Browsing by Subject "saamelaiset"

Arktisen alueen strateginen merkitys on kasvanut huomattavasti 2000-luvulla. Alueeseen vaikuttavat suuret globaalit kehityskulut, kuten ilmastonmuutos, suurvaltojen väliset jännitteet, kyberturvallisuuskysymykset ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022. Arktinen alue on Euroopan unionille kriittinen huoltovarmuuden takaaja ja keskeinen strateginen alue unionin pohjoisessa puolustuksessa. Arktisena valtiona ja Euroopan unionin jäsenvaltiona arktisen alueen kehityskuluilla on kriittinen vaikutus myös Suomen sisäisen turvallisuuteen. Tämä tutkielma selvittää arktisen alueen turvallisuusympäristön muutosta kriittisen geopolitiikan näkökulmasta. Muutosta tarkastellaan suhteessa Venäjän suorittamaan laittomaan Krimin niemimaan miehitykseen Ukrainassa ja sen liittämiseen osaksi itseään vuonna 2014. Aineisto koostuu Suomen Valtioneuvoston arktisen politiikan strategioista vuosilta 2010–2021 sekä Euroopan unionin arktiseen alueeseen liittyvistä asiakirjoista vuosilta 2008–2021. Tutkimusmenetelmänä käytettään Norman Faircloughn kriittistä diskurssianalyysiä. Analyysiprosessi oli kolmivaiheinen ja työkaluna aineiston hallinnassa käytettiin Atlas.TI- järjestelmää. Ensin aineisto luettiin läpi kertaalleen, toisella lukukerralla aineistoon koodattiin usein toistuvia teemoja ja kolmannessa vaiheessa näiden teemojen pohjalta muodostettiin aineistosta esiin nousevat diskurssit. Kriittisen diskurssianalyysin tuloksena muodostetaan neljä muuttuvaa diskurssia Suomen Valtioneuvoston asiakirjoista, jotka ovat ennen Krimin niemimaan miehitystä kansainvälisen yhteistyön diskurssi, sosiaalisen kestävän kehityksen diskurssi, ympäristön kestävän kehityksen diskurssi sekä diskurssi Suomesta arktisena osaajana ja liikekumppanina. Krimin niemimaan miehityksen jälkeiset Suomen Valtioneuvoston diskurssit ovat suurvaltakamppailun diskurssi, saamelaisten oikeuksien diskurssi, ilmastokriisin diskurssi sekä diskurssi Suomesta arktisena tiennäyttäjänä. Euroopan unionin asiakirjoista muodostetaan kolme muuttuvaa diskurssia, jotka ovat ennen Krimin niemimaan miehitystä kolmansien valtioiden intressien diskurssi, ympäristödiskurssi sekä diskurssi, joka kysyy, onko EU luonnollinen arktinen toimija. Krimin niemimaan miehityksen jälkeiset diskurssit ovat EU:n asiakirjoissa suurvaltakamppailun diskurssi, ilmastokriisin diskurssi sekä diskurssi EU:sta luonnollisena arktisena toimijana. Kriittisen geopolitiikan näkökulmasta analysoidaan diskurssien kautta hahmottuvia uhkakuvia arktisella alueella. Suomen Valtioneuvoston diskurssien kautta muodostuvat uhkakuvat ovat sotilaallinen konflikti, globaali ilmastokriisi, saamelaisten kulttuurillinen häviäminen sekä Suomen jääminen ulkopuolelle arktisesta yhteistyöstä. Euroopan unionin diskurssien kautta muodostuvat uhkakuvat ovat sotilaallinen konflikti, arktinen alue ilmastokriisin edistäjänä sekä EU:n jääminen ulkopuolelle arktisesta yhteistyöstä. Johtopäätöksenä todetaan, että Krimin niemimaan miehitys on vaikuttanut suoraan Suomen Valtioneuvoston kansainvälisen yhteistyön diskurssin muutokseen suurvaltakamppailun diskurssiksi sekä Euroopan unionin kolmansien valtioiden intressien diskurssin muutokseen suurvaltakamppailun diskurssiksi. Siten Krimin niemimaan miehitys ja Venäjän käymä sota Ukrainassa ovat nostaneet sotilaallisen konfliktin uhkakuvan keskiöön arktisella alueella. Tutkimus täydentää arktista aluetta koskevaa tutkimusta tuomalla uuden avauksen kentälle yhdistämällä Suomen Valtioneuvoston sekä Euroopan unionin arktisen politiikan asiakirjat yhden tutkimuksen alle.

National identity can be constructed by the nation-state to produce shared meanings and narratives with which the citizens associate. One way for the nation to ‘imagine’ itself is through the museum; these institutions construct and alter identities by exhibiting artefacts and stories that connect the past with the present and sharing text, images and material objects that exemplify ideals of heritage and culture. This master thesis approaches the construction of identity as it is created and shaped in national museums, focusing on how these institutions act as ideological agents and how they contribute to the creation and understanding of national identity. Specifically, this thesis examines how Sámi heritage and culture are articulated and incorporated into the discourse on Finnish national identity. The thesis questions: how do Sámi-related exhibitions contribute to the narrative on national identity? Do the geographical locations of the museums, the layouts of exhibitions, and the voices interpreting and presenting the exhibition displays play a role in how the Sámi are included as part of the nation’s identity? Utilising the case study method, this thesis investigates two museums in Finland that house a permanent exhibition on the Sámi people and culture: the National Museum of Finland, located in Helsinki, and the Siida – The National Museum of the Finnish Sámi and Nature Centre, located in Inari. Situated at the cross-section of the growing literature on nation building and identity construction, and how these ideologies are balanced within the museum setting, the research presented here attempts to understand how identity is articulated and adapted in different contexts and locations. The thesis concludes that the exhibition and presentation of artefacts of Sámi culture in museums can greatly influence in the development of national identity. Indeed, curators and scholars must pay close attention to the social and political spheres of all groups they exhibit if museums are to continue maintaining the reputation as institutions of knowledge and culture.

Jäämeren rata -hanke on suunnitteilla oleva rautatiehanke, jonka tarkoituksena on rakentaa junarata Suomen Rovaniemeltä Norjan Kirkkoniemeen. Hanke on aiheuttanut merkittävän maankäyttökonfliktin Saamelaiskäräjien ja Suomen valtion välille, sillä rata kulkisi toteutuessaan Saamenmaan läpi. Tässä tutkielmassa analysoidaan ja vertaillaan konfliktin osapuolten rationaliteetteja maan käytön oikeutukselle. Tutkielman keskeinen teoreettinen näkökulma nojaa yhteismaan ongelmana tunnettuun tutkimuskenttään. Yhteismaan ongelman lisäksi tutkimus paikantuu kolonialismista, instituutioiden välisistä valta-suhteista sekä valtion ja alkuperäiskansojen välisistä kiistoista nousevaan tutkimuskirjallisuuteen. Tutkielma on tapaustutkimus, jonka empiirinen aineisto koostuu Jäämeren rata -hankkeen LVM47:00/2018 hankeaineistosta sekä Liikenne- ja viestintäministeriön ja Saamelaiskäräjien välisistä neuvotteluasiakirjoista. Aineisto analysoitiin kaksitasoisella sisällönanalyysilla, jossa tarkasteltiin valtion ja Saamelaiskäräjien hankkeen maankäytölle annettujen perustelun eroja, sekä niiden tilallisia ja ajallisia ulottuvuuksia. Lisäksi tarkasteltiin rationaliteettien suhdetta alueen sosio-kulttuuriseen kontekstin. Viimeiseksi analyysissa paneuduttiin siihen, miten valtion ja Saamelaiskäräjien välinen valta-suhde ilmenee hankeprosessissa. Tutkimuksen johtopäätöksenä havaitaan, että osapuolten esitetyt rationaliteetit hankkeen maankäytön oikeutuksesta eroavat toisistaan merkittävästi. Suomen valtion näkökulmasta ratahanke on aluekehityksen vauhdittaja, jota perustellaan tulevaisuuden taloudellisilla mahdollisuuksilla. Valtion suhtautuu saamelaisiin yhtenä sidosryhmänä muiden joukossa, ja nimittää aluetta mm. logistiseksi periferiaksi. Saamelaiskäräjät puolestaan argumentoi radan olevan lainvastainen ja valtion toimien olevan luonteeltaan kolonialistisia. Valtasuhteiden tarkastelu osoittaa myös, että saamelaisten todelliset vaikutusmahdollisuudet ovat hankkeessa olemattomat. Havainnot tukevat aikaisempia tutkimuskirjallisuudessa esiintyneitä löydöksiä alkuperäiskansojen ja asuttajavaltioiden välisten maankäyttökonfliktien epätasa-arvoisesta luonteesta.

Maisterin tutkielmani käsittelee saamelaisten noitarumpujen vasaroita eli päristimiä osana saamelaisten etnistä uskontoa ja saamelaiskulttuurin arkeologista tutkimusta. Tutkielmassani käyn läpi kaikki Suomen kaksitoista sarvesta valmistettua päristinlöytöä, mutta tutkimukseni keskiössä on kuitenkin Christian Carpelanin vuoden 1964 Sodankylän Juikentän kaivauksilta löydetty päristin ja toissijaisesti Inarin Nukkumajoki 2 talvikylästä löydetyt noitarummun vasarat. Tutkimukseni käy saamelaisten historian pääpiirteittäin läpi mesoliittiselta kivikaudelta keskiaikaan ja historialliseen aikaan saakka. Käsittelen saamelaisten etnistä uskontoa ja samanismia melko laajasti, että lukija voi ymmärtää noitarummun ja siihen liittyvien esineistöjen, kuten noitarumpujen vasaroiden ja -arpojen eli osoittimien, merkityksen saamelaisten etnisessä uskonnossa sekä siihen liittyvissä rituaaleissa. Tutkimukseni tarkastelee myös saamelaisten pyhiä paikkoja ja niihin liittyviä jumaluuksia. Hyödynnän tulkinnoissani antropologien, perinteentutkijoiden sekä uskontotieteilijöiden etnografista tietoa saadakseni käsityksen muun muassa siitä, mitä suullinen perimätieto kertoo päristimien käyttämisestä samanistisissa rituaaleissa. Analysoin Juikentän vuoden 1964 kaivauskertomusta tarkastellessani, onko Juikentän päristin mahdollisesti uhrattu maahan tarkoituksella. Pohdin myös Carpelanin tulkintaa siitä, että Juikentän kesäkylässä olisi ollut kylän keskelle rakennettu uhrikota osana kultillista tarkoitusta. Maisterin tutkielman loppuun olen kerännyt erillisen sanaston tutkimuksen keskeisitä käsitteistä. Tutkimus sisältää 46 kuvaa, joissa esiintyy kuvia tai piirroksia kymmenestä Suomen kahdestatoista päristinlöydöstä.

This paper looks at how culturally relevant and culturally sensitive pedagogy takes place in the preschool education of the Sámi, and why education that emphasizes cultural distinction is needed. This question is part of a larger discourse about the place of culture in multicultural education. Fred Dervin, professor of multicultural education at Helsinki University represent a more critical voice in the discourse. Dervin has criticized the use of the term "culture" in education and pedagogy related discourse. The term "culture" has no unambiguous meaning and additionally it can be used as an excuse in many difficult situations. According to the UN declaration on indigenous people, article 8, “[i]ndigenous peoples and individuals have the right not to be subjected to forced assimilation or destruction of their culture.” Furthermore, the 15 article states: “Indigenous peoples have the right to the dignity and diversity of their cultures, traditions, histories and aspirations which shall be appropriately reflected in education and public information.” Not taking culture seriously in the early childhood education and care of the Sámi would therefore be against the rights of indigenous peoples. Therefore it is of importance to analyze and think about how Sámi culture can be recognized in early childhood education and care and what benefits this could incur. The used material is contains both national preschool pedagogical programs and specific Sámi equivalents. These programs were analyzed in a theory grounded manner using qualitative content analysis. In both the national and Sámi preschool pedagogical programs features of cultural relevant and responsive pedagogy were present. These programs contained particularly content aiming at the preservation and revitalization of Sámi culture. In the national program, however, there is no statement about the intrinsic value of Sámi culture and no requirement of reflection on social power relations. Remarks in both the national and the Sámi early childhood education and care plans allow for culturally relevant and culturally responsive pedagogy to be put in place. They do so by integrating cultural content into teaching and by supporting linguistic skills, knowledge of cultural heritage, and by widely utilizing cooperation with parents and other actors.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia ääniä saamelaisaiheisissa journalistisissa teksteissä esiintyy ja miten saamelaisuutta representoidaan suomenkielisissä medioissa. Teoreettisena näkökulmana on kieli- ja yhteiskuntatieteitä yhdistävä kriittinen diskurssintutkimus, jossa kiinnostuksenkohteita ovat esimerkiksi representaatio sekä kielen ja vallan suhde. Saamelaisuuden representaatioiden tutkiminen on tärkeää, sillä se, miten media representoi saamelaisia, muokkaa myös ihmisten asenteita. Saamelaisiin liittyvää tutkimusta on tehty paljon, historiallisesti myös kyseenalaisista lähtökohdista. Siksi onkin tärkeää ottaa huomioon tutkimuksen eettiset näkökulmat ja tiedostaa, miksi ja mistä lähtökodista tutkimusta tehdään ja ketä tutkimus hyödyttää. Aineisto koostuu neljän eri suomenkielisen median saamelaisuutta käsittelevistä tai vähintään sivuavista jutuista, jotka ovat tyypiltään pääasiassa uutis-, kulttuuri- tai henkilöjuttuja. Aineisto on kerätty Ylen, Lapin Kansan, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien verkkosivuilta vuosilta 2016–2021. Kaksiosaisen analyysin ensimmäisessä vaiheessa hyödynnetään moniäänisyyden ja referoinnin käsitteitä. Analyysin toisessa vaiheessa aineisto on jaoteltu erilaisten diskursiivisten ilmiöiden mukaan. Toisessa osassa tarkastellaan sitä, millaisia representaatioita saamelaisuudesta on nähtävillä. Analyysissä hyödynnetään lisäksi toimijuuden tarkastelua. Aineistosta on havaittavissa paitsi saamelaisten myös median, tekstin tuottajien, Suomen valtion sekä asiantuntijoiden tai viranomaisten ääniä. Saamelaisten ääni tulee kuuluviin aineistossa niin haastateltavien yksityishenkilöiden kuin virallisten saamelaisinstituutioiden, kuten saamelaiskäräjien, kautta. Saamelaisuuden representaatiot ovat monipuolistuneet viime vuosina niin perinteisessä mediassa kuin sosiaalisessa mediassa, ja tämä näkyy myös aineistossa. Perinteisiä aihepiirejäkin käsitellään, ja jossakin määrin aineistossa korostuvat tyypilliset vähemmistöuutisiin liittyvät piirteet. Aineistossa saamelaisia koskeva uutisointi liittyy pääasiassa saamelaisten yhteiskunnalliseen asemaan, saamelaisten oikeuksiin ja vähemmistöjen kohtaamaan rasismiin. Käsiteltävissä aiheissa korostuvat esimerkiksi haasteet ja konfliktit, joita saamelaisten ja suomalaisen yhteiskunnan suhteeseen liittyy. Aineistosta on havaittavissa myös se, että stereotypiat ja jo vanhentuneet tavat käsitellä saamelaisuutta elävät osittain edelleen. Aiheet ovat aineiston perusteella kuitenkin monipuolistuneet perinteisten aihepiirien, kuten saamelaisten määritelmän sekä saamelaisten ja valtaväestön suhteen, käsittelystä koskemaan myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja erilaisia ihmissuhdemalleja.

Maisterintutkielmani käsittelee Niillas Holmbergin esikoisromaanin Halla Helle (2021) didaktiikkaa ja dekoloniaalisia tavoitteita. Tutkielmassa tarkastelen, mitä romaani opettaa lukijalleen saamelaisuudesta, ja analysoin, miten romaani pyrkii vaikuttamaan lukijaan ja yhteiskuntaan. Tulkintani mukaan romaanin viestinä on pyrkimys vahvistaa alkuperäiskansan itsemääräämisoikeuden toteutumista. Tutkielman menetelmänä on jälkikoloniaaliseen teoriaan nojaava kontekstualisoiva sisällönanalyysi. Jälkikoloniaalinen kehys perustuu Edward W. Saidin (1978) tutkimukseen orientalismista sekä siitä jatkokehiteltyyn borealismin käsitteeseen. Koska Halla Helle pyrkii purkamaan koloniaalisia rakenteita, käytän siitä termiä dekoloniaalinen romaani. Analyysissa hyödynnän Susan Rubin Suleimanin (1983) lajiteoriaa teesiromaanista sekä kertomuksen teorian käsitteistöä. Erityisesti keskityn didaktisuuden sekä lukijan ja romaanin välisen vuorovaikutuksen analyysiin. Lisäksi tutkielmassa huomioidaan alkuperäiskansatutkimuksen ja saamentutkimuksen viitekehys. Romaanin sisällön analyysista ilmenee, että romaani välittää lukijalle tietoa nykyaikaisesta saamelaiskulttuurista ja ajankohtaisista saamelaispoliittisista aiheista. Romaanissa korostuu alkuperäiskansan suhde omaan kieleen, maahan ja mytologiaan, sekä kulttuurisen tiedon periytyvyyden hauraus ja siitä koituva etnostressi. Analyysini pohjalta esitän, että romaanin suomalainen kertojahahmo Samu on tarkoituksellisen samaistuttava hahmo, joka toimii sisäislukijan yhteistyökumppanina. Samun avulla lukijan asenteita ja kysymyksiä pyritään sanoittamaan ja jopa ohjailemaan. Teesiromaanin lajin mukaisesti lukijalle ei anneta juurikaan liikkumatilaa omaan tulkintaan, vaan romaani pyrkii osoittamaan oman arvomaailmansa oikeaksi ja saamaan lukijan puolelleen. Lisäksi tutkielma syventyy siihen, miten romaani pyrkii paitsi vaikuttamaan yksilötasolla tiedon määrään ja asenteiden laatuun, myös saamaan aikaan laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Jälkikoloniaalisen teorian mukainen pyrkimys muutokseen on Halla Hellessä tunnistettavasti läsnä.

Tutkielmassani tarkastelen kristinuskon vaikutusta saamelaisten perinteiseen uskontoon ja sen ilmenemistä saamelaisten noitarumpujen pinnoilla. Aivan aluksi selvitän, millaisena uskonto olisi mielekkäintä hahmotella kohdanneiden kulttuurien osalta: teen selvityksen vertailemalla uskontohistoriallisia tyyppimalleja kansanomaisen uskonnollisuuden ja universaalien uskontojen välillä. Avaan kansanomaisen uskonnollisuuden tyypin alkuperäiskansatutkimuksen avustuksella. Tämän jälkeen pyrin muodostamaan uskontoekologian perusteorioita soveltamalla saamelaisten esikristillisestä uskonnosta yleiskuvaa. Johdan uskontoekologian kautta hypoteesit, joita peilaan tekemääni kirjallisuuskatsaukseen. Rajaamani yleiskuva kiinnittyy käytännön- ja luonnonläheisyyden, interpersoonallisuuden ja monikeskisyyden käsitteiden ympärille. Hahmoteltuani yleiskuvaa varsin selittävällä otteella siirryn muutostarkastelussa kohti perinteistä uskontohistoriaa ja menneisyyden ymmärtämisen tavoittelua. Nostan pääosaan luulajansaamelaisia tutkineen Håkan Rydvingin, jonka mikrohistoriallisia löydöksiä ja pohdintoja saamelaisten uskonnon 1600-1700 –lukujen välivaiheesta peilaan muodostamaani yleiskuvaan. Muutoksen pääteemat näyttäisivät liittyvän perinteisen uskonnon makrotason murrokseen, kalenterin kaksinapaistumiseen, kaksoisidentiteetin syntymiseen, sosiaaliseen pirstoutumiseen, kuolleiden ja noaidin demonisointiin, sekä uskonnon feminisoitumiseen. Muutostarkastelun jälkeen siirryn noitarumpuihin. Kerron alustukseksi perusasioita sekä rummuista että niiden tutkimisen historiasta. Avaan myös alan tulkintaproblematiikkaa. Esittelen kulttuuristen artefaktien tutkimistapoja ja teorioita. Päädyn metodeissani teoriasidonnaiseen, ja osittain teorialähtöiseen, sisällönanalyysiin, jonka esittelen sekä yleisesti että spesifisti oman tutkimukseni kontekstissa. Samalla perustelen aineistovalintani: kaksi saamelaista noitarumpua (Ernst Mankerin dokumentaation yksilöt 71 ja 30), jotka ovat ainoita, joista on säilynyt alkuperäisten omistajien kertomukset. Käyn molemmat rummut yksityiskohtaisesti läpi. Avaan rumpujen sisäisen todistusaineiston eli artefaktien valokuvat ja pintakalvojen symboliikan, alkuperäisten omistajien kertomukset ja aikaisemman tutkimustulkinnan. Sovellan rumpuihin systematisoimiani sisällönanalyysin välineitä. Analyyseissäni yhdistyvät taustaluvuissa koostamani teoriat saamelaisten uskonnosta ja kristinuskon vaikutuksesta sekä aineistolähtöiset havaintoni. Muotoilen sisällönanalyysini systematiikan erikseen molempien rumpujen kohdalla käytettävissä olevan tulkintamateriaalin perusteella. Rummun 71 kohdalla, josta ei käytännössä ole olemassa rinnakkaismateriaalia, luon tulkintarajauksen helpottamiseksi uuden teoreettisen nelikentän, jonka osia pyrin asettelemaan rummun kuvioihin itse analyysissä. Rummussa 30 pääsen sitä vastoin käyttämään runsasta aurinkokeskisten rumpujen rinnakkaismateriaalia, josta otan kymmenen rummun satunnaisotoksen. Toteutan satunnaisotoksen kohdalla kvantitatiivis-kvalitatiivisen katsauksen niin kutsuttuun Åselen traditioon tarkastelemalla pintakalvojen symbolien kaavoittuneisuutta. Koostan molemmista rummuista löytyneet muutosteemat vastauksiksi tutkimukseni pääkysymykseen. Näitä ovat Radien-Jumala –synkretismi; kirkkorakennuksen siirtyminen taivassfääriin; perinteisen kuolleiden maailman, Jabmeaimon jakautuminen kahtia; samanismin traditiota peittelevä fasadisuus; tautidemoni Rotan siirtyminen alisen hallitsijaksi; perinteisten uhripaikkojen piilottelu tai korvautuminen kristillisillä vastineilla ja uskonnon feminisoituminen. Mainitsen molempien rumpujen kohdalla myös muita yksittäisiä tutkimustuloksia. Tuloksista merkittävin on kirkkorakennusta koskettava muutostematiikka. Tulkintani mukaan kirkkorakennus on saamelainen välivaiheinen pyhyys. Teoretisoinnissani taivaallinen kirkko on syntynyt yhteisöllisten uhripaikkojen korvaamisesta ja niiden piirteiden omaksumisesta, sekä liitoksesta Radien-taivaanjumalan ja kristillisen Jumalan synkretismin Poika-persoonaan.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tuottaa tietoa suomalaisten saamelaiskuvasta selvittämällä, miten suomalaiset kuvailevat saamelaisia ja saamelaisuutta internetkeskusteluissa. Tutkin, mitkä ovat yleisimmät saamelaisiin ja saamelaisuuteen liittyviin teemoihin viittatessa käytetyt adjektiivit, miten ne ovat muuttuneet ajan mittaan, sekä mitkä diskurssit vaikuttavat keskustelijoiden valitsemien adjektiivien taustalla. Tutkimuksen korpusaineistona ovat Suomi24-keskustelupalstan keskustelut vuosina 2001-2017. Aineistossa olevat saamelaisiin viittaavat adjektiivit on analysoitu kriittisen diskurssianalyysin ja alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmasta. Analyysin näkökulma on sekä kvalitatiivinen että kvantitatiivinen. Tutkimuksen tuloksena saatuja adjektiiveja on verrattu aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta tunnistamiini stereotyyppeihin saamelaisista ja muista alkuperäiskansoista, sekä aiempaan saamelaisdiskursseja käsitelleeseen tutkimukseen. Tutkimuksen kattamalla ajanjaksolla saamelaiskeskustelujen määrä Suomi24:ssä on kasvanut merkittävästi. Tämä osoittaa, että suomalaisten kiinnostus saamelaisia kohtaan on lisääntynyt. Saamelaiskeskustelun sisältö ei kuitenkaan ole muuttunut merkittävästi, vaan samat adjektiivit ovat säilyneet saamelaisten kuvauksissa yleisimpinä koko tutkimuksen kattaman ajan. Saamelaisista keskustellaan pääasiallisesti palstoilla, jotka on tarkoitettu saamelaisalueen paikkakunnille tai nimenomaisesti saamelaiskeskustelulle, mikä kertoo saamelaisuuden näkymättömyydestä yhteiskunnassa. Tutkimuksen perusteella saamelaisia määritellään kahden keskeisen diskurssin kautta: aitous- ja muinaisuusdiskurssin. Toisaalta saamelaiskeskustelu keskittyy saamelaismääritelmän ympärille muodostuneeseen aitousdiskurssiin, jossa keskustelijoiden tavoitteena on määrittää, kuka tai millainen on aito saamelainen. Toisaalta saamelaisia pidetään muinaisena kansana, joka elää perinteidenkunnioittamisen kautta, mutta jolle ei ole paikkaa nykyajassa. Saamelaisten nykyisen monimuotoisuuden kieltäminen toiseuttaa saamelaisia yhteiskunnassa ja kertoo, että suomalaisilla on vain vähän käsitystä saamelaisten tämän hetkisestä elämästä Suomessa.

Tässä tutkielmassa tutkitaan mitkä saamelaisten kulttuuriset oikeudet perinteisten kulttuuri-ilmaisujen osalta ovat kansainvälisten ihmisoikeussopimusten valossa ja miten immateriaalioikeudet soveltuvat niiden suojaamiseen. Kysymyksiä tarkastellaan erityisesti perinteisen saamelaisen käsityön (duodjin) kannalta. Duodji on perinteinen kulttuuri-ilmaisu ja olennainen osa saamelaista kulttuuria. Lisäksi se on elinkeino monelle saamelaiskäsityön harjoittajalle. Duodjiin kohdistuva ulkopuolinen hyväksikäyttö loukkaa saamelaisten kulttuurisia oikeuksia ja uhkaa saamelaiskulttuurin elinvoimaisuutta. Alkuperäiskansat ympäri maailmaa ovat kohdanneet vastaavia haasteita ja vaatineet immateriaalioikeusjärjestelmän tasapainottamista perinteisiä kulttuureja huomioivampaan suuntaan. Työtä tämän tavoitteen saavuttamiseksi on tehty erityisesti WIPO:n foorumilla, mutta kansainvälisen yhteisymmärryksen puuttuminen jarruttaa globaalin ratkaisun aikaansaamista. Siksi huomiota on syytä kiinnittää siihen, miten valtiot voivat kansainvälisen harmonisoinnin puitteissa kehittää kansallista immateriaalioikeuslainsäädäntöä. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joihin Suomi on sitoutunut, takaavat saamelaisille oikeuden harjoittaa perinteistä kulttuuriaan ja nauttia sen aineettomien oikeuksien suojasta. Näiden oikeuksien toteutuminen on pitkälti valtion positiivisten toimien varassa. Kansallisen immateriaalioikeuden kehittäminen on varteenotettava keino toteuttaa näitä positiivisia toimia, varsinkin, kun pohjoismaisen saamelaissopimuksen vaikutus duodjin kannalta näyttää jäävän varsin vähäiseksi. Esimerkiksi klassikkosuojan hyödyntäminen saamelaiskulttuuriin kohdistuvan hyväksikäytön estämiseksi sekä maantieteellisten alkuperämerkintöjen käyttöalan laajentaminen käsityötuotteita koskevaksi olisivat parannuksia duodjin oikeudelliseen suojaan. Tällä hetkellä tavaramerkkioikeus on ainoa duodjin suojaamiseen soveltuva immateriaalioikeuden muoto, sillä omaperäisyyskriteeri ja tekijän määrittely rajaavat perinteiset kulttuuri-ilmaisut tekijänoikeuksien ulkopuolelle. Perinteisten kulttuuri- ilmaisujen kollektiivisuuden ja perinteisyyden huomioon ottaminen yksinoikeutta ja uutuutta korostavan immateriaalioikeuden puitteissa on valtava haaste, johon täytyy löytää kokonaisvaltainen ratkaisu kansainvälisellä tasolla. Huomioon on myös otettava alkuperäiskansojen monimuotoisuus ja länsimaisen oikeusjärjestelmän omaksumisen mahdolliset negatiiviset vaikutukset alkuperäiskansojen kulttuureihin. Tämän takia immateriaalioikeuksia tulisi kehittää yleispätevällä tasolla, esimerkiksi periaatteiden kautta, ja päätös suojakeinojen käyttöönotosta jättää alkuperäiskansojen oman harkinnan varaan. Toisaalta, alkuperäiskansojen mahdollisuuksia hyödyntää jo olemassa olevia suojamuotoja on parannettava kansainvälisellä tasolla, ja siinä immateriaalioikeuksien moderni tulkinta ja sui generis -suoja ovat hyviä vaihtoehtoja.