Browsing by Subject "rukous"

Tässä tutkielmassa perehdytään Sarah Coakleyn trinitaariseen teologiaan perustuvaan teoriaan sukupuolesta. Coakley sisällyttää teoriaansa myös feministiteologian ja sekulaarin sukupuoliteorian kontribuutioita, mutta alistaa ne Hengen ohjaukselle. Tutkielman tulokulma määrittyy Coakleyn lähtökohdasta, jonka mukaan immanentin Triniteetin täydellinen suhde implikoi luomisen ja ihmisen jumalankuvallisuuden perusteella ristiriitaa sukupuolen binaarisen ymmärtämisen kanssa. Tutkimustehtävänä onkin kysyä, miten ja mitä on Coakleyn mukaan mahdollista tietää Triniteetin ontologiasta ja miksi tämä tieto muuttaa binaarisen sukupuolen liukuvaksi. Lisäksi kysytään, mitä sukupuolen trinitaarinen transformaatio tarkoittaa käytännössä ja miten se suhteutuu Coakleyn säilyttämään sukupuolen kakseuteen. Tutkielman teoriatausta pohjautuu trinitaarisen teologian elpymiseen ja etenkin sosiaalisen mallintamisen suosioon. Coakley itse palaa trinitaarisen opinmuodostuksen alkuaikoihin ja kirkkoisien laiminlyötyihin teksteihin. Näistä hän löytää lineearisen Triniteetin mallin rinnalta inkorporatiivisen mallin. Se päätyi Coakleyn mukaan marginaaliin, koska muun muassa ihmisen vastaus trinitaariseen ekstaattisuuteen kytkeytyy läheisesti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Kuitenkin juuri halu, niin jumalallisen kuin inhimillisenkin on – platonismin periaatteita kristillistäen – Coakleyn mukaan tie sukupuolen trinitaariseen ymmärtämiseen. Päälähteenä käytetään Coakleyn teosta God, Sexuality and the Self: An Essay ‘On the Trinity’ (2013). Muita lähteitä ovat Powers and Submissions: Spirituality, Philosophy, and Gender (2002) ja The New Asceticism: Sexuality, Gender and the Quest for God (2015). Lisäksi hyödynnetään Coakleyn useita artikkeleita. Tutkimusmetodina käytetään systemaattista analyysiä, jolloin tuotetaan rekonstruoiva, teksti-immanentti esitys Coakleyn ajattelusta. Johtopäätöksinä todetaan, että Coakleyn fundamentti, oikeanlainen askeettinen kontemplatiivinen rukous, johtaa mystisen teologian tradition mukaisesti ”ymmärryksen horjumisen” kautta aitoon tietoon Jumalasta. Armoperusteista kontemplaatiota luonnehtiikin rukoilijan täydellinen riippuvuus Jumalasta, ja sen avulla trinitaarinen ontologia avautuu persoonien radikaalina tasa-arvoisuutena, joita Henki primaarisena yhdistää ja erottaa. Siksi Henki myös sukupuolen kohdalla sekä ”yhdistää” ja johtaa inklusiiviseen sekä ”läpäisevään” tasa-arvoon että säilyttää sukupuolieron. Coakleyn ajattelun strukturaalisiin prinsiippeihin kuuluu Hengen aloitteellisuus ja aktiivisuus niin jumalallisella kuin inhimillisellä tasolla, joiden infiniittinen ero ei kuitenkaan sekoitu. Hämäryyttä sen sijaan jää Coakleyn ”aidon ortodoksian” ja hierarkian merkityksiin. Coakleyn teoria ei asemoidu sosiaalisen Triniteetin malleihin, koska siinä Triniteetiä ei sinänsä imitoida. Coakley ei hävitä feminiinisen ja maskuliinisen kategorioita, mutta niiden määrittely jää avoimeksi. Siten trinitaarinen liukuminen kategorioiden välillä mahdollistaa sekä feminismin ensimmäisen että kolmannen aallon tavoitteiden yhtäaikaisen tavoittelun, Hengessä. Langenneen halun vaikutuksesta feminiinistä kategoriaa on sorrettu patriarkaalisilla, binaarisilla representaatioilla, mistä on seurannut naisten ja toisen alistamista. Patriarkalismin otteesta onkin vapauduttava Hengen avulla. Kontemplatiivisessa nousussa sukupuoli vapautuu binaarisuudesta, sosiaalisten stereotypioiden kahleesta. Tällöin lunastetut sukupuoliset kategoriat säilyvät, mutta liikkuminen niiden välillä on trinitaarisen halun mukaisesti muuttuvaa. Henki – ei kolmantena vaan ensimmäisenä – ”täydellistää” sukupuolen siten, että binaarisuus transformoituu trinitaariseksi.

Rukousta voidaan pitää jumalasuhteen ytimenä. Suomalaisten uskonnollisuudessa rukoilemisella on perinteisesti ollut tärkeä sija. Rukoileminen on opittu yleensä kotona, ja koulu ja kirkko ovat täydentäneet opetusta. Viime vuosikymmeninä rukousperinteen jatkumiselle on tullut monenlaisia uhkia. Perheet ovat pienentyneet ja niiden pysyvyys on heikentynyt. Kotien arvomaailma on muuttunut. Uskonnon merkitys on vähentynyt ja etenkin nuoret suhtautuvat kriittisesti auktoriteetteihin ja haluavat tehdä omia yksilöllisiä valintojaan. Perinteinen uskonnollisuus on vaihtumassa omalla tavalla uskomiseen. Yhteiskunnan antama kasvatus on muuttunut yleissivistäväksi. Perheiden yhteys kirkkoon on heikentynyt. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten pienten lasten vanhemmat suhtautuvat rukousopetukseen/ rukoilemiseen eri tahoilla, siirtyykö rukous edelleen maassamme perintönä sukupolvelta toiselle, ja millaisia vanhemmat ovat rukousperinteen välittäjinä. Tutkimus toteutettiin päiväkotilasten vanhemmille tehtynä lomakekyselynä. Näyte kerättiin vuonna 2013 kolmelta uskonnollisuudeltaan erilaiselta Suomen paikkakunnalta (Helsinki, Oulu, Alajärvi). Vastauksia saatiin yhteensä 85 (naiset 72, miehet 13). Aineisto on sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista. Standardoiduilla kysymyksillä saatu tieto kuvaillaan tilastollisesti. Avoimien kysymysten vastaukset analysoidaan sisällönanalyysillä induktiivisesti. Vanhemmat luokitellaan ja heitä kuvaillaan rukousperinteen välittäjinä Sundénin perinteenvälitysteorian mukaisesti käyttäen sekä standardoitujen kysymysten vastauksia että omasanaista aineistoa sisällönanalyysilla deduktiivisesti edeten. 84 % vastaajista haluaa kasvattaa lapsensa kristityiksi. Vastaajien enemmistö (60 %) pitää kodin rukousopetusta hyvin tai melko tärkeänä, kirkon opetusta vastaavasti 77 % ja koulun/ päiväkodin opetusta noin puolet. Päiväkodissa rukoilemisen hyväksyy eri tilanteissa 39 – 65 %. 82 % vastaajista oli saanut itse rukousopetusta, 74 % rukoilee itse edes joskus ja iltarukous luetaan 59 prosentissa kodeista. Paikkakuntakohtaiset erot ovat suuret. Itse rukousopetusta saaneista alajärveläisistä kaikki jättivät rukouksen perinnöksi lapsilleen, oululaisista vastaavasti 58 % ja helsinkiläisistä 38 %. Rukousopetusta perusteltiin rukouksen antamalla turvalla ja rauhallla ja lapsuudesta tulevalla perinteellä, joka kantaa läpi elämän. Opetuksen puuttumisen syynä voi olla oman uskon epävarmuus, kyvyttömyys sitoutua kristinuskoon, lapsena saatu “tuputus” tai opetuksen jääminen väliin, vaikka vastaajalla ei ollut mitään sitä vastaan. Lapsia haluttiin myös kasvattaa yleissivistävästi ilman sitoutumista niin että he isoina voivat itse valita oman katsomuksensa. Rukoilemista voitiin pitää arveluttavana tai jopa haitallisena, oikeuttamattomiin uskomuksiin perustuvana. Vanhempien enemmistö luokiteltiin epävarmoihin rukousperinteen välittäjiin (61 %), mutta ryhmässä epävarmuus vaihteli suuresti. Varmoiksi välittäjiksi luokiteltiin 27 % vastaajista. Tämän päivän liian varmat välittäjät (12 %) eivät opeta itse lapsiaan eivätkä salli muidenkaan heitä opettavan. Tulokset ovat suuntaa antavia. Niitä vinouttaa uskonnolliseen suuntaan naisten suuri osuus aineistossa. Kotien rukousopetus on hiipumassa, vahvana se voi kuitenkin elää maaseudulla. Suhtautuminen rukousopetukseen on yleensä myönteistä. Sitä odotetaan muilta toimijoilta, yllättäen myös koululta ja päiväkodilta, joiden tehtäviin se ei kuulu. Vanhempien käsitys kristillisestä kasvatuksesta näyttää olevan hämärtymässä. Tilanne haastaa seurakuntia ja niiden toimintoja erityisesti suurissa kaupungeissa.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten rukoilu esitetään Aku Louhimiehen elokuvissa, ja millaisiin rukouskategorioihin elokuvien rukoukset jakautuvat. Louhimies on ohjannut yhdeksän kokopitkää elokuvaa vuosina 2000–2017, ja hänen tuotantoaan on palkittu laajasti myös kansainvälisellä tasolla. Tutkimustuloksia tarkastellaan myös aikaisemman tutkimukseni valossa. Tutkimusmetodina tutkielmassa käytetään teoriaohjaavaa sisällön analyysia, jossa hyödynnetään representaatioteoriaa ja temaattista analyysia. Elokuvien uskontotieteellinen tutkiminen on tärkeää ja ajankohtaista, sillä elokuvien kautta voidaan tarkastella myös laajempaa sosiohistoriallista kontekstia, jossa ne on tuotettu. Elokuvalla voi olla tärkeä rooli uskonnon edistämisen kannalta ja se voidaan nähdä antamassa vastauksia ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin. Elokuva voi toimia myös eräänlaisena teologian keskustelukenttänä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu Sarah Bänziger, Jaqcues Janssen & Peer Scheepersin sekä Margaret Poloma & Brian Pendletonin tutkimuksista nousseiden rukouskategorioiden ympärille. Bänziger ym. tutkimuksesta nousee esille uudenlainen jumaliin kohdistumaton rukouksen ulottuvuus, jonka avulla voidaan tarkastella esimerkiksi ihmiseen itseensä kohdistuvaa mietiskelyä. Poloma & Pendletonin rukousjaottelun mukaan kristilliset rukoukset voidaan jakaa muun muassa rituaaliseen ja anovaan rukouskategoriaan. Louhimiehen elokuvissa rukoilijana on pappi, läheinen ja/tai ahdistunut ihminen. Suurin osa rukouksista nousee ahdistavan tilanteen keskeltä. Lähes kaikki elokuvien rukoukset osoitetaan kristinuskon Jumalalle. Toinen elokuvissa ilmenevä rukoilun kohde on kuollut läheinen. Elokuvat sisältävät hyvin vähän yksilöllisempää jumaliin kohdistumatonta rukousta. Louhimiehen elokuvat luovat kuvaa, jonka mukaan suomalainen rukoilija on hädän keskellä Jumalan puoleen kääntyvä ahdistunut ihminen. Rukoiluun liittyy häpeää ja nöyristelevää asennetta suhteessa muihin ihmisiin ja Jumalaan. Elokuvissa korostuu myös yksinäisyyden teema suomalaisen rukoilijan ympärillä. Elokuvien rukouksista nousee esille uudenlainen tukahdutetun rukouksen teema. Erityisesti kristinuskon Jumalalle kohdistetut rukoukset nousevat joko hiljaisuudesta tai ne tuntuvat jäävän kesken. Poikkeuksen tähän tekevät Louhimiehen elokuvien sota-aikaan sijoittuvat pidemmät ja valmiimman oloiset rukoukset. Tutkin aikaisemmin Zaida Bergrothin elokuvien rukouskohtauksia, ja niissä rukoilija lähestyy rukoilun kohdetta muun muassa rohkein kysymyksin saamatta niihin kuitenkaan vastausta. Louhimiehen elokuvien rukoilijoiden Jumalalle osoitetut kysymykset ja asiat tuntuvat sammuvan ennen kuin rukous on oikein alkanutkaan. Bergrothin elokuvien rukouskohtauksista noussut mykän Jumalan teema näyttäytyy Louhimiehen elokuvissa enemmän tukahdutetun rukouksen teemana.

Tutkielmassa tarkastellaan iäkkään äidin saattohoitoa ja kuolemaa aikuisten lasten kirjoittamien kirjeiden avulla. Kirjoituspyynnön keskiössä on saattohoidossa tapahtunut rukous tai rukoukset. Tutkimustehtävänä on selvittää laadullisen teoriasidonnaisen narratiivis-temaattisen analyysin avulla, mikä merkitys rukouksella on iäkkään äidin saattohoidossa ja kuolemassa. Teoreettinen viitekehys muodostuu Mari Pulkkisen väitöskirjan aiheesta suru kokonaisvaltaisena kokemuksena sekä Christine Valentinen tutkimuksesta, jonka mukaan tunneside jatkuu yli kuoleman. Aineisto kerättiin mielipidepalstoilla julkaistujen lehti-ilmoituksien avulla. Lopulliseen aineistoon rajattiin 16 kirjettä iäkkään äidin saattohoidosta. Teoriasidonnaisen narratiivis-temaattisen analyysin avulla aineistosta nousee esiin rukouksen rooli ja merkitys saattohoidossa ja kuolemassa. Rukous erottuu kolmena erilaisena kertomustyyppinä: 1. rukous yhteisenä muistona eli tunnesiteenä sukupolvien välillä, 2. rukous kantavana voimana koko saattohoidon ajan ja yli kuoleman sekä 3. rukous keinona tuoda omat huolet ja murheet Jumalalle. Näin siis muodostuu kolme kertomustyyppiä: muistokertomukset, voimakertomukset sekä huolikertomukset. Muistokertomuksissa yksittäinen rukous muodostaa merkittävän muiston äidin ja lapsen välille. Voimakertomuksissa rukous toimii kantavana voimana koko saattohoidon ajan ja yli kuoleman. Huolikertomuksissa rukouksessa tuodaan esiin voimakasta huolestuneisuutta tai jokin yksittäinen huolenaihe. Nämä kolme kertomustyyppiä muodostavat tulosluvut. Niitä lähestyn teoriasidonnaisesti, teoreettista viitekehystä käyttäen. Erityisesti tarkastelen saatua aineistoa tunteiden, tekojen, ilmaisun ja jatkuvan tunnesiteen näkökulmasta. Tarkastelen aineistossa esiin nousevia tunteita. Sitten etsin eri ilmaisumuotoja rukouksista, eli sitä missä muodossa rukous on ilmaistu. Lopuksi tarkastelen rukoukseen liittyviä tekoja ja niiden merkitystä. Tutkimus valottaa iäkkään äidin kuolemaa sekä aikuisen lapsen ja äidin välistä suhdetta. Kirjeet osoittavat, että äidin ja lapsen tunneside on vahva. Vaikka useassa tapauksessa äidin kuolemasta on jo aikaa, halutaan silti vielä kirjoittaa ja kuvata äidin viimeiset hetket. Lisäksi ollaan valmiita jakamaan kokemus muiden ihmisten kanssa. Kertomukset osoittavat, että äidin ja lapsen tunneside säilyy vielä kuolemankin jälkeen. Tämän aineiston rukouksilla on ollut merkittävä rooli lohduntuojana sekä äidille että lapselle. Rukousten ilmaisumuodot ovat olleet hyvin vaihtelevat.

Tutkielma tarkastelee rukouksen käyttöä suomalaisessa sairaalasielunhoidossa. Tutkielma selvittää sitä, millainen asema rukouksella on sairaalapapin työssä. Tutkimuskysymykset käsittelevät papin tapaa määritellä rukous, rukouksen määrää työssä, asennetta rukoilemiseen, tapoja rukoilla ja kokemusta rukoilemisen vaikutuksista potilaan ja omaan hyvinvointiin. Tutkielman tausta on angloamerikkalaisessa ja suomalaisessa rukous- ja sairaalasielunhoitotutkimuksessa sekä sielunhoitoteorioissa. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2018 e-kyselyllä, joka lähetettiin kaikille evankelis-luterilaisen kirkon 130 sairaalapapille. Heistä kyselyyn osallistui 64. Kyselyssä oli taustakysymysten lisäksi 82 monivalintatehtävää rukoilemisesta ja neljä avointa kysymystä. Aineistoa analysoitiin määrällisesti SPSS-ohjelmalla ja laadullisesti sisällönanalyysillä. Määrällisessä analyysissä tarkasteltiin yhden muuttujan vaihtelua keskiarvojen, -hajonnan ja frekvenssien avulla. Muuttujien ja laadittujen summamuuttujien yhteisvaihtelua tarkasteltiin korrelaatioiden ja ristiintaulukoinnin avulla. Määrällisen analyysin perusteella rukousta käytetään ja arvostetaan suomalaisessa sairaalasielunhoidossa. Asenne rukouksen käyttöön nousee papin omasta hengellisyydestä. Pappi tarjoaa potilaalle rukouksen mahdollisuutta erityisesti, kun tietää potilaan vakaumuksen. Potilas pyytää rukoilua useimmin papilta, joka on tyytyväinen työhönsä, jolle usko on erittäin tärkeää ja joka ei pelkää rukouksen vahingollisuutta. Sairaalapappi sanoittaa rukousta potilaan kanssa käydyn keskustelun pohjalta sekä käyttää valmiita rukouksia ja rukouskaavoja. Sairaalapappi koskettaa potilasta harvoin rukoilun aikana. Hän rukoilee tai siunaa potilasta usein tapaamisen lopussa. Sairaalapapit pitävät rukousta hyvänä coping-keinona sairauden keskellä. Rukouksen uskotaan tuovan toivoa, lohtua, rauhaa, voimaa, apua vaikeuksissa ja vahvistavan suhdetta Jumalaan. rukouksella uskotaan olevan todellisia vaikutuksia elämässä ja paranemisessa lääketieteellisen hoidon ja terapian ohella. Sairaalapapin oma rukousaktiivisuus näkyy hiljaisena rukouksena, syntien anteeksipyytämisenä ja Jeesus-nimen käyttönä. Työhönsä tyytyväiset papit kokevat potilaan puolesta rukoillessaan Jumalan läheisyyttä ja rauhaa. Ne, joille usko on erityisen tärkeää, rukoilevat muita enemmän. Uskon tärkeäksi kokeminen on yhteydessä Jumalan äänen kuulemiseen ja luottamukseen rukoilemisen hyödyistä. Sairaalapapin yhteydet Tuomas-messu -yhteisöön näkyivät lisääntyneessä hiljaisen rukouksen määrässä työpäivän eri tilanteissa. Laadullisen analyysin perusteella rukous on sairaalapapille yhteyttä Jumalaan ja muihin rukoilijoihin. Useille se on hiljaisuutta, Jumalan läheisyyttä tai elämäntapa. Rukous on tärkeä osa sairaalapapin elämää ja voimavara työssä. Koetut rukousvastaukset liittyivät potilaan voinnin fyysiseen ja psyykkiseen kohenemiseen, sekä johdatuksen ja avun saamiseen omassa työssä.