Browsing by Subject "psykoterapia"

Tavoitteet. Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö (ASPD) on moninkertaisesti valtaväestöä yleisempää mielenterveyspotilaiden, päihteidenkäyttäjien ja rikollisten keskuudessa, ja sen on todettu olevan yhteydessä vakavampaan mielenterveys- ja päihdehäiriöoireiluun. ASPD-diagnoosin saaneiden ei ole kuitenkaan havaittu vastaavan tehoon niin hyvin kuin muu väestö, minkä lisäksi heidän on havaittu olevan hoitoa karttavia sekä lopettavan sen ennenaikaisesti. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ASPD-diagnoosin saaneiden henkilöiden ja niiden henkilöiden, joiden lähisukulaisella on ASPD-diagnoosi, riskiä keskeyttää internetissä toteutettu psykoterapia muuhun väestöön verrattuna. Lisäksi tarkastellaan sitä, ovatko henkilöt hyötyneet terapiasta, mikäli ovat sen suorittaneet loppuun. Menetelmät. Tutkimusaineisto koostui HUSin nettiterapiadatasta, THL:n potilasrekisteridatasta sekä DVV:n rekisteridatasta. ASPD-diagnoosina käytettiin ICD-10 -tautiluokituksen diagnoosia F60.2. Nettiterapian keskeyttämisalttiutta tutkittiin logistisella regressioanalyysillä erikseen 70 % ja 100 % suoritettujen terapiaistuntojen perusteella. Lisäksi terapian vähintään 70 %:sti loppuun saattaneiden potilaiden kohdalla tarkasteltiin heidän oirepistemuutostensa avulla sitä, olivatko he hyötyneet nettiterapiasta. Tulokset ja johtopäätökset. Sekä ASPD-diagnoosin saaneilla että niillä henkilöillä, joiden lähisukulaisella on ASPD-diagnoosi, havaittiin olevan huomattavasti kohonnut riski keskeyttää terapia. Riski oli suurempi ASPD-diagnoosin saaneilla. Toisaalta terapian vähintään 70 %:sti loppuun saattaneen antisosiaalisen väestön selkeän enemmistön havaittiin hyötyneen terapiasta. Näin ollen tutkimus antaa alustavia tuloksia antisosiaalisen väestön hyötymisestä nettiterapiana tarjottavasta psykoterapiasta, joskin erityistä huomiota tulisi kohdistaa antisosiaalisen väestön motivoimiseen terapiassa käymiseen erityisesti hoidon alussa. Kaiken kaikkiaan yksilön antisosiaalinen tausta tulisi havaita mahdollisimman varhain.

Objectives. Perinatal risk factors, e.g. low birth weight, can increase risk for depression. Whether perinatal risks are linked to received treatment and rehabilitation of depression and cognitive deficits in depression is largely unknown. The aim of the study was to examine the use of antidepressants, received rehabilitative psychotherapy and cognition among adults with lifetime depressive symptoms by comparing whether they differ in the perinatal risk group and in the control group. Methods. The study is part of a longitudinal birth cohort research project examining long-term ef-fects of perinatal risk factors. The present sample included 67 adults with perinatal risk factors and 20 control adults. All of the participants (n = 87) had experienced lifetime depressive symptoms. Lifetime depressive symptoms were assessed by lifetime depression and/or current depressive symptoms (DEPS ≥ 9). The use of antidepressants and received rehabilitative psychotherapy were compared between groups by χ2-tests. Cognition was assessed with several neuropsychological tests and compared between groups by t-tests. The effects of the most prevalent perinatal risk fac-tors and education on cognition was controlled by separate analyses of variance. Results and conclusions. The use of antidepressants was indicatively more prevalent in the perinatal risk group, although no statistically significant difference was observed. No difference between groups was found in received rehabilitative psychotherapy. Processing speed and visual perceptual performance was significantly poorer in the perinatal risk group compared to the control group. Low birth weight was linked to poorer cognitive performance in the perinatal risk group. Furthermore, lower level of education in the perinatal risk group explained difference in cognitive performance. The results suggest that perinatal risk factor may be linked to more prevalent use of antidepressants, which may reflect more severe lifetime depressive symptoms compared to controls. Perinatal risk factors do not seem to be linked to received rehabilitative psychotherapy and cognitive performance among adults with lifetime depressive symptoms.

Depression is one of the most common psychological symptoms that often occurs with dementia. It can be a risk factor for dementia to develop, or it can also appear after dementia causes losses to a patient’s abilities. Depression has been shown to hinder the functional status of a patient with dementia even further. Using medication to treat depression in patients with dementia holds the risk of side effects. Instead, psychosocial treatments should be considered essential in the treatment of depression in dementia patients. The purpose of this review is to examine psychosocial treatments used for treating depression in patients with dementia. Of these treatments, psychotherapy, music therapy and reminiscence therapy are considered further. The evidence for psychotherapy, music therapy and reminiscence therapy is partly conflicting, but overall quite promising. In the future, more randomized controlled trials should be carried out, but there is also a need for qualitative studies to clarify which mechanisms enable treatments to affect depression in dementia patients.

Objective. The FRIENDS programme is a group cognitive behavioural therapy (CBT) programme, developed for the prevention and treatment of child and adolescent anxiety and depression. In the context of prevention, FRIENDS has been extensively researched; however, little research has been conducted on FRIENDS in a treatment setting and with different populations. To help fill this gap, the aim of the present study was to evaluate the effectiveness of the Finnish version of FRIENDS in reducing internalising symptoms in children diagnosed with psychiatric and neuropsychiatric disorders. Methods. The present study was conducted at Helsinki University Hospital (HUS) Child Psychiatry outpatient clinics in the Helsinki metropolitan area, Finland. The participating children (n = 99, mean age = 9.45 years, range 6–13 years, 68.7 % boys) were randomly assigned to either FRIENDS (n = 52) or a waitlist control group (n = 47), which received treatment as usual for a period of 3 months before the intervention. The children’s internalising symptoms were assessed using parent- and teacher-report questionnaires (Child Behavior Checklist and Teacher’s Report Form) at referral to treatment, pre-treatment, post-treatment, and six-month follow-up. Results and conclusions. In both groups, there was a medium-sized statistically significant decrease in parent-reported internalising symptoms immediately after the intervention; however, these improvements were not retained at six-month follow-up. Teacher-reported internalising symptoms followed a similar pattern of decrease during the intervention and increase during follow-up; however, these changes were smaller in magnitude and did not reach statistical significance, possibly due to loss of statistical power caused by missing data. Neither parent- or teacher-reports showed an intervention effect, with children’s internalising symptoms exhibiting similar changes regardless of whether they belonged to the intervention group or the waitlist control group, which received treatment as usual during the wait period. These results raise questions on the durability of treatment effects and the superiority of FRIENDS over active waitlist control conditions or treatment as usual when treating children diagnosed with diverse psychiatric and neuropsychiatric disorders in a community setting where treatment adherence and integrity may not be ideal.

Tutkielmassa tarkastellaan erilaisia tapoja, joilla potilas osoittaa erimielisyyttä terapeutin hänen puheestaan tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan. Pyrkimyksenä on edistää psykoterapiavuorovaikutuksen kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Tutkimusten kumuloitumattomuuden puutetta korjataan tarjoamalla jo tutkituista ilmiöistä uutta tietoa uusista näkökulmista sekä toisaalta yhdistämällä samaa ilmiötä eri näkökulmista tarkastelleiden tutkimusten tulokset yhteen loogiseen kokonaisuuteen. Tutkielmassa yhdistyvät nykyisessä psykoterapiaa koskevassa keskustelunanalyyttisessä tutkimuksessa vallitsevat kaksi eri näkökulmaa: sekventiaalisesti järjestyneet terapiakäytännöt sekä vuorovaikutuksessa ilmenevät potilaan ja terapeutin välisen suhteen piirteet. Aineistona tutkimuksessa käytetään ääninauhoitteita kognitiivisista psykoterapiaistunnoista. Se koostuu 19 terapiaistunnosta. Yhden istuntonauhoitteen kesto on noin tunti, jolloin aineistoa on kokonaisuudessaan noin 19 tuntia. Litteroituna yhden nauhoitteen pituus on noin 40–50 liuskaa, eli yhteensä aineistoa on lähes 1000 liuskaa. Kaikissa istunnoissa on saman terapeutin ja potilaan muodostama dyadi, mikä mahdollistaa hyvinkin syvällinen kuvan muodostamisen tästä kyseisestä terapiasta. Metodina tutkielmassa käytetään keskustelunanalyysiä. Keskustelunanalyysissä keskitytään kompetensseihin, joita puhujat hyödyntävät osallistuessaan ymmärrettävään ja loogiseen keskusteluun. Sen perustehtävä on kuvata menettelytapoja ja olettamuksia, joiden varassa puhujat tuottavat oman käyttäytymisensä ja tulkitsevat toistensa käytöstä. Tutkimusote on siten tiukan induktiivinen: yksittäisiä vuorovaikutustapahtumia analysoimalla pyritään löytämään niille kaikille yhteisiä yleisiä muotoja. Potilaan tavat osoittaa erimielisyyttään terapeutin tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan jakautuvat tiettyihin kategorioihin, joissa toistuvat samanlaiset toimintatavat ja käyttäytymispiirteet, jotka puolestaan eroavat muiden kategorioiden vastaavista; erimielisyyden muodot eroavat toisistaan myös erimielisyyden määrän suhteen. Yhteensä aineistonani olleesta 19 terapiaistunnosta löytyi 52 erimielisyystilannetta, jotka jakaantuivat yleisluonteensa mukaisesti kolmeen pääkategoriaan (osittainen myöntyminen, epävarmuuteen vetoaminen ja suoraan osoitettu erimielisyys) sekä yksityiskohtien kuten sanavalintojen ja rakenteiden mukaisesti yhteensä yhdeksään alakategoriaan ('kyllä ja', 'kyllä mutta', 'kyllä tai', osittainen erimielisyys, lievennetysti esitetty täysi erimielisyys, pitkään jatkunut voimakas erimielisyys, osittainen erimielisyys: kyllä ja ei -rakenne, suoraan osoitettu mutta ei aggressiivinen erimielisyys ja suoraan osoitettu voimakas erimielisyys: päällekkäispuhunta). Lisäksi laajimmassa, osittaisen myöntymisen kategoriassa alakategoriat jakaantuvat edelleen omiin alakategorioihinsa, joita on yhteensä kymmenen (lisäys, tarkennus, korjaava tarkennus; paitsi-muotoinen rajaus, lievennys, lisänäkökulma, tarkennus, tarkennus 'kyllä'- ja 'mutta'-osien välissä; tarkennus, tai ei -rakenne). Työn tärkein johtopäätös on, että mitä enemmän potilas on eri mieltä terapeutin esittämästä formulaatiosta tai tulkinnasta, sitä vähemmän hän suuntautuu preferenssijäsennyksen mukaisiin odotuksiin muotoillessaan vastaustaan. Myös keskustelusta välittyvä kuva potilaan mielentilasta ja hänen yleisestä vastarinnastaan noudattaa tätä samaa periaatetta. Erimielisyys ja nimenomaan negatiivisina tunteina ilmenevä vastarinta vaikuttaisivat olevan tiiviisti toisiinsa kietoutuneita ja kasvavan samassa suhteessa. Mitä voimakkaampi erimielisyys on, sitä enemmän potilas vaikuttaa affektiiviselta ja vastarintaiselta, ja mitä enemmän potilas on erimielinen ja vastarintainen, sitä vähemmän vuorovaikutukselliset normit ohjaavat erimielisyyden ja vastarinnan ilmaisemista. Lisäksi aineistosta oli havaittavissa, että keskustelunanalyyttisen teorian käsityksistä poiketen formulaatioihin annettuja vastauksia elaboroitiin jopa laajasti ja että tämä oli ennemmin sääntö kuin poikkeus. Aineiston rajoitteista johtuen tästä ei voida tehdä riittävän perusteltuja johtopäätöksiä nykyisen teorian puolesta tai vastaan, joten aiheen jatkotutkimus olisi erittäin tarpeellista.

Tämän pro gradu – tutkielman tarkoituksena on tutkia psykoterapian asiakkaiden kokemuksia hengellisten kysymysten käsittelystä psykoterapiassa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia ovat hengelliset kysymykset psykoterapiassa, kuinka niitä käsitellään osana psykoterapiaprosessia ja millainen on terapeutin rooli hengellisten kysymysten käsittelyssä. Tutkimus on otteeltaan laadullinen ja analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielman aineisto on kerätty kirjoituspyynnöllä, joka julkaistiin kolmessa pääkaupunkiseudulla ilmestyvässä seurakuntalehdessä (Kirkko ja kaupunki, Esse ja Vantaan Lauri) keväällä 2011. Analyysiin hyväksyttyjä kirjoitelmia saapui 13. Kirjoitelmien lisäksi tutkimusta varten haastateltiin viittä kirjoitelman lähettänyttä. Haastattelumetodina on käytetty teemahaastattelua ja aineisto on analysoitu aineistolähtöisesti. Tutkimuksen mukaan hengelliset kysymykset muodostuivat hyvin yksilöllisistä ja henkilöhistoriaan sidotuista lähteistä. Hengelliset kysymykset, joita käsiteltiin psykoterapiassa liittyivät tämän tutkimuksen aineiston perusteella syntiin ja syyllisyyden kokemuksiin, hengellisen identiteetin muodostumiseen sekä oman hengellisen yhteisön etsintään, ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumiseen, tuomitsevuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin, ankaraan jumalakuvaan ja Jumalalle kelpaamattomuuden tunteisiin, armon ja anteeksiannon kysymyksiin, oman paikan löytymiseen maailmassa, turvallisuudentunteen vahvistamiseen sekä seurakuntaelämään. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet kokivat, että hengellisten kysymysten käsittely oli tai olisi ollut heille psykoterapiassa tärkeää ja merkityksellistä, sillä hengellisyys koettiin vahvasti osana identiteettiä ja omaa minuutta. Myös tarkoituksen ja elämän merkityksellisyyden koettiin liittyvän hengellisyyteen. Aloite hengellisten kysymysten käsittelyyn tuli aina asiakkaalta ja joskus hengellisten kysymysten esille tuomiseen liittyi pelko psykoterapeutin suhtautumisen muuttumisesta asiakkaaseen. Hengelliset kysymykset koettiin asiakkaiden mielestä erityisen tärkeiksi psykoterapiassa, jos ne nähtiin osana mielenterveydellistä ongelmaa. Tutkimuksessa havaittiin psykoterapeuttien osalta kahdenlaista suhtautumista hengellisten kysymysten käsittelyssä. Toisaalta terapeutit omasivat avoimen ja myönteisen asenteen asiakkaan hengellistä pohdintaa kohtaan, toisaalta psykoterapeutit saattoivat ohittaa tai olla kykenemättömiä asiakkaan esille nostamien hengellisten kysymysten käsittelyyn. Psykoterapeuttien tukeva ja voimavaralähtöinen näkökulma asiakkaan hengellisyyteen koettiin hyvin myönteisenä ja asiakkaat olivat siitä terapeutille usein hyvin kiitollisia. Välttelevän orientaation hengellisyyttä kohtaan omaavien terapeuttien asiakkaat kokivat toisaalta, että hengellisyyden psykoterapeuttisesta käsittelystä olisi ollut heille hyötyä, mutta toisaalta, jos hengelliset kysymykset eivät liittyneet psykoterapiaan hakeutumisen syihin, niitä koettiin voivan käsitellä myös muissa yhteyksissä.

Tutkimuksessa selvitettiin kirkon perheneuvojien työtehtäviin ja työtapoihin liittyviä kysymyksiä. Tutkimus jakaantuu kolmeen pääkysymykseen: Millainen koulutustausta perheneuvojilla on, mitkä ovat kirkon perheneuvojien työtehtävät ja työtavat, mitä perheterapeuttisia lähestymistapoja perheneuvojat käyttävät työssään. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella. Kyselylomake lähetettiin kaikille vuonna 2011 työskenteleville kirkon perheneuvojille. Tutkimusaineisto koostuu 49 kirkon perheneuvojan kyselylomakevastauksista. Perheneuvojat vastasivat kyselylomakkeissa oleviin kysymyksiin laajasti. Tutkimuksen kolmannessa pääluvussa on esitelty keskeisimmät tutkimustulokset liittyen perheneuvojien koulutustaustoihin. Tutkimuksen neljäs luku on jaettu kahteen alalukuun. Niissä esitellään tutkimuksen keskeisimmät tutkimustulokset liittyen perheneuvojien työtehtäviin ja työtapoihin. Tutkimuksen viidennessä pääluvussa on esitelty perheneuvonnassa käytössä olevat perheterapeuttiset lähestymistavat. Tutkimuksessa keskeisimmiksi perheterapeuttisiksi lähestymistavoiksi nousi psykodynaaminen, systeeminen, ratkaisukeskeinen, milanolainen systeeminen, strateginen ja strukturaalinen lähestymistapa. Lisäksi narratiivinen lähestymistapa oli keskeinen työtapa perheneuvojille. Aineistosta nousi myös esille se, että useat perheneuvojat käyttävät työssään tunnekeskeistä pariterapiaa. Yksi tutkimuksen keskeinen tutkimustulos on se, että suurin osa perheneuvojista käyttää perheterapeuttisia lähestymistapoja työssään integratiivisesti, eli eri perheterapeuttisia lähestymistapoja yhdistellen. Tämä tutkimustulos esitellään tutkimuksen lopussa, luvussa 5.7.

Tässä opinnäytteessä tutkin uskonnollisten teemojen käsittelyn tarvetta psykoterapiassa sekä psykoterapeuttien valmiuksia kohdata uskonnollisia teemoja asiakastyössä. Tutkin myös mistä valmiudet uskonnollisten teemojen kohtaamisen ovat peräisin ja millaisiksi psykoterapeutit itse arvioivat omat valmiutensa. Opinnäytetyöni nojasi vahvasti aikaisempaan tutkimukseen. Työni teoreettisena pohjana käytin Peppi Sieversin kolmea psykoterapeutin työtapaa uskonnollisten teemojen käsittelyyn, Kaj Storbackan ja Jarmo R. Lehtisen Asiakkuuden resursseja käsitellessäni asiakkuussuhdetta psykoterapiassa sekä Ludwig Wittgensteinin ja Herbert H. Clarkin & Susan E. Brennanin kielen ja vuorovaikutuksen teorioita. Tutkimus oli kvalitatiivinen kyselytutkimus. Tutkimusjoukko koostui kyselyyn vastanneista, Kansaneläkelaitoksen psykoterapeuttihaun yksilöpsykoterapiaa tarjoavista terapeuteista, joita oli yhteensä 218 kappaletta. Vastaajat olivat psykoterapeutteja Suomen kymmenessä, väkiluvultaan suurimmassa kaupungissa. Aineisto kerättiin keväällä 2019. Analyysimenetelmänä käytin sekä määrällistä että laadullista teemoittelua. Suurin osa vastanneista kertoi kohdanneensa uskonnollisia asiakkaita ainakin jonkin verran. Henkisiä teemoja, uskomusten ja katsomusten monimuotoisuutta esiintyi niitäkin suurimmalla osalla jonkin verran. Uskonnollisten teemojen käsittelyn tarpeellisuuden kannalla oli yli 90 prosenttia kaikista vastaajista. Psykoterapeuttien mukaan psykoterapiakoulutuksessa uskonnollisia teemoja ei käsitelty kovinkaan paljon, eikä se antanut juurikaan valmiuksia uskonnollisten teemojen kohtaamiseen. Vaikeita tilanteita uskonnollisten teemojen kohdalla olivat kokeneet noin puolet vastaajista. Psykoterapeuttien hyvää luottamusta omiin valmiuksiinsa uskonnollisten teemojen kohtaamiseen kuitenkin selittivät kokemuksen karttuminen sekä koulutuksen jälkeinen lisävalmiuksien hankinta suurimmaksi osaksi itseopiskellen ja kirjallisuuteen tutustuen. Ristiriitaa aikaisemman tutkimuksen asiakkaitten kokemukselle ja psykoterapeuttien omalle arviolle uskonnollisten teemojen kohtaamisen valmiuksista voidaan selittää eroilla työtavoissa, asiakkaan odotuksilla psykoterapiasta sekä kielen ja vuorovaikutuksen ongelmilla. Esimerkiksi psykoterapeuttien jakautuneisuus uskonnolliseen aihepiiriin aktiivisessa tarttumisessa muodostui yhdeksi kiinnostavimmaksi huomioksi koko opinnäytetyössäni.