Browsing by Subject "seleeni"

Kivennäis- ja hivenaineet ovat lypsylehmälle välttämättömiä elintoimintojen ja tuotannon ylläpitoon. Härkäpavun siementä voidaan käyttää valkuaisen lähteenä ja koko kasvustoa säilörehuna, mutta niiden hivenainekoostumusta ei tunneta yhtä hyvin kuin rypsirouheen ja nurmisäilörehun. Tutkimuksessa verrattiin lypsylehmän kivennäis- ja hivenaineiden saantia ja sulavuutta härkäpapusäilörehusta ja härkäpavun siemenestä nurmisäilörehuun ja rypsirouheeseen. Tutkielmassa tarkasteltiin kahta koetta, jotka oli tehty Viikin opetus- ja tutkimustilalla vuosina 2014 ja 2015. Molemmissa kokeissa oli 8 Ayrshire-rotuista lypsylehmää. Kokeet toteutettiin kaksinkertaisina 4x4 latinalaisina neliöinä, joissa oli neljä ruokintaa neljänä kolmen viikon jaksona. Koeasetelmat olivat 2x2 faktoriaalisia. Ensimmäisessä kokeessa faktoreina olivat säilörehun kasvilaji (nurmi tai 1:1 nurmi+härkäpapu-kevätvehnä) ja väkirehun raakavalkuaispitoisuus (175 tai 200 g/kg ka). Toisessa kokeessa faktoreina olivat valkuaistäydennys eri lähteistä (rypsirouhe tai härkäpapu), sekä näiden osittainen korvaaminen Spirulina platensis mikrolevällä. Kokeen 2 koeruokinnat olivat isonitrogeenisiä valkuaisrehujen suhteen. Kokeessa 2 kaikissa koeruokinnoissa oli sama pitoisuus kaupallista kivennäisrehua ja kokeessa 1 kivennäislisä oli täysrehuissa. Härkäpapusäilörehuseos sisälsi enemmän kivennäisaineita, mutta vähemmän hivenaineita kuin nurmisäilörehu. Härkäpavun siemen sisälsi 70 % enemmän kuparia kuin rypsirouhe. Härkäpapusäilörehuseos lisäsi eri kivennäisaineiden saantia 1-6 %, mutta vähensi hivenaineiden, kuten raudan ja mangaanin saantia 5-7 % verrattuna nurmisäilörehuun. Härkäpavun siemen lisäsi kuparin saantia 9 %, mutta pienensi magnesiumin, rikin, raudan, mangaanin ja seleenin saanteja 2-14 % verrattuna rypsirouheeseen. Härkäpavun lisääminen ruokintaan kokoviljasäilörehuna tai kokonaisena siemenenä ei vaikuttanut kivennäis- tai hivenaineiden sulavuuteen. Härkäpapusäilörehu tai härkäpavun siemen eivät eronneet merkittävästi nurmirehusta tai rypsistä hivenaineiden lähteinä. Härkäpapu ei sisältänyt mitään kivennäis- tai hivenainetta haitallisen suurta tai hälyttävän pientä määrää.

Oksidatiivinen stressi on tila, jossa elimistön vapaiden radikaalien ja antioksidanttien suhde on epätasapainossa. Tämä voi johtua joko vapaiden radikaalien ylimäärästä tai antioksidanttien puutteesta. Vapailla radikaaleilla tarkoitetaan aineenvaihdunnassa muodostuvia hapen ja typen lajeja, jotka ovat herkästi uudelleen reagoivia. Antioksidantit ovat aineita, jotka viivyttävät, estävät tai poistavat vapaiden radikaalien aiheuttamia vaurioita. Eläinlääketieteessä tiedetään melko vähän oksidatiivisen stressin vaikutuksesta eläinten terveyteen ja hyvinvointiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää mitä antioksidantit ovat, ja mitkä ovat niiden vaikutusmekanismit. Työssä koottiin yhteen kotieläinten ravitsemuksessa eniten tutkittujen antioksidanttien terveys- ja laatuvaikutuksia. Lisäksi työssä selvitettiin antioksidanttien ja oksidatiivisen stressin tutkimusmenetelmiä lypsylehmillä ja lihasioilla. Tavoitteena oli arvioida uusimmissa antioksidanttitutkimuksissa käytettyjen merkkiaineiden, määritysmenetelmien ja koeasetelmien soveltuvuutta tuotantoeläimille. Oksidatiiviset vauriot kohdistuvat solussa rasvoihin, valkuaisaineisiin tai nukleiinihappoihin. Endogeenisiä antioksidantteja ovat katalaasi, superoksididismutaasi, sekä glutationi- ja tioreduksinjärjestelmään kuuluvat entsyymit. Ravinnosta saataviin antioksidantteihin kuuluvat E- ja C-vitamiini, A-vitamiinin esiasteena tunnettu β-karoteeni, sekä hivenaineet seleeni, kupari ja sinkki. E-vitamiini ja karotenoidit ovat rasvaliukoisia aineita, jotka suojaavat rasvojen hapettumiselta. C-vitamiini ja glutationi ovat vesiliukoisia aineita, jotka voivat suojata rasvojen, valkuaisaineiden ja nukleiinihappojen hapettumiselta. Antioksidantit toimivat yhteistyössä. Hivenaineet toimivat solunsisäisten antioksidanttisten entsyymien, kuten superoksidismutaasin ja glutationiperoksidaasin osana. Antioksidanttit toimivat yhteistyössä. E-vitamiinilla ja seleenillä on vaikutusta lypsylehmällä poikimisen tienoilla esiintyvien sairauksien, kuten utaretulehduksen, jälkeisten jäämisen ja kohtutulehdusten esiintyvyyteen. Antioksidantteja on tutkittu myös hedelmällisyyteen liittyvien fysiologisten toimintojen yhteydessä. Antioksidanteilla on vaikutuksia lihanlaatuun märehtijöillä ja sioilla. E-vitamiini- ja seleeninlisä vaikuttaa rasvojen härskiintymiseen, lihan väriin, vedensidontakykyyn, rasvahappokoostumukseen ja antioksidanttipitoisuuteen. Karotenoideilla on vaikutusta rasvakudoksen väriin. Antioksidanteilla on vaikutusta myös maidon rasvapitoisuuteen, rasvahappokoostumukseen ja maidon sisältämien antioksidanttien määrään. Antioksidanttien toimintaa voidaan määrittää mittaamalla suorasti tai epäsuorasti antioksidanttien määrää tai antioksidanttien puutteesta syntyneitä oksidatiivisia vaurioita. Antioksidanttien määrää voidaan mitata joko arvioimalla antioksidanttien kokonaiskapasiteettia tai mittaamalla yksittäisten antioksidanttien määrää nestekromatokrafialla. Nukleiinihappoihin kohdistuvia vaurioita voidaan mitata COMET-analyysillä. Aminohappojen hapettumista voidaan mitata arvioimalla kolorimetrillä karbonyyliryhmien määrää. Rasvojen hapettumista voidaan määrittää mittaamalla malondialdehydin tai isoprostaanien määrää. Tuotantoeläimiltä verestä ja lihaksesta määritettyjä merkkiaineita ovat esimerkiksi malondialdehydi, glutationi ja muut yksittäiset antioksidantit. Lypsylehmillä oksidatiivisen stressin ja antioksidanttien tutkimisessa eri merkkiaineiden ja määritysmenetelmien käyttö on vielä vakiintumatonta. Lihasioilla tehdyissä lihanlaatukokeissa tiobarbituraattihappoon perustuva malondialdehydin määritys on eniten käytetty menetelmä rasvojen hapettumisen mittaamiseen. Antioksidanttien tutkimusmenetelmäksi sopivat kliiniset koe-eläinkokeet, joissa koeasetelmana käytetään faktorikoetta.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan seleenin merkitystä naudan ravinnossa ja sen vaikutuksia naudan terveyteen ja tuotokseen. Työn pääpaino on seleenin merkitys kliinisten sairauksien esiintyvyyteen tai niiden esiintyvyyden ehkäisyyn, seleenin puutoksen tai liikasaannin oireet, diagnostiikka ja hoito. Lisäksi käsitellään erilaisia seleenilisiä ja lopuksi pohditaan naudan seleenin saannin vaikutuksia ihmiselle ravinnon kautta. Seleeni on välttämätön hivenaine, jota lehmä saa luonnollisessa muodossa ravinnon mukana tai lisäravinteena orgaanisessa tai epäorgaanisessa muodossa. Elimistössä seleeni on rakenteellisena osana glutationiperoksidaasientsyymissä ja muissa selenoproteiineissa. Nämä selenoproteiinit suojaavat soluja vapaiden happiradikaalien aiheuttamilta vaurioilta. Vaikka seleenin tarve naudalla on kohtalaisen alhainen, niin monilla alueilla ympäri maailman, mukaan lukien Suomessa, jää rehun seleenipitoisuus liian pieneksi. Seleenilannoitteilla saadaan tuotettua seleenipitoisempaa rehua ja tarvittaessa seleeniä voidaan antaa erilaisia seleenipitoisia lisärehuja. Seleeninsaantia voidaan todentaa määrittämällä seleenipitoisuus verestä, seerumista, maidosta ja kudoksista tai määrit-tämällä veren glutationiperoksidaasiaktiivisuus. Suomessa etenkin seleenilannoitteita käyttämättömien luomutilojen naudoilla on todettu merkittävästi muita nautoja pienempiä seleenipitoisuuksia. Nautakarjassa seleenin puutteella voi olla merkittäviä taloudellisia vaikutuksia, jotka liittyvät heikentyneeseen immuniteettiin ja hedelmällisyyteen. Seleenin puute voi aiheuttaa myös kliinisen sairauden, joka tunnetaan nimellä nutritionaalinen lihasrappeuma. Seleenimyrkytys on tänä päivänä harvinainen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on käsitellä seleenin merkitystä naudan terveydelle. Seleeninpuutteen merkityksen lisäksi sen on tarkoitus herättää keskustelua seleenin liikasaannin haitoista ja siitä, onko seleenin lisäys aina oikea vaihtoehto yritettäessä korjata karjatason ongelmia. Kirjallisuuskatsaus tuo myös esille, että seleenin saantiin liittyy olettamuksia ja virheellisiä käsityksiä, joita ei ole voitu tieteellisissä tutkimuksissa todistaa.

Undernutrition and chronic micronutrient deficiency (hidden hunger) are serious problems around the world. Deficiencies in vitamin A, iron and iodine are the most common and they also cause the most health problems. In Mozambique there are micronutrient deficiencies in calcium, iron, iodine, selenium and zinc. Iodine deficiency decreases levels of thyroid hormones in the body. Thyroid hormones are in central role for example in fetal growth and child development. Furthermore, iodine deficiency causes different kinds of health problems in all age groups. Selenium deficiency can also affect levels of thyroid hormones. Selenium is needed in the activation of thyroid hormones. Also syanogenic glycosides from food can disturb thyroid metabolism. Cassava, which is commonly used food plant in Mozambique, is rich in these compounds. This master’s thesis focused on the iodine and selenium nutrition of teenage girls in Zambézia Province in Central Mozambique. I also studied how much these teenage girls use cassava as food. This master’s thesis is part of population-based cross-sectional ZANE-study. In ZANE-study diet and nutritional status of adolescent girls (15-18 years old) was studied in different types of communities in two seasons in 2010 in Quelimane, Maganja de Costa and Morrumbala. Iodine status of the girls was analysed by determining iodine concentration in urine spot samples (n=502). The selenium concentrations were determined from 522 serum samples. The thyroglobulin concentrations were also determined from the serum samples as another marker of iodine status. The results revealed that adolescent girls especially in Maganja de Costa and Morrumbala suffer from mild to moderate iodine deficiency. The median of urinary iodine concentration was 54,7 µg/l in Maganja de Costa (Q1 31,2; Q3 90,2) and 46,4 µg/l in Morrumbala (Q1 24,4; Q3 75,7). Urinary iodine concentration range 100-199 µg/l is an indicator of optimal iodine status. In Quelimane the median was 138,8 µg/l (Q1 86,8; Q3 199,4). Urinary iodine concentrations of pregnant girls were below the reference values in all areas. Serum thyroglobulin concentrations indicated also sub-optimal iodine intake. The serum selenium concentrations in the other hand were optimal in all areas. In Maganja de Costa, cassava was a staple food. In this study, iodine deficiency was observed in adolescent girls in Zambézia Province. Especially pregnant girls and their children are vulnerable group for iodine deficiency. Iodination of salt is an efficient way to increase iodine intake and iodination programmes should be made more efficient. In areas where cassava is commonly used, people should be advised to prepare it in a proper way. In this way possible disadvantages of cassava on iodine nutrition could be avoided.