Browsing by Subject "ruumis"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen käsitys kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy ortodoksiseen esirukoustekstiin Kanoni edesmenneen puolesta. Samalla luodaan myös katsaus sen käyttöön Suomen ortodoksisissa seurakunnissa. Kanoni edesmenneen puolesta on kreikan kielestä suomennettu noin kymmensivuinen teksti, joka koostuu kahdeksasta veisusta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistosta erotettiin värikoodein pelkistetyt ilmaukset, jotka ryhmiteltiin teemojen mukaisiin alaluokkiin. Nämä alaluokat abstrahoitiin edelleen yläluokiksi, jolloin saatiin vastaukset tutkimuskysymykseen. Kanonin käyttöä selvitettiin haastattelemalla yhteensä neljää ortodoksisten seurakuntien pappia ja kanttoria eri puolelta Suomea. Lisäksi kahden seurakunnan palvelijan kanssa käytiin sähköpostikeskustelut aiheesta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että esirukouksessa edesmenneen puolesta toivottiin hartaimmin vainajan saavuttavan levon. Kanonissa esiintyi lukuisia ilmaisuja myös konkreettisista paikoista, joihin hänen toivottiin kuolemansa jälkeen pääsevän: paratiisiin, Abrahamin huomaan tai pyhien kartanoihin. Kanoni sisälsi myös useita kuvauksia siitä, että hänen toivottiin pääsevän pyhien ja vanhurskaiden joukkoon. Samalla edesmenneelle rukoiltiin synninpäästöä ja armahdusta, ettei häntä tuomittaisi tuonelan syvyyteen tai helvetin tuleen. Kanonista ilmeni selkeästi ajatus siitä, että ihmisen kuoleman jälkeen hänen sielunsa eroaa ruumiista. Sielu on kuolematon, ja ruumiin päätyessä maahan sielu joutuu yksityiselle tuomiolle. Paratiisi tai tuonela ovat ortodoksisen käsityksen mukaan yksityistä tuomiota seuraavia välitiloja. Kanonin tekstistä ei selkeästi voi päätellä, tarkoitetaanko siinä olevilla ilmaisuilla välitilaa vai yleisen tuomion jälkeistä tilaa. Tuonela voidaan käsittää sekä välitilaksi että synonyymiksi helvetille. Kanonin mukaan Neitsyt Maria, apostolit ja pyhät ovat tärkeitä esirukoilijoita. Jumalansynnyttäjä Maria on myös ihmisten pelastaja ja turva täällä maan päällä. Haastatteluissa kävi ilmi, että vain yksi kanttori oli aktiivisesti käyttänyt Kanonia käydessään kuolevan luona rukoilemassa tai suorittaessaan muistopalvelusta. Hautauspalveluksessa samoin kuin vainajien yksityisina tai yleisinä muistopäivinä käytetään tavallisesti muita liturgisia tekstejä.

Kuvataiteessa esiintyvät memento mori -aiheet sisältävät ihmisenä olemisen ytimeen liittyviä latauksia, näistä fyysinen häviäminen ei ole vähäpätöisin. Pääkallo on perinteisesti ollut kuvataiteessa ihmisen katoavaisuuden ja sielun kuolemattomuuden symboli. Tutkimuksessa on asetettu vertailuun Guercinon (1591 1666) 1600-luvulta peräisin oleva teos Et in Arcadia ego ja Paul Osipowin (1938 ) 2000-luvun alussa maalaama sarja pääkalloja. Guercinon maalaus presentoi pelkästään aikansa uskonnollisia ja filosofisia viittauksia, Osipow sitä vastoin on maalannut pääkallonsa modernismin hengessä: muodon tutkielmina ja omana ilmaisunaan. Kuolemaa ja ihmisen katoavaisuutta kuvaavasta symbolista on tullut nykytaiteessa paradoksaalisella tavalla taiteilijan oman fyysisen läsnäolon ilmentymä. Tutkimuksessa käsitellään teoksissa eri tavoin presentoituvaa läsnäoloa. Guercinon Et in Arcadia Ego ( suom. myös minä olen täällä ) teoksen kautta visuaalisesti välittyvät kirjalliset viestit ja viittaukset ovat peräisin Raamatusta ja antiikin filosofiasta. Teoksen tarkoitus oli erilaisten katsojaan välittyvien tunnetilojen kautta pysäyttää tämä läsnäolevaan hetkeen pohtimaan elämänsä tarkoitusta. Teos viittaa maalaustekona myös Guercinoon, mutta taiteilija ei ilmaise ensisijaisesti itseään. Osipowin pääkallomaalaukset ovat päinvastoin kaikilla tasoilla taiteilijan sykkivä ruumis . Osipow viittaa vain itseensä, eikä teoksilla ei ole erityistä symbolista viestiä. Tällä tavoin ne omalla tavallaan kertovat ajassa tapahtuneista muutoksista. Guercinon ja Osipowin maalausten vertailu tapahtuu niissä ilmenevien esteettisten piirteiden kautta. Tutkimuksessa tärkeässä osassa on myös Deleuzen teos Logique de la sensation, jossa tarkastellaan Francis Baconin maalauksissa ilmeneviä läsnäolon piirteitä ja erityisesti näkymättömän voiman välittymistä.

Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka rotuhygieenisen liikkeen ajattelu on vaikuttanut suomalaisten naisasianaisten (re)konstruoimaan käsitykseen naisen seksuaalisuudesta ja ruumiista 1900-luvun alussa. Huomion kohteena on, kuinka rotuhygieenistä retoriikkaa käytetään naisen seksuaalisuuteen ja ruumiiseen liittyvien käsitysten uusintamisessa ja konstruoimisessa. Aineistona olevat naisasiajärjestöjen asiaa ajaneet lehdet eivät olleet ensisijainen väylä, jonka kautta rotuhygieenisen liikkeen mukaisia oppeja levitettiin. Tavoitteena on tarkastella, kuinka paljon rotuhygieeniset ajatukset vaikuttivat siihen erikoistuneiden alojen ulkopuolella. Naisasianaisten näkemys on kiinnostava erityisesti siksi, koska vuonna 1906 saatu äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle vaaleissa antoi naisille valtiollista päätösvaltaa Suomessa. Aineistona on neljä naisasiajärjestöjen äänenkannattajina toiminutta aikakauslehteä: Palvelijatarlehti (1906), Työläisnainen (1906–1912), Naisten Ääni (1906–1912) sekä Koti ja Yhteiskunta (1906–1911). Näistä kaksi ensimmäistä edustaa työläisnaisjärjestöjä ja kaksi jälkimmäistä keskiluokkaisia naisasiajärjestöjä. Tutkielman metodina on retorinen diskurssianalyysi ja viitekehyksenä erityisesti retoriikan tutkimuksen feministinen tutkimusperinne. Tutkielman käsittelykappaleiden rakenteen muodostaa neljä teemakokonaisuutta, joiden kehyksissä naisen seksuaalisuutta ja ruumista käsitellään aineistossa. Kokonaisuudet ovat avioliitto ja siviilisääty naisen seksuaalisuuden järjestäjänä, seksuaalisuus suhteessa vapaan rakkauden aatteeseen, kirjallisuudessa esiintyvän naiskuvan herättämä kritiikki 1900-luvun alussa sekä naisen ruumis ja sukupuolinen terveydenhoito. Naisen seksuaalisuus rakentuu aineistossa kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ja heteroseksuaalisuuden normin kautta. Naisen seksuaalisuutta määrittää kaksijakoisuus siveelliseen ja siveettömään. Erityisesti keskiluokkaisten naisasianaisten ja absoluuttista sukupuolimoraalia kannattaneiden piirissä naisen seksuaalisuuden katsotaan kuuluvan avioliittoon. Siveellisen sukupuolielämän tavoite on suvun jatkaminen. Naisen seksuaalisuudesta rakentuva kuva on hyvin lisääntymiskeskeinen. Naisen avioliiton ulkopuolinen tai sitä edeltävä sukupuolielämä ei ole hyväksyttävää, vaan kevytmielistä, irstaista ja kertoo kyvyttömyydestä hallita ruumiillisia impulsseja. Tarkastelujakson aikana kahtiajakoa uusinnetaan rotuhygieenisin perustein, minkä myötä naiset jaetaan kyvykkäisiin ja kyvyttömiin äiteihin. Naiselle annetaan vastuu tulevan ihmissukupolven kasvatuksesta raskausajasta alkaen. Naisen vastuulla ei ole vain hänen oma ruumiinsa, vaan koko rodun ruumis. Odotukset seuraavan sukupolven laatuominaisuuksista asettavat naisen ruumiille ja seksuaalisuudelle vaatimuksia, niin elämäntavan, terveydenhoidon kuin persoonallisten piirteiden näkökulmasta.

Tämän tutkielman tavoitteena on soveltaa kahta kognitiivista rituaaliteoriaa Vanhan testamentin tekstin Numeri 5:11–31 tutkimukseen – arvioiden samalla kyseisten teorioiden suhdetta ja antia muinaisten tekstien tutkimukselle. Tämä tavoite nousee osittain kognitiivisten näkökulmien lisääntyvästä käytöstä raamatuntutkimuksessa. Hyödynnän R. N. McCauleyn ja E. T. Lawsonin rituaalien kompetenssiteoriaa sekä P. Boyerin ja P. Liénardin teoriaa mielen varojärjestelmistä peilaamalla niitä tekstiin Num. 5:11–31, kyseistä tekstiä koskevaan aiempaan tutkimukseen, muinaista Lähi-itää koskevaan aineistoon sekä kognitiotieteistä, psykologiasta ja kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta nouseviin laajempiin näkökulmiin. Tekstissä Num. 5:11–31 kuvataan aviorikoksesta epäillylle vaimolle suoritettavaa monivaiheista rituaalia, jossa uhrataan Jahvelle, vannotaan vala sekä juotetaan naiselle rituaalivettä, jonka on määrä vaikuttaa hänen sukupuolielimiin ja hedelmällisyyteen jollain tavoin. Tekstiin liittyy lukuisia teksti- ja lähdekriittisiä kysymyksiä. Nämä ovat johtaneet osan tutkijoista esittämään, että tekstissä Num. 5:11–31 kuvattaisiin useampaa rituaalia tai että siinä olisi yhdistelty erillisiä rituaalikuvauksia. Tekstissä Num. 5:11–31 voidaan myös havaita monia yhtäläisyyksiä muualla Vanhan testamentissa ja muinaisen Lähi-idän teksteissä kuvattuihin rituaaleihin sekä avioliittoa, aviorikosta ja naisia koskeviin kuvauksiin. Tuon työssäni esille, miten ruumiillisten prosessien, tunteiden ja näihin pohjaavan ajattelun voidaan katsoa vaikuttaneen oleellisesti tekstissä Num. 5:11–31 esiintyviin teemoihin ja käsityksiin. Numerin 5:11–31 ja sen taustalle monesti oletetun rituaalin suhdetta on syytä problematisoida, sillä rituaaliteorioiden ja kognitiivisten lähestymisten valossa vaikuttaa todennäköiseltä, että rituaalit eivät ainoastaan vaikuta teksteihin, vaan tekstit vaikuttavat myös rituaaleihin ja nämä prosessit ovat keskenään monimutkaisessa vuorovaikutuksessa. Rituaalikäyttäytymisen yhteydessä esiintyvä ajattelu ei myöskään aina vastaa teologisesti oikeaoppiseksi miellettyjä tai ylöskirjattuja käsityksiä. Tuon esille, miten tekstillä Num. 5:11–31 on mahdollisesti pyritty vaikuttamaan sekä rituaalikäytänteisiin että Jahveen ja tämän tunteisiin. Arvioin kriittisesti käyttämiäni kognitiivisia rituaaliteorioita ja kognitiivisia lähestymisiä raamatuntutkimukseen tuoden esille, miten ne voisivat hyötyä mm. automaattisten ja kontrolloitujen ajatteluprosessien välisten erojen tarkemmasta huomioinnista, muinaisten ja modernien ihmisten aivojen kasvu- ja kehitysympäristöjen erojen perehtyneestä pohdinnasta sekä tekstien ja lukutaidon kognitiivisten ja kulttuurillisten vaikutusten selkeämmästä esiintuonnista.