Browsing by Subject "pätemättömyys"

Avioehtosopimus on avioliittolain mukainen aviopuolisoiden välinen sopimus aviovarallisuussuhteista. Avioliitolain mukaan avioehtosopimus tulee tehdä kirjallisesti, päivätä ja allekirjoittaa. Lisäksi kahden esteettömän todistajan on todistettava allekirjoitukset. Muotovaatimukset täyttävä avioehto on vielä rekisteröitävä. Avioehdon sitovuus edellyttää kaikkien edellä esitettyjen vaatimusten täyttämistä. Avioliittolaissa ei aseteta rekisteröinnille muotovaatimusten täyttymistä koskevia edellytyksiä. Lainsäädännön puitteissa on siis mahdollista rekisteröidä muotovirheellinen avioehtosopimus. Rekisteröinti ei toisaalta korjaa avioehtosopimuksessa olevaa muotovirhettä, joten avioehtosopimusta voi jäädä rasittamaan puolisoiden kannalta yllättävä pätemättömyysriski. Tutkielmassa selvitetään, miten voitaisiin ehkäistä tällaista rekisteröinnin jälkeistä yllättävää muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä ja avioehtosopimuksen tehottomuutta. Tarkastelukohteita on kolme: muotovaatimusten välttämättömyys, rekisteröinnin välttämättömyys sekä rekisteriviranomaisen mahdollisuudet reagoida muotovirheisiin. Muotovaatimusten osalta voidaan todeta, ettei niistä luopumista voida pitää hyvänä ratkaisuna edellä esitettyyn pätemättömyysriskin ongelmaan. Avioehtosopimuksen muotovaatimuksia voidaan pitää perusteltuina ottaen huomioon niillä tavoitellut päämäärät, sekä puolisoiden mahdollisuus käyttää myös muita sopimustyyppejä varallisuussuhteistansa sopimiseen. Rekisteröintivaatimuksen säilyttämisen puolesta eivät puhu yhtä painavat perusteet, mutta siitäkään kokonaan luopumista ei voitane pitää todennäköisenä. Oikeustieteessä vakiintuneena kantana on ollut, ettei rekisteriviranomaisella ole rekisteröinnin oikeudellisesta luonteesta ja lainsäädännöllisen tuen puutteesta johtuen velvollisuutta tutkia avioehtosopimuksia muotovirheiden varalta. Tutkielmassa selvitetään tällaisen tutkimisvelvollisuuden mahdollisuutta de lege ferenda. Johtopäätöksenä tältä osin on, että tutkimisvelvollisuuden laajuuteen liittyvän ongelman vuoksi tehokkaasti muotovirheitä ehkäisevän tutkimisvelvollisuuden säätäminen voisi osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi nykyiset muotovaatimukset huomioiden. Osana tutkimusta on myös selvitetty, voisiko tutkimisvelvollisuus perustua jo voimassa oleviin hallinto-oikeudellisiin hyvän hallinnon perusteisiin. Vastauksen on oltava kieltävä. Yllättävää, muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä vähentää kuitenkin tosiasiassa se seikka, että Digi- ja väestötietovirasto tutkii ilman varsinaista tutkimisvelvollisuuttakin avioehtosopimukset muotovirheiden varalta. DVV:n menettely poikkeaakin siitä oikeustieteessä vallinneesta oletuksesta, jonka mukaan muotovirheitä ei tutkita rekisteröinnin yhteydessä.

Lakiin kirjaamattoman oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa kehittyneen edellytysopin mukaan, sopimuspuolen sopimukselle asettamien olosuhteiden kehittymistä koskevien edellytysten osoittautuessa virheellisiksi sopimussuhteen päätäntähetken jälkeisen olosuhdemuutoksen seurauksena, voi edellytysopin soveltamisvaatimusten täyttyessä edellytysten raukeaminen saada sopimuksen sitomattomuuteen johtavia oikeusvaikutuksia. Jotta edellytysten raukeamiselle voitaisiin sopimuspuolten välisessä suhteessa antaa merkitystä, tulee edellytyksen täyttää olennaisuuden, havaittavuuden sekä yleisen riskinjaon näkökulmaan liitettävät vaatimukset. Edellytyksille annettavaan merkitykseen on sopimusoikeudessa perinteisesti suhtauduttu varauksellisesti, sillä edellytyslähtöinen sopimuksen kirjaimesta irtautuminen muodostaa merkittävän poikkeuksen modernin markkinatalouden kulmakivenä pidettävästä pacta sunt servanda -periaatteesta. Edellytysten raukeamisen poikkeusluontoisuudesta huolimatta on edellytyksillä katsottu olevan välillisesti merkitystä ennen muuta sopimusten tulkinnassa sekä suoritusesteperusteiden arvioinnissa. Vastaavasti viimeaikaisessa korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä KKO 2012:1 on sopimuksen sitovuutta koskeva asia ratkaistu perinteisesti muissa Pohjoismaissa vahvemman jalansijan saaneen edellytysopin sisältöä mukailevasti. Olosuhteiden muuttumiseen perustuvalla edellytysten raukeamiselle voidaankin kansallisesti katsoa olevan tosiasiallinen mutta jokseenkin kapea-alainen asema sopimusoikeudessa itsenäisenä sopimuksen pätemättömyys- tai purkuperusteena. Tutkielmassa selvitetään edellytysoppiin perustuvan edellytysten raukeamisen soveltamisvaatimusten ja oikeusseuraamusten soveltumista modernissa liikesopimussuhteessa, jossa edellytysopin homogeenisten arviointikriteereiden asemesta tarkastellaan ja selvitetään liikesopimuksessa huomioitavien ominaispiirteiden vaikutuksia edellytysopin sovellustilanteiden kontekstissa. Liikesopimuksen vakiintuneiden sopimuksen korostuneen sitovuuden, sopimuspuolilta edellytettävän lojaliteetin, sopimuspuolten ammattimaisuuden, laajan sopimusvapauden, sopimustyypin sääntelemättömyyden sekä laaja-alaisesti noudatetun sopimuksen kirjallisen muodon piirteiden voidaan tutkielmassa esitetysti katsoa vaikuttavan edellytysopin soveltumisen sekä oikeusseuraamusten arviointiin. Edellytysopin kokonaisvaltaisen aseman selvittämiseksi liikesopimussuhteessa tarkastellaan tutkielmassa myös edellytysten raukeamiseen tilanteisiin kytkettävien muiden suoritusvastuuseen tai sopimuksen sitovuuteen vaikuttavien seuraamusten kuten OikTL 36 §:n oikeustoimen sovittelu sekä yleisen suoritusesteopin suhdetta edellytysten raukeamiseen ja näiden keskinäistä etusijajärjestystä liikesopimusten kontekstissa. Tutkielman erityiskysymyksenä tarkastellaan lopuksi markkinatalouden hintamuutosten asemaa edellytysten raukeamisen perusteena sekä tämän soveltuvuutta liikesopimussuhteen aikaisena olosuhdemuutoksena. Vaikka eritoten tavanomaiseen hintojen kehittymiseen on suhtauduttu sopimusoikeudessa sopimuksen sitovuudesta poikkeamisessa varauksellisesti, voidaan oikeuskirjallisuuden sekä -käytännön valossa merkitystä ennen muuta antaa sopimussuhteen aikaiselle ennakoimattomalle ja poikkeukselliselle hintojen muuttumiselle.

Välityssopimus on minkä tahansa välimiesmenettelyn kulmakivi. Vaikka välityssopimus liittyy yleensä tiettyyn aineelliseen sopimukseen (ns. ”pääsopimus”), kansainvälisen välimiesmenettelyn historiallisella taipaleella on käynyt valitettavan selväksi, että välityssopimuksia vaivaavat monet tavanomaisia sopimuksia mutkikkaammat lainvalintaongelmat. Tutkimus käsittelee ensinnäkin välityssopimuksen aineelliseen pätevyyteen liittyviä kansainvälisissä oikeuslähteissä esiintyviä lainvalintasääntöjä. Erityisesti aineelliseen pätevyyteen liittyviä lainvalintakysymyksiä tarkastellaan sen käytännössä hankalaksi havaitun ongelman kautta, tuleeko välityssopimukseen soveltaa välityspaikan vai pääsopimuksen lakia näiden osoittaessa eri valtioiden lainsäädäntöön. Lähteissä esitettyjä lainvalintasääntöjä tarkastellaan analyyttisesti ja tarvittaessa kriittisesti. Vähintäänkin lukija saa avaimet kysymyksen syvälliseen ymmärtämiseen, joka voi luoda pohjaa paremmille lainkäyttö- ja lainsäädäntöratkaisuille tulevaisuudessa. Toisena tutkimuksen tarkoituksena onkin esittää lukijalle kansallisesti sovellettavat välityssopimuksen aineellista pätevyyttä koskevan lainvalinnan ratkaisusäännöt, jotka sopisivat kansainvälinen ja kansallinen lähdeaineisto huomioiden suomalaiseen oikeuteen. Suomalaisessa oikeustilassa on nimittäin varsin niukasti lähteitä aihepiirin tiimoilta ja oikeustilaa voidaan pitää vähintäänkin epäselvänä ja jopa ratkaisemattomana. Suomalaista oikeustilaa käsitellään, kansainvälisiin lainvalintasääntöihin heijastellen, omassa osiossaan. Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että kansainvälisesti tulkinnat välityssopimuksen aineelliseen pätevyyteen sovellettavasta laista ovat olleet moninaisia ja keskenään vakavasti ristiriitaisia. Joissakin valtioissa etusijan on saanut välityspaikan laki ja toisissa pääsopimuksen laki; päteviä perusteluja voidaan esittää kummankin ratkaisutavan puolesta. Joka tapauksessa lainvalintaratkaisuissa on syytä noudattaa New Yorkin konvention V(1)(a) artiklan lainvalintasääntöä, jonka mukaan osapuolten nimenomaisesti välityssopimukseen sovellettavaksi valitsemaa lakia on sovellettava. Artiklan on usein katsottu myös sallivan epäsuoran lainvalinnan, jonka saattaa konstituoida välityspaikan tai pääsopimuksen lain valinta. Mikäli mitään lainvalintaa ei katsota olevan tehty, on välityspaikalla useimmiten ratkaiseva merkitys. Suomen osalta on katsottava niin ikään, että lainvalintaratkaisuissa on noudatettava New Yorkin konvention V(1)(a) artiklaa sekä sitä vastaavaa VML 53 §:n säännöstä. Näin ollen osapuolten nimenomainen lainvalinta saa etusijan välityssopimukseen sovellettavan lain määrittämisessä. Mikäli nimenomaista lainvalintaa ei ole tehty, on tutkimuksessa esitettävin perustein pääsopimukseen sovellettavaksi valitun lain katsottava luovan olettaman siitä, että osapuolet ovat tarkoittaneet ulottaa kyseisen lain myös välityssopimukseen. Viime sijassa on välityssopimukseen sovellettava välityspaikan lakia New Yorkin konvention V(1)(a) artiklan ja VML 53 §:n lainvalintasäännön nojalla. Sanottuja näkökohtia tukevat myös kansainväliset oikeuslähteet ja niistä tutkimuksessa esitetty arviointi.