Browsing by Subject "sisällissota"
Now showing items 1-20 of 27
-
(2019)Tutkielmassani käsitellään eksegetiikan professori Arthur Hjeltin ( 1868-1931) yhteiskunnallista toimintaa vuosina 1917-1918.
-
(2019)Tutkielmassani käsitellään eksegetiikan professori Arthur Hjeltin ( 1868-1931) yhteiskunnallista toimintaa vuosina 1917-1918.
-
(2023)Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikaiset vuodet vaikuttivat sukupuolten välisiin ansiotuloeroihin Suomessa. Tutkimuskysymystä lähestytään tarkastelemalla miesten ja naisten reaaliansioissa ja työllisyydessä tapahtuneita muutoksia vuosien 1910–1920 välillä. Tutkielmassa tarkastellaan kolmea eri sektoria ja neljää eri teollisuuden toimialaa: sektorit ovat maatalous, julkinen sektori ja teollisuus, ja teollisuuden toimialat ovat metalli-, kutoma-, paperi- ja sahateollisuus. Sukupuolten välisten ansiotuloerojen kehitystä tarkastellaan tilastollisesti analysoimalla miesten ja naisten palkoista ja työllisyydestä kertovia aineistoja. Aineisto on peräisin mm. Teollisuustilastoista, aikalaistutkimuksista sekä myöhemmästä tutkimuskirjallisuudesta. Koska sukupuolten palkoista kertovia kattavia aikasarjoja 1900-luvun alusta ei olemassa, on tutkielman eräs tavoite ollut tällaisten palkkatilastojen luominen, jotta sukupuolten välisiä ansiotuloeroja on ylipäätään ollut mahdollista tutkia. Palkkatilastot on laadittu interpoloimalla lineaarisesti yksittäisten havaintojen pohjalta. Aineistojen analyysin pohjalta voidaan havaita, että vuoteen 1920 tultaessa naisten reaaliset keskivuosiansiot kasvoivat suhteessa miesten reaalisiin keskivuosiansioihin verrattuna vuoteen 1913. Kun tarkastellaan yksittäisiä sektoreita, havaitaan, että maataloudessa ja teollisuudessa sukupuolten väliset ansiotuloerot kasvoivat, mutta virkamiesten keskuudessa ne päinvastoin laskivat. Eri teollisuudenaloja tarkastelemalla voidaan havaita, että sukupuolten väliset ansiotuloerot laskivat metalliteollisuudessa, kasvoivat sahateollisuudessa ja pysyivät lähes muuttumattomina kutoma- ja paperiteollisuudessa. Tutkielman keskeisin johtopäätös on, että sukupuolten väliset ansiotuloerot laskivat ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Kehitys johtui pääasiassa siitä, että sukupuolten työmarkkinat segregoituivat eli eriytyivät toisistaan sodan aikana entisestään. Sotaa edeltävään aikaan verrattuna miehet keskittyivät sodan jälkeisenä aikana entistä enemmän erityisesti julkiselle sektorille valtion virkamiehistöön, joiden ansiot laskivat suhteellisesti ja absoluuttisesti kaikista eniten. Naiset puolestaan keskittyivät sodan jälkeen enemmän erityisesti teollisuuteen. Koska reaaliansiotulojen suhteellinen kehitys oli sotavuosien aikana teollisuudessa suotuisampi kuin virkamiesten keskuudessa, laskivat sukupuolten väliset ansiotuloerot ensimmäisen maailmansodan seurauksena.
-
(2023)Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikaiset vuodet vaikuttivat sukupuolten välisiin ansiotuloeroihin Suomessa. Tutkimuskysymystä lähestytään tarkastelemalla miesten ja naisten reaaliansioissa ja työllisyydessä tapahtuneita muutoksia vuosien 1910–1920 välillä. Tutkielmassa tarkastellaan kolmea eri sektoria ja neljää eri teollisuuden toimialaa: sektorit ovat maatalous, julkinen sektori ja teollisuus, ja teollisuuden toimialat ovat metalli-, kutoma-, paperi- ja sahateollisuus. Sukupuolten välisten ansiotuloerojen kehitystä tarkastellaan tilastollisesti analysoimalla miesten ja naisten palkoista ja työllisyydestä kertovia aineistoja. Aineisto on peräisin mm. Teollisuustilastoista, aikalaistutkimuksista sekä myöhemmästä tutkimuskirjallisuudesta. Koska sukupuolten palkoista kertovia kattavia aikasarjoja 1900-luvun alusta ei olemassa, on tutkielman eräs tavoite ollut tällaisten palkkatilastojen luominen, jotta sukupuolten välisiä ansiotuloeroja on ylipäätään ollut mahdollista tutkia. Palkkatilastot on laadittu interpoloimalla lineaarisesti yksittäisten havaintojen pohjalta. Aineistojen analyysin pohjalta voidaan havaita, että vuoteen 1920 tultaessa naisten reaaliset keskivuosiansiot kasvoivat suhteessa miesten reaalisiin keskivuosiansioihin verrattuna vuoteen 1913. Kun tarkastellaan yksittäisiä sektoreita, havaitaan, että maataloudessa ja teollisuudessa sukupuolten väliset ansiotuloerot kasvoivat, mutta virkamiesten keskuudessa ne päinvastoin laskivat. Eri teollisuudenaloja tarkastelemalla voidaan havaita, että sukupuolten väliset ansiotuloerot laskivat metalliteollisuudessa, kasvoivat sahateollisuudessa ja pysyivät lähes muuttumattomina kutoma- ja paperiteollisuudessa. Tutkielman keskeisin johtopäätös on, että sukupuolten väliset ansiotuloerot laskivat ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Kehitys johtui pääasiassa siitä, että sukupuolten työmarkkinat segregoituivat eli eriytyivät toisistaan sodan aikana entisestään. Sotaa edeltävään aikaan verrattuna miehet keskittyivät sodan jälkeisenä aikana entistä enemmän erityisesti julkiselle sektorille valtion virkamiehistöön, joiden ansiot laskivat suhteellisesti ja absoluuttisesti kaikista eniten. Naiset puolestaan keskittyivät sodan jälkeen enemmän erityisesti teollisuuteen. Koska reaaliansiotulojen suhteellinen kehitys oli sotavuosien aikana teollisuudessa suotuisampi kuin virkamiesten keskuudessa, laskivat sukupuolten väliset ansiotuloerot ensimmäisen maailmansodan seurauksena.
-
(2020)Suomen sisällissota syttyi, ennen kuin itsenäisyysjulistuksesta oli kulunut kahta kuukautta. Vuoden 1918 kriisi viilsi haavan, jonka paraneminen on kestänyt kauan. Sisällissota on ollut suomalaisen historiantutkimuksen keskeisimpiä kohteita 1960-luvulta alkaen. Tutkimus jatkuu yhä, yli sata vuotta sisällissodan jälkeen, muun muassa Suomen sotasurmat 1914–1922 -hankkeessa. Vuotta 1918 kuvaavaa kotimaista kaunokirjallisuutta ja draamaa on julkaistu ja esitetty runsaasti, ja muistovuosi 2018 antoi uuden sysäyksen tieteen ja taiteen tekijöille. 2000-luvun, etenkään 2010-luvun, fiktiota ei toistaiseksi ole tarkasteltu historiatieteissä erityisen syvällä luotauksella. Tämä poliittisen historian tutkielma erittelee, mitä näkökulmia tuore kaunokirjallisuus ja draama ovat tuoneet ja luoneet vuoden 1918 muistamisen historiaan, eritoten punaisen naisen osaan. Pro gradu arvioi, miten nykykirjailija tuottaa ja käsittelee sisällissodan merkityksiä. Muistin politiikan ohella pro gradu sivuaa muistitietotutkimusta ja sotafiktion diskurssianalyysia sekä pohtii tunteiden historiaa. Tärkeimpänä tutkimusaineistona on kuusi fiktiivistä teosta: Anneli Kannon ja Heini Tolan Erottaja 1917–18 (2017), Leena Landerin Käsky (2003), Kjell Westön Kangastus 38 (2013), Heidi Köngäksen Sandra (2017), Anni Kytömäen Kultarinta (2014) ja Jari Järvelän Kosken kahta puolta (2018). Tutkielma valottaa, mikä näissä varsinkin punaisten naisten kohtaloita kuvaavissa nykykirjallisuuden teoksissa on merkityksellistä poliittisen historian näkökulmasta. Erottaja 1917–18 on näytelmäteos, jonka Teatteri Avoimet Ovet kantaesitti Helsingissä syksyllä 2017 itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja sisällissodan muistovuoden tiimoilta. Myös Kangastus 38 sai oman näyttämötulkintansa Kansallisteatterissa syyskaudella 2017. Tutkimuksellisia innoittajia ja taustoittajia pro gradulle ovat olleet muun muassa Seppo Hentilän Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (2018), Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet (2017), Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (2018, englanninkielinen alkuteos 2014) sekä Ulla-Maija Peltosen Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta (2003). Pro gradu tarkastelee, millaisin keinoin ja päämäärin kaunokirjallisuus rakentaa vuoden 1918 muistokulttuuria lähes 100 vuoden perspektiivillä. Vuotta 1918 käsittelevässä 2000-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa ja draamassa esiin nousevat tavallisen naisen sotakokemus, yksilöpsykologia ja sekä selviämisen että traumatisoitumisen kuvaukset. Sisällissotaa käsittelevä fiktio eläytyy epäpoliittisen siviilin osaan ja lapsen sotakokemukseen sisällissodan ylisukupolvista jälkeä hahmotellen. Nykyfiktiossa painottuvat vastakohtaisuuksien ylittäminen ja allegoriat yhteiskuntarauhan, sovinnon ja demokratian vahvistumisesta. Kirjailijat pohtivat tutkijoiden tavoin, miten Suomen sisällissodan historia on heijastunut sekä yksilöiden kohtaloon että yhteiskuntaan. Kirjallisuus käsittelee ja tuottaa merkityksiä sodasta ja osallistuu siten vuoden 1918 muistamisen politiikkaan.
-
(2019)Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen vuoden 1918 sisällissodan aikaista järjestyksen ylläpitoa punaisessa Helsingissä. Tutkimuskohteenani on Helsingin miliisilaitos. Tutkielmani ensimmäisessä osassa keskityn punaisena hallituksena toimineen Suomen kansanvaltuuskunnan järjestysvaltapoliittisiin tavoitteisiin, tavoitteiden saavuttamiseen ja Helsingin järjestysvaltakoneistoon keväällä 1918. Miliisilaitos ja punakaarti vastasivat Helsingin turvallisuudesta vallankumouksen aikana. Syvennyn myös näiden kahden järjestysvaltaelimen keskinäiseen kommunikointiin. Tutkielmani toisessa osassa käsittelen sisällissodan vaikutusta rikollisuuteen ja miliisilaitoksen tutkimia tyypillisiä rikoksia. Osoitan tutkielmassani, että levottomat ajat ja järjestysvaltapoliittiset ongelmat välittyivät vallankumousajan lainvalvontaan. Hallinnolliset epäselvyydet jakoivat jarjestysvallan kahtia, mikä haittasi jokapäiväistä järjestyksenpitoa. Tukeudun tutkielmassani aiempaan monipuoliseen tutkimukseen ja arkistolähteisiin. Hyödynnän eri arkistoista koottua hallinnollista lähdemateriaalia, johon kuuluu pöytäkirjoja, julistuksia, raportteja, määräyksiä, tiedusteluja ja tiedonantoja. Aiemmin tutkimuksen ulkopuolelle jääneet miliisipiirien päivittäiset raportit valaisevat kevään 1918 miliisilaitoksen arkea. Käsittelen tutkielmassani myös digitaalisessa muodossa löytyviä aineistoja kuten Kansallisarkiston valtiorikosylioikeuden asiakirjoja Helsingin miliisipäälliköstä, laki- ja asetuskokoelmaa sekä sanomalehtiarkistoa. Tutkielmassani hyödynnän kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta. Vertailen Helsingin järjestyksen tilaa muihin punaisiin paikkakuntiin ja laajemmin ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Punainen hallitus tukeutui muiden valtioiden tapoihin järjestää virkavaltakoneistoa. Monissa järjetykseen liittyvissä haasteissa vallankumousajan Helsinki ei poikennut muista sota-ajan eurooppalaisista kaupungeista. Helsingin järjestysvaltakeskustelu avaa kansainväliselle tutkimukselle väylän tarkastella ylirajaisia toimintamalleja paikallisella tasolla. Suomen kansanvaltuuskunnan tavoite oli luoda luja järjestysvalta punaisille alueille. Virkavaltakoneisto järjestettiin kunnallisesti, mikä horjutti lujan järjetysvallan luomista. Punakaarti sai Helsingissä vahvan otteen järjestyksenpidosta. Miliisilaitoksen miehistöä vahvistettiin ja koulutettiin kevään 1918 aikana, mutta miliisilaitos ei onnistunut saavuttamaan monopoliasemaa järjestysvaltapolitiikassa. Erityisesti pidätystilanteet ja vankien säilyttäminen aiheuttivat ristiriitoja elinten välille. Miliisilaitoksen keskeisin tehtäväkenttä sijoittui kuitenkin kaupungin katujen turvaamiseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana rikollisuus laski ympäri Eurooppaa, mutta Suomen osalta vain hetkellisesti. Levottomat ajat 1917‒1918 kasvattivat rikollisuustilastoja. Vallankumouksen aikana rikollisuus sen sijaan vaikuttaa laskeneen hetkeksi, mutta tilastojen puutteiden vuoksi lukuihin on suhtauduttava varauksella. Koko vuoden korkeaan rikollisuuteen hetkellinen aleneminen ei vaikuttanut. Miliisit tutkivat sota-ajan kaupunkielämään liittyviä rikoksia, joista tyypillisimpiä olivat elintarvike- ja alkoholirikokset. Samojen ongelmien kanssa kamppailtiin myös muualla Euroopassa. Vallankumousajan brutaalia puolta heijastavat väkivaltarikokset. Kansanvaltuuskunnan ja miliisilaitoksen keskeisenä tavoitteena oli torjua mielivaltaisuuksia, mutta torjunta jäi lähinnä julistuksiin. Henkirikollisuuden torjuntaa hankaloitti punakaartilaisten osallisuus murhiin ja kaartin haluttomuus ehkäistä terroritekoja. Helsingin järjestysvaltapolitiikka kaatui epäselviin toimintaohjeisiin ja vastuun jakautumiseen eri organisaatioille. Järjestysvaltapolitiikan epäonnistuminen ei kuitenkaan johtanut täydelliseen sekasortoon kaupungilla, sillä rikollisuutta torjuttiin ja rikoksia tutkittiin mahdollisuuksien rajoissa kuten muinakin vuosina.
-
(2017)Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomalaisen Kommunistisen Puolueen (SKP) alaista sotilasjärjestöä ja sen toimintaa Venäjän sisällissodassa vuosina 1918‒1920. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää, minkälaista toimintaa sotilasjärjestö kokonaisuudessaan harjoitti Neuvosto-Venäjällä, ja miten toiminta sijoittui suhteessa Venäjän sisällissotaan sekä suunnitelmiin Suomen vallankumouksen edistämiseksi. Myös näiden kahden suuntautumisen välistä suhdetta sekä niiden muutoksia käsitellään jokaisen toimintamuodon kohdalla. Tutkimusaineistona käytetään sotilasjärjestön kannalta tarkastelemattomia Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkiston SKP:ta koskevia mikrofilmikokoelmia. Tutkielmassa käytettävät Opis 2 ja Opis 3 -kokoelmat saatiin käsiteltäviksi Kansallisarkiston kautta, ja suurin osa tutkielmassa käytetystä materiaalista sisälsi kirjeenvaihtoa sekä raportointia sotilasjärjestön ja muiden sisällissodan toimijoiden välillä. Aineisto mahdollisti uuden tiedon tuomisen esiin puutteellisen tutkimuskirjallisuuden valossa, ja vaikka aikaisemmissa tutkimuksissa on jossain määrin käsitelty sotilasjärjestön toimintaa Venäjän sisällissodan aikana, ei sen toiminnallista kokonaiskuvaa oltu kunnolla kartoitettu. Tutkielmassa käsitellään sotilasjärjestön sijoittumista SKP:n sisällä sekä sen suhteita suomalaisiin joukko-osastoihin ja puna-armeijaan. Tämän lisäksi tarkastellaan sotilasjärjestön harjoittamaa sotilaskoulutusta, poliittista agitaatiotyötä sekä erinäistä tiedustelu- ja maanalaista toimintaa. SKP:n ja erityisesti sen sotilasjärjestön puheet maailmanvallankumouksesta omaksuttiin vahvasti bolsevikkien esikuvan kautta. Sotilasjärjestö oli mukana mobilisoimassa Suomesta tulleita toimeentuloa tarvitsevia punapakolaisia puna-armeijaan bolsevikkien tueksi, ja näin ratkaistiin myös osa kasvanutta pakolaisongelmaa. SKP:n sotilasjärjestö toimi puolueen keskuskomitean alaisuudessa ja oli sen alajaostoista vaikutusvaltaisin. Sotilasjärjestöllä ja varsinkin sen johdossa toimineilla Rahjan veljeksillä oli usein eriäviä mielipiteitä suhteessa muuhun puolueeseen. Suomalaisia sotilaita lähetettiin punaupseerikouluun, joka toimi sotilasjärjestön alaisuudessa suhteellisen itsenäisesti sisällissodan aikana. Sotilasjärjestö oli tämän lisäksi perustamassa ja tukemassa Pietarin suomalaista lentosotakoulua, josta ei ole juurikaan tietoa aikaisemmissa tutkimuksissa. Myös suomalaisen sotilassairaalan rahoittaminen sekä lääkintämieskurssien järjestäminen kuuluivat sotilasjärjestölle. Suomalaiset puna-armeijan joukko-osastot saivat erinäistä tukea sotilasjärjestöltä niin materiaalihankintoihin kuin yhteistyöhön puna-armeijan kanssa. Sotilasjärjestön suhde suomalaisiin joukkoihin oli läheisempi kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on väitetty. Se pyrki kurinpitotoimillaan valvomaan huonoissa oloissa taistelevia upseereita ja sotilaita, jotka toisaalta myös vastustivat määräyksiä ja kritisoivat sotilasjärjestön toimintaa. Tämän lisäksi sotilasjärjestö oli vastuussa puna-armeijan suomalaisten laajasta poliittisesta agitaatiotyöstä, jonka tarkoituksena oli lujittaa taistelumoraalia neuvostovallan puolesta. Sotilasjärjestön propagandamateriaalia lähetettiin myös Suomeen siinä toivossa, että entiset punakaartilaiset kääntyisivät upseereitaan vastaan. Sotilastiedustelun avulla sotilasjärjestö välitti tietoa puna-armeijalle ja pyrki saamaan selville sotilasasioita Suomen varuskunnista sekä rajan tuntumassa toimivista joukoista ja yksittäisistä henkilöistä. Vastavakoilunsa avulla sotilasjärjestö yritti suojella omaa maanalaista toimintaansa, ja sotilasjärjestö perusti myös oman Suomen byroon tiedustelutoimiaan varten. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käytetty monilta osin Etsivän keskuspoliisin aineistoja sotilasjärjestön tiedustelutoiminnan kartoittamiseksi, minkä takia tutkielmassa pystytään tuomaan uutta tietoa myös tältä kannalta. Tutkimuksesta selviää, että sotilasjärjestön toiminta kohdistui kaikilla osa-alueilla sekä neuvostovallan puolustamiseen että vallankumouksen synnyttämiseen Suomessa. Sisällissodan ilmapiiri vaikutti sotilasjärjestön toiminnan luonteeseen ja sen ongelmiin. Aikaisemmin luultua moniulotteisemman toiminnan harjoittaminen oli suhteellisen itsenäistä sisällissodan aikana, vaikka sotilasjärjestön kansallisten intressien kehys luotiinkin bolsevikkien hyväksynnän alaisuudessa. Sotilasjärjestö toimi kokonaisen suomalaisyhteisön kurinpitoelimenä suhteessa tavallisiin pakolaisiin ja sotilaihin, upseereihin sekä puolueen muihin alajaostoihin. Suomalaisista pakolaisista tuli sotilasjärjestön vallankäytön välineitä bolsevikkeja tukevassa toiminnassa, ja myös laajaa yhteistyötä harjoitettiin puna-armeijan kanssa sisällissodan aikana. Sotilasjärjestön harjoittama agitaatiotyö, tiedustelu sekä joukko-osastojen kokoaminen Suomen rajalle edistivät sotilasjärjestön tavoitetta vallankumouksen sytyttämiseksi Suomessa, vaikka toiminnan vähäisiin saavutuksiin vaikuttivatkin monet ongelmatekijät. Yleisenä tavoitteena oli edistää Suomessa ja sen armeijassa syntyvää kapinaa, jonka puhjettua puna-armeijan suomalaiset joukot voisivat antaa tukensa Suomen punaisille. Pääosa sotilasjärjestön toiminnasta keskittyi kuitenkin Neuvosto-Venäjän alueelle. Itsenäisintä toiminta oli vuonna 1919, jolloin Venäjän sisällissodan ja maailmanvallankumouksen leviäminen nähtiin mahdollisimpana ennen Tarton vuoden 1920 rauhanneuvotteluja. Myös vuoden 1918 hävittyyn Suomen sisällissotaan ja vanhoihin viholliskuviin vedottiin niin sotilasjärjestön propagandassa kuin vallankumoussuunnitelmissa. Sotilasjärjestön toiminnan tarkastelu toi uutta tietoa varsinkin suomalaisten joukko-osastojen, tiedustelutoiminnan ja sotilaskoulutuksen kannalta. Riittävän venäjän kielen taidon takia suurimmaksi puutteeksi tutkielmassa jäi sotilasjärjestön ja neuvostoelinten välisen suhteen tarkempi analysointi. Tutkielman kautta pystytään avaamaan uusia näkökulmia koskien suomalaisten toimia Venäjän sisällissodassa.
-
(2017)Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomalaisen Kommunistisen Puolueen (SKP) alaista sotilasjärjestöä ja sen toimintaa Venäjän sisällissodassa vuosina 1918‒1920. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää, minkälaista toimintaa sotilasjärjestö kokonaisuudessaan harjoitti Neuvosto-Venäjällä, ja miten toiminta sijoittui suhteessa Venäjän sisällissotaan sekä suunnitelmiin Suomen vallankumouksen edistämiseksi. Myös näiden kahden suuntautumisen välistä suhdetta sekä niiden muutoksia käsitellään jokaisen toimintamuodon kohdalla. Tutkimusaineistona käytetään sotilasjärjestön kannalta tarkastelemattomia Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkiston SKP:ta koskevia mikrofilmikokoelmia. Tutkielmassa käytettävät Opis 2 ja Opis 3 -kokoelmat saatiin käsiteltäviksi Kansallisarkiston kautta, ja suurin osa tutkielmassa käytetystä materiaalista sisälsi kirjeenvaihtoa sekä raportointia sotilasjärjestön ja muiden sisällissodan toimijoiden välillä. Aineisto mahdollisti uuden tiedon tuomisen esiin puutteellisen tutkimuskirjallisuuden valossa, ja vaikka aikaisemmissa tutkimuksissa on jossain määrin käsitelty sotilasjärjestön toimintaa Venäjän sisällissodan aikana, ei sen toiminnallista kokonaiskuvaa oltu kunnolla kartoitettu. Tutkielmassa käsitellään sotilasjärjestön sijoittumista SKP:n sisällä sekä sen suhteita suomalaisiin joukko-osastoihin ja puna-armeijaan. Tämän lisäksi tarkastellaan sotilasjärjestön harjoittamaa sotilaskoulutusta, poliittista agitaatiotyötä sekä erinäistä tiedustelu- ja maanalaista toimintaa. SKP:n ja erityisesti sen sotilasjärjestön puheet maailmanvallankumouksesta omaksuttiin vahvasti bolsevikkien esikuvan kautta. Sotilasjärjestö oli mukana mobilisoimassa Suomesta tulleita toimeentuloa tarvitsevia punapakolaisia puna-armeijaan bolsevikkien tueksi, ja näin ratkaistiin myös osa kasvanutta pakolaisongelmaa. SKP:n sotilasjärjestö toimi puolueen keskuskomitean alaisuudessa ja oli sen alajaostoista vaikutusvaltaisin. Sotilasjärjestöllä ja varsinkin sen johdossa toimineilla Rahjan veljeksillä oli usein eriäviä mielipiteitä suhteessa muuhun puolueeseen. Suomalaisia sotilaita lähetettiin punaupseerikouluun, joka toimi sotilasjärjestön alaisuudessa suhteellisen itsenäisesti sisällissodan aikana. Sotilasjärjestö oli tämän lisäksi perustamassa ja tukemassa Pietarin suomalaista lentosotakoulua, josta ei ole juurikaan tietoa aikaisemmissa tutkimuksissa. Myös suomalaisen sotilassairaalan rahoittaminen sekä lääkintämieskurssien järjestäminen kuuluivat sotilasjärjestölle. Suomalaiset puna-armeijan joukko-osastot saivat erinäistä tukea sotilasjärjestöltä niin materiaalihankintoihin kuin yhteistyöhön puna-armeijan kanssa. Sotilasjärjestön suhde suomalaisiin joukkoihin oli läheisempi kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on väitetty. Se pyrki kurinpitotoimillaan valvomaan huonoissa oloissa taistelevia upseereita ja sotilaita, jotka toisaalta myös vastustivat määräyksiä ja kritisoivat sotilasjärjestön toimintaa. Tämän lisäksi sotilasjärjestö oli vastuussa puna-armeijan suomalaisten laajasta poliittisesta agitaatiotyöstä, jonka tarkoituksena oli lujittaa taistelumoraalia neuvostovallan puolesta. Sotilasjärjestön propagandamateriaalia lähetettiin myös Suomeen siinä toivossa, että entiset punakaartilaiset kääntyisivät upseereitaan vastaan. Sotilastiedustelun avulla sotilasjärjestö välitti tietoa puna-armeijalle ja pyrki saamaan selville sotilasasioita Suomen varuskunnista sekä rajan tuntumassa toimivista joukoista ja yksittäisistä henkilöistä. Vastavakoilunsa avulla sotilasjärjestö yritti suojella omaa maanalaista toimintaansa, ja sotilasjärjestö perusti myös oman Suomen byroon tiedustelutoimiaan varten. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käytetty monilta osin Etsivän keskuspoliisin aineistoja sotilasjärjestön tiedustelutoiminnan kartoittamiseksi, minkä takia tutkielmassa pystytään tuomaan uutta tietoa myös tältä kannalta. Tutkimuksesta selviää, että sotilasjärjestön toiminta kohdistui kaikilla osa-alueilla sekä neuvostovallan puolustamiseen että vallankumouksen synnyttämiseen Suomessa. Sisällissodan ilmapiiri vaikutti sotilasjärjestön toiminnan luonteeseen ja sen ongelmiin. Aikaisemmin luultua moniulotteisemman toiminnan harjoittaminen oli suhteellisen itsenäistä sisällissodan aikana, vaikka sotilasjärjestön kansallisten intressien kehys luotiinkin bolsevikkien hyväksynnän alaisuudessa. Sotilasjärjestö toimi kokonaisen suomalaisyhteisön kurinpitoelimenä suhteessa tavallisiin pakolaisiin ja sotilaihin, upseereihin sekä puolueen muihin alajaostoihin. Suomalaisista pakolaisista tuli sotilasjärjestön vallankäytön välineitä bolsevikkeja tukevassa toiminnassa, ja myös laajaa yhteistyötä harjoitettiin puna-armeijan kanssa sisällissodan aikana. Sotilasjärjestön harjoittama agitaatiotyö, tiedustelu sekä joukko-osastojen kokoaminen Suomen rajalle edistivät sotilasjärjestön tavoitetta vallankumouksen sytyttämiseksi Suomessa, vaikka toiminnan vähäisiin saavutuksiin vaikuttivatkin monet ongelmatekijät. Yleisenä tavoitteena oli edistää Suomessa ja sen armeijassa syntyvää kapinaa, jonka puhjettua puna-armeijan suomalaiset joukot voisivat antaa tukensa Suomen punaisille. Pääosa sotilasjärjestön toiminnasta keskittyi kuitenkin Neuvosto-Venäjän alueelle. Itsenäisintä toiminta oli vuonna 1919, jolloin Venäjän sisällissodan ja maailmanvallankumouksen leviäminen nähtiin mahdollisimpana ennen Tarton vuoden 1920 rauhanneuvotteluja. Myös vuoden 1918 hävittyyn Suomen sisällissotaan ja vanhoihin viholliskuviin vedottiin niin sotilasjärjestön propagandassa kuin vallankumoussuunnitelmissa. Sotilasjärjestön toiminnan tarkastelu toi uutta tietoa varsinkin suomalaisten joukko-osastojen, tiedustelutoiminnan ja sotilaskoulutuksen kannalta. Riittävän venäjän kielen taidon takia suurimmaksi puutteeksi tutkielmassa jäi sotilasjärjestön ja neuvostoelinten välisen suhteen tarkempi analysointi. Tutkielman kautta pystytään avaamaan uusia näkökulmia koskien suomalaisten toimia Venäjän sisällissodassa.
-
(2019)Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa helsinkiläisten vähävaraisten perheiden kokemaa puutetta maailmansodan ja sisällissodan aiheuttamana poikkeusaikana syksyllä 1919. Varattomilla helsinkiläisillä oli mahdollisuus anoa alkusyksystä 1919 vaate- ja ruoka-avustusta avustusanomuksella kaupungissa toimineelta avustusjärjestöltä Suomen lasten hätäapukomitealta. Tämä paikalliskomitea oli kansallisesti organisoidun ja virallisen avustusjärjestön, Suomen Lasten Avustustoimikunnan alainen toimija, jonka jakamista tarvikkeista osa oli yhdysvaltalaisten organisaatioiden järjestämiä. Vastaan tässä pro gradu -tutkielmassa kahteen pääkysymykseen: mitä helsinkiläinen paikalliskomitea, Suomen lasten hätäapukomitea teki ja millaisia sen avustamat perheet olivat. Paikalliskomitean toimintaa tutkiessani selvitän, millä tavoin komitea avusti helsinkiläisiä, millaisia organisaation määrittelemät avustusperiaatteet sekä avunanojia koskevat kontrollikäytännöt olivat. Tutkiessani hätäapukomitean avustamia perheitä selvitän, minkä kokoisia perheet olivat ja millaisia perheet olivat rakenteeltaan. Tutkin lisäksi, millaisissa asuinoloissa perheet elivät ja asuivatko perheet perinteisillä työväestön asuinalueilla. Analysoin myös avustettavien perheiden taloudellisesta tilannetta perehtymällä vanhempien ammatteihin, työllisyystilanteeseen, mahdollisiin työttömyyden taustoihin sekä perheiden vaihtoehtoisiin toimeentulostrategioihin. Selvitän myös, millainen perheiden terveystilanne oli sotien jälkeen. Tutkielman ensisijaisena lähteenä ovat Suomen lasten hätäapukomitealle toimitetut avustusanomukset, joihin pyydettiin tietoa perheiden taloudellisesta ja terveydellisestä tilanteesta. Komitean hyväksymiä anomuksia on lähes 2400, joten aineiston laajuuden ja arkistointijärjestyksen takia olen valinnut aineistosta harkinnanvaraisen näytteen, joka käsittää aikavälillä 8.10–11.10.1919 hyväksytyt avustusanomukset. Valitsemaltani aikaväliltä hakemuksia on yhteensä 437. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille köyhyyttä kokeneiden subjektiivisia tulkintoja vaikeutuneesta arjestaan ja perheiden kohtaamista ongelmista. Tutkimuksessa yhdistyvät tilastoihin pohjautuva kvantitatiivinen menetelmä sekä avustettavien subjektiivisten kokemusten kautta ilmiöön monitahoisemmin paneutuva kvalitatiivinen lähestymistapa. Tutkimus edustaa myös perheiden toimeentulomahdollisuuksia tarkasteltaessa historian ja sosiologian köyhyystutkimusten parissa käytettyä rakenteellista, avustettavien kontrollikäytäntöjä tutkittaessa poliittis-ideologista sekä subjektiivisten kokemusten myötä toiminnallista tutkimusteoriaa. Suomen lasten hätäapukomitea jakoi vaateavustuksia ja ruoka-annoksia vähävaraisille helsinkiläisille syksyllä 1919 ja keväällä 1920. Komitean avustukset oli suunnattu erityisesti vähävaraisille lapsille, raskaana oleville ja pienten lasten äideille. Amerikkalaisten avustusorganisaatioiden määrittelemien periaatteiden mukaisesti avustustyö perustui avustettavien samanvertaisuuteen ja komitea avusti kahtiajakautuneen sosiaalihuollon aikana myös punaisten sekä naimattomien naisten perheitä. Avustusta anoneiden ilmoittamia tietoja valvottiin todistajien sekä avunanojien koteihin kohdistuneiden tarkastuskäyntien avulla. Toteutetut ja suunnitellut avunanojia koskevat kontrollikäytännöt ilmentävät myös aikalaiskäsityksiä kunniallisesta köyhästä ja työhön kykenevän vähävaraisen velvollisuuksista. Suomen lasten hätäapukomitean avustamat perheet olivat tyypillisesti pieniä, yksinhuoltajaäidin sekä lasten muodostamia. Perheet asuivat ahtaissa asuinoloissa työväen kaupunginosissa. Perheillä oli maailmansodan ja sisällissodan vaikutuksesta aikaisempaa hankalampaa selviytyä jokapäiväisestä elämästään. Perheet kuuluivat epävakaan toimeentulon varassa elävään kaupungin köyhälistöön, joiden hädänalaisuus johtui epävakaista työmarkkinoista, elämisen kallistumisesta, puolison poissaolosta sekä terveydellisistä ongelmista. Nämä lapsiperheet elivät puutteenalaisina erilaisista toimeentulostrategioistaan huolimatta.
-
(2019)Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa helsinkiläisten vähävaraisten perheiden kokemaa puutetta maailmansodan ja sisällissodan aiheuttamana poikkeusaikana syksyllä 1919. Varattomilla helsinkiläisillä oli mahdollisuus anoa alkusyksystä 1919 vaate- ja ruoka-avustusta avustusanomuksella kaupungissa toimineelta avustusjärjestöltä Suomen lasten hätäapukomitealta. Tämä paikalliskomitea oli kansallisesti organisoidun ja virallisen avustusjärjestön, Suomen Lasten Avustustoimikunnan alainen toimija, jonka jakamista tarvikkeista osa oli yhdysvaltalaisten organisaatioiden järjestämiä. Vastaan tässä pro gradu -tutkielmassa kahteen pääkysymykseen: mitä helsinkiläinen paikalliskomitea, Suomen lasten hätäapukomitea teki ja millaisia sen avustamat perheet olivat. Paikalliskomitean toimintaa tutkiessani selvitän, millä tavoin komitea avusti helsinkiläisiä, millaisia organisaation määrittelemät avustusperiaatteet sekä avunanojia koskevat kontrollikäytännöt olivat. Tutkiessani hätäapukomitean avustamia perheitä selvitän, minkä kokoisia perheet olivat ja millaisia perheet olivat rakenteeltaan. Tutkin lisäksi, millaisissa asuinoloissa perheet elivät ja asuivatko perheet perinteisillä työväestön asuinalueilla. Analysoin myös avustettavien perheiden taloudellisesta tilannetta perehtymällä vanhempien ammatteihin, työllisyystilanteeseen, mahdollisiin työttömyyden taustoihin sekä perheiden vaihtoehtoisiin toimeentulostrategioihin. Selvitän myös, millainen perheiden terveystilanne oli sotien jälkeen. Tutkielman ensisijaisena lähteenä ovat Suomen lasten hätäapukomitealle toimitetut avustusanomukset, joihin pyydettiin tietoa perheiden taloudellisesta ja terveydellisestä tilanteesta. Komitean hyväksymiä anomuksia on lähes 2400, joten aineiston laajuuden ja arkistointijärjestyksen takia olen valinnut aineistosta harkinnanvaraisen näytteen, joka käsittää aikavälillä 8.10–11.10.1919 hyväksytyt avustusanomukset. Valitsemaltani aikaväliltä hakemuksia on yhteensä 437. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille köyhyyttä kokeneiden subjektiivisia tulkintoja vaikeutuneesta arjestaan ja perheiden kohtaamista ongelmista. Tutkimuksessa yhdistyvät tilastoihin pohjautuva kvantitatiivinen menetelmä sekä avustettavien subjektiivisten kokemusten kautta ilmiöön monitahoisemmin paneutuva kvalitatiivinen lähestymistapa. Tutkimus edustaa myös perheiden toimeentulomahdollisuuksia tarkasteltaessa historian ja sosiologian köyhyystutkimusten parissa käytettyä rakenteellista, avustettavien kontrollikäytäntöjä tutkittaessa poliittis-ideologista sekä subjektiivisten kokemusten myötä toiminnallista tutkimusteoriaa. Suomen lasten hätäapukomitea jakoi vaateavustuksia ja ruoka-annoksia vähävaraisille helsinkiläisille syksyllä 1919 ja keväällä 1920. Komitean avustukset oli suunnattu erityisesti vähävaraisille lapsille, raskaana oleville ja pienten lasten äideille. Amerikkalaisten avustusorganisaatioiden määrittelemien periaatteiden mukaisesti avustustyö perustui avustettavien samanvertaisuuteen ja komitea avusti kahtiajakautuneen sosiaalihuollon aikana myös punaisten sekä naimattomien naisten perheitä. Avustusta anoneiden ilmoittamia tietoja valvottiin todistajien sekä avunanojien koteihin kohdistuneiden tarkastuskäyntien avulla. Toteutetut ja suunnitellut avunanojia koskevat kontrollikäytännöt ilmentävät myös aikalaiskäsityksiä kunniallisesta köyhästä ja työhön kykenevän vähävaraisen velvollisuuksista. Suomen lasten hätäapukomitean avustamat perheet olivat tyypillisesti pieniä, yksinhuoltajaäidin sekä lasten muodostamia. Perheet asuivat ahtaissa asuinoloissa työväen kaupunginosissa. Perheillä oli maailmansodan ja sisällissodan vaikutuksesta aikaisempaa hankalampaa selviytyä jokapäiväisestä elämästään. Perheet kuuluivat epävakaan toimeentulon varassa elävään kaupungin köyhälistöön, joiden hädänalaisuus johtui epävakaista työmarkkinoista, elämisen kallistumisesta, puolison poissaolosta sekä terveydellisistä ongelmista. Nämä lapsiperheet elivät puutteenalaisina erilaisista toimeentulostrategioistaan huolimatta.
-
(2014)Tutkielma käsittelee vuoden 1918 punaisia muistelmakertomuksia. Aineistona on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”1918”- kokoelman kertomuksia jotka liittyvät valkoisiin päälliköihin ja teloitettujen hautaamiseen. Tutkielmassa kartoitetaan tapoja, joilla punaisissa muistelmakertomuksissa käsitellään vihaa, surua ja katkeruutta sekä moraalista tuomiota. Lisäksi tarkastellaan, millaisia keinoja mustelmakertomukset tarjoavat traumasta selviytymiseen. Kertomukset tarjoavat muistelijalle mahdollisuuden käsitellä koettuja negatiivisia tunteita osana omaa viiteryhmää ja perinneympäristöä. Kertomuksissa ilmaistaan myös uskoa korkeampaan näkymättömään voimaan, jonka kosto tavoittaa väärintekijät joita vastaan sorretuilla itsellään ei ole mitään mahdollisuutta kostaa. Toisaalta kosto pahantekijälle tulee myös itse muistamisesta ja muistamalla häpäisyn kautta. Punaisen muistelman todistajaprojekti korostaa vastapuolen epäinhimilllisyyttä, julmuutta ja moraalittomuutta. Samalla se vahvistaa käsitystä oman ryhmän identiteetistä ja korkeammasta moraalista. Valkoisista päälliköistä kertovissa muistelmissa halutaan nimetä ja häpäistä terroritekoihin syyllistyneet nimenomaan paikallisella tasolla.Yliluonnollinen kosto saavuttaa muistelmakertomuksissa pahantekijät jonkin kauhean kohtalon iskun kautta. Punaisia ampunut ”lahtari”saattaa joutua kärsimään sairaudesta, hulluudesta tai köyhyydestä. Äärimmäisessä tapauksessa hän kuolee joko tapaturmaisesti tai oman käden kautta. Hautaamiseen liittyvät kertomukset kuvaavat paitsi surua, voimattomuutta ja kauhua, myös epäinhimilliseksi koettua tapaa, jolla punaisia vainajia kohdeltiin. Vainajien kunnioituksen puute korostaa todistusta moraalittomuudesta. Vainajien huono kohtelu on perinteisen ajattelun mukainen tabu-rikkomus, josta seuraa rangaistus. Muistelmakertomuksissa vainajat kummittelevat ja heistä tarttuu tabun rikkojaan saastuttavaa väkeä. Vainajakertomukset ovat hyvä esimerkki vanhan perinteen aktualisoitumisesta kriisitilanteessa. Kirkko ja hautausmaa toimivat monien kertomusten näyttämöinä. Papistoa muistelmakertomukset kuvaavat usein poissaolevina ja piittaamattomina. He eivät kuulu varsinaisiin pahantekijöihin, mutta heidän sympatiansa ovat valkoisten puolella. Papistoa arvostellaan muunmuassa siitä, että he kieltäytyvät siunaamasta punaisia vainajia. Käsitys korkeamman oikeudenmukaisuuden olemassaolosta, moraalista ja toisaalta hautaaamiseen liittyvät käsitykset liittävät tutkielman kirkkohistorian piiriin. Tutkielmassa on mukana myös perinteentutkimuksellinen ja folkloristinen näkökulma.
-
Maitoa, verta ja merisotilaita : Naisten selviytyminen Santahaminan punavankileirissä kesällä 1918 (2016)Tarkastelen tutkielmassani naispunavankien selviytymisstrategioita Santahaminan vankileirissä kesällä 1918. Suomen sisällissodan jälkeisessä punavankileirijärjestelmässä naisvankien kuolleisuus jäi huomattavasti miehiä alhaisemmaksi. Ilmiö näkyy erityisen voimakkaana Santahaminan leirillä. Muilla punavankileireillä korkein kuolleisuusjakso sijoittui vuoden 1918 kesäkuukausiin. Tänä ajankohtana Santahaminan leirin noin tuhannesta naisvangista kuoli vain neljä. Tutkin vankileirin toimintaa, toimijoita ja käytäntöjä selvittääkseni, millaisia parempaa selviytymistä tukeneita tekijöitä leiriltä löytyy. Käsittelen naisvankien ikää, kotipaikkakuntaa ja sosiaalista asemaa tilastollisin menetelmin luodakseni kuvan tutkimuskohteideni vankeutta edeltäneestä elämästä ja sen vaikutuksista selviämiskamppailuun. Tarkastelen selviytymisstrategioita vankileirielämän eri osa-alueiden, kuten ravitsemuksen, vankityön, terveyden, kasvatuksen sekä erityisesti sosiaalisten suhteiden, kautta. Lähdeaineistoni koostuu vankileirejä hallinnoineen Sotavankilaitoksen asiakirjoista, punavankeja tuominneiden Valtiorikosoikeuksien ja Valtiorikosylioikeuden akteista sekä vankien muistitiedoista. Leirin vaiheiden, vankien sosiaalisen taustan, leiriarjen ja erilaisten lisäravinnonhankintakeinojen toteaminen arkistolähteiden perusteella on ensisijaista tutkimustietoa, jonka analysoinnin, ymmärtämisen ja tulkinnan apuvälineenä käytän selviytymisstrategista viitekehystä. Esitän pienen kuolleisuuden syiksi naisvankien tiivistä keskinäistä yhteistyötä, solidaarisuutta ja kekseliäitä lisäravinnonhankintakeinoja. Merkityksellisiksi nousevat erityisesti vankileirillä paimennetusta karjasta pihistetyt maito ja veri sekä niiden jakaminen myös sellaisille naisvangeille, joilla ei ollut mahdollisuutta hankkia lisäravintoa. Toiseksi merkitykselliseksi selviämistä tukevaksi tekijäksi nostan vankien yhteistoiminnan vangitsijoiden sekä erityisesti Santahaminassa tukikohtaa pitäneiden saksalaisten ja suomalaisten merisotilaiden kanssa. Vankileirin henkilökunnan hetkittäiset myötätunnonosoitukset helpottivat vankien ravinnonhankintaa ja mahdollistivat ulospääsyn vankikasarmeilta. Vankileiriorganisaation ulkopuoliset merisotilaat antoivat naisvangeille ruokaa, avustivat leiriltä pakenemisessa sekä tarjosivat vangeille tärkeää liittolaisuutta. Tuon selviytymisstrategisen viitekehyksen avulla uuden lähestymistavan suomalaiseen punavankileiritutkimukseen. Vankileiriselviytyminen rakentui monista yhteisöllisistä ja yksilöllisistä strategioista. Osoitan, että naisvangit eivät hyväksyneet tilannettaan passiivisesti, vaan toimivat aktiivisesti olojensa parantamisen ja hengissä säilymisen hyväksi.
-
(2016)Tarkastelen tutkielmassani naispunavankien selviytymisstrategioita Santahaminan vankileirissä kesällä 1918. Suomen sisällissodan jälkeisessä punavankileirijärjestelmässä naisvankien kuolleisuus jäi huomattavasti miehiä alhaisemmaksi. Ilmiö näkyy erityisen voimakkaana Santahaminan leirillä. Muilla punavankileireillä korkein kuolleisuusjakso sijoittui vuoden 1918 kesäkuukausiin. Tänä ajankohtana Santahaminan leirin noin tuhannesta naisvangista kuoli vain neljä. Tutkin vankileirin toimintaa, toimijoita ja käytäntöjä selvittääkseni, millaisia parempaa selviytymistä tukeneita tekijöitä leiriltä löytyy. Käsittelen naisvankien ikää, kotipaikkakuntaa ja sosiaalista asemaa tilastollisin menetelmin luodakseni kuvan tutkimuskohteideni vankeutta edeltäneestä elämästä ja sen vaikutuksista selviämiskamppailuun. Tarkastelen selviytymisstrategioita vankileirielämän eri osa-alueiden, kuten ravitsemuksen, vankityön, terveyden, kasvatuksen sekä erityisesti sosiaalisten suhteiden, kautta. Lähdeaineistoni koostuu vankileirejä hallinnoineen Sotavankilaitoksen asiakirjoista, punavankeja tuominneiden Valtiorikosoikeuksien ja Valtiorikosylioikeuden akteista sekä vankien muistitiedoista. Leirin vaiheiden, vankien sosiaalisen taustan, leiriarjen ja erilaisten lisäravinnonhankintakeinojen toteaminen arkistolähteiden perusteella on ensisijaista tutkimustietoa, jonka analysoinnin, ymmärtämisen ja tulkinnan apuvälineenä käytän selviytymisstrategista viitekehystä. Esitän pienen kuolleisuuden syiksi naisvankien tiivistä keskinäistä yhteistyötä, solidaarisuutta ja kekseliäitä lisäravinnonhankintakeinoja. Merkityksellisiksi nousevat erityisesti vankileirillä paimennetusta karjasta pihistetyt maito ja veri sekä niiden jakaminen myös sellaisille naisvangeille, joilla ei ollut mahdollisuutta hankkia lisäravintoa. Toiseksi merkitykselliseksi selviämistä tukevaksi tekijäksi nostan vankien yhteistoiminnan vangitsijoiden sekä erityisesti Santahaminassa tukikohtaa pitäneiden saksalaisten ja suomalaisten merisotilaiden kanssa. Vankileirin henkilökunnan hetkittäiset myötätunnonosoitukset helpottivat vankien ravinnonhankintaa ja mahdollistivat ulospääsyn vankikasarmeilta. Vankileiriorganisaation ulkopuoliset merisotilaat antoivat naisvangeille ruokaa, avustivat leiriltä pakenemisessa sekä tarjosivat vangeille tärkeää liittolaisuutta. Tuon selviytymisstrategisen viitekehyksen avulla uuden lähestymistavan suomalaiseen punavankileiritutkimukseen. Vankileiriselviytyminen rakentui monista yhteisöllisistä ja yksilöllisistä strategioista. Osoitan, että naisvangit eivät hyväksyneet tilannettaan passiivisesti, vaan toimivat aktiivisesti olojensa parantamisen ja hengissä säilymisen hyväksi.
-
(2020)Kansainväliset kehitysorganisaatiot ovat varoittaneet viimeaikoina Afrikan ja Lähi-idän nuorisopullistumasta (Youth bulge). Historian vallankumouksia ja jopa imperialismia on selitetty tällä demografisella ilmiöllä. Teorian mukaan suuri nuorten miesten määrä koko väestöä kohden kas-vattaa huomattavasti levottomuuksien riskiä. Suhdeluvut vaihtelevat tutkimuksittain, mutta varsin yleisesti ilmiöstä puhutaan, kun nuorten (12–24 vuotiaiden) osuus koko väestöstä on 20 % tai yli. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen mukaan nuorten suuri määrä yhdessä heikon taloustilanteen, ruuhkautuneiden instituutioiden tai vallankumouksellisten liikkeiden kanssa lisäävät yhteiskunnan räjähdysherkkyyttä. Nuorisopullistuman on selitetty luovan painetta yhteiskuntaan sekä rekrytointi mahdollisuuksia vallankumouksellisille organisaatioille. Suomessa vuonna 1917 12–24 vuotiaita oli 18 % väestöstä. Maassa koettiin laajaa elintarvikepulaa, työttömyyttä sekä poliittista valtakamppailua. Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomeen perustettiin läpi vuoden työväenkaarteja, joista osa oli aseistautuneita sekä vallankumouksellisia. Kaartinmuodostus tapahtui aalloissa, joista merkittävimmät olivat lokakuun ja marraskuun aikana. Työväenkaarteista muodostui osittain sisällissodan punainen puoli vuonna 1918. Tässä tutkimuksessa selvitetään vaikuttiko kuntien väestön ikärakenteissa piilevä nuorisopullistuman alkio kunnan ensimmäisen työväenkaartin perustamisajankohtaan. Tutkimukseen on otettu mukaan 501 kuntaa, joista 396:ssa havaittiin työväenkaartinmuodostusta. Tutkielman analyysi on toteutettu multinominaalisella logistisella regressioanalyysilla. Mallin avulla vertaillaan työväenkaartien perustamisajankohtien todennäköisyyttä käyttämällä ennustemuuttujana kuntien nuorten suhteellista määrää. Vertailua varten mallissa on vakioitu SDP:n äänimäärä, väestöntiheys sekä sekatyöläisten-, maataloustyöläisten -, köyhäinavunsaajien- ja siirtolaisten osuus koko kunnan väestöstä. Tutkielman tuloksissa esitetään, että nuorten suhteellinen määrä ei vaikuttanut yksinään työväenkaartien perustamisajankohtaan eikä myöskään siihen perustettiinko kuntaan työväenkaartia ollenkaan. Ensimmäiset työväenkaartit perustettiin kaupunkeihin ja taajamiin, joissa väentiheys oli korkeimmillaan, mutta nuorten suhteellinen määrä pienempi kuin maaseudulla. Tutkielmassa mukana olleista ennustemuuttujista SDP:n kannatus kunnissa selitti eniten työväenkaartien perustamisajankohtaa. Tämä tukee aikaisempia tutkimuksia, joissa on selitetty esimerkiksi sisällissodan rintamalinjan muodostusta.
-
(2016)Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.
-
(2016)Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.
-
(2020)Pian Suomen sisällissodan päätyttyä, joulukuussa 1918 julkaistiin kaksi sodasta kertovaa peliä. Sen jälkeen aihe painui pelilaudoilla sadaksi vuodeksi unohduksiin, ja seuraavat sisällissota-aiheiset pelit ilmestyivät vasta sodan muistovuonna 2018. Tutkin pro gradu -työssäni historiankäyttöä Suomen sisällissotateemaisissa lautapeleissä. Aineistoni koostuu kahdesta vuonna 1918 ja kahdesta vuonna 2018 julkaistusta pelistä. Tarkastelen, miten pelit kuvastavat sotaa: mitä asioita ne nostavat esiin, ja minkälaisia asenteita ja tulkintoja peleistä välittyy. Tutkin myös sitä, miten sodan muistokulttuurissa tapahtuneet muutokset näkyvät pelien käsittelytavoissa. Aihe on sisällissodan muistovuoden jälkimainingeissa hyvin ajankohtainen. Tutkielmastani tekee kiinnostavan myös se, että lautapelejä ei ole tietääkseni aikaisemmin noteerattu osana sisällissodan muistokulttuurin tutkimusta, ja lautapelitutkimus on ollut Suomessa toistaiseksi muutenkin hyvin vähäistä. Tutkielmani pohjaa kvalitatiivisiin tutkimusmetodeihin. Tarkastelen tekstuaalisen analyysin keinoin, minkälaisia viestejä ja merkityksiä pelit sisältävät. Kontekstuaalisen analyysin keinoin suhteutan puolestaan viestit ympäröivään maailmaan, kuten vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen, ja kartoitan tarkemmin tekijöitä niiden taustalla. Kolmas tutkimusmetodini on pelaaminen, joka auttaa minua ymmärtämään, miten pelin säännöt ja reunaehdot tulevat käytännössä toteen pelilaudoilla. Pelien lisäksi käytän materiaalinani vuoden 1918 pelejä käsitteleviä lehtileikkeitä. Tutkielmassani esiin nousevia avainkäsitteitä ovat muun muassa kollektiivinen muistaminen, kansallinen kertomus ja historiakäsitys. Vuoden 1918 pelit julkaistiin aikana, jolloin Suomi oli vahvasti kahtiajakautunut. Sodan muistelemista hallitsi Vapaussota-kulttuuri, joka tarkasteli sotaa valkoisten voittajien näkökulmasta. Punaisten häviäjien julkinen muistaminen kiellettiin yhteiskunnassa käytännössä kokonaan. Vähitellen vanhat jakolinjat ovat kuitenkin hälventyneet, ja sodan muistelu on muuttunut aiempaa moniäänisemmäksi ja kriittisemmäksi. Sodan muistokulttuurissa tapahtuneet muutokset näkyvät myös pelilaudoilla. Vuoden 1918 peleistä heijastuvat selkeämmin niiden takana vaikuttavat maailmankuvat ja asenteet, mikä tulee esiin etenkin pelien värittyneessä retoriikassa. Vanhemmissa peleissä on havaittavissa selviä valkoisia sympatioita, ja niiden näkökulman voi sanoa olevan kasvatuksellinen ja valistava. Vuoden 2018 pelit pyrkivät puolestaan neutraaliin ja historialliseen käsittelytapaan, ja niissä esitetyt yksityiskohdat pohjaavat tutkimustietoon ja historiallisiin lähteisiin, joskin historiallisuuden ja viihteellisyyden välillä on jouduttu tekemään toisinaan kompromisseja. Uudemmat pelit tutkailevat lisäksi sisällissotaa osana yleiseurooppalaisen suursodan kontekstia ja kansainvälistä tapahtumaketjua, kun taas vuoden 1918 pelien tulokulma on ennen kaikkea kansallinen, mikä viittaa aikakaudella vallinneeseen kansallisidentiteetin rakentamiseen ja Suomi-kuvan nousuun. Pelien lisääntyneeseen objektiivisuuteen vaikuttaa muistokulttuurissa tapahtuneiden muutosten ja tutkimustiedon lisääntymisen ohella myös ajallinen etäisyys konfliktista, mistä johtuen jälkipolville ei ole muodostunut samanlaista tunnesidettä sotaan kuin aikalaisille. Saamieni tulosten perusteella on mahdollista päätellä, että sisällissotateemaiset pelit ovat linjassa muiden sotaa kuvaavien kulttuuristen tuotosten, kuten kirjallisuuden kanssa, ja noudattavat pääosin sisällissodan muistokulttuurissa tapahtuneita suuria kehityslinjoja. Tutkielmani osoittaakin, että lautapelit voidaan viihteellisestä käsittelytavastaan huolimatta laskea vastaaviksi mielikuvien ja historiakäsitysten luojiksi kuin muutkin muistokulttuurista ammentavat populäärikulttuurin tuotokset. Pelit voivat myös tarjota historiantutkimukseen uudenlaisia katsantokantoja ja kurkistusikkunoita, sekä oman aikakautensa että laajemmin sisällissodan muistokulttuurin tarkasteluun.
Now showing items 1-20 of 27