Browsing by Subject "protektionismi"

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin (EU) ja Mercosurin välisiä kauppaneuvotteluita keskittymällä Mercosur-puoleen ja Mercosurin päämaissa, eli Argentiinassa ja Brasiliassa tapahtuneisiin presidenttien hallinnonvaihdoksiin sekä hallintojen vaikutukseen kauppaneuvotteluiden etenemiseen ja hidastumiseen. Lisäksi vertailun kohteena ovat Argentiinan ja Brasilian hallintojen suhtautumiset EU-Mercosur -kauppaneuvotteluihin neuvotteluaikana 1999–2019. Tutkielman metodina toimii kvalitatiivinen vertaileva politiikan tutkimus, johon yhdistyy tapaustutkimus. Tapauksiksi ovat valikoituneet Argentiinan ja Brasilian hallinnot koko neuvottelukautena ja teorioiksi uusmerkantilismi ja uusliberalismi. Aineisto koostuu osaksi valtiollisista lähteistä kuten Argentiinan ja Brasilian eri ministeriöiden, Mercosurin parlamentin sekä presidentin kanslian virallisista tiedotteista. Lisäksi aineistona toimivat eteläamerikkalaisten lehtien julkaisut sekä tieteelliset artikkelit. Tutkimustulosten mukaan Argentiinan ja Brasilian hallinnonvaihdoksilla ja hallintojen poliittisilla suuntauksilla oli merkittävä vaikutus EU-Mercosur -kauppaneuvotteluiden etenemisessä ja etenkin loppuunsaattamisessa vuonna 2019. Vaikutuksen merkittävyydessä ilmeni kuitenkin vaihtelua eri neuvottelukausien ja hallintojen välillä. Etenkin Brasilian ja Argentiinan 2016–2019 välillä toimineiden oikeistolaishallintojen nähdään nopeuttaneen EU-Mercosur -neuvotteluiden etenemistä, kun vuorostaan Argentiinan 2003–2015 vallassa olleet vasemmistolaishallinnot nähdään hidastavana tekijänä. Brasilian vasemmistolaishallintojen osalta tulos ei kuitenkaan ole yhtä selvä, sillä Lula da Silvan ja etenkin 2011–2016 presidenttinä toimineen Dilma Roussefin nähdään myös ajoittain pyrkineen aktiivisesti edistämään EU-Mercosur -neuvotteluita Argentiinan vastaparin Cristina Fernández de Kirchnerin vastahakoisuudesta huolimatta. Roussefin kausi muodostaa samalla yhden merkittävimmistä eroista Brasilian ja Argentiinan muuten pitkälti yhtenevien neuvottelukantojen välillä. Analyysin tulosten perusteella jako oikeistolais- ja vasemmistolaishallintoihin toimii paremmin vuosina 2003–2019, sillä osa 1999–2002 toimineista hallinnoista ovat ennemmin keskustalaisia kuin oikeistolaisia tai vasemmistolaisia. Analyysi osoittaa myös, että vaikka hallinnonvaihdokset ja hallinnon poliittinen suuntaus vaikuttavat kauppaneuvotteluiden etenemiseen, myös muilla tekijöillä on vaikutusta. Yksi hallintojen kantaan ja neuvotteluiden edistämiseen vaikuttavaksi tekijäksi osoittautui puoluerajoista riippumatta lähestyviin presidentinvaaleihin liittyvä vaalipolitiikka.

Tutkielma on teoriasidonnainen sisällönanalyysi, joka hyödyntää sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Tutkimuskohteina ovat suomalaisen työvoimapolitiikan ajattelumallit 1950- ja 60-luvuilla. Aihetta lähestytään työttömyys- ja työllisyystyöjärjestelmien kautta. Tutkielma muodostaa käsityksen työttömyys- ja työllisyystöiden poliittisista linjoista, vertailee niiden eroja ja selittää havaintoja teoreettisen viitekehyksen avulla. Suomessa työttömyyden erityispiirteenä 1900-luvun aikana oli maa- ja metsätalouteen sekä rakennusalaan liittyvä kausityöttömyys, jota kutsuttiin talvityöttömyydeksi. Työttömyysalueita yhdisti metsätalouden tärkeä rooli tulonlähteenä maatalouden ohella. Rahallista työttömyyskorvausta ei käytännössä ollut, sillä se katsottiin taloudellisesti ja moraalisesti vahingolliseksi. Ihmistä ei saanut totuttaa tukien varassa elämiseen. Työttömyysturvaa vastaan tuli osallistua valtion ja kuntien järjestämiin töihin. Teoreettinen asetelma kietoutuu yhteiskuntarakenteelliseen muutokseen, jossa perinteisten tuotantotapojen merkitys väheni teollisten tuotantotapojen yleistyessä. Tuotannon rationalisointi vähensi työvoiman kysyntää erityisesti maa- ja metsätaloudessa. Eurooppalaisen integraation myötä metsätalous oli haavoittuvainen ulkomaankaupan suhdanteiden edessä. Työmarkkinoiden vallanjako julkisen vallan, ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen kesken lisäsi eri parlamentaarisen lainsäädännön ulkopuolista valtaa työvoimapolitiikassa. Vasemmiston sisäiset ristiriidat erityisesti 1950-luvun aikana vahvistivat maa- ja metsätalouden järjestöjen asemaa. Työvoimapolitiikan toteutuksesta vastasi poliittinen elin, jota kutsuttiin vuosina 1949–54 työttömyystyökomiteaksi ja vuosina 1955–1966 työllisyystyökomiteaksi. Kyseessä oli sama komitea, joka vaihtoi nimeänsä. Tutkielman aineistona ovat vuosina 1949–66 tuotetut komiteanmietinnöt. Analyysivälineenä käytettiin Atlas.ti-ohjelmaa. Aineisto luokiteltiin sisällönerittelyn avulla työvoimapoliittisiin 1) ongelmiin, 2) ongelmien syihin, 3) ratkaisuihin ja 4) tavoitteisiin. Luokitellut koodit kvantifioitiin ja data visualisointiin ja lopuksi suoritettiin työvoimapoliittisia linjoja kuvaava verkostoanalyysi. Työttömyystyökomitean linja 1949–54 oli ulkomaankauppaan liittyvä protektionismi, jolla suojeltiin metsäteollisuuden toimintaedellytyksiä. Tällä pyrittiin omavaraisuuteen, joka ylläpiti agraarista elinkeinorakennetta. Politiikalla estettiin tilanne, jossa työttömäksi joutuneet metsätyöntekijät olisivat hakeutuneet muihin elinkeinoihin. Politiikka oli suhteellisen keynesiläistä, joka reagoi herkästi talouden suhdanteisiin. Työllisyystyökomitean linja 1955–66 oli monimutkaisempi, ja samalla sirpaleisempi. Analyysissa tunnistettiin kolme linjaa: Ensimmäinen oli työttömyystöistä omaksuttu, jossa metsätöiden työvoimareserviä käytettiin infrastruktuurin kehittämiseen. Toinen linja oli nuorten työttömyyttä torjuva linja, joka korosti ammattikoulutuksen merkitystä. Kolmas linja oli finanssipolitiikkaan nojaava, jolla tuettiin teollisuuden ja rakennusalan kasvua. Valtionhankintojen korostamisesta huolimatta työllisyystyökomitean linja irtaantui keynesiläisyydestä. Laskusuhdanteita tasapainotettiin, mutta korkeasuhdanteisiin ei saanut koskea. Paluu vastikkeelliseen työttömyysturvaan on ollut heikon talouskasvun aikaisissa kannanotoissa usein toistuva juonne viimeisen 70 vuoden aikana. Lamat pakottavat yhteiskunnan etsimään uusia ratkaisuja työttömyysongelman hoitamiseksi. Suomalaisen työvoimapolitiikan ongelma on ollut tukeutuminen vanhaan. Ratkaisut, jotka sopivat agraarisen yhteiskunnan työttömyyden hoitoon, eivät sopineet teollistuneeseen yhteiskuntaan. Vanhaan palaaminen tuskin toimisi jälkiteollisessa yhteiskunnassakaan. Elinkeinorakenteen muutosta hidastanut ja työttömyyslukemia kaunistellut työvoimapolitiikka patosi rakenteellisia ongelmia, jotka jäivät tulevien sukupolvien ratkaistaviksi.