Browsing by Subject "skintigrafia"

Detomidiini (Domosedan) on spesifinen a2-adrenerginen agonisti, joka on laajalti käytössä hevospraktiikassa. Detomidiinin käyttöindikaatioita ovat sedaatio, kivunpoisto sekä esilääkitys inhalaatio- tai infuusioanestesiaa varten. Annostuksella 20-80 mg/kg aikaansaadaan voimakas sedaatio ja kivunpoisto, joiden pituus on riippuvainen annoksen suuruudesta. Detomidiinihydrokloridin vaikutuksista sykloivan tamman kohdun kontraktioihin ei ole olemassa paljoakaan täsmällistä tietoa. Vaikutuksia on tutkittu käyttäen useita erilaisia menetelmiä, joiden luotettavuutta on eri syistä pidettävä arveluttavina. Useat menetelmät itsessään jo aiheuttavat kohdun lisääntynyttä supistuvuutta. Toisissa menetelmissä taas tulkitaan elimistön reaktioita, jotka voivat aktivoitua muistakin tekijöistä kuin kohdun supistuksista. Tämän tutkimuksen tavoite oli saada tietoa kohdun supistuvuudesta vertaamalla kiimassa olevien tammojen reaktioita suonensisäisen detomidiinihydrokloridi-injektion ja fysiologisen NaCl-injektion (kontrolli) jälkeen. Kohdun supistelua tarkkailtiin transrektaalisen ultraäänen ja gammakuvauksen (skintigrafia) avulla. Tutkimuksessamme ei todettu tilastollisesti merkitseviä eroja koe- ja kontrolliryhmän välillä kummallakaan tutkimusmenetelmällä. Sekä ultraääni- että dynaamisissa skintigrafiatuloksissa oli kuitenkin havaittavissa selvä numeerinen ero kohdun kontraktioissa ryhmien välillä. Detomidiini vaikuttaisi supistavan kohtua ensimmäisen puolen tunnin ajan. Ko. eron tilastollisen merkitsevyyden puuttuminen johtunee pienestä aineistosta (kuusi tammaa) ja tulosten suuresta keskihajonnasta. Hajontaa aiheuttivat hevosten yksilöllinen vaihtelu ja tutkimusmenetelmien virhelähteet, mm. tulkintojen subjektiivisuus. Vaikka tutkimuksessamme havaittu kohdun supistuvuuden ero ei ollutkaan tilastollisesti merkitsevä, vaikuttaisi suositeltavalta käyttää detomidiinia kliinisessä työssä, kun kohdun lisääntynyt supistelu on työn kannalta haluttu ominaisuus.

Luuruhjeet ovat rustonalaisen luun sekä hohkaluun vaurioita. Vuohisen alueella luuruhjeita todetaan etenkin urheiluhevosilla, ja ne aiheuttavat huonontunutta suorituskykyä sekä eriasteisia ontumia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää nykytietämyksen rajat koskien luuruhjeiden etiologiaa, diagnostiikkaa ja hoitoa. Lisäksi tavoitteena oli pohtia, milloin luuruhjeita voidaan epäillä silloinkin, kun esimerkiksi magneettikuvaus ei ole mahdollista. Luuruhjeita kuvataan englanninkielisessä kirjallisuudessa useilla eri termeillä, eikä ilmiötä kuvaamaan ole yhtä vakiintunutta termistöä. Tämän vuoksi kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli myös avata näitä termejä. Tyypillisesti luuruhjeet syntyvät toistuvan yhdensuuntaisen rasituksen seurauksena. Tyypillinen potilas on intensiivisessä harjoittelussa oleva laukka- tai ravihevonen. Harvinaisempaa on, että luuruhjevaurio syntyy akuutin rasituksen seurauksena. Tämän tyyppisiä vaurioita on raportoitu esimerkiksi estehevosilla. Luuruhjeiden aiheuttamat oireet ovat usein epäspesifisiä, ja ne voivat olla vaikeasti havaittavissa. Differentiaalidiagnooseja luuruhjeille ovat esimerkiksi nivelrikko ja luukystat. Luuruhjeet ovat palautuvia vaurioita, mutta ne altistavat vakavammille luun ja nivelen sairaustiloille, esimerkiksi rasitusmurtumille, nivelrikolle ja rustonalaisen luun nekroosille. Diagnostiset puudutukset ovat tärkeä osa luuruhjeiden diagnostiikkaa. Johtopuudutukset ovat nivelensisäisiä puudutuksia luotettavampi sekä nopeampi tekniikka. Luuruhjeita ei voi todeta röntgenkuvauksen avulla. Luotettavimmin luuruhjeet saadaan diagnosoitua magneettikuvauksen tai skintigrafian avulla. Magneettikuvaus antaa skintigrafiaa tarkempaa tietoa vaurioiden laadusta ja anatomisesta sijainnista. Luuruhjeiden yhteydessä luun lisääntynyt nestepitoisuus voidaan havaita magneettikuvauksen avulla. Skintigrafialla luuruhjeet havaitaan, kun radioaktiivinen merkkiaine tarttuu vaurioituneessa luussa paljastuneisiin hydroksiapaattikiteisiin. Tyypillisiä vauriokohtia ovat vuohisen alueella sääriluun alaosan takapinnat sekä vuohisluun yläosan keskiuurre. Luuruhjeiden tärkein hoito on lepo ja rasituksen vähentäminen. Lepojakso kestää viikoista kuukausiin oireiden ja löydösten vakavuudesta riippuen. Erilaisia lääkehoitoja sekä kirurgiaa on kokeiltu luuruhjeiden hoitoon, mutta näiden tehosta ei ole tieteellistä näyttöä. Luuruhjeiden hoidossa on saatu hyviä tuloksia, kun hevosten on annettu liikkua lepojakson ajan vapaasti tarhattuna. Tämän kirjallisuuskatsauksen pohjalta vuohisen alueen luuruhjeita voidaan epäillä, mikäli hevosen ontumalle tai huonolle suorituskyvylle ei löydy selkeää syytä perinteisillä kuvantamisen menetelmillä, ja ontuma on paikannettu vuohisen alueelle johtopuudutusten avulla. Luuruhjeiden etiologiasta tarvitaan vielä tarkempaa tutkimusta, jotta voidaan selvittää, miten luuruhjeiden syntymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Tämä on tärkeää, jotta vakavampien muutosten, kuten nivelrikon syntyminen, voitaisiin estää mahdollisimman tehokkaasti.