Browsing by Subject "selviytyminen"

Previous research has shown that colonization had profound impacts on precolonial Indigenous communities in North America. From the first contact, the explorers’ perception was colored by Eurocentric ideas rooted in European social systems, religion, cultures, and values, which called into question the moral worth and very humanity of Indigenous peoples. In Canada, colonialism introduced Indigenous peoples with a new social order, including new political, social, cultural, and economic structures, as well as a new stigmatized Indigenous identity, which became foundational for subsequent laws, policies, and institutional practices that aimed to erase those very elements deemed problematic. In Canada, Indigenous people have since colonization persistently suffered from poorer health compared to settler and more recent immigrant populations. Research points to both proximal and distal determinants behind the disparities documented in Indigenous health, and suggests that along with contemporary socioeconomic conditions, the distal factors of colonialism, virgin soil epidemics, and policies of subjugation and assimilation have been traumatic and have contributed negatively to the contemporary Indigenous population’s health. This research thesis is located in the field of medical anthropology and examines health, illness, and healing as culturally shaped, personal, embodied, and shared experiences, meanings, and illness realities. The theory used this thesis rests on an embodied meaning-centered approach of illness, which suggests that elements from the psychobiological, sociocultural, symbolic, political, and historical experiential realms blend to form a network of meanings for a sufferer, an embodied experience of an illness world that is shared as part of a community. Situated in the context of colonial history and present health disparities, the research questions of this thesis center on discovering major themes of embodied experiences and meanings of health, illness, and healing in an urban Indigenous community. Altogether eight weeks of daily ethnographic fieldwork was conducted in an Indigenous urban community in Vancouver, Canada, in the spring of 2017. The data for this thesis consisted of fieldnotes, ten individual interviews and one group interview, taped public speeches, photographs, and videos. A thematic analysis identified six significant categories of embodied meanings and experiences of health, illness, and healing in community narratives: colonization and colonialisms, colonization traumas, structural violence, survivance and resilience, reconciliation, and healing with culture. This thesis establishes that colonization and various colonialisms with policies of subjugation and assimilation are seen by community members as profoundly traumatic events with negative impacts on health that persist intergenerationally to this day. Collective memories of colonization and colonialisms inform what it once meant to be healthy, how communities became sick, and how they can become healthy again. Due to contemporary experiences of structural violence and racism, Indigenous community members continue to experience Canada as an enduring colonial space. Healing for community members is achieved by decolonizing minds from the once stigmatized identities introduced by colonization and by reindigenizing their world through reintroducing the original cultures and cultural identities back into their daily practices and healing their perceptions of the self.

Masennus on WHO:n arvion mukaan merkittävin toimintakykyä heikentävä sairaus koko maailmassa. Jo oirekuvan perusteella sen voidaan ajatella heikentävän elämän merkityksellisyyttä. Tässä tutkielmassa masennuksen sairastaminen hahmotetaan coping-prosessina, jossa selviytymistä määrittää elämän merkityksellisyyden ylläpitäminen. Sairastavien elämän merkityksellisyyttä ylläpitävät selviytymiskeinot eivät aina ole riittävän toimivia, jolloin masennus johtaa elämän merkityksellisyyden kriisiin. Tällaisia sairauskertomuksia on myös dokumentoitu. Tässä tutkielmassa pyrin abduktiivisen päättelyn avulla löytämään niitä elämän merkityksellisyyttä heikentäviä tekijöitä, jotka selittävät elämän merkityksellisyyden kriisin syntymisen. Tutkielmaa varten kerättiin kirjoituspyynnöllä ja puolistrukturoidulla teemahaastatteluilla kolmenkymmenen kolmen masennusta sairastaneen ja toipuneen kokemuksia omasta sairaudestaan. Kerätty aineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä käyttäen. Analyysissa löydettiin kahdeksan elämän merkityksellisyyttä heikentävää tekijää: 1.Ulkopuolisuus ja yhteydettömyys 2. Itsen menettäminen tai sekoittuminen sairauteen 3. Psyykkinen kipu, itsetuhoisuus ja itsemurha-ajatukset 4. Epäselvyys masennuksen syistä 5. Pitkäkestoisuus ja hoitoresistenssi 6. Psyykkinen turvattomuus 7. Korkea uusiutumisriski ja epälineaarinen toipuminen 8. Toimintakyvyn heikentyminen tai menettäminen. Tutkielman tulokset selittävät, miksi sairastavat voivat tarvita elämän merkityksellisyyden kriisiä selviytyäkseen. Onnistunut kriisin läpikäynti luo elämään täysin uutta merkityksellisyyttä ja auttaa sopeutumaan haastaviin olosuhteisiin. Osa masennuksen merkityksellisyyttä heikentävistä tekijöistä saattoi kuormittaa toipuvaa vielä varsinaisen akuutin masennustilan katoamisen jälkeenkin. Tulokset viittaavat siihen, että elämän merkityksellisyyden ylläpitäminen tulisikin nähdä nykyistä tärkeämpänä osana masennuksesta toipumista. Sairastavia ja toipuvia tulisi tukea myös elämän merkityksellisyyden ylläpitämisessä, eikä vain sairauden hoidon muodossa. Erityisesti elämän merkityksellisyyden kriisit tulisi huomioida, sillä niiden epäonnistunut käsittely voi johtaa selviytymisprosessin katkeamiseen.

Tutkielman aihe on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yksinäisyyskokemukset ja selviytyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aineistona tutkimuksessa olivat 7 teemahaastattelua, joissa käsiteltiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuulumista, yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksia sekä suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Aineisto analysoitiin soveltaen temaattisella analyysilla. Analyysi alkoi aineistoon tutustumisella, jonka jälkeen järjestelin aineistosta osat, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Analyysin avulla tuli esille haastateltavien toimijuus sekä kirkko yksinäisyyden lisääjänä ja vähentäjänä. Myöskin vähemmistöstressi nousi analyysissä haastatteluista esiin. Kirkko näyttäisi vähentävän yksinäisyyttä monella tavalla. Kirkko vastakohtaisesti myös vaikuttaa lisäävän yksinäisyyttä. Yksinäisyyden kokemukset näyttävät syntyvän rajatusta toimijuudesta, jotka on jaettu kolmeen erilaiseen ryhmään. Ensimmäisessä toimijuudesta neuvotellaan. Haastateltavat toimivat tietyissä puitteissa, mutta joutuvat esimerkiksi piilottamaan seksuaalisuutensa. Toisessa toimijuutta uhataan ja toimijuutta myös riistetään. Haastateltavat kärsivät sosiaalisesta ulossulkemisesta. Kolmannessa kategoriassa on toimijuuden säilyttäminen ratkaisuja tekemällä. Ratkaisujen teosta seuraa vapaa toimijuus. Tähän liittyy seuraukset erilaisista yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksista. Seurauksina ovat mm. aggressiivinen käytös ja poislähteminen. Haastateltavat ratkaisevat toimijuutta uhkaavat tilanteet eri tavoin. Johtopäätöksissä esitetään, että uskonto ja kirkko rajaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä, aiheuttaen sitä kautta yksinäisyyttä. He eivät pysty olemaan seurakunnan toiminnassa mukana avoimesti, vaan he joutuvat suojaamaan itseään mahdollisilta negatiivisilta seurauksilta. Myöskin ristiriita kirkon virallisessa suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja esille tulleissa kokemuksissa on iso. Uskonto näyttää tukevan ajatusvääristymiä, mikä saattaa lisätä yksinäisyyden syvyyttä. Tutkimusta on mahdollista hyödyntää kirkon työssä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa, mitkä ovat erityisiä paikkoja, joihin olisi kirkon toimijoiden syytä kiinnittää huomiota. Tutkimus auttaa pohdinnoissa suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan toisen vanhemman toteuttaman kansainvälisen lapsikaappauksen vaikutuksia kaapatun lapsen elämässä. Kansainvälisellä lapsikaappauksella tarkoitetaan tilannetta, jossa alle 16-vuotias lapsi on viety ulkomaille tai jätetty sieltä palauttamatta ilman toisen huoltajan suostumusta. Tutkimukseen on haastateltu jo aikuistuneita lapsia, jotka ovat olleet kaapattuina toisen vanhempansa kotimaassa. Viranomaisten mukaan kaappaustapauksissa kaappaaja on yhtä usein lapsen isä kuin äiti. Tämän narratiivisen tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia kokemuksia kansainväliseen lapsikaappaukseen voi liittyä, ja millaisia merkityksiä nämä kokemukset saavat myöhemmin lasten elämässä. Lisäksi työssä tarkastellaan, kuinka lapset sopeutuvat takaisin Suomeen kaappauksen päätyttyä, ja millaisin keinoin he selviytyvät traumaattisista kokemuksistaan. Tutkielman aineistona toimii kolme kerronnallista haastattelua, jotka toteutettiin puolistrukturoidun teemahaastattelun ja syvähaastattelun käytäntöjä hyödyntäen. Kaikki haastateltavat löytyivät Kaapatut lapset ry:n verkostojen kautta. Haastattelut toteutettiin joulukuun 2017 ja tammikuun 2019 välisenä aikana joko kasvotusten tai puhelimitse. Narratiivinen analyysi on toteutettu aineistolähtöisesti, ja sen tulokset on raportoitu haastateltavien anonymiteettia kunnioittaen. Tulosten perusteella kansainväliseen lapsikaappaukseen liittyy perhetaustasta riippumatta häpeää, turvattomuutta sekä surua toisen vanhemman menetyksestä. Kaappaus tapahtuu tyypillisesti kärjistyneen huoltoriidan yhteydessä ja vieraannuttaa lapsen toisesta vanhemmastaan. Lapset kokivat kaappauksen aikana kaltoinkohtelua ja todistivat mm. fyysistä väkivaltaa. Sisaruksista vanhin joutui epävarmoista olosuhteista johtuen ottamaan aktiivisesti toisen vanhemman roolin. Sopeutuminen Suomeen oli haastateltaville odotettua vaikeampaa, sillä maassa odotti jälleen uusi kieli ja kulttuuri, jossa he eivät olleet kasvaneet. Kotiinpaluu muistutti monilta osin kaappaustilannetta. Merkittävimmän tuen niin kaappauksen aikana kuin sen jälkeen kaapatut lapset löysivät omista sisaruksistaan. Aikuisena kaapatut lapset korostivat anteeksiannon ja ymmärryksen merkitystä oman selviytymisprosessin ja toipumisen edellytyksenä. Traumaattisista kokemuksista ei juurikaan keskusteltu perheissä tapahtumien päätyttyä, mutta haastateltavat olivat käsitelleet tunteitaan erilaisin terapian keinoin. Haastateltavat kokivat, että vaikeat kokemukset olivat vahvistaneet heidän luonnettaan ja tehneet heistä niitä ihmisiä, joita he kokevat tänä päivänä olevansa. Vuosien työskentelyn myötä kaappauskokemukset hyväksyttiin osaksi sisäistä tarinaa mutta ei omaa identiteettiä.

Sydänpysähdykset ovat huomattava kuolinsyy sairaalaan ulkopuolella. Sydänpysähdyksen saaneista potilaista parhaat selviytymismahdollisuudet ovat niillä, joiden sydän on elottomuuden jälkeen iskettävässä rytmissä, useimmiten kammiovärinässä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sairaalan ulkopuolella sydänpysähdyksen saaneiden potilaiden selviytymistä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) eri sairaanhoitoalueilla, ja tarkastella paikallisten hoitoprotokollien vaikutuksia selviytymiseen. Helsingin osalta selvitys on tehty jo aiemmin, joten se rajattiin aineiston ulkopuolelle. Tutkimuksessa kerättiin vuoden 2015 ensihoitokertomuksista elottomat potilaat, joiden lähtörytmi oli iskettävä. Suurin osa potilaista löytyi merkityn lähtörytmin perusteella, mutta osa löytyi kuljetuskoodin perusteella. Tutkimuksissa sydänpysähdyspotilaat on tapana raportoida Utsteinin mallin mukaan. Ensihoito- ja potilaskertomuksista kerättiin tietoa potilaista mallin mukaisesti demografiasta, ensihoitotoimenpiteistä, sairaalahoidosta ja selviytymisestä. Potilaita oli 87. Maallikkoelvytystä heistä sai 78,3 %. Ensihoidon tavoittamisviiveen mediaani oli 7:59 min hätäpuhelun alusta. Enemmistöllä (53,6 %) potilaista lopullisena ilmatienhallintavälineenä oli intubaatio. Sairaalassa viilennyshoitoa sai 65,1 % sinne selviytyneistä. Kaikkiaan 25 potilasta (28,7 %) kotiutui sairaalasta hyvällä neurologisella toimintakyvyllä. Tutkimuksesta saadut luvut olivat linjassa aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa, kun tarkasteltiin koko sairaanhoitopiirin aluetta. Potilasmäärän vähyyden vuoksi sairaanhoitoalueiden välillä ei voitu tehdä havaintoja. Lisätutkimusta tarvittaisiin elvytyslääkkeiden käytöstä, jotta lääkkeidenannon viiveen vaikutus potilaan ennusteeseen selviäisi.

Tutkimuksessa tarkastellaan naisten selviytymistä keskenmenosta sekä toisaalta selviytymisen ja naisen spiritualiteetin kytkeytymistä toisiinsa. Spiritualiteettia lähestytään tässä yhteydessä kontekstin, identiteetin ja uskonnollisuuden näkökulmista. Tutkimuksen aineisto kerättiin kahdeksan naisen julkisista blogikirjoituksista. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Selviytymistä tarkastellaan Lazaruksen ja Folkmanin teorian pohjalta selvittäen, minkälaisia selviytymiskeinoja naiset käyttävät ja minkälaisia ovat heidän selviytymisvoimavaransa. Keskenmenon ajankohdalla todetaan olevan merkitystä selviytymisen kannalta. Muita merkityksellisiä tekijöitä ovat aiempien lasten puuttuminen, psykiatrinen sairaushistoria sekä aiemmat tai päällekkäiset suuret menetykset ja kriisit. Keskenmenosta selviytyminen on monien kohdalla vuosia kestävä prosessi, jonka aikana naiset käyvät läpi monenlaisia tunteita. Näistä aineistossa nousee erityisesti esiin pelon merkitys. Pelkoja ilmenee varsinkin seuraavissa raskauksissa, joiden aikana keskenmenon kokeneet naiset usein tarvitsevatkin lisätukea. Kuoleman konkretisoiminen keskenmenon jälkeen osoittautuu myös tärkeäksi. Tämä korostaa konkreettisten jäähyväisten merkitystä aina, kun niihin on mahdollisuus. Varsinkin alkuraskaudessa tarvitaan kuitenkin usein muutakin konkretisoimista. Myöhäisissä keskenmenoissa taas on tärkeää sikiön hautaaminen vanhempien toivomalla tavalla. Ammattilaisten antaman henkisen tuen merkitys korostuu heti keskenmenon tapahduttua, mutta usein siitä on hyötyä myöhemminkin. Selviytymisen ja spiritualiteetin välistä suhdetta tarkastellaan Ganzevoortin mukaisesti. Hänen teoriaansa sopien naisten selviytyminen keskenmenosta ja heidän uskonnollisuutensa vaikuttavat prosessinomaisesti toinen toisiinsa. Samanlainen vaikutus todetaan selviytymisen ja kontekstin sekä selviytymisen ja identiteetin välillä. Naiset kaipaavat itselleen rinnalla kulkijaa, joka useimmiten on oma puoliso. Myös perheen aiemmat lapset ja uusi raskaus helpottavat selviytymistä. Naiset korostavat ystäviltä saadun tuen merkitystä. Samalla heidän ystäväpiirissään tapahtuu kuitenkin muutoksia. Vertaistuen merkitys on monien selviytymiselle keskeistä. Keskenmenon vaikutukset naisten identiteettiin ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. Entistä tärkeämmiltä tuntuvat läheisten kanssa vietetty aika ja tavallinen arki. Naisten uskonnollisuus saattaa syventyä tai pysyä ennallaan, mutta myös etääntymistä ja uskonkriisiin joutumista esiintyy. Erityisen selkeänä tulee tutkimuksessa esiin naisten usko kuolemanjälkeiseen elämään. Tähän liittyy kiinteästi toivo jälleennäkemisestä. Selviytymisprosessin kannalta merkityksellistä on myös se, että naiset kirjoittavat usein kuolleesta lapsestaan joko enkelinä tai enkelivauvana.

Tutkimukseni tehtävänä on tarkastella itsemurhayritykseen johtaneita tekijöitä ja elämässä eteenpäin pääsemistä itsemurhayrityksen jälkeen. Selvitän millaiset asiat ovat olleet itsemurhayrityksen taustalla ja miten itsemurhaa yrittäneet ovat päässeet elämässään eteenpäin. Näitä molempia aiheita tarkastelen myös hengellisyyden näkökulmasta. Tarkasteluni keskiössä ovat ihmisten kokemukset ja heidän erilaisille asioille antamansa merkitykset. Teoreettisena taustana käytän kahta selviytymisteoriaa: Richard Lazaruksen ja Susan Folkmanin teoriaa psyykkisen stressin hallinnasta sekä Kenneth Pargamentin teoriaa uskonnon merkityksestä selviytymisessä. Laadullisen tutkimukseni aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta ja seitsemästä kirjeestä eli viidentoista itsemurhaa yrittäneen ihmisen kokemuksista. Tutkimukseen osallistuneista naisia on yhdeksän ja miehiä kuusi. Osallistuneet ovat taustoiltaan hyvin erilaisia ihmisiä ja asuvat eri puolilla Suomea, iältään he ovat 20–74 -vuotiaita. Aineiston analyysimenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Sen avulla itsemurhayrityksen taustalta erottui prosessi, joka koostuu akuuteista tekijöistä ja taustatekijöistä. Elämässä eteenpäin pääsemisestä hahmottui niin ikään prosessi. Se koostuu merkittävimmäksi koetusta avusta, tukevasta avusta, eteenpäin pääsemisessä koetuista vaikeuksista ja jo tapahtunutta eteenpäin pääsyä ylläpitävistä tekijöistä. Itsemurhaa yrittäneet toivat myös esille asioita, jotka olisivat voineet auttaa heitä vielä kokemaansa paremmin. Monet itsemurhayrityksen taustalla olleet asiat ja elämässä eteenpäin pääsemistä auttaneet tekijät ovat luokitukseltaan samoja. Yleisimmiksi osoittautuivat sisäiset kokemukset ja sosiaaliset suhteet. Hengellisyys esiintyi niin itsemurhayrityksen taustatekijöissä kuin elämässä eteenpäin pääsemisessä. Elämässä eteenpäin pääseminen itsemurhayrityksen jälkeen näyttää linkittyvän vahvasti siihen, että elämässä olleet muut vaikeudet poistuvat ja elämään tulee positiivisia kokemuksia. Itsemurhayritys itsessään voi jäädä melko vähälle käsittelylle. Tutkimukseni ei pyri tilastolliseen yleistettävyyteen, mutta se lisää ymmärrystä itsemurhayritysten taustalla olevista asioista, elämässä eteenpäin pääsemisestä yrityksen jälkeen sekä hengellisyyden merkityksestä näissä molemmissa.

Kissojen diabeettinen ketoasidoosi on vakava diabetes mellituksen komplikaatio. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kissan selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä ja vertailla diabeettisen ketoasidoosin hoitoprotokollia kirjallisuuden ja Yliopistollisen Eläinsairaalan välillä. Tavoitteena oli saada tutkimustietoa DKA-kissojen ennusteesta. Työhypoteesi oli se, että vanhoilla kissoilla on huonompi ennuste kuin nuorilla kissoilla. Retrospektiivisen tutkimuksen aineiston muodostivat kissat, jotka tulivat Yliopistolliseen Eläinsairaalaan potilaiksi ensimmäistä kertaa diabeettisen ketoasidoosin takia 01.01.2010-31.12.2011 välisenä aikana. Hakukriteeri oli Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-ohjelmiston potilasyhteenvedosta löytyvä termi "diabeettinen ketoasidoosi". Kriteerit täyttäviä kissoja löytyi 29 kpl. Kustakin kissasta kirjattiin ylös nimi, potilasnumero, rotu, sukupuoli, ikä ja paino. Kissojen sairaalassa saamat lääkkeet ja ensimmäisten verinäytteiden löydökset taulukoitiin. Kissojen diabeettista ketoasidoosia hoidettiin sairaalassa suonensisäisellä nesteytyksellä. Nesteinä käytettiin keittosuolaliuosta, Ringerin asetaattia tai molempia nesteitä. Kissat saivat tarvittaessa glukoosia ja insuliinia. Kissat saivat myös suonensisäisesti kalium- ja fosfaattilisiä tarpeen mukaan. Osalle kissoista annettiin bikarbonaattia. Tarvittaessa kissat saivat muita lääkityksiä taustalla olevan syyn perusteella. Kissojen selviytymistä tarkasteltiin jakamalla kissat neljään ryhmään: heti kotiutetut, heti lopetetut, teho-osastolta selviytyneet ja teho-osastolla lopetetut tai kuolleet kissat. Kissojen tiedoista kirjattiin ylös oliko diabetes diagnosoitu niillä jo aiemmin. Kissojen verinäytetuloksia vertailtiin selviytyneiden ja kuolleiden kissojen välillä. Lisäksi tutkittiin kissan iän vaikutusta selviytymiseen teho-osastolla ja iän vaikutusta hoitopäätökseen. Aineiston analysointi ja tilastollinen käsittely tehtiin PASW Statistics 18-ohjelmalla. Tutkimuksen kissoista 24,1 % selviytyi diabeettisesta ketoasidoosista. Selviytymiseksi määriteltiin se, että kissa lähti kyseisen sairaalajakson päätteeksi elävänä kotiin. Tehohoidossa olleista kissoista selviytyi 50 %. Sairaalaan tullessa otetuista verinäytetuloksista ainoastaan veren pH:lla todettiin olevan tilastollisesti merkitsevä yhteys kissan selviytymisennusteeseen. Veren pH oli 7,24 ± 0,12 selvinneillä ja 7,12 ± 0,13 kuolleilla tai lopetetuilla kissoilla. Tehohoidettujen kissojen iällä ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä selviytymisennusteeseen. Tulos ei ollut hypoteesin mukainen. Tehohoidettujen kissojen ikä ei näyttänyt vaikuttavan selviytymiseen. Mitä matalampi veren pH oli, sitä huonompi oli kissan ennuste. Tämä tulos on tärkeä, sillä ennustetta voidaan arvioida, vaikkei omistaja olisi heti halukas kalliisiin ja laajoihin jatkotutkimuksiin taustasyyn selvittämiseksi. Tämän tutkimuksen myötä eläinlääkärit voivat kertoa omistajille tutkimukseen pohjautuvaa tietoa kissan ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä kliinisessä työssä.

HELSINGIN YLIOPISTO − HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto − Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos − Institution Käytännöllisen teologian osasto Tekijä − Författare Minna Ohlis Työn nimi − Arbetets titel Kuljin kanssasi loppumatkan - Leskien selviytymiskokemukset puolison saattohoitoajasta Oppiaine − Läroämne Käytännöllinen teologia Työn laji − Arbetets art Syventävien opintojen tutkielma Aika − Datum 6.4.2021 Sivumäärä − Sidoantal 53 Tiivistelmä − Referat Tutkimuksessa selvitettiin narratiivisella otteella leskien selviytymiskokemuksia puolisonsa saattohoitoaikana. Narratiivisuutta käytetiin kolmella tavalla: aineistonkeruussa, analyysissä sekä tulosten esittämisenä tyyppitarinoina. Tutkimustehtävänä oli tutkia, ilmeneekö saattohoitoaikana myönteisiä tunnetiloja ja mitkä asiat auttoivat selviytymään elämän kriisissä. Tutkimusaihe liittyy saattohoitotyön tutkimukseen ja kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui positiivisen psykologian myönteisten tunteiden ja merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käsitteistä. Aineistona oli 31 kirjoituspyyntöön vastanneen lesken kertomukset. Tutkimukseen osallistui 25 naista ja kuusi miestä, ikäjakaumaltaan 55–91-vuotiaita. Narratiivisen analyysin keinoista sovellettiin holistis-sisällöllistä tapaa. Teemoittelun avulla ryhmiteltiin aineistosta samantyyppisiä aihepiirejä. Analyysin tuloksena aineistosta muodostui neljä tyyppitarinaa, jotka kuvaavat leskien selviytymiskokemuksia. Ainon tarinassa korostuivat myönteiset tunteet. Riitan tarinan leskillä puolison rinnalla kulkeminen loppuun asti oli tärkeää. Läheisten ja hoitohenkilökunnan tuki nousi esille erityisesti Riitan ryhmän leskillä. Kolmas tyyppitarina kuvaa uskonnollisuuden ja spiritualiteetin merkitystä selviytymisessä. Unton ryhmän lesket kokivat uskonnolliset rituaalit saattohoitoaikanakin tärkeiksi. Kertun ryhmässä lesket kertoivat keskustelun puolison kanssa auttaneen selviytymisessään. Lesket kokivat omaishoitajan roolin raskaaksi, mutta merkitykselliseksi. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että lesket ovat kokeneet myönteisiä tunteita puolisonsa saattohoidon aikana. Erilaiset myönteiset tunteet, kuten huumori, ilo ja nauru tulivat esille leskien kertomuksissa. Merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käyttäminen elämän kriisitilanteessa tuli esille aineistostani. Erityisesti tavoitteiden uudelleen järjestely ilmeni leskien kertomuksissa. Kirkon ja seurakunnan tuki saattohoitoperheille ei tullut esille aineistostani. Epäselväksi jää tarjottiinko seurakunnasta apua, vai jäikö avun saanti oman aktiivisuuden varaan. Moniammatillisen perhekeskeisen saattohoitotyön kehittäminen tulee huomioida tulevaisuudessa. Vuoropuhelu seurakunnan ja hoitohenkilökunnan välillä avaisi toimintamuotoja, joissa asiakaslähtöinen saattohoitoperheen hoito toteutuisi.