Browsing by Subject "seurakunnat"

Tutkielman aiheena on kuvata ja analysoida seurakunnan työalajohtajuutta työhyvinvoinnin näkökulmasta. Aineistona on kahdentoista diakonian työalajohtajan teemahaastattelut. Tutkimuskysymyksinä ovat: 1. Millaisilla edellytyksillä työalajohtaja voi toimia seurakunnassa? 2. Mistä työhyvinvointi diakoniatyössä haastateltavien kokemuksen mukaan muodostuu? 3. Millaisilla toimenpiteillä työalajohtajat edistävät tiimiläistensä työhyvinvointia? Sisällönanalyysilla saatujen tulosten mukaan työalajohtajuus onnistuu, kun kirkkoherra on työalajohtajuuden tukena ja vallan ja vastuun delegointi on selkeää ja riittävän laajaa. Ilman ylemmän johdon tukea työalajohtajan tehtävässä toimiminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Työalajohtajan toimivalta ja vastuu tuli määritellä selkeästi. Kirkkoherralla oli merkittävä rooli myös työyhteisön suhtautumisen muokkaajana. Huomattavan monessa seurakunnassa varsinkin papeilla oli ollut vaikeuksia suhtautua johtajuuteen aseman sijasta tehtävänä. Haastatellut työalajohtajat painottivat johtajuutta ammattina, johon voi ja pitää kouluttautua sekä toisaalta prosessina, jossa ei tule valmiiksi. Työalajohtajan tuli haastateltavien mukaan olla työalansa substanssiosaaja. Diakoniatyössä monet työn piirteet toimivat sekä työhyvinvointia edistävinä että sitä haastavina. Työn haasteellisuus ja monipuolisuus tuottivat työniloa, mutta tuntuivat myös raskailta. Työn rajaamisen ongelmat olivat ajankohtaisia kaikissa haastatteluseurakunnissa. Työajattomuus koettiin pääsääntöisesti voimavaraksi ja mahdollisuudeksi. Verkostoyhteistyö vei voimavaroja, mutta antoi myös tunteen yhdessä tehtävästä laajemmasta työstä. Merkittävä vaikutus työhyvinvointiin oli työntekijän suhtautumistavalla työhönsä. Työalajohtajat edistivät tiimiläistensä työhyvinvointia luomalla rakenteita ja toimintaedellytyksiä työn kehittämiselle ja työn tekemiselle. Yhteisöllisyyttä vahvistavat toimenpiteet liittivät sooloilevat työntekijät osaksi tiimiä. Hoitamalla hallintoon liittyvät tehtävät työalajohtajat vapauttivat tiimiläisten työpanosta varsinaisen diakoniatyön tekemiseen. Työalajohtajat toimivat diakonian äänenä välittämällä tietoa tiimin ja hallinnon välillä molempiin suuntiin sekä tuomalla esiin diakonian näkökulmaa seurakunnassa ja toiminta-alueella. Työalajohtajat edistivät tiimin keskusteluyhteyttä ja huolehtivat tiimin työskentelyilmapiiristä. Keskustelujen avulla he loivat yhteisiä toimintatapoja ja linjanvetoja sekä vahvistivat maltillista suhtautumista työhön. Diakonian työalajohtajista löytyi neljä työalajohtajtyyppiä suhteessa työhyvinvoinnin edistämiseen: Koordinoija, Pelinrakentaja, Majakka ja Opas. Koordinoijat korostivat toimivien rakenteiden merkitystä. Pelinrakentajat painottivat tiimin yhteistä suunnittelua, jakamista ja arviointia. Majakka-työalajohtajat toimivat vakaina yhteisöllisyyden ja optimismin vahvistajina. Oppaat loivat levollista ja laadukasta työskentelyilmapiiriä. Diakonian työalajohtajat pyrkivät omalla johtamistoiminnallaan luomaan tiimiläisilleen mahdollisimman hyvät puitteet tehdä työtä hyvällä mielellä.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on Helsingin Pakilan seurakunnan Paloheinän kirkon luomat merkitykset lähiyhteisölle tilanteessa, jossa kirkko homekirkkona oli jo päätetty purkaa. Esitöiden ja tutkimuskirjallisuuden perusteella tutkimusongelmaksi määrittyi, että Paloheinän kirkon luomia merki-tyksiä alueen ihmisten mielipidemuodostuksen taustatekijöinä ei tunneta. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa ja kuvailla näitä merkityksiä ja ymmärtää niiden taustalla olevat ilmiöt. Tutkimuksen tavoitteena on tunnistaa ja etsiä selityksiä ja kausaalisuhteita eri merkitysten välillä sekä kehittää kirk-koisuuden teoreettisia malleja Pessin kirkkoisuuden kehien teoreettiseen malliin perustuen. Tavoitteena on myös tuottaa tietoa niille seurakunnille, joissa vastaava tilanne on käsillä. Grounded theory toimii tutkimuksen taustateoriana ja tutkimusta ohjaa tulkintateoriana Pessin kirkkoi-suuden kehien teoreettinen malli. Sosiologisesti tutkimus perustuu Èmile Durkheimin teoriaan sosiaalisesta. Tutkimus on fenomenologis-hermeneuttinen, sosiaalisen konstruktivismin tradition piiriin kuu-luva kvalitatiivinen tapaustutkimus. Tutkimuksen aineisto muodostuu kymmenestä haastattelusta sekä haastattelun yhteydessä haastateltavien täyttämien väittämälomakkeiden tiedoista. Tutkimuksen analyysimetodina käytetään aineistolähtöistä, teorian ohjaamaa sisällönanalyysiä. Tutkimuksen tuloksena merkitysten yhdistäväksi luokaksi ja ydinkategoriaksi muodostuu Orasen kirkkoisuuden subliimi sosiaalinen. Subliimi-termi yhdistää kirkollisen pyhyyden ja maallisen arvokkuuden ylevyydeksi, joka yhteisöllisen arjen sosiaalisen kanssa muodostaa subliimin sosiaalisen käsitteen. Tutkimus osoittaa, että kirkkorakennus konstruoi sekä subjektiivisia että objektiivisia sosiaalisen elämään liittyviä merkityksiä, jotka voivat olla niin mentaalisia kuin sosiaaliseen toimintaan liittyviä. Kirkkojen merkityksiä tutkivassa tutkimuksessa painotus on uusi. Tutkimus vahvistaa pyhyyteen, arvoihin, arvokkuuteen ja perinteisiin sekä kirkkoarkkitehtuuriin ja arkeen liittyvät aikaisempien tutkimusten merkityskategoriat mutta ei vahvista Pessin kirkkoisuuden pyhyyttä ydinkategoriana eikä sen merkityskategorioiden kehämallia. Tutkimus paljastaa, että purku-uhan alla kirkko generoi kriittisiä merkityksiä seurakunnallisen toiminnan avoimuudesta ja luotettavuudesta sekä saa ihmiset arvioimaan omaa uskonnollista identiteettiään. Tutkimus osoittaa, että sosiaalisen merkitys kirkkoisuuden tutkimuksessa on ollut puutteellista. Kirkkorakennus on merkityksellinen myös muille seurakuntalaisille ja sen merkitys sosiaalisen toiminnan tilana liturgisen ohella on tärkeä. Kirkon purku-uhalla erityisenä olosuhteena ja sosiaalisen toiminnan korostumisella on välitön yhteys. Kirkkorakennus osoittautui sekä sakraalien että profaanien merkitysten edustumaksi, johon ei liitetä negatiivisia merkityksiä edes kirkkoinstituutioon kriittisesti suhtautuvien taholta.

Ystävyysseurakuntatoiminta Pakilan ja Torman seurakuntien välille aloitettiin 1980-luvun lopulla. Pro gradu -tutkielmassani selvitän Pakilan ja Torman välisen ystävyysseurakuntatoiminnan historiaa ja toimintamuotojen muutosta vuosina 1989-2013. Kiinnitän huomiota seurakuntien välisen yhteyden muodostumiseen ja ystävyystoiminnan eri aikajaksoihin. Tutkin myös Suomen ja Viron taloudellisten olosuhteiden kehittymisen vaikutusta Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muotoihin. Pohdin tutkielmassani myös ystävyystoiminnan luonnetta ja sitä, löytyykö toiminnasta piirteitä eriarvoisuudesta. Pro gradu -tutkielmani lähdeaineisto sijaitsee pääosin Pakilan Tormaystävät ry:ssä pitkään toimineiden Pauli ja Taru Matikaisen autotallissa Pakilassa. Osa aineistosta, kuten Torman seurakunnan vuosikertomukset ja jotkin yksittäiset kirjeet sijaitsevat Torman seurakunnan arkistossa Torman pappilassa. Pakilan Tormaystävät ry:n puheenjohtaja Pauli Matikaisen sähköpostitse toimittamat lähdeaineistot sijaitsevat niitä varten perustamassani arkistossa. Kaikki käyttämäni arkistot ovat järjestelemättömiä. Tutkimuksesta selvisi, että Pakilan ja Toman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan muodot ovat muuttuneet merkittävästi tutkimusajanjakson aikana. Osa muodoista lakkautettiin, osa kehittyi ja osa alkoi vasta tutkimusajanjakson lopulla. Pakilan ja Torman seurakuntien välinen ystävyysseurakuntatoiminta voidaan jakaa kolmeen jaksoon: toiminnan aloitusjakso, humanitaarisen avun jakso ja tasavertaisen ystävyystoiminnan jakso. Jaksot perustuivat toistensa päälle ja mahdollistivat toisensa, eli toiminnan aloitusjakso mahdollisti humanitaarisen avun jakson, joka taas oli pohjana tasavertaisen ystävyystoiminnan jaksolle. Taloudelliset olosuhteet Virossa ja Suomessa vaikuttivat Pakilan ja Torman seurakuntien ystävyystoiminnan muotoihin erityisesti toiminnan aloitusjakson aikana. Viron taloudellisen tilanteen kehittyminen vaikutti paljon Pakilan ja Torman seurakuntien välisen ystävyystoiminnan kehittymiseen, sillä taloudellinen tilanne Virossa määritteli osan mahdollisista ystävyystoimintamuodoista kunakin tutkimusajankohdan ajanjaksona toteutuskelpoisiksi. Tutkimukseni osoittaa Pakilan ja Torman seurakuntien välisessä ystävyystoiminnassa ilmenneen joitakin eriarvoisuuden piirteitä. Ystävyysseurakuntatoiminnan humanitaarisen avun jaksolla Pakilan ja Torman seurakunnan toimijat olivat hyvin eri asemissa toisen ollessa auttaja ja toisen avustettava, mikä lisäsi eriarvoisuutta toimijoiden välille.

Tämä etnografinen tutkimus käsittelee kahdessa pääkaupunkiseudun evankelis-luterilaisessa seurakunnassa toteutettua ryhmämuotoista taidetoimintaa. Tutkimistani ryhmistä yksi edusti kuvataidetta ja kaksi tanssia. Tutkielmassa selvitetään osallistuvan havainnoinnin ja teemahaastattelun (N=18) menetelmin, millaista seurakunnan taidetoiminta on ja mitä taidetoiminta merkitsee osallistujille, ryhmien ohjaajille ja seurakuntien kirkkoherroille. Tutkielman lähtökohtina ovat kirkon yhteiskunnallisen aseman muuttuminen ja henkisyyden uusien muotojen nousu sekä osallistavan ja yhteisöllisen taiteen ja taidelähtöisten menetelmien levittäytyminen uusille yhteiskunnan sektoreille. Näitä ilmiöitä yhdistää hyvinvoinnin teema: kirkon asema hyvinvoinnin tukijana ja taiteen hyvinvointivaikutuksia koskeva tutkimuskeskustelu. Tutkielma osoittaa, että seurakuntien taideryhmissä käyvät enimmäkseen naiset. Taideryhmät tavoittavat niin seurakunta-aktiiveja kuin löyhemmin kirkkoon sitoutuneita jäseniä, myös uskonnottomia. Tärkeää osallistujille on, että toiminta on edullista tai maksutonta ja lähellä kotia. Seurakunnissa taidetoiminta sijoittuu usein lapsityön ja diakonian työaloille. Tutkituissa ryhmissä ohjaajina toimivat taidekentän ja kirkon välissä tasapainottelevat taideammattilaiset. Toiminnan järjestämisen perusteluita ovat muun muassa sosiaalisuuden tukeminen ja uusien asioiden kokeileminen seurakuntatyössä. Taidetoiminnan mielletään edustavan uudistusmielisyyttä ja ihmisten arjessa mukana olemista. Taideryhmien toiminta on tulosten mukaan avointa sekä uskonnollisille merkityksille että sekulaarille taideharrastukselle. Osallistujat etsivät ryhmistä mielekästä taideharrastusta mutta myös itsen kehittämistä, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia. Monille osallistujille näillä on myös henkisiä tai uskonnollisia ulottuvuuksia. Tutkimus osoittaa, että taiteen ja hyvinvoinnin suhdetta tutkittaessa on hyvä huomioida myös spiritualiteetin merkitys.

Tutkimuksessa tarkastellaan helluntailiikkeestä irtautumista ja seurakuntaan sitoutumattomuutta. Tutkimus kattaa kolme kysymystä: 1. Mitä käsite seurakuntasitoutumattomuus merkitsee, 2. Miksi ihminen ottaa etäisyyttä seurakuntaan, 3. Miten näkemykset ovat muuttuneet vuosien kuluessa. Tutkimuksen viitekehys nousee piispa Seppo Häkkisen väitöstutkimuksesta. Hän jakaa seurakuntaan sitoutumisen kolmeen kategoriaan: sosiologiseen, käytännölliseen ja teoreettiseen sitoutumiseen. Tätä jakoa olen soveltanut helluntailiikkeestä irtautumiseen tarkastellen seurakunnan oppia, käytäntöä ja yhteisöllisyyttä. Aineisto on koottu haastatteluin, jotka olen suorittanut kymmenen vuoden välein, vuosina 2005 ja 2014 - 15. Ensimmäisessä vaiheessa haastattelin kahdeksaa henkilöä, jotka kuuluivat Helsingin Lähetysseurakuntaan. Toisessa vaiheessa tutkimukseen osallistui kuusi henkilöä, joita olin haastatellut vuonna 2005 ja jotka olivat irrottautuneet Helsingin Lähetysseurakunnasta tai jostakin muusta liikkeeseen kuuluvasta seurakunnasta. Helluntailiikkeessä on oma kieli, jonka liikkeeseen kuuluvat tunnistavat. Sille on tyypillistä tiettyjen voimakkaasti ladattujen termien käyttäminen. Niillä korostetaan yhteenkuuluvuutta tai osoitetaan ulkopuolisuutta. Sitoutumattomuus on sisäpiirin käyttämä sana, jolla pyritään lujittamaan sitoutumista seurakunnan toimintaan. Seurakunnan opetuksesta nousevat irtautumisen syyt liittyivät helluntailiikkeen käsitykseen elämän pyhityksestä ja kirjaimellisesta raamatuntulkinnasta. Pyhitysoppi tuo sisäisiä ristiriitoja, tunteen siitä, että aina pitäisi tehdä enemmän ja suorittaa kelvatakseen. Riittämättömyyden tunne saa aikaan häpeää ja tarvetta yrittää vielä enemmän. Seurakuntaelämän käytännöissä ihmisten odotukset eivät toteutuneet. Tämä sai heidät etsimään yhteisöjä, jotka täyttäisivät nämä tarpeet paremmin. Erityisesti jumalanpalvelukset eivät vastanneet heidän odotuksiaan. Yhteisöllisyyden kokeminen on sitoutumisen kannalta keskeistä kaikissa uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa. Ihmiset etsivät yhteisöä, jossa he voivat kokea uskonsa vahvistumista jaettujen uskonnollisten kokemusten kautta. Erityisesti tämä näkyy vapaissa suunnissa. Yhteisöllisyyden puutteet ilmenivät sosiaalisina jännitteinä ja ulossulkemisena. Ihmiset odottavat seurakunnassa merkittäviä ihmissuhteita, hyväksyntää ja rakkauden kokemusta. Sitoutuminen lujittuu uskonyhteyden ja hyväksytyksi tulemisen kautta. Jos tämä ei toteudu, ihminen irtautuu ja hakeutuu toiseen yhteisöön.

Tutkin tässä tutkimuksessa millaista seurakuntien audiovisuaalinen media täytyisi olla, jotta se kiinnostaisi mahdollisimman paljon evankelis-luterilaisen kirkon isosia. Aineisto on kerätty tutkimukseen haastattelemalla kuutta eri isosta ja kysymällä heidän kiinnostusta, suhtautumista ja toiveita seurakuntien audiovisuaalista mediaa kohtaan. Haastattelut on toteutettu kahdessa eri seurakunnassa puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavasti, missä teoria ja aineiston tulokset keskustelevat keskenään. Tutkimuksen mukaan isosille tärkeintä seurakuntien audiovisuaalisessa mediassa oli viestinnän sisältönä tieto. Toiseksi isoset toivovat, että seurakuntien audiovisuaalinen media välittäisi yksilölle elämyksiä ja myös kertoisi seurakuntien mahdollistavan elämyksiä. Kolmanneksi isoset näkivät seurakuntien audiovisuaalisen median sosiaalisessa mediassa yhteisöllisyyttä vahvistavana tekijänä. Toiveet tiedosta seurakuntien audiovisuaalisen viestinnän sisältönä erottaa sen selkeästi muusta audiovisuaalisesta mediasta sosiaalisessa mediassa, koska pääsääntöisesti nuoret katsovat audiovisuaalista mediaa viihteellisistä syistä. Isoset toivoivat tietoa seurakunnista yleensä, seurakuntien työntekijöistä, työmuodoista ja toiminnasta. Näiden lisäksi isoset toivoivat, että seurakuntien audiovisuaalinen media avaisi uskonnollisia käsitteitä. Tutkimuksen mukaan isoset ymmärtävät elämyksellisen viestinnän kahdella eri tavalla. Ensimmäinen tapa on nähdä se siten, että elämyksellisyys sisältyy itsessään audiovisuaaliseen mediaan. Toinen tapa on nähdä se siten, että audiovisuaalinen media viestii niitä elämyksiä, mitä seurakunnassa voi kokea reaalimaailmassa. Toiveet elämysten sisällöstä vaihtelivat. Osa toivoi enemmän uskonnollisia elämyksiä, osa taas rajoittaisi niitä. Audiovisuaalinen media ja sosiaalinen media vahvistavat yhteisöllisyyttä. Tästä syystä myös isoset toivoivat seurakunnan tekevän enemmän audiovisuaalista mediaa sosiaaliseen mediaan. Tutkimuksen mukaan audiovisuaalinen media sosiaalisessa mediassa myös legitimoisi seurakunnan yhteiskunnassa. Koska tällöin seurakunta käyttäisi niitä keinoja viestintään, mitkä ovat tänä päivänä yleisiä.