Browsing by Subject "rikollisuus"

Maisterintutkielma on laadullinen tutkimus nuorten kokemuksista rikosprosessiin liittyen. Suomessa ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta nuorten kokemuksista rikosprosessista ja sosiaalityön tutkimus aiheeseen liittyen on muutoinkin suhteellisen vähäistä. Myös kansanvälistä tutkimusta on nuorten kokemuksien näkökulmasta verrattain vähän. Tutkielman aineisto on kerätty keväällä 2020. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä nuorta, jotka ovat tehneet rikoksen alaikäisenä. Sekä aineiston keruu että analyysi on toteutettu fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti. Fenomenologiassa olen lähtenyt liikkeelle Husserlin fenomenologiasta ja aineiston olen analysoinut Juha Perttulan analyysimenetelmän mukaisesti. Tutkielman teoreettisena kehyksenä olen hyödyntänyt kriminologian alan tutkimusta nuorisorikollisuuteen liittyen sekä tutkimusta sosiaalityöstä rikoksentekijöiden parissa. Keskeisinä käsitteinä tutkielmassa ovat institutionaalisuus ja nuoruus institutionaalisessa ympäristössä sekä moraalijärjestys. Rikosprosessina tässä tutkielmassa käsitän ajanjakson rikoksen tekohetkestä asian käsittelyyn tuomioistuimessa. Tutkielman yleiset merkitysverkostot muodostuivat rikosprosessin aiheiden ympärille. Tutkielma on fenomenologisen tutkimusperinteen mukaisesti aineistolähtöinen. Saamiani tuloksia vertasin aikaisempaan tutkimukseen rikosprosessista. Tutkielman kannalta keskeisiksi teemoiksi nousivat tasa-arvoinen kohtelu viranomaisessa, nuoren osallisuus ja nuori institutionaalisessa ympäristössä. Nuoret kokivat rikosprosessin kokonaisuudessaan negatiiviseksi. Korostuneesti rikosprosessin ikävin vaihe oli poliisivankilassa kiinniotettuna oleminen. Lastensuojelun sosiaalityö koettiin myös joko hyödyttömäksi tai kokemukset siitä huonoiksi. Nuorten positiiviset kokemukset rikosprosessista liittyivät muun muassa asianajajien ammattitaitoon. Alaikäisenä rikoksen tehneiden nuorten rikosprosessia olisi mahdollista kehittää asiakasystävällisemmäksi esimerkiksi kehittämällä nuorten systemaattista kuulemista ja kiinnittämällä huomiota tasa-arvoiseen kohteluun. Nuorille tulisi myös informoida prosessin kulusta huolellisesti.

Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan rikollisuutteen liittyvien yhteiskunnallisten ongelmien määrittelyä Suomessa toisen maailmasodan jälkeisinä vuosina 1944-1955. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin sodasta rauhaan palaaminen, sen mukanaan tuoma rikollisuuden kasvu ja keinot rikollisuuden torjuntaan. Toiseksi, tutkimus käsittelee niitä ajattelutapojen muutoksia, joita 1940- ja 1950-luvuilla tutkijoiden ja kriminaalipoliittiseen keskusteluun osallistuvien henkilöiden kirjoituksista on havaittavissa. Tutkimuksen kattavalla ajanjaksolla keskustelu liittyi omaisuus- ja väkivaltarikosten rangaistuksiin, vankeusrangaistuksiin ja vankiloiden sisäiseen järjestykseen, nuorisorikollisuuteen sekä alkoholiin. Tutkielman lähdeaineisto koostuu lainvalmistelukomiteoiden mietinnöistä, Suomen kriminalistiyhdistyksen vuosikirjoista sekä aikalaistutkijoiden julkaisemista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään aikakausi- ja sanomalehtiä, joista tärkeimpinä ovat Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti ja Huoltaja. Tutkimuksen teoreettismetodologisena lähestymistapana käytetään sosiaalisten ongelmien konstruktionismia. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan asiantilat tai ilmiöt muodostuvat ongelmiksi vasta, kun ne on määritelty ongelmiksi sosiaalisissa vuorovaikutus tilanteissa. Sosiaalisten ongelmien uudelleen määrittely on myös jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Toisen maailmansodan jälkeen rikollisuus nousi Suomessa voimakkaasti. Suurin nousu nähtiin omaisuus- ja väkivaltarikoksissa, ja levottomin aika koettiin vuosien 1945-1948 välillä. Rikollisuuden tuomaan haasteeseen vastattiin vahvistamalla poliisin voimavaroja sekä korottamalla omaisuus- ja väkivaltarikoksista määrättäviä rangaistuksia. Nämä toimet eivät herättäneet vastalauseita. Rikollisuuteen ja vankeusrangaistuksiin liittyvän problematiikan uudelleen määrittely alkoi vankeinhoidon uudistuskomitean 1946 ja nuorisorikollisuutta pohtineen komitean 1950 julkaistua mietintönsä. Vankeinhoidon uudistuskomitean ehdotukset merkitsivät vankeinhoidossa askelta kohti pohjoismaista linjaa. Nuorisorikollisuutta käsitelleen komitean ehdotukset eivät sellaisenaan johtaneet lainmuutoksiin, mutta komiteanmietintö käynnisti julkisen keskustelun aiheesta. Komitean ehdotukset edustivat selvästi hoitoideologiaa, ja täten poikkesivat selvästi ajan suomalaisesta kriminaalipolitiikasta. Komitean ehdotukset saivat osakseen ankaran kriminaalipolitiikan kannattajien kritiikkiä. Kritiikkiä esittivät arvovaltaiset rikosoikeuden professorit Brynolf Honkasalo ja Bruno A. Salmiala, joihin henkilöityi ankaran kriminaalipolitiikan kannatus. Rangaistusten lieventämiseen tähdännyt uusi kriminaalipolitiikan linja puolestaan henkilöityi vankeinhoidon ylijohtaja Valentin Soineen sekä lakitieteen tohtori Inkeri Anttilaan. Nuorisorikollisuus oli sotien jälkeen paljon keskustelua herättänyt aihe. Nuorisorikollisuuskomitean lisäksi nuorten ongelmia määriteltiin kasvatus- ja työlaitoskomitean mietinnössä. Alkoholin käytön ja rikollisuuden kasvun välinen yhteys oli kaikille ajan tutkijoille selvä. Sotien jälkeen alkoholin käyttöön liittyvien ongelmien määrittely jatkui Suomen historiasta tutulla linjalla. Näkemyserot alkoholikysymyksessä henkilöityivät professori Veli Verkkoon ja maisteri Pekka Kuuseen. Verkon mukaan suomalaisilla oli biologinen taipumus väkivaltaiseen humalakäytökseen, joten alkoholin nauttimista tuli rajoittaa mahdollisimman paljon. Kuusi puolestaan puhui alkoholikulttuurin muutoksen puolesta ja toimi aktiivisesti juomatapojen sivistämistä ajavassa liikkeessä. Alkoholikysymyksen näkemyserot kuvastavat erinomaisesti sotien jälkeen tapahtunutta ajattelutapojen ja tutkimussuuntausten muutosta. Ihmisten käyttäytymisen selittäminen biologisilla tekijöillä sai väistyä uusien sosiaalisten selitysmallien tieltä. 1940- ja 1950-lukujen tutkijoiden ja kriminaalipolitiikan vaikuttajien näkemyserojen jakolinja kulki ankaran ja lievemmän rangaistuspolitiikan välillä. Ankaria rangaistuksia kannattavat asiantuntijat käyttivät Ruotsia varoittavana esimerkkinä, kun taas vastapuoli haki Ruotsista lainsäädännön esimerkkejä. Poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä oli selvä ero. Oikeiston ollessa valta-asemassa kriminaalipolitiikka ankaroitui, kun vasemmisto puolestaan halusi lieventää rangaistusjärjestelmää.

Tarkastelen tässä maisterintutkielmassa Englannissa vuosien 1840–1870 välillä julkaistuja arkkiveisuja, ja sitä kuinka rikollisuus, poliisi ja ankarat rikosrangaistukset on esitetty niiden sanoituksissa. Arkkiveisu on sanoitukseltaan kerronnallinen ja riimittelevä laulu, joita tarkasteluajanjaksolla julkaistiin etenkin Lontoon alueella. Kyse on kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta. 1840–1870-luvuilla rikollisuus oli kasvavassa määrin ongelma etenkin englantilaisissa kaupungeissa. Syynä rikollisuuden kasvuun olivat muun muassa kaupungeissa tapahtunut nopea väestönkasvu, sekä sen seurauksena lisääntynyt työttömyys. Samaan aikaan Ison-Britannian poliisivoimat läpikävivät uudistusprosessia, jonka tavoitteena oli poliisivoimien tehokkaampi organisointi. Toiminnan seurauksena poliisien määrää lisättiin, mikä tarjosi uusia työllistymismahdollisuuksia. Rikosnimikkeiden rangaistuskäytäntöjen uudistus taas lisäsi etenkin vankeusrangaistukseen tuomittujen määrää. Kuolemaantuomittujen määrä laski, mutta tämän seurauksena heitä koskevat teloitukset aiheuttivat kiinnostusta viktoriaanisen ajan toimintaympäristössä. Kaikki tavallisesta poikkeava toiminta kiinnosti myös arkkiveisuja laatineita sanoittajia ja kustantajia. Arkkiveisut kuvasivat niin vähäisiin kuin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden toimintaa. Poliisi ja vakavat rikosrangaistukset pääsivät myös edustetuksi arkkiveisujen sanoituksiin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat. Miten arkkiveisut kuvasivat julkaisuaikansa rikollisuuta sekä rikollisia? Toisekseen, miten poliisi on esiintynyt arkkiveisujen sanoituksissa? Kolmanneksi, kuinka arkkiveisut ovat kuvanneet vankeusajan tapahtumia? Viimeisenä, miten kuolemaantuomittuja on kuvattu arkkiveisujen sanoituksissa? Tutkielman alkuperäislähteinä ovat toimineet neljätoista erilaista arkkiveisua, jotka ovat julkaistu 1840–1870-välisenä aikana. Arkkiveisujen julkaisupaikkoina ovat toimineet etenkin Lontoo, Preston sekä Manchester. Tutkimuskirjallisuutena on ollut esimerkiksi arkkiveisujen historiaa käsitteleviä teoksia. Myös muuta viktoriaanisen ajan elämään keskittynyttä tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty tutkielman teossa. Tutkielman tulokset ovat jossain määrin yllättäviä. Rikollisia ei ole aina kuvattu negatiivisesti, ja vastavuoroisesti poliisi ei aina esiinny sanoituksissa positiivisessa valossa käsiteltävänä olleissa arkkiveisuissa. Vangin elämä ei myöskään ollut helppoa kuvauksista päätellen.

Tutkielma käsittelee ikääntyneisiin kohdistuvia petosrikoksia erityisesti hovioikeuskäytännön näkökulmasta. Ikääntyneiden väestöryhmä kasvaa tulevaisuudessa entisestään yhteiskuntamme ikärakenteen muuttuessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut havaittavissa erityisesti yli 65-vuotiaisiin kohdistuvien petosrikosten kasvua. Tutkielmassani pyrin selvittämään minkälaisia petostyyppejä ikääntyneisiin kohdistuu, kuinka uhrin korkea ikä on huomioitu petosrikoksiin liittyvässä hovioikeuskäytännössä ja kuinka se voidaan huomioida rangaistuksen mittaamisessa. Petossäännösten osalta ikääntyneen uhrin kannalta merkityksellisin on RL 36:2:n törkeä petos, jonka 4.kohdan kvalifiointiperusteen mukaan petos on törkeä, jos petos tehdään käyttämällä hyväksi toisen erityistä heikkoutta tai muuta turvatonta tilaa. Lainvalmistelussa on katsottu tämän kohdan viittaavaan esimerkiksi vanhuksiin. Tutkimassani hovioikeuskäytännössä tätä kvalifiointiperustetta käytettiin alle puolessa tapauksista. Uhrin korkea ikä oli kuitenkin yleensä mainittu kokonaistörkeyden arvioinnissa. Hovioikeuskäytännössä ikääntyneisiin kohdistuneet petokset olivat pääasiassa valepoliisitapauksia, joissa esiinnyttiin poliisina tavoitteena saada uhrilta rahaa tai uhrin maksuvälineet. Muita esiintyneitä tapauksia olivat sukulaispoikahuijaus, myyntihuijaus, lainahuijaus, romanssipetos ja petokset, joissa oli käytetty hyväksi iäkästä sukulaista. Rangaistuksen mittaamisessa uhrin korkea ikä voidaan nykyisellään huomioida jollain tasolla ainoastaan RL 6:4:n rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla teon moitittavuusarvioinnin yhteydessä. Rikoslain koventamisperusteissa uhrin korkeaa ikää ei ole mainittu uhrin subjektiivisia ominaisuuksia huomioivassa RL 6:5:n 4.kohdan vihamotiiveissa. Uhrin korkea ikä ei kuulu tähän luetteloon eikä sen lisääminen luetteloon olisi tarkoituksenmukaista. Pohjoismaisissa rikoslaeissa uhrin korkea ikä on huomioitu koventamisperusteiden osalta niin, että rangaistusta ankaroittavana seikkana on pidettävä sitä, että rikos on kohdistettu puolustuskyvyttömään tai vastaavassa tilassa olevaan henkilöön. Pohjoismaisissa lainvalmistelutöissä on katsottu näiden kohtien viittaavan esimerkiksi vanhuksiin ja koventamisperusteiden tarjoama suoja on näin haluttu laajentaa koskemaan niitäkin uhreja, joita niin sanotut vihamotiivit eivät pysty suojaamaan. Petosrikosten oikeuskäytännössä uhrin korkean iän huomioiminen on mahdollista erityistä heikkoutta ja turvatonta tilaa koskevan kvalifiointiperusteen myötä, mutta kvalifiointiperustetta ei kuitenkaan käytetä säännönmukaisesti uhrin ollessa ikääntynyt. Mikäli korkein oikeus linjaisi tulevassa ratkaisukäytännössään ikääntyneeseen kohdistuvan petoksen olevan automaattisesti törkeä tämän koventamisperusteen nojalla, ohjaisi tämä uhrin korkean iän huomioimista myös alioikeuksissa ja syyttäjän teonkuvauksissa. Ikääntyneisiin kohdistuvien rikosten voidaan katsoa olevan erityisen moitittavia ja uhrin korkean iän huomioiminen rangaistuksen mittaamisessa tulee varmistaa. Tästä syystä voisi olla tarpeen lisätä kotimaiseen rikoslakiimme muiden pohjoismaiden tapaan koventamisperuste, jolla pystyttäisiin paremmin huomioimaan erityisesti ikääntyneet uhrit niin petosrikoksissa kuin kaikkien muidenkin rikosten osalta.

Tutkielman aiheena ovat suomalaiset joukkotappelut vuosina 1990–2012. Huomio on kohdennettu joukkotappeluiden sosiodemografisiin piirteisiin, teonpiirteisiin, ajanjakson sisäiseen kehitykseen sekä vertailuun aiempien vuosikymmenten joukkotappeluihin. Ajanjakson sisäisiä joukkotappeluita on vertailtu eritoten nuorten ja aikuisväestön keskuudessa sekä kolmen eri vuosikymmenen välillä. Tutkielma asettuu osaksi kriminologista tieteenalatraditiota ja sen tavoitteena on ollut tutkimusaineiston, aiemman tutkimuksen sekä sosiaalipsykologisen, sosiologisen ja kriminologisen teoriakirjallisuuden avulla kuvata ja tulkita mainitun ajanjakson joukkotappeluita. Tutkielman aineistona ovat Helsingin Sanomien joukkotappeluartikkelit vuosilta 1990–2012. Artikkelit on haettu lehden digiarkistosta kolmella eri hakusanalla. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 105 joukkotappelutapauksesta. Analyysimetodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto on analysoitu tilastollisesti SPSS -tilasto-ohjelman avulla 80 muuttujalla ja esitetty pääasiallisesti ristiintaulukoimalla sekä numeerisesti. Analyysiin sisältyy myös tekstisitaatteja aineiston joukkotappelutapauksista. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että joukkotappelijat ovat pääsääntöisesti aikuisia miehiä, vajaassa kolmasosassa nuoria. Nuorten tappelujen osallisten lukumäärän keskiarvo on suurempi kuin aikuisväestöllä. Joukkotappelut tapahtuvat yleisimmin viikonloppuna yöaikaan, aikuisväestön osalta ravintoloissa tai niiden läheisyydessä, nuorilla ulkona, kuten toreilla ja asemilla. Vakavin tappeluissa mukana ollut tekoväline on yleisimmin puukko tai muu teräase sekä erilaiset rauta- ja puukepit, pesäpallomaila mukaan lukien. Yleisimmin tappelussa loukkaantuu yksi henkilö ja vammat ovat tyypillisesti lieviä. Noin joka kolmannessa tappelussa osapuolilla on ollut aiempia riitoja keskenään. Spontaanisti, ilman etukäteissuunnittelua alkaa lähes joka neljäs tappelu ja joka viidennessä tappelussa osapuolet syntyvät tappelutilanteessa. Aikajakso 2000–2009 oli väkivaltaisin vuosikymmen. Tuolloin joukkotappeluista aiheutuivat vakavimmat seuraukset ja niissä käytetyt tekovälineet olivat vaarallisimmat. Joukkotappelut ovat edelleen miessukupuolen asia, ja niitä käydään aiempien vuosikymmenten tapaan paikoissa, joihin kokoontuu paljon toisilleen tuntemattomia ihmisiä viettämään aikaa ja juhlimaan. Huolimatta siitä, että puukko on mainittu usein olleen tappelussa mukana, aiheutuneet vammat eivät ole olleet vakavia ja loukkaantuneiden lukumäärä on pieni. Nuorten väliset joukkotappelut ovat vähentyneet siirryttäessä 1990-luvulta eritoten 2010-luvulle. Aiemmat lähiöjengien välienselvittelyt ovat osin vaihtuneet 1990-luvun alun lisääntyneen maahanmuuton aiheuttamien väestödemografisten muutosten seurauksena etnisiin tappeluihin. Niissä vastakkain ovat kaksi eri etnisen taustan omaavaa ryhmää, kantaväestö yhtenä etnisenä ryhmänä. Joukkotappeluiden piirteet kuvaavat laajemminkin yhteiskunnallisia murroksia aina kaupungistumisen seurauksista yhteiskunnan kansainvälistymiseen.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Helsingin linnaoikeutta vuosina 1755–1776 ja Hämeenlinnan linnaoikeutta vuosina 1777–1807. Arkistolähteinä käytän Hämeenlinnan linnaoikeuden arkistoa, Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkistoa Hämeenlinnan linnaoikeutta koskevilta osin ja Helsingin linnaoikeuden arkistoa. Arkistolähteet koostuvat linnaoikeuksien pöytäkirjoista ja niiden liitteistä. Linnaoikeuksia on aiemmin tutkittu hyvin vähän ja niistä on esitetty varsin ristiriitaisia näkemyksiä, mistä johtuen työni tarkoituksena onkin omalta osaltaan täydentää 1700-luvun oikeushistoriaa ja linnaoikeuksia koskevaa tutkimusta. Tutkielmani tavoitteena on luoda kokonaiskuva Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksista sekä sijoittaa linnaoikeus tuomioistuimena muiden aikakauden tuomioistuinten joukkoon. Työni tarkoituksena on vastata kysymyksiin siitä, miksi linnaoikeudet perustettiin, miten ne toimivat, mikä niiden tehtävä oli ja millaisia oikeustapauksia ne käsittelivät. Tutkielmassani olen jakanut linnaoikeuksien tarkastelun kahteen osaan, joista ensimmäisessä tutkimuksen kohteena ovat linnaoikeuksien toimintakaudet ja -tavat sekä tuomioistuinten jäsenet. Toisessa osassa tarkastelun kohteena ovat syytetyt ja linnaoikeuksissa käsitellyt oikeustapaukset. Linnaoikeuden sijoittamisen omalle paikalleen pyrin tekemään linnaoikeuksia koskevan yleisen tarkastelun pohjalta. Tutkimukseni perusteella Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksien toiminnassa oli paljon yhteisiä piirteitä. Linnaoikeudet kokoontuivat ainoastaan tarpeen vaatiessa eli silloin, kun niille oli osoitettu oikeustapaus käsiteltäväksi. Linnaoikeudet saivat tapauksia käsiteltäväkseen muiden tuomioistuinten siirtäminä, ilmiantoina sekä kirjeitse annettuina tiedonantoina. Tapausten tutkinnassa ja ratkaisemisessa linnaoikeudet noudattivat legaalista todistusteoriaa, eikä tuomioita jaettu ilman kunnollisia todisteita. Linnaoikeuksien ratkaisuista oli mahdollista valittaa kuninkaalle. Rangaistuskeinoina linnaoikeudet käyttivät pääasiassa ruumiinrangaistuksia, mutta myös jonkin verran sakko-, häpeä- ja vapausrangaistuksia. Linnaoikeuksien jäseninä oli sekä sotilaita että siviilejä. Puheenjohtajan tehtävä kuului maaherralle tai tämän poissa ollessa sotilasarvoltaan korkea-arvoiselle upseerille. Työssäni syytetyt jaettu neljään pääryhmään: palovahteihin, sotaväkeen, vankeihin ja vanginvartijoihin sekä siviileihin. Eniten linnaoikeuksia työllistivät sotaväkeen liittyvät oikeustapaukset, kun taas palovahteja koskeva tapaukset jäivät selkeään vähemmistöön. Yleisimmiksi rikostyypeiksi osoittautuivat väkivalta- ja omaisuusrikokset, sotilaskarkuruus sekä virkavirheet. Suurimmat erot linnaoikeuksien välillä liittyivät niille osoitettuihin tehtäviin ja niiden käsittelemiin oikeustapauksiin. Helsingin linnaoikeuden tehtäväksi oli annettu kaduilla tapahtuneiden väkivaltaisuuksien tutkinta ja ratkaiseminen vuoden 1733 asetuksen mukaisesti, minkä lisäksi sen tehtäviin kuului vuodesta 1761 lähtien myös vankien törkeiden rikosten tuomitseminen. Hämeenlinnan linnaoikeuden tehtävänä oli Helsingistä poiketen sotilaiden vähäisiksi katsottujen rikosten tuomitseminen. Pöytäkirjojen perusteella linnaoikeudet käsittelivät kuitenkin paljon myös sellaisia tapauksia, joita niiden ei oltu ohjeistettu käsittelevän. Tutkielmani perusteella linnaoikeus sijoittuu tuomioistuimena siviilituomioistuimiin kuuluvien alioikeuksien – raastuvan- ja kämnerinoikeuksien sekä pitäjänkäräjien – ja rykmenttien sotaoikeuksien välimaastoon. Linnaoikeuden voi luokitella myös erikoistuomioistuimeksi.

Maahanmuuttajayrittäjät perustavat suuren osan pääkaupunkiseudun uusista yrityksistä. Yrittäjyys on maahanmuuttajille tärkeä työllistymisen väylä ja integroitumisen kanava. Yritykseen kohdistuva rikollisuus haittaa yritystoimintaa ja sitä kautta integroitumista. Tutkielman tavoit-teena on selvittää, millaista rikollisuutta maahanmuuttajien yrityksiin yrittäjien omien kokemusten ja käsitysten mukaan kohdistuu ja kohdistuuko yrityksiin rasistisesti motivoitunutta rikollisuutta. Tutkielmassa pohditaan myös maahanmuuttajayrittäjien suhdetta poliisiin ja alttiutta tehdä rikosilmoituksia heihin kohdistuneista rikoksista. Tämän tutkimuksen teoreettinen viitekehys nojaa vahvasti sosiologisen kriminologian teoriaan; Lawrence E. Cohenin ja Marcus Felsonin kehittämään rutiinitoimintojen teoriaan sekä siihen nojaavaan tilannetorjunta-ajatteluun. Tutkielma on laadullinen empiirinen tutkimus, jonka aineisto muodostuu kuuden maahanmuuttajayrittäjän ja neljän asiantuntijan haastattelusta. Tutkielman analyysimenetelmänä on käytetty temaattista sisällönanalyysia ja lähilukua. Tutkimuskohdetta lähestyttiin faktanäkökulmasta. Tutkimus osoitti faktanäkökulman toimivan aihepiirin laadullisessa analyysissa, jossa haastattelurunko laadittiin kriminologisen teorian pohjalta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että maahanmuuttajayrittäjien kokemukset yrityksiinsä kohdistuvasta rikollisuudesta ovat pääsääntöisesti linjassa kriminologisen rutiinitoimintojen teorian sekä aikaisemman tutkimuksen kanssa. Välittömän ympäristön siisteyttä ei kuitenkaan aluksi pidetty keskeisenä rikosriskiin vaikuttavana tekijänä. Haastattelun jatkuessa myös lähiympäristön rooli nousi esiin. Yrittäjät katsovat yrityksen sijoittumisalueen vaikuttavan huomattavasti sen kokemaan rikosriskiin. Tutkimuksen tuloksista nousee erityisesti esiin, että maahanmuuttajayrittäjät pyrkivät ennalta ehkäisemään yrityksiinsä kohdistuvaa rikollisuutta mm. ulkoisella olemuksellaan ja käyttäytymisellään. Haastateltujen yrittäjien mukaan rikosten motiivina voi olla rasismi ja viha, mutta myös kateus sekä kantaväestön että muiden maahanmuuttajaryhmien taholta. Myös yrittäjän etnisellä taustalla ja ihonvärillä koetaan olevan vaikutusta rikosriskiin, vaikka yrittäjät uskovat, että rasistisesi motivoituneen rikollisuuden osuus on maahanmuuttajayrittäjiin kohdistuvasta kokonaisrikollisuudesta pieni. Haastatellut yrittäjät ovat kriittisiä suhteessa poliisiin. Tulevaisuudessa tarvitaan lisää laadullista tutkimusta eri maahanmuuttajayrittäjäryhmien kokemasta rikollisuudesta, sekä määrällinen kyselytutkimus, joka mahdollistaa vertailun muihin yrittäjäryhmiin ja keskimääräiseen rikosriskiin.

Tutkielman tavoitteena on suomalaisnuorten kokeman väkivallan pelon yleisyyden ja jakautumisen kuvaaminen ja pelkoon yhteydessä olevien tekijöiden kartoittaminen. Monien kirjoittajien mukaan pelko ja turvattomuus ovat tulleet yhteiskunnassa aikaisempaa keskeisemmiksi. Rikollisuuden pelko ja turvattomuus on tutkimuskirjallisuudessa nähty monenlaisten yhteiskunnallisten muutosten seurauksiksi ja negatiivisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen, kuten tilallisen eriytymisen, julkisen tilan katoamisen ja hyvinvointivaltion rapautumisen, aiheuttajiksi. Pelkoa on aikaisemmassa tutkimuksessa usein selitetty joko yksilöihin kohdistuneella rikollisuudella ja rikosriskillä tai muiden kuin rikollisuuteen liittyvien elämän epävarmuustekijöiden heijastumisella rikollisuuden pelon kokemuksiin. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden rikollisuuden pelon selitysmallin soveltuvuutta suomalaisnuorten kokeman väkivallan pelon selittämiseen. Tutkimuksessa käytetään kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä logistista regressionanalyysiä ja ristiintaulukointia. Tutkimusaineistona käytetään Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Nuorisorikollisuuskyselyä vuodelta 2008. Nuorisorikollisuuskysely on itse ilmoitetun rikollisuuden kysely, jonka perusjoukkona ovat peruskoulun yhdeksättä luokka-astetta käyvät nuoret. Keväällä 2008 toteutettuun kyselyyn vastasi 5826 oppilasta 70 eri koulusta. Kyselyn vastausprosentti oli 86. Tutkimuksessa selvisi, että väkivallan pelko ei kosketa suurinta osaa nuorista, mutta merkittävä osa nuorista kuitenkin pelkää väkivaltaa ainakin yhdessä paikassa. Tutkimuksessa tarkasteltiin väkivallan pelon kokemista iltaisin kotikunnan tai kaupungin keskustassa, nuoren omalla asuinalueella, iltaisin julkisissa liikennevälineissä, koulumatkalla, koulun pihalla välitunnilla sekä kotona. Ainakin yhdessä näistä paikoista väkivallan pelkoa kokee 37 prosenttia tytöistä ja 21 prosenttia pojista. Tulosten perusteella väkivallan pelkääminen on yhteydessä rikosuhrikokemuksiin, sukupuoleen, perheen taloudelliseen tilanteeseen, nuoren ja tämän vanhempien välisiin suhteisiin, kuntatyyppiin ja itsekontrolliin. Pelon yhteys selittäviin tekijöihin kuitenkin vaihtelee sen mukaan, missä paikassa pelkäämisestä on kysymys. Esimerkiksi tyttöjen riski pelätä väkivaltaa on poikien riskiä suurempi keskustassa, asuinalueella ja julkisissa liikennevälineissä, mutta ei kotona, koulumatkalla tai koulun pihalla. Koulun pihalla pojilla on suurempi riski pelätä väkivaltaa kuin tytöillä. Uhrikokemuksista taas vanhempien harjoittama ruumiillinen kuritus on yhteydessä lisääntyneeseen väkivallan pelon riskiin ainoastaan nuoren kotona. Nuorten kokema väkivallan pelko näyttää siis olevan eri paikoissa erilaista. Pelon rikosperustaisuutta edustavien ja muiden yleistä turvattomuutta edustavien tekijöiden soveltuvuudesta nuorten kokeman väkivallan pelon selittämiseen selvisi tutkimuksen perusteella, että molempia selitysmalleja edustavat tekijät näyttävät selittävän koettua pelkoa. Kuitenkin muut kuin omiin rikollisuuskokemuksiin liittyvät tekijät näyttävät selittävän paremmin suurinta osaa koetusta pelosta. Silti verrattain harvinaiset kotona pelkääminen ja koulun pihalla välintunnilla pelkääminen selittyvät tulosten perusteella paremmin uhrikokemuksilla kuin muilla yleistä turvattomuutta edustavilla tekijöillä. Kokonaisuudessaan tutkimus osoittaa, että koettu väkivallan pelko on myös yhteiskunnallinen ja sosiologinen, laajemmin yleiseen epävarmuuteen kytkeytyvä ilmiö, eikä yksinomaan rikollisuuskokemusten seurausta.

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön (ADHD) yhteyttä myöhempään antisosiaalisuuteen ja rikoskäyttäytymiseen on tarkasteltu useissa tutkimuksissa. Aiemman tutkimustiedon perusteella ADHD lisää rikoskäyttäytymisen riskiä, mutta yhteyden taustalla vaikuttavat mekanismit ovat yhä epäselviä. ADHD-oireilulla saattaa olla itsenäinen rikoskäyttäytymisen riskiä lisäävä vaikutus, mutta yhteyttä voi myös selittää esimerkiksi samanaikainen käytöshäiriö tai muu liitännäissairastavuus, heikko akateeminen menestys tai sosioekonominen tausta. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan nuoruusiän ADHD-oireiden ja myöhemmän rikoskäyttäytymisen välisen yhteyden taustalla vaikuttavia selitysmalleja. Tutkielmassa pyritään selvittämään, millainen yhteys ADHD:n ja rikoskäyttäytymisen välillä on, ja miten yhteyteen vaikuttavat samanaikainen käytöshäiriö, sukupuoli, koulumenestys, vanhempien koulutustausta ja nuoruusiän humalahakuinen juominen sekä perhetausta. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen viitekehys on biososiaalinen kriminologia, ja toissijaisia teoreettisia viitekehyksiä ovat itsekontrolliteoria ja elämänkaarikriminologia. Aineistona käytetään osaa suomalaisesta Kaksosten kehitys ja terveys -pitkittäistutkimuksesta (FinnTwin12). Tutkimuksessa seurattiin vuosina 1983–1987 syntyneiden suomalaisten kaksosten kehitystä ja tehtiin erityisesti terveyteen ja sairastavuuteen liittyviä mittauksia. Tutkielmassa selitettävänä muuttujana on keskimäärin 22-vuotiaiden kaksosten antisosiaalisen persoonallisuushäiriön oireisto, josta tarkastellaan lisäksi erikseen rikoskäyttäytymistä mittaavaa oiretta. Tärkeimmät selittävät muuttujat ovat 14-vuotiaiden kaksosten ADHD- ja käytöshäiriöoireilu. Kontrollimuuttujia ovat koulumenestys 14 vuoden iässä, humalahakuinen juominen 14 vuoden iässä, vanhempien koulutustausta ja sukupuoli. Tutkielman analyysimenetelminä käytetään Poisson-regressioanalyysia sekä multinomiaalista ja binääristä logistista regressioanalyysia. Lisäksi tehdään kaksosanalyyseja, joiden avulla pyritään tekemään päätelmiä siitä, missä määrin jaettu perhetausta ja perintötekijät selittävät yhteyksiä. Tulosten perusteella ADHD:llä on tilastollisesti merkitsevä positiivinen yhteys antisosiaalisen persoonallisuuden oireisiin, mutta ei varsinaiseen rikoskäyttäytymiseen. Sen sijaan käytöshäiriöllä on positiivinen yhteys myös rikoskäyttäytymiseen. Kun kaksosanalyyseissa verrataan toisiinsa epäidenttisiä ja identtisiä kaksosia, havaitaan, että epäidenttisillä kaksosilla ADHD on tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä antisosiaalisuuden riskiin, mutta identtisillä kaksosilla tilastollinen merkitsevyys katoaa. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että ADHD-oireilu on positiivisessa yhteydessä antisosiaalisuuden riskiin lähinnä silloin, kun oireilu on vakavaa tai liittyy liitännäissairastavuuteen tai heikkoon koulumenestykseen. Kaksosanalyysien perusteella jaetulla perhetaustalla ja perimällä on vaikutusta yhteyteen. ADHD-oireilun itsenäistä vaikutusta ei voida kokonaan sulkea pois, mutta sen taustalla vaikuttaa todennäköisesti monimutkaisia mekanismeja, jotka vaikuttavat antisosiaalisuuden riskiin kumulatiivisesti.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisia oikeustajudiskursseja 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Helsingin Sanomissa julkaistuissa mediateksteissä esiintyy ja kuinka ne ilmentävät kriminaalipolitiikan institutionaalista legitimiteettiä. Keskeisiä elementtejä tutkimuksessa ovat kriminaalipolitiikan muutostrendit, oikeusjärjestelmän legitimiteetti, rankaisemisen instituutio sekä oikeustajudiskurssit, joita tutkitaan diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuksen varsinainen teoreettis-metodologinen viitekehys on diskurssianalyysia tutkimusmenetelmänä hyödyntäville tutkimuksille tyypilliseen tapaan sosiaalinen konstruktionismi. Kriminaalipolitiikan punitiivinen käänne on kansainvälinen ilmiö ja sillä viitataan kriminaalipolitiikassa tapahtuneeseen linjanmuutokseen, jossa rikollisuuteen ja rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään alettiin suhtautua aiempaa ankarammin. Suomessa tämä muutos ajoittuu 1990-luvun lopulle, mutta koherentin kokonaiskäsityksen muodostamiseksi kriminaalipolitiikan kehitystä taustoitetaan huomioiden yhteiskuntahistoriallinen konteksti niin kotimaassa kuin kansainvälisessäkin viitekehyksessä. Tutkimuksessa luodaan katsaus myös rangaistusteorioihin ja rangaistusasenteisiin, sillä nämä teemat ovat tärkeitä oikeusjärjestelmän ja erityisesti kriminaalipolitiikan legitimiteetin kannalta. Aineistona tutkimuksessa käytetään Helsingin Sanomissa vuosien 1995–2005 välillä julkaistuja kriminaalipolitiikkaan ja oikeustajuun nivoutuvia kirjoituksia. Mediateksteistä tunnistetut diskurssit ilmentävät sitä sosiaalisesti rakentunutta todellisuutta, jossa kriminaalipolitiikkaa tarkastellaan. Yhtäältä diskurssit ovat sosiaalisia repressioita, mutta toisaalta ne ovat myös kiinteästi sidoksissa kirjoittajan subjektiiviseen perspektiiviin. Asetelmassa korostuu siis ennen kaikkea vuorovaikutteisuus suhteessa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten kriminaalipolitiikan linjanmuutokseen, ja suhteessa toisiin kirjoittajiin ja heidän näkemyksiinsä. Aineiston pohjalta esiin nousevat oikeustajudiskurssit ovat kytköksissä legitimiteettiin, eri perspektiiveihin ja rangaistusteoreettisiin näkökulmiin. Diskurssianalyysin näkökulmasta kaikki sosiaalisesta todellisuudesta esitetyt versiot kuitenkin edustavat sosiaalista konstruktionismia. Oikeustajudiskurssien ilmentämän oikeustajun diskursiivinen rakentuminen on kiinnostava esimerkki sosiaalisesta konstruktionismista, sillä se havainnollistaa eräänlaista eetosta yhteisestä ymmärryksestä, joka pohjimmiltaan abstraktista asiasta, kriminaalipoliittisista representaatioista, vähitellen muodostuu. Kuten aiemmassakin tutkimuksessa on havaittu, oikeustaju itsessään näyttäytyy kuitenkin hyvin monitasoisena ilmiönä, joka muodostuu useista erilaisista subjektiivisista näkemyksistä. Yhtäältä siitä voidaan tunnistaa tiettyjä jaettuja elementtejä, mutta toisaalta sitä ei kuitenkaan voida samaistaa edustamaan kattavasti minkäänlaista yhtenäistä ja yleispätevää kansalaismielipidettä kriminaalipolitiikasta. Tiettyyn pisteeseen saakka on tärkeää, että ihmiset kokevat niin kriminaalipoliittiset toimenpiteet kuin rikosoikeudelliset seuraamuksetkin oikeudenmukaisina, mutta mihinkään abstraktiin käsitykseen kollektiivisesti jaetuista rangaistusasenteista tai yleisestä oikeustajusta ei kriminaalipolitiikka tai rikosseuraamusjärjestelmä voi perustua.