Browsing by Subject "ruokinta"

Tiineen emakon ruokinnassa on suositeltu niukkaa energiamäärää 3-4 ensimmäisen tiineyspäivän ajan. Niukkaan ruokintaan liittyy korkeammat seerumin progesteroni-pitoisuudet ja pienempi määrä alkioiden varhaiskuolemia. Kyseisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää energiaruokinnan vaikutuksia myös 3-4 ensimmäistä päivää seuraavana aikana, 5. tiineysviikkoon asti. Tutkimus tehtiin ruokintakokeena. 2-11 kertaa porsineet koe-emakot jaettiin kolmeen ruokintaryhmään (niukka, modifioitu ja runsas) siemennyksestä 35. tiineyspäivään. Ovulaatioita seurattiin ultraäänellä rektaalisesti. Päivittäin otetuista verinäytteistä määritettiin seerumin progesteroni- ja kortisolipitoisuudet, lisäksi tehtiin ACTH-testi. Niukan ruokintaryhmän progesteronipitoisuudet ja embryo recovery-prosentti olivat odotetusti korkeat ja runsaan ryhmän matalat. Modifioidun ryhmän ruokinta muutettiin niukalta tasolta runsaalle tiineyspäivänä 12. Progesteronitasojen lasku oli havaittavissa jo 3-4 tunnin kuluttua. Kortisolimäärityksistä ja ACTH-testistä ei saatu merkittäviä tuloksia. Koetulosten perusteella voidaan emakoille suositella niukkaa ruokintaa ainakin kolmen ensimmäisen tiineysviikon ajan. Ruokinnan vaikutukset alkioiden varhaiskuolemiin välittyvät progesteronin kautta korkeiden s-progesteronitasojen parantaessa alkioiden henkiinjäämistä. Runsas energiamäärä vähentää progesteronipitoisuuksia ainakin lisäämällä maksan läpivirtausta ja siten hormonien puhdistumaa. Ruokinta vaikuttaa hypotalamus-hypofyysi-gonadi – akseliin useiden aineiden kautta. Näistä tärkeimpiä ovat insuliini, kasvuhormoni, kilpirauhashormonit ja ACTH.

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään haimanvajaatoiminnan (PDA) etiologiaa, oireita, diagnoosia ja hoitoa sekä esitellään lyhyesti sairauksien perinnöllisyystutkimusta ja eri perinnöllisyysmalleja. Tutkimusosa koostuu kolmesta tutkimuksesta. Ensimmäisessä tutkimuksessa pyritään saamaan varmennus PDA:n periytyvyysmallista saksanpaimenkoirilla sekä seuraamaan, miten ja millä nopeudella haiman surkastuminen tapahtuu. PDA:ta sairastavien saksanpaimenkoirien risteyksessä syntyneet kuusi pentua ovat tällä hetkellä kolmevuotiaita ja yksi pentu on sairastunut PDA:han. Kahden vuoden iässä PDA:han sairastuneella koiralla oli syntyessään normaali haima. Haiman makroskooppinen surkastuminen tapahtui nopeasti, kolmen kuukauden sisällä. Toisessa tutkimuksessa kartoitettiin PDA:n esiintymistä collieilla sekä tutkittiin, onko sairaus rodulla perinnöllinen. Eläinlääketieteellisellä korkeakoululla vuosien 1977-1988 välisenä aikana collieilla todetuista 51 PDA-tapauksesta 44 pystyttiin sijoittamaan yhdistettyyn sukutauluun. Tutkimusaineiston perusteella voidaan olettaa, että PDA on collieilla perinnöllinen sairaus, mutta periytyvyysmallia ei voitu varmuudella määrittää. Kolmannen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko PDA:ta sairastavien koirien kliinisiin oireisiin vaikuttaa vaihtamalla koirien tavanomainen ruoka suolistosairauksien hoitoon tarkoitettuun dieettiruokaan. Entsyymilääkitys pidettiin ennallaan tutkimuksen ajan. Tutkimus osoitti, että dieettiruualla pystytään vähentämään joitakin PDA-oireita. Suoliston murina, ilmavaivat, ulosteen määrä sekä ulostuskerrat vähenivät merkitsevästi. Dieettiruokinnan kustannukset olivat lähes kaksinkertaisesti tavanomaiseen ruokintaan verrattuna.

Sikojen hännänpurenta on monisyinen käyttäytymisongelma, jonka ilmenemiseen vaikuttavat niin sikojen ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät. Ulkoisiin tekijöihin kuuluvat mm. virikkeet, pito-olosuhteet, eläintiheys ja ruokinta; ja sisäisiin tekijöihin rotu, sukupuoli ja ikä. Hännänpurenta on yksi nykyaikaisen sikatalouden tuottavuuden ja sikojen hyvinvoinnin suurimmista ongelmista. Se vaikuttaa sikatalouden tuottavuuteen alentamalla sikojen päiväkasvua ja lisäämällä hylkäyksiä teurastamossa. Siat kärsivät purtujen häntien aiheuttamasta kivusta ja hännänpurentapurkausten aiheuttamasta stressistä. Tässä tutkimuksessa pyrimme selvittämään hännänpurennan ehkäisyyn ja vähentämiseen tarkoitetun lisärehun (Pekoni Break, Suomen Rehu) tehoa hännänpurennan vähentämisessä lihasikakarsinoissa, joissa purentaa on havaittu. Lisäksi pyrimme selvittämään mikä on tuotteen mahdollinen toimintamekanismi vertaamalla sitä muokattuun, suolattomaan tuotteeseen (rehu B) sekä syötävään virikerehuun, josta oli poistettu suolan lisäksi pellava ja hiiva (rehu C). Lisärehu jaettiin kahdesti päivässä lattialle karsinan perälle. Tutkimuksessa oli yhteensä 29 sekakasvatuskarsinaa, joissa oli kaikkiaan 303 lihasikaa, joiden ikä vaihteli 84-184 päivään. Tutkimuksessa seurattiin 15 päivän ajan lisärehun vaikutusta sikojen käyttäytymiseen ja kasvuun videoimalla karsinat sekä punnitsemalla siat tutkimuksen alussa ja lopussa. Käyttäytymistarkkailu suoritettiin valmiin etogrammin mukaisesti intervallitarkkailuna 4 tunnin ajalta sekä päivänä 1 että päivänä 15. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja sikojen päiväkasvussa tai käyttäytymisessä eri tutkimuspäivinä eri rehujen välillä (p > 0,05). Karsinan takaosan tutkiminen lisääntyi tutkimusaikana päivästä 1 päivään 15 kaikilla rehuilla (p < 0,05; SEM 0,01). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja ajan suhteen (p > 0,05). Sikojen perusrehun syöminen automaatilla lisääntyi alkuperäisellä rehulla päivästä 1 päivään 15 ja väheni rehulla B (p < 0,05; SEM 0,003). Myös rehulla C syöminen väheni tutkimuksen aikana, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p > 0,05). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja (p > 0,05). Hännänpurentaa esiintyi tutkimuksen aikana hyvin vähän, keskimäärin alle 0,1 % havainnoista. Tässä tutkimuksessa Pekoni Break ei vaikuttanut vähentävän hännänpurentaa, joskin tätä käytöstä havaittiin koko tutkimuksen aikana hyvin vähän. Kuitenkin rehulla oli positiivisia vaikutuksia: sikojen rehuautomaatilla syöminen lisääntyi, ja kaikilla tutkituilla rehuilla sikojen lattian tutkiminen karsinan perällä lisääntyi. Todennäköisesti rehun mahdollinen teho hännänpurennan vähentämiseen perustuu ainakin osittain virikevaikutukseen. Tarkemman toimintamekanismin ja erityisesti virikevaikutuksen selvittämiseksi voisi olla tarpeen tehdä lisätutkimusta, jossa rehun annostelutapaa muutettaisiin. Lisäksi tarvittaisiin kontrolliryhmä, jolle ei annettaisi ollenkaan lisärehua. Tällaista kontrollia ei tässä kokeessa eläinsuojelullisista syistä voitu tehdä.

Maapallon väkiluvun kasvu lisää ruoantuotannon tarvetta ja lisääntyvä eläinperäisten ravintoaineiden kulutus tarkoittaa myös lisääntyvää rehun tarvetta. Maapallon rajallisten luonnonvarojen vuoksi tuotantoeläinten ruokintaan tarvitaan rehulähteitä, joiden ympäristövaikutukset ovat nykyistä pienempiä. Munintakanojen ruokinnassa hyönteisrehua on tutkittu potentiaalisena korvikkeena muille tällä hetkellä saatavilla oleville proteiinirehuille. Hyönteiset ovat proteiinipitoisia ja niiden aminohappokoostumus vastaa varsin hyvin kanojen tarpeita. Etenkin Hermetia illucens -toukista valmistettu rehu vaikuttaa lupaavalta vaihtoehdolta korvaamaan täysin tai ainakin osittain nykyisin yleisesti käytettyjä soija- ja kalajauhorehuja. Ruokintakokeissa H. illucens -toukkarehulla on korvattu muita proteiinirehuja ilman haitallisia vaikutuksia munintakanojen tuotantotuloksiin, kananmunien laatuun tai lintujen hyvinvointiin. Hyönteisrehu näyttäisi edistävän kanojen terveyttä, minkä arvellaan johtuvan hyönteisten sisältämästä kitiinistä. H. illucens -toukkien ravintoainekoostumus vaihtelee niiden syömästä ravinnosta riippuen. Toukkien proteiinipitoisuus on noin 31–46 % kuiva-aineesta ja poistamalla ylimääräistä rasvaa pitoisuus nousee jopa 65,5 %:iin. Toukat sisältävät lisäksi runsaasti munintakanoille tärkeää kalsiumia. Hyönteisrehun soveltuvuutta arvioitaessa tulee huomioida myös siihen liittyvät biologiset ja kemialliset riskit. Hyönteisten omat taudinaiheuttajat ovat harmittomia selkärankaisille, mutta hyönteiset voivat toimia selkärankaisille haitallisten mikrobien välittäjinä. Kemiallisia riskejä aiheuttavat raskasmetallien, toksiinien, lääkeaineiden ja muiden kemikaalien kertyminen hyönteisiin. Tärkeimpiä riskeihin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvatettava hyönteislaji, hyönteisten keräysvaihe ja ravinto, tuotantoympäristö sekä hyönteisraaka-aineen käsittelymenetelmät. Näistä suurin merkitys on hyönteisten syömällä ravinnolla. Hyönteistuotannon haasteita ovat vakiintuneiden käytäntöjen ja automatisoinnin puute, runsas käsityön määrä, tuotannon pienimuotoisuus sekä korkeat yksikkötuotannon kustannukset. Ollakseen kilpailukykyinen vaihtoehto muille siipikarjan proteiinirehuille tulee hyönteisrehun hintatasoa saada nykyistä alemmaksi. Vieraslajeja kasvatettaessa hyönteisten karkaaminen voi puolestaan uhata luonnon ekosysteemejä. Hyönteiset ovat tehokkaita rehunkäyttäjiä ja niiden kasvatus on ekologisempaa kuin maanviljelys. Useat hyönteiset kykenevät hyödyntämään erilaisia ravintolähteitä varsin monipuolisesti ja hyönteisten ravintona on mahdollista hyödyntää elintarviketuotannon sivuvirtoja, kuten kasvien kuorijätteitä, mikä tukee kiertotaloutta ja kestävää kehitystä. Kasvatettavien hyönteisten ravintona käytetään tällä hetkellä pääasiassa viljaraaka-aineita, jotka kelpaisivat muidenkin tuotantoeläinten tai ihmisten ravinnoksi, ja ruokinnan kestävyyttä voitaisiin parantaa käyttämällä hyväksi elintarviketeollisuuden sivuvirtoja. Tuontisoijan korvaaminen kotimaisesti tuotetulla hyönteisrehulla lisäisi myös Suomen proteiiniomavaraisuutta.

Tämä työ on kirjallisuuskatsaus ja sen tarkoitus on perehdyttää lukijaa kasvavan koiran ruokintaan sekä väärästä ruokinnasta johtuviin luustosairauksiin. Työn ensimmäinen osa on katsaus normaalin koiran kasvuun, sen ravintovaatimuksiin ja eri ruokintamahdollisuuksiin. Kolmen eri dieetin ravintoainesisältöä tarkastellaan ja tasapainotetaan kalsiumin, fosforin, A- ja D-vitamiinin suhteen. Työn toinen osa käsittelee ensin luukudoksen anatomiaa ja aineenvaihduntaa. Sen jälkeen käyn läpi luun kannalta tärkeiden ravintoaineiden ylitarjonnasta tai puutoksista mahdollisesti johtuvat luustosairaudet.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä insuliinihormonin toimintaan elimistössä ja diabetes mellituksen patologiaan. Työssä esitellään lisäksi Suomen markkinoilla olevia insuliinivalmisteita ja niiden käyttömahdollisuudet koirien diabetes mellituksen hoidossa. Diabetes mellitus on yksi yleisimmistä endokrinologisista sairauksista koirilla ja sairauden kirjo on laaja. Diagnoosivaiheessa tyypillisimmin potilaalla on taustasta riippumatta haiman β-solujen toimintakyky heikentynyt niin, että tarvitaan insuliinin korvaushoitoa. Suomessa on tällä hetkellä vain yksi koiralle rekisteröity insuliinivalmiste. Eläinlääketieteen puolella pyritään yksilölliseen hoitoon ja Suomen lääkelainsäädännön kaskadisäännösten mukaisesti voidaan eläimillä käyttää myös ihmisille rekisteröityjä valmisteita, mikäli eläimen yksilöllinen hoito sen vaatii. Muita saatavilla olevia insuliinivalmisteita ovat erilaiset pitkä-, keskipitkä- ja pikavaikutteiset ihmisille rekisteröidyt insuliinivalmisteet. Synteettisten insuliinianalogien aminohappojärjestykseen on tehty muutoksia, joiden avulla imeytymisnopeus ihonalaistilasta ja sitoutuminen veren proteiineihin vaikuttaa niiden vaikutusaikaan ja -profiiliin. Toisissa insuliinivalmisteissa apuaineet vaikuttavat vastaavilla tavoilla. Yksilöllisessä hoidossa tulee insuliinivalmiste valita potilaalle sopivaksi. Mikäli aiemmin aloitetulla valmisteella ei ole haluttua hoitovastetta, tulee harkita toista valmistetta. Tätä ennen tulee kuitenkin poissulkea mahdolliset insuliiniresistenssiä aiheuttavat tilat, infektiot, vasta-aineiden muodostus ja glukoosiaineenvaihduntaan vaikuttavat sairaudet. Diabetes mellitusta sairaustavan koirapotilaan hoidossa tulee lisäksi huomioida monia muitakin asioita kuin vain insuliinihoito. Potilaan kotihoito käsittää myös ruokinnan sovelluttamisen hoitoon. Koiran ruokavalion tulee tukea hoitoa ja se vaikuttaa suuresti myös käytettävän insuliinivalmisteen valintaan. Hyvän hoitosuhteen luominen omistajaan ja hänen koiraansa auttavat havaitsemaan muutokset hoitovasteessa nopeasti. Insuliinihoidon tavoitteena on hyvinvoiva potilas, kliinisten oireiden pitäminen hallinnassa sekä haittavaikutusten minimointi. Hyvällä hoitovasteella pyritään ennaltaehkäisemään diabeettisten liitännäissairauksien syntyä tai ainakin hidastamaan jo syntyneiden sairauksien etenemistä. Hoidon eri vaiheissa voidaan potilaan sairauden kehittymistä ja hoitovastetta seurata eri laboratoriomääritysten avulla. Insuliini- tai c-peptidimäärityksillä voidaan todentaa insuliinituotannon tila. Lisäksi c-peptidillä voidaan seurata prediabeetikon sairauden kehittymistä ja insuliinikorvaushoidon aloittamista tai lääkityksen hienosäätöä. Pidempiaikaista glukoositasapainosta antavat tietoa glykolysoituneiden proteiinien laboratoriomääritykset. Fruktosamiini ja glykolysoitunut hemoglobiini (hbA1c) auttavat kliinikkoa hoitovasteen seurannassa. Koirille tehtyjä kliinisiä tutkimuksia eri insuliinivalmisteiden vaikutuksista on varsin vähän. Lisäksi tutkimusten potilasmäärät ovat vähäisiä, vaihtelua on paljon ja kriteerit potilaiden valintaan vaihtelevat. Insuliinivalmisteiden vaikutusajasta ja huippuvaikutusajankohdista vaikuttavat monet tekijät, muun muassa endogeenisen insuliinituotannon vaikutukset glukoosikäyriin. Uusia hoitomuotoja ja -tapoja ja niiden sovelluksia tulee jatkuvasti. Humaanilääketieteen puolella on kehitteillä insuliinivalmisteita, joiden kudosspesifisyys on lähempänä fysiologisen insuliinin vaikutusta. Eläinlääketieteessä taasen ollaan pohdittu muun muassa monipistoshoidon sovelluttamista koirien diabeteksen hoitoon.

Säilörehusatojen kemiallinen koostumus ja laatu vaihtelevat korjuukertojen välillä, koska nurmen kasvuolosuhteet ja korjuuhetken kasvuaste poikkeavat toisistaan. Suomessa on perin-teisesti korjattu kaksi säilörehusatoa, mutta kolmen niiton korjuustrategia on yleistymässä. Kolmella niitolla saadaan sulavampi kokonaissato, mutta yksittäisen korjuukerran sato jää pienemmäksi kuin kahdella niitolla. Eläimet pyritään kasvattamaan sulavilla ja energiapitoi-silla rehuilla nopeasti, koska nopea kasvu ja suuri rehun syöntikyky pienentävät eläimen yl-läpitokustannuksia. Säilörehun syönti riippuu lähinnä NDF-pitoisuudesta, sulavuudesta ja käymislaadusta. Tutkimuksen tavoitteena oli verrata ensimmäisen (SR1), toisen (SR2) ja kolmannen (SR3) säilörehusadon tuotantovaikutuksia lihanautojen loppukasvatuksessa. Hypoteesi oli, että SR3 soveltuu hyvin lihanautojen ruokintaan, ja sillä saavutetaan yhtä hyvä syönti ja sonnien kas-vutulokset kuin ensimmäisellä säilörehusadolla. Kokeen 45 simmental-sonnia jaettiin kol-meen erilliseen ruokintaryhmään, jossa ne saivat joko SR1:seen, SR2:seen tai SR3:seen poh-jautuvaa seosrehua, jonka väkirehuosuus oli 45 % kuiva-aineesta. Sonnien rehunkulutus, lisä-kasvu, lihakkuus ja rasvaisuus mitattiin sekä säilö- ja väkirehujen kemiallinen koostumus analysoitiin. SR3:n sulavan orgaanisen aineen määrä kuiva-aineessa (D-arvo), syönti-indeksi, muuntokel-poinen energia (ME), sekä raakavalkuais- (rv) ja sokeripitoisuus olivat muita satoja suurem-pia, mutta kuitupitoisuus pienempi, joten kolmas niitto oli korjuuhetkellä aiempia niittoja nuorempaa. SR2:n D-arvo ja ME-pitoisuus olivat pienempiä kuin muiden satojen. Koerehujen säilönnällinen laatu oli hyvä. SR1:n syönti-indeksi oli huonoin korkeampien happopitoisuuk-sien ja pienen kuiva-ainepitoisuuden takia. Nurmien kasvuaste korjuuhetkellä selitti erot koe-rehujen sulavuuksissa. SR1- ja SR3-seosten kuiva-aineen syönti ja niillä ruokittujen sonnien ME:n saanti olivat suurempia kuin SR2-seoksen. Siten niillä ruokittujen sonnien päiväkasvut ja nettokasvut olivat parempia kuin SR2-ruokinnan sonnien. SR3-seosta saaneiden sonnien rv:n saanti oli aiempia niittoja suurempi, joten niiden valkuaisen hyväksikäyttö oli huonointa. Kuiva-aineen ja energian hyväksikäytössä sekä ruhon laatuominaisuuksissa ei ollut eroja ruokintojen välillä. Toisen ja erityisesti kolmannen niiton rehujen syönnit olivat ensimmäiseen satoon verrattuna pienempiä kuin rehuanalyysien pohjalta oli odotettavissa. Jälkikasvurehujen rehuanalyysi todennäköisesti yliarvioi niiden tuotantovaikutuksen. Jälkikasvurehujen heikompaa syöntiä saattoivat selittää niiden mikrobiologinen laatu, kasvitaudit, epävakaa mikrobikasvusto, vaih-televat kasvuolosuhteet, kuollut kasvimateriaali ja hometoksiinit. Aiemmissa tutkimuksissa hometoksiineja on löydetty jälkikasvurehuista, mutta niiden vaikutukset syöntiin ovat olleet osin kyseenalaisia.

Tutkimuksen tarkoituksena oli laatia kirjallisuuskatsauksena Korkeasaaren viidelle vuohensukuiselle märehtijälle eli alppikauriille, gemssille, lumivuohelle, markhorille ja terille mahdollisimman tarkat ruokintasuunnitelmat. Kirjallisuuden avulla pyrittiin selvittämään em. märehtijöiden villien lajitoverien ravinnonkäyttöä luonnonoloissa. Kaikista lajeista tosin ei sitä tietoa löytynyt. Korkeasaaren nykyisin käyttämät rehut ja kyseisten lajien ruokinta sekä ruokinnankustannukset on myös esitetty tutkielmassa. Koska tutkitut lajit ovat vuohieläimiä, käytettiin uusien ruokintasuositusten perustana vuohen ja lampaan ruokintanormeja. Sen avulla voitiin määrittää eläintarhan pienmärehtijöiden ravinnontarpeet suurin piirtein. Lampaan ja vuohen ruokintanormit on tutkielmassa esitetty sekä vanhan että uuden rehuarvojärjestelmän arvoilla. Uudet ruokintasuositukset on sen sijaan tehty vain uusia arvoja käyttäen vuohen tarvenormien pohjalta Tarkkojen tarvenormien laatiminen Korkeasaaren pienille märehtijöille osoittautui mahdottomaksi, ja uudet ruokintaehdotukset onkin laadittu yhteisesti kaikille viidelle lajille. Niiden käytäntöön soveltamisessa on syytä ottaa huomioon lajien väliset kokoerot ja se, että pohjana ovat tuotantoeläimen normit. Laumassa eläviä eläintarhan eläimiä ei voida ruokkia kovin yksilöllisesti, vaan rehuja on syytä antaa tarvenormeja runsaammin etteivät lauman sosiaalisessa arvojärjestyksessä alimmat yksilöt kärsisi ravinnonpuutteesta. Karkearehujen kulutuksen arviointi tällä hetkellä lajeittain osoittautui hankalaksi. Eläinten nykyinen ruokinta ja siitä saatu energia, valkuaisaineet, kIvennäiset, hivenaineet ja vitamiinit on esitetty sillä tarkkuudella kuin se on ollut mahdollista. Kahdelle lajille on tehty ruokinnantarkistusohjelma, joka näkyy liitteissä. Siitä selviää, että suurimman osan vuodesta eläimet saavat rehuja runsaasti yli tarvenormien, mutta lopputiineyden ja imetysvaiheen aikana ruokinta alittaa osittain normit. Ruokinnan keventäminen silloin, kun energiantarve on suurimmillaan tuntuu luonnonvastaiselta etenkin, kun ravinnon saannissa ei pitäisi villeillä lajitovereillakaan olla tällöin ongelmia. Liitteissä esitetään ruokintavaihtoehtoja ottaen huomioon viisi eri tuotantovaihetta. Jokaisen tuotantovaiheen ruokinnalle on esitetty neljä eri rehuista koostuvaa vaihtoehtoa, jotka vastaavat tarvenormeja suunnilleen yhtä hyvin. Eri vaihtoehtojen hintaeroja on arvioitu karkeasti.

Laminiitti eli sorkkakuume on tärkeä ontumista aiheuttava sairaus. Sorkkakuume voidaan jakaa neljään eri muotoon tilan vakavuudesta ja kestosta riippuen. Nämä muodot ovat akuutti, subakuutti, krooninen ja subkliininen. Subkliinisen laminiitin uskotaan olevan tärkein altistava tekijä ontumista aiheuttaville vaurioille, kuten anturahaavaumalle ja valkoviivan pilaantumalle. Laminiitti on sorkan koriumin tulehdus. Yleisimmin hyväksytty teoria laminiitin patogeneesistä on, että sorkan vauriot johtuvat vähentyneestä kapillaariverenkierrosta koriumissa ja sen seurauksena syntyvästä hapen puutteesta. Koriumin verenvähyys johtaa ravinteiden puutteeseen vaikuttaen keratinisaatioon ja johtaen dermis-epidermis liitoskohdan heikkenemiseen. Tällöin sorkkaluu voi pudota sarveisseinämään nähden ja alkaa painaa anturapintaa. Laminiitti on monisyytekijäinen sairaus. Erityisesti ruokinta, ympäristötekijät ja poikiminen ovat tärkeitä laminiitin etiologiassa. Työssäni pyrittiin selvittämään kasvatusolosuhteiden vaikutusta emolehmien sorkkaterveyteen vertaamalla sisä- ja ulkokasvatusryhmien (8+8 eläintä) sorkkamuutoksia valokuvaamalla koeryhmien sorkat yhteensä kolme kertaa noin kahden kuukauden välein. Valokuvat ja niihin liitetyt piirrokset arvosteltiin yhdellä kertaa tutkimuksen päätteeksi. Sorkkamuutoksista kiinnitettiin erityistä huomiota anturapinnan verenvuotoihin, jotka paljastavat sekä kliinisen että subkliinisen laminiitin. Lisäksi pyrittiin selvittämään poikimisen vaikutusta laminiitin esiintymiseen vertaamalla anturan verenvuotojen esiintymistä ennen poikimista ja poikimisen jälkeen. Tutkimuksen perusteella ei voitu havaita ulkokasvatuksella olevan haitallisia vaikutuksia emolehmien sorkkaterveyteen, sillä sisäryhmällä anturan verenvuotojen esiintyminen oli jokaisella tutkimuskerralla runsaampaa kuin ulkoryhmällä. Samoin poikimisella ei ollut vaikutusta laminiittiin liittyvien sorkkavaurioiden esiintymiseen. Valokuvausmenetelmä vaikuttaa sopivan hyvin laminiitin tutkimiseen.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten erilaiset ummessaolevien lypsylehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöt vaikuttavat maitotuotokseen ja terveyteen. Tämä tehtiin analysoimalla tilojen erilaisten käytäntöjen yhteyttä karjan vuosituotokseen, ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan sekä sairastuvuuteen koskien yleisimpiä poikimisen jälkeisiä sairauksia. Aineisto kerättiin Ryhmittelystrategiat suurilla lypsykarjatiloilla (LYTO-2) - hankkeessa, johon osallistui 82 vapaaehtoista maitotilaa, joilla oli joko asemalypsy- (vähintään 80 lypsylehmää) tai automaattilypsypihatto (vähintään kaksi käytössä olevaa lypsyrobottia). Tutkimusaineisto kerättiin tilakäynneillä kevättalven 2012 aikana. Karjanomistajaa tai -hoitajaa haastateltiin ummessaolevien lehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöistä. Vastaukset muokattiin Excelissä käsiteltävään muotoon. Tilakäynnin tehnyt eläinlääkäri kuntoluokitti vähintään kymmenen ummessaolevaa lehmää joka tilalta. Tuotosseurannan datasta (Mtech Digital Solutions Oy) saatiin tieto karjan keskituotoksesta ja kirjatuista poikimahalvaus-, asetonitauti-, ja utaretulehdushoidoista. Jokaiselle tilalle laskettiin sairastuvuus-% jakamalla hoitokertojen määrä keskilehmäluvulla. Ummessaolevien lehmien jakaminen vähintään kahteen ryhmään näytti vähentävän poikimahalvauksen ja asetonitaudin esiintymistä. Osastoimalla eri tiineysvaiheessa olevat lehmät niiden ravitsemukselliset tarpeet voidaan paremmin ottaa huomioon. Tunnutusruokinnan käytöllä ei sen sijaan ollut yhteyttä sairastuvuuteen eikä ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan. Ryhmittelyllä ei havaittu olevan yhteyttä karjan keskituotokseen, joka ei tosin kuvaa hyvin alkulaktaation onnistumista. Kivennäisruokinnalla ei ollut yhteyttä sairastuvuuteen. Utaretulehduksen esiintyvyys väheni, kun lehmän siirtoa poikimaosastosta takaisin lypsävien osastoon viivytettiin. Siirtoon liittyvä stressi voi altistaa lehmän sairastumiselle, kun poikimisen aikaan lehmän vastustuskyky on muutenkin alimmillaan. Ummessaolevien lehmien erityistarpeiden huomiointi ja niiden kokeman stressin minimointi ryhmittelyn ja siirtojen ajoituksen kautta voi vähentää lehmien sairastumisalttiutta. Tilojen erilaiset resurssit määrittävät lopulta sen, mitkä toimintatavat ovat tilakohtaisesti parhaat.