lähtien ei saavutettu, mutta elossaoloon vaikutti merkittävästi PARPi-hoitoa edeltävä PFS>12kk ja täydellinen vaste sytostaateille PARPi-hoitoa edeltävästi. Tutkittujen haittavaikutusten yleisyydet eivät poikenneet merkittävästi kliinisissä tutkimuksissa havaituista haitoista. Seerumin kreatiniinin nousu on pääsääntöisesti ohimenevä haittavaikutus. Vakavat haittavaikutukset ovat harvinaisia. Ennuste PARPi-hoidon aikaisen etenemisen jälkeen ”real-life”-asetelmassa on huono. Tutkimuksessa määritetty kokonaiselossaolo viiden vuoden kohdalla oli kuitenkin korkeampi kuin suomalaisilla munasarjasyöpäpotilailla keskimäärin.

Neoadjuvanttihoitoa käytetään yhä enemmän paikallisen tai paikallisesti levinneen HER2-positiivisen rintasyövän hoidossa, ja sillä saavutettu täydellinen patologinen vaste on yhteydessä parempaan ennusteeseen. Osalla potilaista ennuste on neoadjuvanttihoidon jälkeenkin huono, ja keinoja näiden riskipotilaiden tunnistamiseksi tarvitaan. Keräsimme retrospektiivisesti datan 121:stä HUS Syöpäkeskuksessa hoidetuista, in situ-hybridisaatiolla varmistetuista HER2-positiivisista rintasyövistä (119 potilasta, joista kahdella oli bilateraalinen rintasyöpä). Kaikki kävivät läpi neoadjuvanttihoidon kuratiivisella tavoitteella, ja käytetyt hoidot olivat modernien hoitosuosituksien mukaisia. Primaarituumorit olivat pääosin kookkaita ja suurimmalla osalla potilaista oli sytologisesti varmistettu imusolmukemetastasointi. Yhteensä 63 syövän kohdalla saavutettiin täydellinen patologinen vaste. Näiden potilaiden tautivapaa elossaoloaika viiden vuoden kohdalla oli 96.8%, kun taas epätäydellisen hoitovasteen saavuttaneilla potilailla se oli 59.7%. Kokonaiselossaoloajoissa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Täydellinen radiologinen vaste saavutettiin 56 rintasyövän kohdalla, ja se assosioitui täydelliseen patologiseen vasteeseen, vaikkakin kuvantaminen tuotti 30.4% vääriä negatiivisia ja 36.9% vääriä positiivisia tuloksia. Täydellinen radiologinen vaste ei ollut yhteydessä pitempään elossaoloaikaan. Kohtalainen immunohistokemiallinen HER2-ekspressio ennusti alhaisempaa todennäköisyyttä täydelliselle patologiselle hoitovasteelle ja oli yhteydessä lyhyempään rintasyöpäspesifiseen elossaoloaikaan verrattuna syöpiin, joiden immunohistokemiallinen HER2-ekspressio oli korkea. Tutkimuksessamme neoadjuvanttihoidon jälkeen saavutettu täydellinen patologinen vaste toimi edelleen pitempää tautivapaata elossaoloaikaa ennustavana tekijänä korkean riskin HER2-positiivisissa rintasyövissä, ja kohtalaisen HER2-ekspression syöpien ennuste oli korkean HER2-ekspression syöpiin verrattuna heikompi.