Browsing by Subject "riidanratkaisu"

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten rakennusalalla hyödynnettyjen FIDIC-mallisopimusehtojen mukaista Dispute Board -asiantuntijapaneelin (jäljempänä “riidanratkaisupaneeli”) sisältävää riidanratkaisulauseketta on täsmennetty vuoden 2017 versiossa vuoden 1999 versioon verrattuna. Sopimusehtojen täsmentymistä tutkitaan siitä näkökulmasta, miten riidanratkaisupaneelin ratkaisut voidaan saattaa välimiesmenettelyyn FIDIC-mallisopimusehtojen mukaisesti. Lisäksi asiaa analysoidaan myös Kansainvälisen kauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisessa välimiesmenettelyssä (“ICC välimiesmenettely”) annettujen välitystuomioiden perusteella. Tarkastelun kohteena ovat FIDIC-mallisopimusehtojen käytetyimmän niin sanotun ”sateenkaarisarjan” sopimustyypit (“punainen”, ”keltainen” ja ”hopea kirja”, jäljempänä “FIDIC-sopimusehdot”). Riidanratkaisupaneelit ovat vähitellen yleistymässä. Sopimusperusteinen riidanratkaisupaneeli perustetaan usein pitempiaikaisiin riitaherkkiin rakennushankkeisiin niiden koko keston ajaksi. Riidanratkaisupaneeli voi avustaa osapuolia urakan aikana ilmenevien riitaisuuksien epämuodollisessa välttämisessä sekä antaa osapuolia väliaikaisesti sitovia ratkaisuja hankkeen aikana syntyviin riitoihin. Näitä ratkaisuja voidaan jälkikäteen uudelleen arvioida ja ratkaista lopullisesti välimiesmenettelyssä. Riidanratkaisupaneelin ratkaisusta tulee osapuolia lopullisesti sitova, mikäli kumpikaan osapuolista ei ilmoita tyytymättömyyttä ratkaisuun määräaikaan mennessä. Mikäli osapuoli kieltäytyy noudattamasta riidanratkaisupaneelin antamaa molempia osapuolia sitovaa ratkaisua, voi toinen osapuoli myös tässä tapauksessa hyödyntää välimiesmenettelyä ja pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun molempia osapuolia sitovaksi joko väliaikaisin vaikutuksin tai lopullisesti sitovana. Riidanratkaisupaneelien käytön taustalla on niin kutsuttu ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaate (engl. “pay now, argue later”). Periaatteen tausta-ajatuksena on turvata hankkeen ja sen kassavirran jatkuminen urakkasuunnitelmien mukaisesti riitaisuuksista huolimatta. Tutkielmassa keskitytään FIDIC-sopimusehtojen moniportaisen ja varsin monimutkaiseksi rakennetun riidanratkaisulausekkeen kahteen portaaseen: riidanratkaisupaneelin ratkaisuun sekä välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona. Yrityksen riidanratkaisukeinojen valintaan vaikuttavat muun muassa ratkaisun lopullisuus ja täytäntöönpanokelpoisuus. Lisäksi uusien vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien valitseminen kansainvälisesti tunnustetun ja täytäntöönpanokelpoisen välimiesmenettelyn rinnalle edellyttää, että niihin ei liity suuria riskejä. Muuten laajasti omaksutusta välimiesmenettelystä poikkeamiselle ei välttämättä ole riittäviä perusteita yrityksen riskien hallinnan kannalta. Riidanratkaisupaneelien ratkaisujen heikkoutena voidaan kuitenkin pitää niiden täytäntöönpanokelvottomuutta. Ratkaisujen välitön noudattaminen on osapuolten sopimusoikeudellinen velvollisuus, eikä ratkaisujen tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon ole vastaavaa kansainvälisesti tunnustettua instrumenttia kuin välimiesmenettelyyn soveltuva New Yorkin yleissopimus (1985). Tämän vuoksi riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn viimesijaisena keinona onkin tärkeää prosessin ennakoitavuuden säilyttämiseksi, ja ilman näiden prosessien välistä selkeää yhteyttä vaarantuu myös hankkeen jouheva eteneminen. FIDIC-sopimusehtojen vuosien 1999 ja 2017 versioiden vertailussa havaitaan, että FIDIC-sopimusehtojen mukaisesti riidanratkaisupaneelin ratkaisun saattaminen välimiesmenettelyyn on mahdollista kahta eri reittiä pitkin: i) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta vahvistamaan ratkaisun välittömästi osapuolia sitovaksi, ja ii) osapuoli voi pyytää välimiesoikeutta uudelleen arvioimaan ja ratkaisemaan asian lopullisesti. Vuoden 1999 versiossa sopimusehdoista havaitaan puutteita molempiin reitteihin liittyen, joita on selkeytetty vuoden 2017 FIDIC-sopimusehdoissa. Merkittävimpänä 1999 vuoden version puutteena mainittakoon epäselvyys siitä, voidaanko osapuolia väliaikaisesti sitova ratkaisu vahvistaa välimiesmenettelyssä. Vuoden 2017 versio sopimusehdoista sisältää myös muilta osin yksityiskohtaisempaa sääntelyä, minkä vuoksi niiden tulkinnanvaraisuus on vähentynyt vuoden 1999 sopimusehtoihin verrattuna. Lisäksi riidanratkaisupaneelin ratkaisujen saattamista välimiesmenettelyyn tarkastellaan ICC välimiesmenettelyn välitystuomioiden valossa. ICC välitystuomioita tarkastellaan, koska ICC välimiesmenettely on FIDIC-sopimusehtojen mukainen suositus. Valitut välitystuomiot koskevat vuoden 1999 FIDIC-sopimusehtoja, joita on julkaistu ja näin ollen saatavilla. Valikoitujen ratkaisujen perusteella havaitaan, että osittain annetut ratkaisut ja niiden perustelujen sisältö vaihtelevat saman tyyppisissä kysymyksissä. Välitystuomioista johdettuja havaintoja peilataan lisäksi 2017 FIDIC-sopimusehtojen muutoksiin ja havaitaan, että tapausten ratkaisuista voidaan hakea ainakin osittain johtoa niin 1999 kuin 2017 vuoden FIDIC-sopimusehtojen soveltamisessa. FIDIC-sopimusehtojen vertailun ja ICC välimiesmenettelyn ratkaisukäytännön perusteella johtopäätöksenä todetaan, että FIDIC-sopimusehtoihin voitaisiin tehdä edelleen täsmennyksiä. Esimerkiksi sitovien riidanratkaisupaneelin maksuvaatimuksia koskevien ratkaisujen väliaikaisessa vahvistamisessa voitaisiin välimiesoikeudelle lisätä nimenomainen valta edellyttää mahdollisen vakuuden asettamista vahvistamista pyytävältä osapuolelta. Lisäksi täsmennyksiä voitaisiin tehdä kuittausvaatimuksen esittämisestä välimiesmenettelyssä sekä välimiesmenettelyn kustannustenjaossa huomioon otettavista seikoista. Nämä kaikki täsmennykset edistäisivät osaltaan ”maksa nyt, riitele myöhemmin” -periaatteen toteutumista. Tutkielman yhteenvetona väitetäänkin, ettei riidanratkaisupaneelien käyttäminen välttämättä yleisty, mikäli riidanratkaisupaneelin ratkaisujen vahvistaminen ja niiden lopullinen arvioiminen välimiesmenettelyssä ei toteudu sopimusehtojen hengen mukaisesti.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli käsitellä energiaperuskirjaa, sen uudistamista ja EU:n suunnitteleman sopimuksesta irtautumisen vaikutuksia kansainväliseen investointisuojaan ja EU:n ja sen jäsenmaiden sopimukseen liittyviin riidanratkaisua koskeviin velvoitteisiin. Energiaperuskirja on energia-alaan liittyvä monenvälinen investointisuojasopimus, joka neuvoteltiin 1990-luvulla Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Sopimuksen tarkoituksena oli turvata Euroopan energiansaanti sekä tuoda Venäjä lähemmäksi länsimaista kauppa- arvo- ja oikeusyhteisöä sekä lisätä ulkomaisten sijoittajien energia-alan investointien suojaa sopimusvaltioiden alueella. EU:n sopimuksesta irtautumisen keskeisenä tavoitteena on mitätöidä energiaperuskirjan mahdollistama sijoittajan ja sopimusvaltion välinen riidanratkaisua koskeva säännös, joka antaa sijoittajalle mahdollisuuden viedä riita-asia käsiteltäväksi ICSID-sopimuksen mukaiseen välimiesmenettelyyn, ja joka on yksi investointisuojan keskeisimmistä osista. Irtautumiseen soveltuu kuitenkin energiaperuskirjan 47 artiklan mukainen auringonlaskusäännös, jonka puitteissa sopimuksen määräyksiä sovellettaisiin 20 vuotta sopimuksen irtisanomisesta eteenpäin. EU pyrkii mitätöimään tämän auringonlaskusäännöksen vaikutuksen. Tutkielma keskittyy vastaamaan kysymykseen, voiko EU yksipuolisesti sopimuksesta irtautuessaan mitätöidä auringonlaskusäännöksen vaikutuksen ja estää sopimuksen riidanratkaisua koskevan osan soveltamisen heti irtisanomisen voimaantulosta lähtien ja 20 vuoden siirtymäajan sivuuttaen. Irtautumisen oikeudellisten vaikutusten arvioinnissa voidaan tunnistaa riidanratkaisuun liittyen neljä eri skenaariota, joihin kaikkiin liittyy oma oikeudellinen tulkintansa ja joita tässä tutkielmassa käsitellään: 1. EU:n sisäiset energiaperuskirjan perusteella nostetut sijoittajan ja sopimusvaltion väliset riidat ennen EU:n irtaantumissopimuksen voimaantuloa 2. EU:n sisäiset energiaperuskirjan perusteella nostetut sijoittajan ja sopimusvaltion väliset riidat EU:n irtaantumissopimuksen voimaantulon jälkeen 3. EU-jäsenmaan ja kolmannen maan väliset sijoittajan ja sopimusvaltion väliset riidat EU:n irtaantumissopimuksen voimaantulon jälkeen, kun kolmas valtio ei ole sopinut EU:n kanssa sopimuksen soveltamisen lopettamisesta 4. EU-jäsenmaan ja kolmannen maan väliset sijoittajan ja sopimusvaltion väliset riidat EU:n irtaantumissopimuksen voimaantulon jälkeen, kun kolmas valtio on sopinut EU:n kanssa sopimuksen soveltamisen lopettamisesta Tutkielman johtopäätelmänä on se, että EU:n sisäisten 1–2 skenaarioiden osalta irtautumisen oikeudellisissa seuraamuksissa ratkaiseva eron tekevä tekijä on se, onko sijoittajan ja valtion välinen riita-asia pantu vireille tai ratkaistu ennen vai jälkeen irtaantumissopimuksen voimassaoloa. Välitystuomioiden ratkaisukäytännön perusteella välitystuomioistuimet eivät todennäköisesti jaa EU:n näkemystä energiaperuskirjan määräyksien tehon lakkaamisesta tapauksissa, joissa menettely on aloitettu ennen irtautumista. Irtautumisen jälkeisten tapauksienkin osalta on todennäköistä, että EU:n argumentit haastetaan vetoamalla kansainvälisen oikeuden normeihin ja periaatteisiin, jotka suojelevat valtiosopimusten kolmansien osapuolien perusteltuja odotuksia ja luottamusta oikeusympäristön varmuuteen ja pysyvyyteen. Skenaarioiden 3-4 osalta, eli EU:n irtautumisen vaikutuksista energiaperuskirjan antamaan investointisuojaan suhteessa kolmansiin maihin, irtautumisen ajallisen ulottuvuuden osalta oikeudelliset kysymykset saavat saman vastauksen kuin EU:n sisäisen soveltamisen osalta. EU-jäsenmaan ja kolmannen maan suhteen avainerona- ja kysymyksenä on kuitenkin se, saako EU neuvoteltua kolmannen maan kanssa irtautumissopimusta vastaavan sopimuksen, jossa sopimusvaltiot sopivat, ettei energiaperuskirjan 47 artiklan mukaista auringonlaskusäännöstä sovelleta. Jos tällaista sopimusta ei neuvotella, niin tällöin auringonlaskusäännös tulee normaalisti voimaan. Jos sopimus on neuvoteltu, niin se kohtaa todennäköisesti välimiestuomioistuimessa saman haasteen, kuin EU:n sisäinen lopettamissopimus.

Tutkielma käsittelee oikeusturvaan liittyviä näkökulmia luotaessa porttikieltojärjestelmää urheilutilaisuuksia varten. Ennaltaehkäisevä porttikieltojärjestelmä voisi edistää turvallisuutta ja viihtyvyyttä urheilutilaisuuksissa. Samalla voitaisiin ehkäistä häiriökäyttäytymistä ja järjestelmä mahdollistaisi rankaisutoimenpiteenä porttikiellon langettamisen henkilölle, joka häiriköi urheilutilaisuudessa. Sisäministeriön loppuraportissa vuodelta 2014 on ehdotettu porttikieltojärjestelmän luomista sopimusperäisesti. Euroopassa usealla valtiolla on käytössä porttikieltojärjestelmiä, mutta Suomessa vastaavanlaista järjestelmää ei ole vielä luotu. Ainoa ”porttikieltojärjestelmä”, joka Suomessa on voimassa lainsäädännön turvin, perustuu arpajaislakiin. Tämän takia haetaan vaikutteita kasinoiden porttikieltojärjestelmästä. Lisäksi tutkimuksessa haetaan vaikutteita järjestelmän oikeusturvaan urheilun sisältä, omalta osaltaan kurinpidon menettelyn takeista, antidopingsäännöstön viimeisten muutosten trendeistä sekä Veikkausliigan yleisistä sopimusehdoista. Järjestelmän menettelyn tulisi täyttää fair trial -vaatimukset eli häiriköksi epäillyn henkilön oikeusturvasta tulisi huolehtia, kun hänen käytöksensä epäillään olleen porttikieltojärjestelmän sääntöjen vastaista. Luotaessa menettelyä tulisi huomioida, että menettelystä voitaisiin luoda kustannustehokkaasti oikeudenmukainen ja tehokas. Omana näkökulmana käsitellään yleisimpiä porttikieltoon johtavia tekoja ja työssä tarkastellaan tekojen määrittelyn tärkeyttä osana oikeusturvaa. Tutkielman johtopäätöksissä luodaan oletettu prosessikaavio porttikieltojärjestelmään tutkielmassa käsiteltyjen asioiden pohjalta. Lisäksi tutkielmassa esitettyjen näkökantojen perusteella tehdään huomioita järjestelmän kustannustehokkuuden ja oikeusturvan takaamisen kannalta. Porttikieltojärjestelmän menetelmän laatimisessa tulisi korostaa oikeusturvanäkökannalta menettelyn toimielinten riippumattomuutta sekä porttikieltoon johtavien tekojen selkeää määrittelyä tulevan järjestelmän säännöstössä. Tavoitteena oli nostaa tarkasteluun oikeusturvaan liittyviä näkökantoja laadittaessa porttikieltojärjestelmä urheilutilaisuuksia varten.

Tutkielmassa tarkastellaan Kansainvälisen yksityisoikeuden yhtenäistämisinstituutin (”UNIDROIT”) julkaiseman Principles of International Commercial Contracts -periaatekokoelman (”UNIDROITin periaatteet”) soveltamista kansainvälisessä välimiesmenettelyssä osapuolten väliseen liikesopimukseen ilman sopimusaineistoon otettua periaatekokoelmaa koskevaa viittausta. Taustoituksena ensin arvioidaan UNIDROITin periaatteiden oikeudellista merkitystä sekä yleisissä tuomioistuimissa että välimiesmenettelyssä, kun sopijapuolet ovat päättäneet valita sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan, millä perustein UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, kun sopimuksesta puuttuu kansallista lainsäädäntöä koskeva lainvalinta. Tutkielmassa osoitetaan, että kansainvälinen välimiesoikeus voi valita voie directe -opin ja lex forin puuttumisen nojalla sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita, kun i) sopimuksesta puuttuu lainvalinta ja sopijapuolet jättäytyvät välimiesmenettelyssä täysin passiiviseksi lainvalintaa koskevan kysymyksen osalta; ii) sopijapuolten tarkoituksena on ollut irrottaa sopimus kansallisesta lainsäädännöstä; tai iii) kansallisen lainsäädännön valinta muodostuu sopijapuolten eriävien tahdonilmaisujen ja liikesopimuksen luonteen takia erityisen hankalaksi. Kansainvälisen välimiesmenettelyn ratkaisutoiminnan yhtenä perustavanlaatuisena luonteenpiirteenä on tarkoitus tuottaa oikeudenmukaisia ratkaisuja, jotka palvelevat kaupallisia intressejä. Tämän seurauksena on kehittynyt transnationaalinen lex mercatoria sääntelemään kansainvälisiä kaupallisia sopimuksia ja niistä johtuvia riitoja. Tutkielmassa kolmanneksi osoitetaan, että UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian aineellisoikeudellista sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun UNIDROITin periaatteet rakentuvat lex mercatorian keskiöön kuuluville oikeusperiaatteille. Lisäksi UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun periaatekokoelma nauttii merkittävää hyväksyntää kansainvälisten markkinatoimijoiden keskuudessa. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan, voidaanko UNIDROITin periaatteita soveltaa vakiintuneina tapoina ja käytäntöinä. Tutkielmassa päädytään tulokseen, ettei periaatekokoelman soveltamiskäytäntöä voida pitää tapojen ja käytäntöjen valossa riittävän vakiintuneena. Tästä huolimatta UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja fair dealing -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja koskeva julkaistu kansainvälinen välimiesoikeuskäytäntö on runsasta. Lopuksi osoitetaan, että eräiden hyväksyttävyyttä koskevien reaalisten argumenttien takia UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja favor contractus -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja voitaisiin hyödyntää vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen tavoin sopimuksen täydentämisessä, mikäli sopijapuolten sopimuksessa ei ole kielletty UNIDROITin periaatteiden soveltamista. Kuitenkin tilanteessa, jossa sopimuksen ja UNIDROITin periaatteiden välillä vallitsee ristiriita, eikä arvioinnin kohteena oleva sopimusehto loukkaa sopimusoikeuden pakottavaan sisältöön kuuluvia lakiin kirjaamattomia yleisiä periaatteita, on sopimuksen ehdolle annettava kansainvälisessä kaupassa vallitsevan laajan sopimusvapauden ja asiantuntijapresumtion takia aina etusija.

Välimiesmenettelyssä on tiivistetysti kysymys yleiselle tuomioistuinmenettelylle vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä, jossa tietty riitakysymys luovutetaan yhden tai useamman yksityishenkilön eli välimiehen lopullisesti ratkaistavaksi. Vaikka välimiesmenettelystä on kirjoitettu viime aikoina pitkähkön suvantovaiheen jälkeen taas runsaasti, ei sen historialliseen puoleen ole edelleenkään juuri perehdytty kotimaisessa oikeustieteessä. Tämän tutkielman tarkoituksena on täyttää tätä tutkimuksellista aukkoa syventymällä kotimaisen välimiesmenettelyn pitkän aikavälin kehitykseen. Monivivahteisen aiheen sekä laajan tarkasteluajanjakson vuoksi tutkielmassa keskitytään erityisesti suuriin muutoksiin välimiesmenettelyn sääntelyhistoriassa sekä välimiesmenettelyn viimeaikaiseen kehitykseen. Tutkielman pääasiallinen tarkastelutapa on oikeushistoriallinen eli tutkielmassa analysoidaan välimiesmenettelyä koskevaa oikeudellista muutosta kytkemällä se osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Välimiesmenettelyn viimeaikaisen kehityksen hahmottamiseksi tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välimiesmenettelyn nykytilaa ja osin tulevaisuutta. Yksi tutkielman keskeinen tavoite on tutkimusaineistoon perustuen hahmottaa, minkälaisia oppeja voimme ammentaa historiasta nykyisen välimiesmenettelylain (967/1992) uudistamisesta käytävään keskusteluun. Välimiesmenettelyn korostuneen kansainvälisen luonteen vuoksi tutkielmassa esiintyy lisäksi oikeusvertailun elementtejä verratessa välimiesmenettelyn suomalaista kehityskulkua relevantein osin samanaikaiseen ruotsalaiseen sekä muuhun kansainväliseen kehitykseen eräiden selityshypoteesien testaamiseksi. Tutkielman varsinaiset pääluvut etenevät johdanto-osan sekä teoreettisen viitekehyksen jälkeen kronologisesti siten, että välimiesmenettelyn kehityskaudet on jaettu kolmeen eri periodiin välimiesmenettelyn sääntelyhistorian murroskausien mukaan: välimiesmenettelyn varhaisempaan kehitykseen eli aikaan ennen ensimmäistä välimiesmenettelylakia (–1928), välimiesmenettelyn myöhäisempään kehitykseen eli ensimmäisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1928–1992) sekä välimiesmenettelyn jälkimoderniin kehitykseen eli nykyisen välimiesmenettelylain voimassaoloaikaan (1992–). Kunkin kronologisesti etenevän pääluvun lopussa välimiesmenettelyn oikeudellista muutosta pyritään selittämään laajemmilla yhteiskunnallisilla syillä. Tutkielman lopuksi esitetään yhteenveto ja johtopäätökset murroskausien päälinjoista. Tutkielmassa havaitaan, että alun perin olemattoman sääntelyn varaan rakentunut puhtaan sopimusoikeudellinen ja maallikkovetoinen instituutio on sittemmin kehittynyt myös meillä eräänlaiseksi palveluteollisuuden muodoksi, josta on muodostunut hiljaiseen tietotaitoon vihkiytyneen ammattiryhmän leipälaji. Sääntelyn osalta omaksutut ratkaisut ovat olleet omiaan ruokkimaan tätä kehityskulkua.

Välimiesmenettelyä pidetään yksityisenä riidanratkaisuna, sillä riidan ratkaisevat tuomioistuimen sijasta välimiehet, eikä menettelyssä usein tarvita tuomioistuimen puuttumista. Täysin yksityistä välimiesmenettely ei aina ole, vaan yleisen tuomioistuimen tehtävänä on harjoittaa oikeudellista kontrollia ja valvoa, että välitystuomiot täyttävät tietyt niille laissa asetetut minimivaatimukset. Lisäksi tuomioistuimilla on välimiesmenettelyä tukevia tehtäviä liittyen pakkokeinojen käyttämiseen sekä välimiesten nimeämiseen. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä on kyseisten tehtävien rooli suhteessa välimiesmenettelyyn, asianosaisten oikeusturvaan sekä julkiseen intressiin. Toisena tutkimuskysymyksenä esityksessä on selvittää, tulisiko välimiesoikeudelle antaa toimivalta määrätä täytäntöönpanokelpoisia turvaamistoimia ja millä edellytyksillä se olisi mahdollista. Tutkielma lähtee liikkeelle täytäntöönpanon ja julkisen vallan käytön yleisten edellytysten tarkastelulla Suomen oikeusjärjestyksessä. Kolmannessa luvussa analysoidaan VML:n mukaisia tuomioistuimelle annettuja välimiesmenettelyyn liittyviä tehtäviä, jotka voidaan jakaa välimiesmenettelyn kulkua tukeviin ja avustaviin tehtäviin, yksinomaan viranomaisten toimivaltaan kuuluviin avustaviin tehtäviin sekä välimiesmenettelyn ja välitystuomion varsinaisiin kontrollitehtäviin. Neljännessä luvussa verrataan UNCITRALIN mallilain mukaisia säännöksiä välimiesten määräämistä turvaamistoimista Suomen oikeusjärjestyksen mukaisiin tuomioistuimen määräämiin turvaamistoimiin. Viidennessä luvussa tarkastellaan sääntelyä turvaamistoimien määräämisestä välimiesmenettelyssä Singaporessa ja Ruotsissa. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, että välimiehille tulisi antaa toimivalta määrätä täytäntöönpanokelpoisia turvaamistoimia ja tarkoituksenmukaisin keino sen toteuttamiseksi olisi mallilain turvaamistoimisäännösten implementointi mahdollisimman pienin muutoksin. Tuomioistuimen julkisen vallan käyttöä sisältävien tehtävien voidaan kuitenkin todeta olevan välttämättömiä eikä niitä voida luovuttaa välimiesoikeudelle. Lisäksi sekä mitättömyysperusteita että välimiesmenettelylain mallilakia laajempia moiteperusteita voidaan nähdäkseni pitää ongelmallisina suomalaisen välimiesmenettelyn houkuttelevuuden kannalta.