Browsing by Subject "puolustuspolitiikka"

Tutkielma tarkastelee puolustuspolitiikkaa ohjaavan strategisen kulttuurin muutoksia Kiinan tasavallassa Taiwanilla vuosien 2006 ja 2009 puolustuspoliittisten selontekojen valossa. Taustana tutkimukselle on maan demokratisoitumiskehitys. Strategisen kulttuurin viitekehys mahdollistaa puolustuspolitiikan kokonaisvaltaisen tarkastelun. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat siviili-sotilassuhteet ja puolustusdoktriinit sekä näiden muutokset. Tutkielma paikallistaa maan sotilaallisten instituutioiden synnyn Kiinan vuoden 1911 tasavaltalaisen vallankumouksen jälkeiseen hajaannuksen aikaan, jolloin vallankumouspuolue Kuomintang perusti puoluearmeijan tavoitteenaan maan yhdistäminen. Hävityn sisällissodan jälkeen Taiwanille siirtyneen Kiinan tasavallan kohtaamat ulkoiset ja sisäiset paineet johtivat asevoimien roolin korostumiseen valtion sisäisen vakauden takaajana autoritäärisen hallinnon väkivaltakoneiston keskeisimpänä osana. Osana Taiwanin demokratisoitumiskehitystä 1980-luvulta lähtien myös asevoimiin ja niiden toimintakulttuuriin kohdistui muutospaineita. Demokratisoituminen onkin asevoimien kannalta merkinnyt selkeämpää suuntautumista, ulkoisen uhan torjuntaan ja poliittiseen puolueettomuuteen pyrkimistä. Tutkielman keskeisinä lähteinä käytetyistä puolustuspoliittisista selonteoista käy ilmi, että siviilihallinnon vahvistaminen suhteessa asevoimiin on jatkunut vielä 2000-luvulla. Selonteoissa toistuu myös kokonaismaanpuolustusta koskevan kansallisen konsensuksen luomisen ja vahvistamisen tarve, mikä tutkielmassa liitetään osissa taiwanilaista yhteiskuntaa esiintyvään, autoritäärisen hallinnon ajalta periytyvään epäluuloon asevoimia kohtaan.

This master's thesis conducts a qualitative, single-case thematic research on Finland’s revised security policy from the spring of 2022, when security environment of the whole Europe changed remarkably, as Russia launched its offensive in Ukraine. The data which this thesis examines consists of a government’s report, and a parliamentary debate from the plenary session where the report was presented. In addition to organising the data thematically, this thesis creates and employs a theoretical framework of neorealism, consisting of the works of Kenneth Waltz, Stephen Walt and Joseph Grieco. In the analysis, this theoretical framework is applied to the developed themes to produce a neorealist reading of Finland’s new security policy and its parliamentary debate. Additionally, this thesis endeavours to explore the extent to which neorealist theoretical literature can be applied to current phenomena, and seeks to fill a gap in previous research, which is the lack of application of realist theory to Finland’s security policy in contemporary times. The analysis produces five main themes, which focus on major change and unpredictability, strong and sovereign Finland with independent interests, Russia as a threat and adversary, international aspects to peace and security, and NATO membership as a security solution. Additionally, contested and disputed role of the European Union as a security provider, memory of war, and broad conceptualisation of security arose as additional findings, outside the main themes. The findings are to a large extent aligned with previous research. The selected neorealist theories interpret and explain the data rather well with a focus on sovereign security and survival interests, alliance-formation as well as cautious and attentive characteristics of a small-state. However, the focus on international law in the data turned out somewhat difficult and ambiguous to interpret with neorealist theory. From a theoretical perspective it is concluded that neorealist literature has potential value in explaining a present-day security policy, but equivocally. Further studies incorporating competing theories, such as those of a liberal nature, are encouraged to further address this dilemma. Moreover, to move from a single-case design to examine multiple case longitudinally or cross-sectionally in a future study, could prove useful here.

Muuttuneen maailmanpoliittisen tilanteen motivoimana Euroopan komissio julkaisi vuoden 2017 aikana Valkoisen kirjan Euroopan tulevaisuudesta – Pohdintaa ja skenaarioita: EU-27 vuoteen 2025 mennessä sekä viisi temaattista pohdinta-asiakirjaa liittyen eri politiikan aloihin EU:ssa. Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan yleisluontoista Valkoista kirjaa, jossa komissio hahmottelee EU:n tulevaisuutta ja toimijuutta kansainvälisen politiikan kentässä sekä pohdinta-asiakirjaa Euroopan puolustuksen tulevaisuudesta. Tutkielman tutkimuskysymyksellä on kaksi ulottuvuutta: Ensisijaisesti pyritään tarkastelemaan käyttääkö komissio asiakirjojen yhteydessä turvallistamiselle tyypillisiä puheakteja tai kielellisiä rakenteita, joiden avulla pyritään vaikuttamaan yleisön käsitykseen uhkien eksistentiaalisesta luonteesta. Toiseksi, tutkielmassa analysoidaan skenaarioiden taustalla vaikuttavia oletuksia: Minkälaista toimijaa EU:sta ollaan näiden skenaarioiden perusteella rakentamassa, ja minkälaisia maailmankuvia ne olettavat? Tutkimusongelmaa tarkastellaan Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian sekä kriittisen diskurssianalyysin (CDA) avulla. Turvallistamisteorian analyysin kohteena on turvallistava puheakti. Sanomalla ”turvallisuus” toimijat nostavat tietyn tekijän tai kehityskulun normaalin politiikan yläpuolelle, joka mahdollistaa poikkeuksellisten toimien täytäntöönpanon. Turvallistavana toimijana tutkielmassa on Euroopan komissio sekä Euroopan unionin edustajat. Asiakirjojen yleisönä ovat EU:n kansalaiset, sidosryhmät sekä päätöksentekijät jäsenvaltioissa ja EU:ssa. Turvallistamisteorialle merkityksellisiä kysymyksiä ovatkin: kuka turvallistaa, kenelle ja miksi? Kriittisen diskurssianalyysin avulla pyrin löytämään niitä kielellisiä, retorisia ja semioottisia rakenteita ja keinoja, joilla Euroopan komissio pyrkii vakuuttamaan yleisönsä turvallistamisteorialle olennaisista eksistentiaalisista uhista, ja sopivista toimenpiteistä näiden uhkien käsittelyyn. Skenaarioiden taustalla vaikuttaa merkittävästi EU:n integraatio ja sen taso, ja eksistentiaalisena uhkana Euroopan unionille pidetään tässä tutkielmassa sirpaloitumista tai niitä kehityskulkuja, jotka haittaavat sen integraatioprosessia. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa hahmotellaan Euroopan unionin uhkakuvia sekä niissä viime vuosien aikana tapahtunutta muutosta. Toisessa osassa analysoidaan Valkosien kirjan sekä puolustuspoliittisen pohdinta-asiakirjan skenaarioita, sekä niissä esiintyviä turvallistamisteorialle ominaisia puheakteja ja vakuutteluun pyrkiviä retorisia keinoja. Lopuksi pohditaan skenaarioiden taustaoletuksia sekä niiden olettamia maailmankuvia. Tämä pohdinta keskittyy kolmeen erilaiseen tulevaisuuden kuvaan: Hedley Bullin (1977) määrittämään uuskeskiaikaiseen, postmoderniin poliittiseen järjestelmään, EU:n siirtymiseen kohti valtiollista toimijuutta sekä unionin sirpaloitumista tai osittaista hajoamista. Pro-gradu tutkielma osoittaa, että asiakirjat sisältävät selkeitä turvallistamisliikkeitä ja niissä rakennetaan abstrakteihin kehityskulkuihin perustuvia uhkakuvia. Tämän turvallistamisen tarkoituksena on vakuuttaa diskurssin yleisö puolustuspoliittisen integraation tarpeesta. Uutena ilmiönä EU:n turvallisuuskäsityksessä on myös toimijaperustaisten uhkakuvien tuominen keskusteluun. Tämä kuvastaa osaltaan laajempaa muutosta maailmanpoliittisessa tilanteessa, mutta tuo myös esiin Euroopan unionin tavoitteet luoda itsestään yhä selkeämmin valtiolliseen toimijaan verrattavissa olevaa turvallisuuspoliittista kokonaisuutta, jolla olisi kyky puolustaa itseään sotilaallisesti. Komissio sekä EU näyttävät tasapainoilevan omien poliittisten tavoitteiden sekä epävarman kansainvälisen politiikan tilanteen välillä, ja pyrkivät asemoimaan itseään tähän muuttuneeseen järjestelmään uudelleen. Skenaarioiden luominen on yksi keino vahvistaa EU:n toimijuutta ja hallita epävarmaa tulevaisuutta. Skenaarioiden kuvaileman turvallisuuteen ja puolustukseen perustuvan toimijan luominen saattaa kuitenkin aiheuttaa laajempia maailmanpoliittisia ja voimapoliittisia seurauksia. Jos Euroopan unioni osallistuu näihin voimapoliittisiin kilpailuihin, se samalla kadottaa alkuperäisen tarkoituksensa, jonka tavoitteena oli lopettaa nämä valtataistelut Euroopassa.

Pro gradu -työssäni tutkin Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä ja puolustuspoliittisia toimenpiteitä turvallisuusdilemman käsitteen avulla. Tutkimuksessani selvitän millaisia turvallisuusdilemmoja DDR:n johto kohtasi vuosina 1978–1983 ja millaisiin toimenpiteisiin nämä turvallisuusdilemmat johtivat. Lisäksi pohdin, miksi DDR:ssä päädyttiin näihin ratkaisuihin. Turvallisuusdilemma on kylmän sodan aikana syntynyt kansainvälisten suhteiden käsite, jossa vastapuolta arvioidaan sen muodostaman sotilaallisen potentiaalin ja sen käyttötarkoituksen perusteella. DDR:n osalta tutkimukseni aikarajauksen sisään sijoittuu Naton sotilaallisen voiman merkittävä kehittyminen, joka alkoi vuoden 1978 asevarusteluohjelmasta ja päättyi Naton keskimatkan ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan loppuvuodesta 1983. Tätä sotilaallista potentiaalia arvioitiin DDR:n kansallisessa puolustusneuvostossa, jonka kokouspöytäkirjat yhdessä maan politbyroon vastaavien kokouspöytäkirjojen kanssa muodostavat työni tärkeimmän lähdemateriaalin. DDR oli saavuttanut 1970-luvun lopulla yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta ja avannut liennytyksen jälkimainingeissa tuottoisia taloussuhteita erityisesti Länsi-Saksaan. Samalla kuitenkin maassa jatkui koko yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusjärjestelmän rakentaminen. Suurvaltojen jouduttua kiistoihin keskimatkan ydinaseista oli DDR:n turvallisuusympäristö muuttumassa. Nato- ja Länsi-Saksa muodostivat sille turvallisuusdilemman, jossa Länsi-Saksan alueelle sijoitettavat ydinaseet mahdollistivat Eurooppaan rajatun ydinsodan. Jaetun Saksan kysymys oli edelleen auki, ja Länsi-Saksan asevarustelun nähtiin tukevan maan revisionistista linjaa DDR:n suhteen. Uhkakuvia suurensi marksilais-leniniläinen ideologia ja taloudellisesti tuottoisa Länsi-Saksa näyttäytyi Naton asevarustelun myötä uhkana, jota vastaan haettiin tukea Varsovan liiton vahvistamisesta. Ongelmallista oli kuitenkin DDR:n samanaikainen riippuvuus länsisaksalaisesta lainarahasta, mikä esti tehokkaan vastaamisen Länsi-Saksan muodostamaan turvallisuusdilemmaan. DDR päätyi tukemaan Neuvostoliittoa priorisoimalla Varsovan liiton määräykset sen asevoimiensa vahvistamiseksi. Samalla taloudelliset rajoitteet ajoivat sen ajamaan omaa linjaa, joka merkitsi joitakin myönnytyksiä Länsi-Saksalle, Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan vastaisesti. Taloudellisesti heikko Varsovan liitto ei voinut korvata länsimaisia taloussuhteita ja DDR:lle kehittyi lopulta oma turvallisuuspoliittinen linja, jossa se tasapainoili taloutensa vaatimien länsisuhteiden ja Neuvostoliiton linjan välillä. Vilkkaista suhteista johtunut ymmärrys Länsi-Saksan turvallisuuskäsityksestä johti lopulta DDR:n johtajien turvallisuusdilemmaherkkyyden lisääntymiseen ja siten maiden välisen turvallisuusdilemman lieventymiseen keskellä kiivainta euro-ohjuskriisiä.

Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on, Suomen ja eduskunnan päätös hakea Naton jäsenyyttä. Jäsenyyskeskustelua lähestytään kehysanalyysin kautta. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka kansanedustajat kehystävät Natosta ja sen jäsenyydestä käytyä keskustelua eduskunnassa keväällä 2022 lähetekeskusteluissa pitämissään puheissa. Tutkielman aineistona käytän näitä valtioneuvoston ajankohtaisselvityksien lähetekeskusteluita. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa konstruktivismiin lukeutuva identiteettiteoria, jonka avulla Suomen identiteettiä tutkitaan. Teorian kautta pystyn tutkimuksessani vetämään johtopäätöksiä Nato-jäsenyydestä käydyistä lähetekeskusteluista pintaa syvemmältä, analysoimaan erilaisia tapoja kehystää Nato- keskustelua identiteetin näkökulmasta sekä pohtimaan Suomen identiteettiä materiaalista havaittujen identiteettinäkemysten pohjalta. Tutkimuksen analyysimenetelmä on kaksiosainen. Ensin aineisto on käyty läpi niin, että aineistosta on tunnistettu tutkimuskohteen kannalta mielenkiintoisia nostoja, joiden perusteella on rajattu keskeisimmät näkökulmat: identiteetti, puolustuspolitiikka ja uhkakuva. Tämän jälkeen analyysia syvennetään kehysanalyysilla korostamalla löydettyjä näkökulmia neljän eri Nato-puhujatyypin kautta. Puheenvuorot lajitellaan puhujatyyppien mukaan omiin ryhmiinsä, joita ovat kannattaja, neutraali, skeptikko ja vastustaja. Analyysin perusteella kansanedustajat kehystävät Nato-jäsenyydestä käytyä keskustelua Nato-puhujatyyppien havainnollistamalla tavalla. Natoon hakemista perustellaan ensisijaisesti turvallisuudella ja Ukrainan kohtalon välttämisellä, lisäksi identiteetin näkökulma korostuu. Suomen identiteetti on lähetekeskustelujen perusteella muuttunut Nato-Suomen identiteetiksi, ja suurin osa kansanedustajista on puheidensa perusteella Nato-jäsenyyden kannalla.

Toisen maailmansodan päättyminen vuonna 1945 ja sitä seurannut Suomen poliittinen uudelleenasemointi asettivat myös suomalaisen identiteettipolitiikan uudelleenarvioitavaksi. Erityisesti puolustusvoimissa ja ylipäätään suomalaisen sotilaan identiteetin kohdalla muutos oli suuri, sillä toista maailmansotaa edeltänyt kansalaissotilaan luominen oli perustunut pitkälti Neuvostoliiton ja Venäjän uhkaan. Sotaa muita kuin itäistä naapuria vastaan ei pidetty uskottavana. Tilanteen muututtua pohjaa maanpuolustustahdolle, isänmaalle ja ylipäätään sotilaalliselle varautumiselle oli haettava muista lähteistä. Tutkielma käsittelee suomalaisen sotilasidentiteetin tilaa 1960-luvun alussa (1960-1965). Asiaa tarkastellaan puolustusvoimien ja sen piirissä toimineiden henkilöiden näkövinkkelistä. Tarkoituksena on selvittää, miten he näkivät tilanteen, sen kehityksen ja mitä toimenpiteitä kenties tarvittiin identiteetin ohjaamiseksi oikeaan suuntaan. Alkuperäislähteinä työssä on käytetty pääasiassa puolustusvoimain vaikutuspiirissä julkaistuja sanoma- ja aikakauslehtiä tutkimusjaksolta. Aikaisempaa historiantutkimusta aiheesta ko. tutkimusjaksolta on julkaistu vähän. Tutkimus peilaa vahvasti Juha Mälkin väitöstutkimukseen (2008), jossa tutkittiin suomalaisen kansalaissotilaan luomistyötä 1920- ja 1930-luvuilla. Mälkin tutkimus toimii työssä monin paikoin vertailukohtana sotaa edeltäneeseen tilanteeseen. Toisena tärkeänä metodologisena lähtökohtana tutkielmalle on Vilho Harlen ja Sami Moision (2000) käsitys suomalaisesta identiteettiprojektista ja suomalaisen identiteetin rakentamisesta 'toiseutta' vastaan. Tutkielma selvittää suomalaisen sotilasidentiteetin rakentumista kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla selvitetään, millaisena suomalainen sotilas nähtiin luonteensa valossa ja millaisia piirteitä yhdistettiin hänen persoonaansa yleisellä tasolla. Samalla selvitetään, miten nämä piirteet vaikuttivat sotilaalliseen kurinpitoon ja johtamiseen. Toinen taso kartoittaa, miten poliittisen johdon valitsema puolueettomuuspolitiikka vaikutti identiteetin perustaan, siihen miten isänmaallisuus haluttiin määritellä sekä niihin käytännön toimiin, joita valittu linja vaati. Kolmas taso keskittyy asevelvollisiässä olleeseen nuorisoon ja siihen, miten heidät nähtiin muun muassa 1960-luvun nuorisoradikalismin ja rauhanaatteiden valossa. Tutkielman loppupäätelmä on, että suomalainen oli kansallisten ominaispiirteidensä puolesta pitkälti hyväksytty 'aikuinen' kansalainen. Myös sotilaille kielteiset piirteet, kuten vaikkapa 'purnaaminen' oli otettu osaksi suomalaisen sotilaan kuvaa. Samalla puolustusvoimain piirissä oltiin kuitenkin huolestuneita kansalaisten sitoutumisesta isänmaahan ja maanpuolustukseen henkisellä tasolla. Esimerkiksi nuorison radikaalit aatteet nähtiin uhkana oikeanlaiselle identiteetille. Edellytyksenä hyväksyttävälle sotilasidentiteetille nähtiin poliittisen johdon valitseman puolueettomuusasenteen laaja ja ehdoton hyväksyminen. Tältä osin kaikkien suomalaisten olisi ajateltava samalla tavoin.

Tutkielma tarkastelee Suomen ja Norjan suhtautumista kansainväliseen yhteistyöhön puolustus- ja turvallisuuspolitiikan alalla, Suomen ja Norjan puolustusyhteistyön syventymistä ja yhteistyön taustalla vaikuttaneita tekijöitä kylmän sodan jälkeisessä ajassa. Ajanjaksoa käsitellään Suomen ja Norjan hallitusten laatimien puolustusselontekojen ja pitkän aikavälin suunnitelmien kautta kymmenen vuoden ajanjaksoissa. Tutkimusaineistoa käsiteltäessä on keskitytty erityisesti mainintoihin kansainvälisestä toiminnasta, puolustusyhteistyöstä ja turvallisuusympäristön muutoksista. Tutkielma hyödyntää vertailevaa tutkimusotetta, jonka avulla analysoidaan maiden suhtautumisen yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia kansainvälisen puolustuspolitiikan alalla. Realismin teoria sekä puolustusyhteistyö- ja pienvaltiokäsitteet muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Isossa kuvassa Suomen ja Norjan kansainvälisestä toiminnasta puolustuksen alalla löytyy sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ja Norjan kansainvälinen toiminta puolustuksen alalla lisääntyi. Norjalle kansainvälinen yhteistyö oli Nato-jäsenyyden myötä jo tuttua, kun taas Suomi vasta käynnisti erilaisia yhteistyön muotoja Euroopan maiden kanssa. Suomelle EU oli läpi vuosikymmenten ensisijainen turvallisuusyhteisö siinä missä Norjalle Nato-jäsenyyden merkitys oli kiistaton. Molemmat maan suhtautuivat pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön positiivisesti, mutta yhteistyö nähtiin muita puolustusratkaisuja täydentävänä ja keskittyi taloudellisiin hyötyihin suorituskykyjen kehittämisen sijasta. Suomen ja Norjan välinen puolustusyhteistyö alkoi jo 1990-luvulla, kun maat solmivat kahdenvälisen puolustusmateriaalisopimuksen. Kahdenvälinen yhteistyö näyttää kuitenkin painuneen taka-alalle hetkellisesti, kunnes Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014 yhteistyö nousi taas esiin. Suomen ja Norjan maantieteellinen läheisyys, yhtenevät turvallisuushaasteet ja –uhkat sekä kahdenvälinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa ovat tekijöitä, jotka ovat syventäneet maiden välistä suhdetta. Toisaalta taas Suomen ja Norjan erilaiset valinnat suhteessa puolueettomuuteen ja liittoutumiseen sekä pienvaltiokäsityksen mukainen ajatus siitä, ettei kahden pienen valtion liittoutuminen riitä tasapainottamaan suurvallan sotilaallista voimaa ovat osaltaan hidastaneet yhteistyön kehittymistä. Kansainvälinen puolustusyhteistyö on molemmissa valtioissa mosaiikkimainen kokonaisuus, joka on muovautunut vuosikymmenten ja turvallisuuspoliittisten muutosten myötä.