Browsing by Subject "satiiri"

Käsittelen tutkielmassani Edith Whartonin teosta The Custom of the Country vuodelta 1913. Wayne C. Boothin (1961) teoriaa mukaillen pohdin oletetun kirjailijan eli ’implied authorin’ henkilöllisyyttä ja mahdollisen omaelämänkerrallisuuden vaikutusta tekstin tulkintaan. Lähden näkemyksestä, että oletettu kirjailija on Wharton, ja arvioin tätä näkökulmaa analyysin eri vaiheissa. Varsinainen tutkimuskysymykseni koskee sitä, millainen viesti teoksesta välittyy 1900-luvun alun muuttuvasta maailmasta. Esitän Whartonin käyttäneen retorisia keinoja ja erilaisia kerronnan muotoja tuodakseen teoksessaan esiin kiihtyvän kulutusmyönteisyyden, jopa ahneuden, kasvun. Tutkin sitä, miten kasvavan keskiluokan uusrikkaat ja heidän kantamansa arvot kirjan mukaan horjuttavat sekä newyorkilaisen että ranskalaisen yläluokan asemaa länsimaisessa yhteiskunnassa. Henkilöhahmot tarjoavat karikatyyrimäisiä esimerkkejä jokaisesta mainitusta ryhmästä. Kulutusmyönteisyys, joka hallitsee päähenkilö Undine Spraggin elämää, toimii tutkielman pääasiallisena temaattisena aspektina. Keskeisiksi käsitteiksi nousevat imitaatio ja yksityisyys. Lähestyn aihepiiriä erityisesti Jean Baudrillardin (1998) teorioiden kautta. Analyysissäni käsittelen romaanissa esiintyviä rakennuksia ja asuinpaikkoja. Ryhmiä, joihin kuuluvat newyorkilainen yläluokka, ranskalainen aristokraattisuku ja amerikkalaiset uusrikkaat, lähestyn tarkastelemalla heitä yhdistäviä ja erottavia kulttuurisia tekijöitä sekä taustatarinoita. Teoksessa kuvaillut hotellit ja asuintalot kertovat muutoksista yhteiskunnassa, ihmisten mieltymyksissä ja kulutuskäyttäytymisessä. Käsittelen kerronnan fokalisaatiota, eli tutkin, mistä eri perspektiiveistä katsellen tarinaa kerrotaan. Lähteinäni käytän Gérard Genetten (1980) sekä Mieke Balin (2009) teorioita. Toinen kirjallisuusteoriaan viittaava näkemykseni liittyy teoksen satiirillisuuteen. Lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden tutkia, kohdistaako Wharton satiiriaan erityisesti uusrikkaiden ryhmään. Tähän soveltuu Dustin H. Griffinin (1994) erittely satiirin erilaisista kohteista ja käyttötarkoituksista. Näyttää siltä, että Wharton ei kohdista satiiriaan niinkään yhtä ryhmää kohden, vaan kaikki kolme yhteiskunnallista ryhmää ovat kriittisen kommentoinnin kohteena. Kuvauksellinen ja retorinen kieli, jota hotellien ja asuinpaikkojen kuvauksissa käytetään, paljastaa ryhmien välisiä näkemyseroja. Tekstianalyysi osoittaa, miten Wharton käsittelee kulutusmyönteisyyttä ja liiallisen kulutuksen aiheuttamaa ahneutta. Tekstistä käy ilmi, kuinka jatkuva muiden omistamien asioiden ihannointi ja kyltymätön uutuuksien hankinta saa ihmisen kadottamaan kykynsä arvostaa laatua. Tällainen toiminta johtaa turhaan kuluttamiseen ja arvojen rapautumiseen. Modernisaation tuoma muutos, eli elämän kaupungistuminen, liittyy keskeisesti henkilökohtaisen tilan mallien muuttumiseen. Ihmisiä asuu tiheästi kaupunkialueella, mikä vaikuttaa tilakäsitykseen. Whartonin teksti heijastelee ristiriitaisia tunteet muuttuvaa aikaa kohtaan. Näin ollen teos on tulkittavissa myös eräänlaiseksi Whartonin itsetutkiskeluksi. Vaikka kirjan satiiri kohdistuu yksittäisiin henkilöihin, välittyy viesti, että kyseessä on laajempi ilmiö, johon yksittäiset ihmiset eivät enää voi vaikuttaa. Tämä tuo kerrontaan myös surumielisen aspektin sen näennäisen humoristisuuden ja esteettisyyttä korostavien seikkojen lisäksi.

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (noin 1622–1676) romaanissa Seikkailukas Simplicissimus (Der Abentheuerliche Simplicissimus Teutsch, 1668) käsitellään päähenkilön ja samalla teoksen kertojan Simpliciuksen merkillisiä seikkailuja, sankarillisia ja vähemmän sankarillisia tekoja sekä filosofisia pohdintoja kolmikymmenvuotisen sodan aikoihin. Simplicissimuksen juoni on niin polveileva, tyyli niin vaihtelevaa ja sisältö niin monimuotoista, että teosta on helppo pitää sekavana, tyylittömänä ja muodottomana – varsinkin, kun se sisältää useita vaihtoehtoisia lopetuksia. Teos on kuitenkin myös mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa, pikareski- ja kehitysromaania sekä moralisointia ja groteskia. Simplicissimuksen monimuotoisuutta on usein pidetty oireena barokin ajalle tyypillisestä asioiden suhteettomasta ja kohtuuttomasta paisuttelusta. Sen monimuotoisuus on näin tulkittu muodottomuudeksi. Tutkijat ovatkin yleensä pyrkineet monologisoimaan teoksen, palauttamaan sen johonkin yhteen ideologiseen traditioon tai kirjalliseen genreen. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Rafael Koskimiehen mukaan romaanin fantastisten kuvausten arvo on varsin vähäinen verrattuna sen kestävimpään avuun eli realistiseen ajankuvaukseen. Fantastiset kohtaukset kuten matka maan keskipisteeseen ovat kuitenkin oleellinen osa Simplicissimusta mikäli sitä tarkastellaan osin karnevalistisen kirjallisuuden genreen kuuluvana. Tutkielmani johdantoa seuraavassa luvussa käsittelen Simplicissimuksen moraalisatiirisia ominaisuuksia, minkä jälkeen keskityn teoksen karnevalistisuuteen sekä siihen, kuinka nämä kaksi lajityyppiä sekoittuvat toisiinsa muun muassa kirkon ja uskonnon sekä naamioiden teemoissa. Tarkastelen myös Francis Godwinin fantastisia piirteitä sisältävää teosta The Man in the Moone (1638) erityisesti ajan tieteellisen ajattelun valossa. Godwinin teoksen rinnastaminen Simplicissimukseen on kiintoisaa, sillä molemmat sisältävät muun muassa (osin fantastisia) matkakuvauksia ja utooppisia piirteitä. Moonessa päädytään aina Kuuhun asti. Vaikka satiiriseen ja karnevalistiseen kirjallisuuteen kuuluu monia samankaltaisia piirteitä, ne myös poikkeavat toisistaan perustavanlaatuisesti. Erityisesti kyseinen seikka tulee ilmi, kun verrataan moraalisatiiria ja karnevalistista teosta. Tutkielmassani esitetyt teoreettiset näkemykset perustuvat pääosin Mihail Bahtinin tutkimukseen karnevaalista ja karnevalistisesta kirjallisuudesta (ks. François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru) sekä satiirin osalta Dustin Griffinin teokseen Satire. A Critical Reintroduction. Moraalisatiiri pyrkii esittämään lukijalle jonkin moraalisen tai eettisen näkökannan. Karnevalistisessa kirjallisuudessa tällaisia abstrakteja ajatuksia ei sen sijaan tuoda esille vaan esimerkiksi siinä esitetty pilkka on iloluontoisen ambivalenttia, konkreettista ja materiaalis-ruumiillista ilman sen syvempää tarkoitusta tai moralisointia. Hyvin harvat kaunokirjalliset teokset ovat kokonaan tai pelkästään karnevalistisia vaan ne kuuluvat usein samalla myös johonkin muuhun genreen. Useimmiten, niin kuin Simplicissimuksessakin, karnevalistisuus ilmenee tiettyinä teemoina ja aiheina kuten groteskeina kuvauksina, rivouksina ja solvauksina, nurinkurisuutena ja ambivalenssina. Simplicissimusta voidaan tutkia myös menippolaisena satiirina eli menippeiana, jossa yhdistyvät satiiriset keinot ja karnevalistinen sisältö. Menippeian traditiossa moraalikriittisen sanoman osuus on pieni eikä mikään maailmankuva nouse hallitsevaan asemaan. Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on yksi karnevalistisen kirjallisuuden merkittävimmistä alalajeista. Tulkintani mukaan sen enempää moraalisatiirinen, karnevalistinen kuin menippolainenkaan tendenssi ei ole Simplicissimuksessa hallitseva, vaan nämä kaikki ovat teoksen tulkinnassa ja taustoittamisessa tärkeitä. Tarkastelen tutkielmassani nimenomaan romaanin ”monigenreistä” eli useisiin eri lajityyppeihin kuuluvaa luonnetta, joka ilmenee sen kirjallisten keinojen ja aatemaailman runsautena, jopa ajoittaisena ristiriitaisuutena.

Tutkielmani tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa etsin vastausta kysymykseen: Mikä on Joonan kirjan alkuperäinen genre? Aikaisemmista eksegeettien antamista genre-ehdotuksista Joonan kirjalle valitsen satiiriteorian, jonka näkökulmasta teen koko Joonan kirjasta genreanalyysin. Satiiri on kirjallisuuden laji, jolla käsitellään aihetta niin, että se näyttää naurettavalta. Sen päätarkoitus on ottaa kantaa poliittisiin, sosiaalisiin tai moraalisiin aiheisiin. Analyysissani osoitan Joonan kirjasta runsaasti satiirisia elementtejä. Lopputuloksena väitän, että nämä elementit ovat ottaneet koko kertomuksen haltuunsa, jolloin on perusteltavaa nimetä koko kirjan genre satiiriksi. Esimerkkeinä fiktiivisen Joonan kirjan satiirisista elementeistä ovat kontrastien luominen ja kertomuksen mielikuvitukselliset tapahtumat ja mittasuhteet, kuten Joonan selviytyminen kalan vatsassa kolme vuorokautta, Niniven kaupungin mieletön suuruus ja sen asukkaiden, ihmisten ja eläinten, katumisen ja parannuksen nopeus. Tutkielmassani esitän teorian, jonka mukaan Joonan kirjan alkuperäinen tarkoitus oli vahvistaa kirjan kirjoittajan oman yhteisön universalistista ideologiaa. Jumalan armo kuuluu koko luomakunnalle, myös pakanoille. Toisinajattelijat samaistetaan kertomuksen Joonaan, joka kuvataan kertomuksessa naurettavana, kontrastina kertomuksen hurskaille pakanoille. Tutkimuskysymykseni toinen osa perustuu satiirianalyysini löytöihin, mutta on näkökulmaltaan tulkintahistoriallinen: Miten Joonan kirjaan ja erityisesti sen satiirisiin elementteihin suhtaudutaan neljässä nykyaikana kirjoitetussa hengellisessä kommentaarimaisessa kirjoituksessa? Lähteitäni ovat suomalaisten luterilaisten teologien Per-Olof Malkin, Mailis Janatuisen ja Pekka Harnen kirjoittamat kirjat ja yhdysvaltalaisen juutalaisen rabbin Meir Levinin kirjoittama internetluentosarja. Tulkitsijani ovat tietoisia satiiriehdotuksesta Joonan kirjan alkuperäiseksi genreksi, mutta he tietoisesti torjuvat tämän ehdotuksen. Satiirigenre ei itsessään ole ongelma, vaan kaikki mahdolliset genre-ehdotukset, jotka sisältävät oletuksen Joonan kirjan fiktiivisyydestä, ovat heille lähtökohtaisesti vääriä. He lukevat Joonan kirjaa historiallisena dokumenttina vastoin kirjan kirjoittajan tarkoitusta. Satiiristen elementtien selittäminen järjellä teettää heille paljon lisätyötä. Esimerkiksi Niniven kaupungin koolle haetaan selitystä muinaisesta kuntaliitoksesta ja suuri kala on Jumalan jo luomiskertomuksessa tähän tehtävään luoma. Lisäksi tulkitsijat lieventävät Joonan ja pakanoiden välistä kontrastia ja Levin jopa kääntää kontrastin päälaelleen. Selitys tulkitsijoiden harjoittamalle lukutavalle löytyy Joonan kirjan sijainnista osana pyhien tekstien kokoelmaa, Raamattua. Heille Raamattu on totta vain, jos se on sitä kirjaimellisesti. Joonan kirja ei voi tehdä poikkeusta. Tärkeäksi syyksi tulkitsijoille nousevat myös heidän uskonnolliset auktoriteetit, jotka heidän mukaansa uskoivat kertomuksen historiallisuuteen. Suomalaisten ylin auktoriteetti on Uuden testamentin evankeliumeiden Jeesus ja Levinin auktoriteetteina ovat aikaisemmat juutalaiset rabbiiniset tekstit. Vaikka tutkielmani tulkitsijat eivät näe satiiria Joonan kirjan genrenä, on heidän toteama kertomuksen sanoma lähes sama kuin satiirianalyysin perusteella todettu: Jumalan armo on rajatonta.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani ironiaa Laura Paloheimon romaaneissa Klaukkala ja Mama Mojo. Paloheimon romaaneja on markkinoitu ja luettu chick lit -genren edustajina, eli naisten naisille kirjoittamana postmodernina viihdekirjallisuutena. Ironia on keskeinen chick litiä määrittävä piirre. Myös Paloheimon romaaneja leimaa monimuotoinen ja moneen suuntaan kohdistuva ironia. Tutkin, minkälaista Klaukkalan ja Mama Mojon ironia on: miten ironia syntyy, minkälaiset signaalit johdattavat ironiseen tulkintaan, millaista tietoa ironia vaatii lukijalta, mikä on ironian sävy ja mihin ironian kärki kohdistuu. Tutkielmani perustuu Linda Hutcheonin käsityksiin ironiasta ja parodiasta. Hutcheonin tapaan katson, että ironia syntyy vasta tulkinnassa. En siis pyri selvittämään kirjailijan ironisia intentioita vaan tutkin tarkan tekstianalyysin keinoin, minkälaisiin mahdollisesti ironisiin tulkintoihin Klaukkala ja Mama Mojo lukijaansa johdattelevat. Osoitan, että tulkitsijan roolia korostavan ironiakäsityksen avulla voidaan väistää chick lit -tutkimusta leimaava väittely siitä, onko kyse edistyksellisestä vai taantumuksellisesta kirjallisuudesta. Tiedostamalla, miten diskursiivinen yhteisö vaikuttaa ironiseen tulkintaan, voidaan ymmärtää paitsi Paloheimon romaaneja myös yleisemmin chick litin poleemista vastaanottoa. Tutkielmassani osoitan, että Paloheimon romaanit johdattavat lukijan ironiseen tulkintaan monien signaalien, kuten metaironisten vihjeiden, liioittelun, toiston ja inkongruenssin avulla. Havaitsen, että romaanien ironia on monisävyistä. Teoksissa on kepeää ja naurattamaan pyrkivää ironiaa, mutta myös ankarampaa satiirista ironiaa: päähenkilön kautta ivataan esimerkiksi pinnallista kulutuskulttuuria ja äitiyttä määrittäviä normeja. Romaanien parodisen aineksen sävy vaihtelee romanttisen viihteen konventioilla leikittelystä erilaisten opastavien diskurssien satiiriseen parodiointiin. Ironia hellittää, kun päähenkilö omaksuu sisäistekijän oikeiksi mieltämät arvot, mutta sovinnaisista loppuratkaisuistakin löytyy vihjeitä ironiasta. Suurimman osan varhaisesta suomalaisesta chick litistä on todettu poikkeavan genren angloamerikkalaisesta prototyypistä. Tarkastelen Klaukkalaa ja Mama Mojoa genren prototyyppiä vasten ja osoitan, että ne muokkaavat suomalaista chick litiä angloamerikkalaisen kaltaiseksi muun muassa paratekstien, kerronnan tyylin ja rakenteen, henkilöhahmojen, juonikuvioiden, teemojen sekä eritoten ironian osalta. Toisaalta havaitsen, että Paloheimon romaanien sisäistekijän arvot ja ihanteet, joita vasten ironia rakentuu, eroavat angloamerikkalaisen chick litin maailmankuvasta. Sisäistekijä arvostaa maaseutua, suvun perinteitä ja konstailematonta elämäntapaa. Paloheimon romaanien omaksuma diskurssi kertoo niiden suomalaisesta kontekstista. Klaukkalan ja Mama Mojon voi tulkita parodioivan myös omaa genreään esimerkiksi hylkäämällä chick litille ominaisen suurkaupunkimiljöön. Hyödynnän Susan Sontagin camp-maun ja camp-sensibiliteetin käsitteitä analysoidessani romaanien itserefleksiivisyyttä. Osoitan, että teokset heittäytyvät ironisessa camp-hengessä huonon maun alueelle. Kyse on eräänlaisesta itseparodiasta: teokset nauravat itselleen ja käsittelevät siten matalaa statustaan kirjallisessa järjestelmässä.

Maisterintutkielmassani analysoin, millaisia satiirisia keinoja Milja Sarkolan romaani Pääomani hyödyntää. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä käsittelen, miten läpi koko teoksen esiintyvä rahapuhe on myös sen keskeinen satiirinen keino. Rahapuheella kertoja tulee korostaneeksi myös omaa ja muiden luokka-asemaa ja teoksesta nousee esille hyvin myös, miten keskiluokkainen tapa rahapuheen käyttö on. Luokkaan liittyvien pohdintojen avulla ammatin merkitys korostuu kertojan puheessa, joten ulotan analyysini käsittelemään myös kertojan omaa ammattia ja kirjallisuusinstituutiota esimerkkinä taiteellisesta instituutiosta. Kertojan luokkaidentiteetin analyysiä syvennän käsittelemällä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Kertojan ammattiin liittyvässä analyysissä käsittelen tekijyyttä, joka on myös nykysatiirissa toistuva aihe. Pääomani kertoo nelikymppisestä teatterintekijästä, joka kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Kertojan lähes kaikki ajatukset pyörivät rahan ympärillä tai ne liittyvät jotenkin johonkin talouden osaan. Teoksen viimeisille sivuille asti nimettömäksi jäävä kertoja kuvaa elämäänsä, jossa laskeminen on tapa pitää elämä ja tunteet hallinnassa. Romaanissa hyödynnetään monia satiirisia keinoja. Näitä ovat konkreettisen rahapuheen lisäksi taloutta ja rahaa hyödyntävät sanaleikit ja intertekstuaaliset viittaukset, jotka linkittävät romaanin todelliseen teoksen ulkopuoliseen maailmaan, sekä ironia ja parodia. Raha ja talous ovat myös aiheita, joita on aina käsitelty satiireissa etenkin kritisoiden rahan valtaa ja ihmisen ahneutta. Satiirille ominaisesti kertojan ”rahahulluus” saa ikävät seuraukset hänen miehensä alkaessa pitää häntä kylmänä ja laskelmoivana. Nykysatiirille ominaisesti teos ei tarjoa suoria vastauksia tai vaihtoehtoja kritisoimilleen asioille, vaan enemmänkin se esittää kysymyksiä nykymaailman tilasta ja haastaa kyseenalaistamaan sitä. Analyysissäni nouseekin esille, miten taloudellisen tasa-arvon lisääntyminen ei todellisuudessa kuitenkaan tarkoita, että yhteiskunta olisi tasa-arvoinen. Rahapuhetta pohtiessani nostan esille kertojan päiväkirjamerkinnät, jotka osoittavat sisäistettyjä malleja miesten ja naisten taloudelliseen asemaan liittyen. Yhteiskuntaluokkaa käsittelevässä luvussa yhteiskunnan hierarkkinen rakenne nousee esille ammattinimikkeiden ja siviilisäädyn merkitystä pohdittaessa. Kertojan oma ammatti on vahvasti sidoksissa ulkopuoliseen rahoitukseen ja tämän kautta pohditaankin, miten taiteen tekemiseenkin liittyy kilpailuasema, eivätkä kaikki taiteentekijät ole samassa asemassa keskenään. Rahapuhe on myös osoitus siitä, miten kohdeteoksessa sisäistetty markkinatalous lävistää kaiken toiminnan. Tällä tarkoitetaan, miten kapitalistinen talousjärjestelmä vaikuttaa kaikessa inhimillisessä toiminnassa taustalla ja se ulottuu sekä taiteelliseen toimintaan että kertojan ihmissuhteisiin. Koska satiirilla pyritään osoittamaan yleistä totuutta ja kommentoiman ympäröivää yhteiskuntaa kriittisesti yksilön kokemusten kautta, osoittaa romaani keskiluokkaisen ihmisen elämää hallitsevan rahaan ja taloudelliseen asemaan liittyvät arvot. Tulkintani mukaan romaani on satiiri, jossa esitetään rahapuheen avulla, miten keskiluokkainen ihminen elää näennäisesti elämää, jossa hänellä on vapaus valita, millaista elämää elää, vaikka tosiasiassa taustalla vaikuttava talousjärjestelmä loppujen lopuksi sanelee erittäin paljon siitä, mikä on mahdollista omassa elämässä, ja miten taloudellinen hyvinvointi ei esimerkiksi käänny sosiaaliseksi hyvinvoinniksi.

Analysoin tutkielmassani dystopiaa Johanna Sinisalon teoksessa Auringon ydin (2013). Romaanissa naiset on jaettu kahteen sukupuoleen: eloisiin ja morlokeihin. Eloisen tehtävä on hoitaa koti ja lapset sekä miellyttää miehiä kaikin tavoin. Morlokkien syntyminen puolestaan pyritään estämään heidän steriloinnillaan. Avaan tulkinnassani teoksen dystopiaa kriittisen ja feministisen dystopian alalajien näkökulmasta, sillä molemmat lajit purkavat dystopiatraditioita. Tarkastelen myös vallan kysymyksiä, joihin liittyy yhteiskunnassa vallitseva totalitarismi ja naisten alistaminen. Yhteiskunnan rajoitukset koskevat kaikkia sukupuolia, mutta valta on ennen kaikkea maskuliinisilla miehillä. Analyysissäni keskeisessä osassa on teoksesta nouseva satiiri, jonka teoriaa avaan Sari Kivistön teoksen Satiiri. Johdatus lajin historiaan ja teoriaan (2007) pohjalta. Satiiri ilmenee erityisesti teoksen fiktiivisissä dokumenteissa, joiden kautta kuvataan vaihtoehtohistoriaa ja kritisoidaan omaa aikaamme. Kritiikin kohteena ovat yhteiskuntamme epäkohdat, kuten naisen asema, oman yhteiskuntamme rajoitukset, rotuajattelu, ulkomaailman pelko ja eläinten jalostaminen. Rinnastamalla naiset kahteen kristinuskon myyttiseen naishahmoon teos kritisoi oman yhteiskuntamme sukupuoliajattelua. Henkilöhahmojen analogiasuhteiden avulla synkän yhteiskunnan keskeltä löytyy myös toivoa, ja kriittiselle dystopialle tyypillisesti Sinisalon teos on hyvin tietoinen itsestään. Lopussa kiinnitän huomiota kapinaan yhteiskuntaa kohtaan sekä sen onnistumiseen, mikä tuo utooppisen sävyn dystopian keskelle.