Browsing by Subject "sopimusoikeus"

Lisääntynyt tekoälyn hyödyntäminen on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua oikeustieteen saralla. Muun muassa itseohjautuviin autoihin liittyvät sopimuksen ulkopuoliset vastuukysymykset ja algoritmien hyödyntäminen oikeudellisessa päätöksenteossa ovat saaneet tässä keskustelussa paljon huomiota. Tekoälyä hyödynnetään hyvin monipuolisesti muillakin aloilla. Vähemmälle tarkastelulle ovat jääneet tekoälyn hyödyntämisen vaikutukset sopimusoikeuden näkökulmasta. Sähköisen kaupankäynnin lisääntyessä vuosituhannen vaihteessa katsottiin tarpeelliseksi päivittää sitä koskevaa sääntelyä tietyiltä osin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, tuoko tekoälyn hyödyntäminen sellaisia uusia elementtejä digitaalisesti tehtyihin sopimuksiin, joiden vuoksi sopimusoikeutta koskevaa lainsäädäntöä olisi jälleen aihetta päivittää. Yksi keskeinen tätä hypoteesia puoltava havainto on tekoälyn valmius toimia hyvinkin autonomisesti. Tämä piirre vaikuttaa erottavan tekoälyyn perustuvat sopimukset muista digitaalisista sopimuksista. Ennen sopimusoikeudellisten vaikutusten arviointia tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tekoälyä parhaillaan hyödynnetään sopimuksia tehtäessä. Havaitaan, että tekoälyä hyödynnetään jo nyt varsin monipuolisesti muun muassa sopimusehtojen tarkastamisessa, hinnoittelussa sekä ultranopeassa kaupankäynnissä rahoitusmarkkinoilla. Tutkielman pääasiallisena tavoitteena on arvioida sitä, ovatko olemassa olevat sopimusoikeuden säännöt riittäviä sääntelemään tekoälyn avulla solmittua sopimusta. Arviointi tehdään yllä mainittujen tekoälyn käyttökohteiden pohjalta. Arviointi on rajattu koskemaan Suomen oikeutta ja siinä tarkastellaan neljää sopimusoikeudellista kysymystä, jotka voivat olla ongelmallisia tekoälyn erityispiirteiden vuoksi: - Toteutuuko tahdonilmaisu riittävällä tavalla, kun sopimusta tehtäessä hyödynnetään tekoälyä? - Voidaanko erehdystä koskevia sääntöjä soveltaa, jos tekoäly toimii ennalta arvaamattomalla tavalla? - Miten vilpittömän mielen käsitettä tulisi soveltaa tekoälyn avulla tehtyjen sopimuksien yhteydessä? - Vaikuttaako tekoälyn hyödyntäminen sopimuksen tulkintaan? Tutkielmassa havaitaan, että tekoälyn rooli sopimuksen teossa vaihtelee paljon. Yksinkertaisimmillaan tekoälyä hyödynnetään apuvälineenä tietyn toiminnon automatisoinnissa. Tekoäly voi myös toimia vaativimmissa sovelluksissa autonomisessa roolissa siten, että älykäs tekoälyyn perustuva sovellus neuvottelee ja toimeenpanee sopimuksen itsenäisesti. Tekoälyn toimiessa autonomisessa roolissa sen erityispiirteiden havaittiin vaikuttavan eniten tässä tutkielmassa tarkasteltuihin sopimusoikeudellisiin kysymyksiin.

Euroopan komissio julkaisi helmikuussa 2022 ehdotuksen datasäädökselle, jonka tarkoituksena on ratkaista ne oikeudelliset, taloudelliset ja tekniset juurisyyt, jotka ovat johtaneet siihen, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden tuottama teollinen data on jäänyt täydessä potentiaalissaan hyödyntämättä unionin alueella. Asetusehdotus varmentaa sen, että käyttäjillä on unionin alueella pääsy tällaisten tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen tuottamaan dataan sekä käyttäjillä on lisäksi vapaus käyttää tällaista dataa haluamallaan tavalla, kuten esimerkiksi jakaa sitä kolmannelle osapuolelle hyödynnettäväksi. Komissio on nimittäin esittänyt, että yksi merkittävä syy teollisen datan hyödyntämättömyydelle on se, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen valmistajat, eli niin sanotut datan haltijat, tyypillisesti teknisen suunnittelun valvonnan kautta määrittävät, mitä dataa erinäinen tuote tai palvelu tuottaa ja ketkä siihen pääsevät käsiksi. Asetusehdotus pyrkii siten siihen, että unionin datamarkkinat vapautuisivat niin, että tällaisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottaman datan arvo jakautuisi tasapuolisemmin sen eri toimijoiden kesken. Asetusehdotus pyrkii kuitenkin myös samalla säilyttämään kannustimet investoida menetelmiin tuottaa tällaisesta datasta arvoa, vaikka sitä velvoitettaisiin jakamaan hyödynnettäväksi käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Lähtökohtaisesti tästä tavoitteiden välisestä konfliktista on muodostunut tutkielman päätutkimuskysymys, joka on "Miten komission asetusehdotuksen tavoitteet toteutuvat, jos se tulee voimaan sellaisenaan ehdotetun asetuksen mukaisen datan vallitsevaan kansalliseen lakisääteiseen ja sopimusoikeudelliseen oikeustilaan?" Tutkielman päämääränä on siten oikeusdogmaattisesti selvittää, ottaako asetusehdotus riittävällä tavalla huomioon valmistajien ja muiden datan haltijoiden kannustimet, eli toisin sanoen intressit suojata erinäisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottamaa teollista dataa. Komissio on nimittäin nostanut esille, että teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja voivat soveltuessaan asettaa tietyt rajat valmistajan tai muun datan haltijan velvollisuudelle asettaa ehdotetun asetuksen mukainen data saataville käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Ei ole kuitenkaan kansallisesti itsestään selvää, suojaa teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja ehdotetun asetuksen mukaista dataa, minkä takia tutkielman ensimmäinen alatutkimuskysymys on "Suojaako teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Komissio on lisäksi esittänyt, että yksityisoikeudelliset säännöt ovat keskeisessä asemassa ehdotetun asetuksen mukaisen datan jakamisessa toiselle osapuolelle hyödynnettäväksi. Lähtökohtaisesti kansallinen sopimuskäytäntö on kuitenkin hajanainen, sillä tyypillisesti erinäisestä teollisesta datasta on sovittu standardimuotoisten salassapitoehtojen kautta tai vasta viime vuosina lanseerattujen erillisten tällaista dataa koskevien mallisopimusehtojen kautta, jonka takia tutkielman toinen alatutkimuskysymys on "Suojaako standardimuotoiset salassapitoehdot tai erilliset datalle luodut mallisopimusehdot kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Tutkielmassa esitetään johtopäätökseksi, että tavoite säilyttää kannustimet investoida toteutuu heikosti, sillä lähtökohtaisesti kansallisesti teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja eivät tyypillisesti suojaa ehdotetun asetuksen mukaista dataa, eikä kansallinen sopimuskäytäntö ole kehittynyt suojaamaan tällaista dataa.

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Tutkimuksessa perehdytään yhtäältä tulospalkkiojärjestelmiin ja toisaalta allianssisopimusten Hankkeen parhaaksi -ehtoon hyödyntäen funktionaalisen sopimisen teoriaa. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on sekä se, mistä näiden järjestelmien ja ehdon vaikuttavuus syntyy, että järjestelmien ja ehdon rajapinta ylemmän toimihenkilön tai johtajan kannalta. Ylempi toimihenkilö tai johtaja ei ole funktionaalisen sopimisen teorian näkökulmasta ulkopuolinen taho suhteessa työnantajansa ja tämän liikekumppaneiden välisiin liikesopimuksiin, vaan hänellä on keskeinen rooli työnantajan sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Oikeusvertailevia menetelmiä hyödyntävä tutkimus sijoittuu työ-, sopimus- ja velvoiteoikeuden toisiaan risteävään välimaastoon ja tarkastelee Suomen ja Australian oikeusjärjestelmien eroja ja yhtäläisyyksiä tulospalkkiojärjestelmien ja allianssisopimusten osalta. Yhteys mainittujen oikeudenalojen välillä on relevantti siksi, että työsopimusta tarkastellaan viime kädessä velvoiteoikeudellisena sopimuksena varsinkin common law -maihin lukeutuvassa Australiassa, mutta myös Suomessa. Tulospalkkiojärjestelmiä ja Hankkeen parhaaksi -ehtoa yhdistää se, että niiden velvoittavuus ei ole perinteisessä sopimus- tai velvoiteoikeudellisessa mielessä yksiselitteistä. Tulospalkkiojärjestelmien tai Hankkeen parhaaksi -ehdon velvoiteoikeudellisesti heikko sitovuus ei kuitenkaan tarkoita, että nämä oikeudelliset konstruktiot olisivat merkitykseltään tyhjiä. Tutkimus osoittaa, että tulospalkkiojärjestelmien vaikuttavuus rakentuu ylemmän toimihenkilön tai johtajan ja työnantajan välisessä suhteessa yhteistyön jatkumisen ja tulevien uramahdollisuuksien turvaamiselle. Hankkeen parhaaksi -ehdon vaikuttavuus allianssihankkeen osapuolten suhteessa rakentuu ennen kaikkea pyrkimykselle varmistaa hankkeen taloudellinen onnistuminen ja tulevat liiketoimintamahdollisuudet. Lisäksi vaikuttavuutta vahvistavat tietynlaiset sopimukselliset interventiot. Osapuolten käyttäytyminen tukee tulospalkkiojärjestelmien ja Hankkeen parhaaksi -ehdon ymmärtämistä nimenomaan sopimuksellisina ja yleisten sopimusvelvoitteiden kuten lojaliteetin ja good faith -velvoitteen heijastusvaikutuksia niihin.

Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia kilpailukieltovelvoitteen käyttöä yritysten välisessä sopimustoiminnassa. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä pyritään voimassa olevia oikeusnormeja ja muita oikeuslähteitä tulkitsemalla ja systematisoimalla selvittämään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielman alussa perehdytään kilpailukieltovelvoitteen määritelmään sekä siihen, mitä velvoitteen käytöllä tavoitellaan. Kilpailukieltovelvoitteella tarkoitetaan yksinkertaistetusti sitä, että siihen sitoutunut osapuoli sitoutuu olemaan harjoittamatta kilpailevaa toimintaa vastapuolta vastaan. Toisaalta kilpailukieltovelvoite voi olla myös molemminpuolinen, jolloin molemmat osapuolet pidättäytyvät harjoittamasta kilpailevaa toimintaa. Kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen, kuten yrityskauppojen tai jälleenmyyntisopimusten, välillä. Koska kilpailukieltovelvoitteessa on pääsääntöisesti kyse kilpailua rajoittavasta velvoitteesta, tarkastellaan tutkielman alussa myös kilpailukieltovelvoitteen käyttöön liittyviä rajoituksia sekä sitä, milloin velvoite voi olla pätemätön. Siten myös kilpailukieltovelvoitteeseen liittyvää sääntelyä on syytä käydä läpi. Merkittävimmät rajoitukset kilpailukieltoon tulevat OiKTL 38 §:stä sekä kilpailulainsäädännöstä, jotka ovat luonteeltaan indispositiivista, eli niistä ei voida poiketa sopimalla. OikTL 38 § seuraa, että kilpailukieltovelvoitteen on oltava kohtuullinen. Se, mikä on kohtuullista, on arvioitava tapauskohtaisesti. Kilpailulainsäädännöllä, jolla pyritään turvaamaan Euroopan unionin sisämarkkinoiden toiminta sekä terveet ja toimivat markkinat, kilpailukielto velvoitteen käyttöä rajataan sopimusoikeudellista sääntelyä sekä merkittävämmin että konkreettisemmin. Kilpailulainsäädännöstä seuraa kilpailukieltovelvoitteen käytölle muun ohella asiallisia, ajallisia ja alueellisia rajoituksia. Myös perustuslain voidaan nähdä rajoittavan kilpailukieltovelvoitteen käyttöä: kilpailukieltovelvoite rajoittaa PL 18 §:ssä turvattua elinkeinovapautta, sillä velvoite rajoittaa siihen sitoutuneen osapuolen mahdollisuutta harjoittaa elinkeinotoimintaa. Pakottavan lainsäädännön vastainen kilpailukieltovelvoite on pätemätön joko kokonaan tai osittain. Pätemättömyyden ohella myös kohtuusperusteinen sovittelu tai uudelleen neuvottelu voi tulla kyseeseen. Koska kilpailukieltovelvoitteella pyritään suojaamaan sitä vaativan liiketoimintaa, on siihen sitoutuneilla osapuolilla intressissä sopia myös velvoitteen rikkomisen seuraamuksista. Kilpailukieltovelvoitteen rikkomisessa onkin kysymys sopimusrikkomuksesta, jolloin velvoitteen rikkomisen seuraukset vastaavat pitkälti tavanomaisia sopimusrikkomuksen seuraamuksia. Velallisen rikkoessa kilpailukieltovelvoitteita on velkojalla käytössä joukko erilaisia oikeussuojakeinoja. Näitä ovat sopimussakko, vahingonkorvaus, kieltokanne, turvaamistoimi sekä viime kädessä sopimuksen purkaminen, joista merkittävin on sopimussakko. Kilpailukieltovelvoitetta käytetään hyvin erilaisissa yritysten välisissä sopimuksissa. Yhtäältä kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen välillä. Kilpailukieltovelvoitteella voidaan pyrkiä esimerkiksi tietotaidon suojaamiseen, yhteistoiminnan järjestämiseen tai osapuolten sopimuksen perusteella tekemien investointien suojaamiseen. Tutkielman päätelmässä käydään läpi tutkielman keskeisimmät tulokset kilpailukieltovelvoitteen käyttämisestä ja tarkoituksista erityyppisissä sopimussuhteissa. Päätelmissä käydään myös läpi tutkielman perusteella ilmi tulleita käytännön suosituksia kilpailukieltosopimuksesta sopimiseen.

Viime vuosien aikana yritykset ovat alkaneet kiinnittää aiempaa enemmän huomiota kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin yrityskauppojen yhteydessä. Kilpailuoikeudellisilla vastuuriskeillä tarkoitetaan riskejä kilpailulainsäädännön rikkomisesta seuraavista mahdollisista yksityisoikeudellisista, julkisoikeudellisista ja muista seuraamuksista. Kilpailuoikeudellisille vastuuriskeille on tyypillistä, että ne voivat nousta taloudelliselta arvoltaan moninkertaisiksi verrattuna muihin yrityskauppariskeihin. Lisäksi kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin tyypillisesti sisältyy liiketoimintaa haittaavia kielteisiä maine- ja yritysvastuuhaittoja sekä pitkäkestoisia viranomais- ja tuomioistuinprosesseja. Kilpailuoikeudellisten vastuiden erityispiirteistä johtuen kilpailuoikeudellisten vastuuriskien selvittäminen ja hallinta korostuukin yrityskauppaprosessissa. Tutkielmassa tarkastellaan kilpailuoikeuteen perustuvia vastuuriskejä yrityskaupassa huomioon otettavana seikkana erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena onkin selvittää, miten kilpailuoikeudellista riskejä voidaan jakaa yrityskaupoissa järkevällä tavalla ottaen erityisesti huomioon markkinoiden toimintaedellytykset ja elinkeinovapauden suojaamisen. Tutkielmassa sekoittuvat niin sopimusoikeudelliset, kilpailuoikeudelliset kuin liikejuridiset näkökohdat. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, millä perusteilla kilpailuoikeudellinen vastuu voi siirtyä yrityskaupan myötä ostajalle ja kuka vastaa kilpailurikkomuksesta, joka on jatkunut yrityskaupan jälkeen. Tarkastelussa otetaan huomioon kilpailuoikeudellisten vastuiden siirtymisen osalta EU:n tuomioistuimen kilpailuoikeuskäytännössä syntyneet kilpailuoikeudelliset seuraanto-opit: oikeudellinen seuraanto ja taloudellinen seuraanto. Lisäksi yrityskaupan jälkeen tehdyn tai jatketun kilpailurikkomuksen osalta tarkastelussa otetaan huomioon henkilökohtaisen vastuun periaate ja emoyhtiön vastuu tytäryhtiönsä kilpailurikkomuksista. Lisäksi tarkoituksena on selvittää mikä oikeudellinen merkitys kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamisella on ostajalle. Kilpailuoikeudellisella due diligence -tarkastuksella tarkoitetaan tarkastusta, jonka tavoitteena on hallita ja pienentää ostajan kilpailuoikeudellisiin vastuisiin liittyviä oikeudellisia, taloudellisia ja liiketoiminnallisia riskejä. Tarkastelussa otetaan huomioon ennakkotarkastuksen sisältöön ja laajuuteen vaikuttavia seikkoja, kuten kohdeyhtiön kilpailuoikeudellinen riskiprofiili. Kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamiseen liittyy myös olennainen kysymys siitä, miten ostaja ja tämän nimeämät oikeudelliset neuvonantajat pystyvät selvittämään liittyykö kohdeyhtiön toimintaan riskiä mahdollisista kilpailurikkomuksista. Tarkastuksessa on tyypillisesti rajatut resurssit, materiaali ja aika, jolloin ostajan on käytännössä hyvin vaikeaa tunnistaa kohdeyhtiön kilpailurikkomuksia. Vaikeutta lisää myös kilpailurikkomuksen selvittämiseen liittyvät oikeustaloustieteelliset seikat. Tarkastelussa pyritään myös selvittämään, miten ostajan riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista voidaan pienentää sopimusoikeudellisin riskienhallintakeinoin kaupantekovaiheessa sekä muilla toimilla kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen, ja ovatko yritysten käytössä olevat riskienhallintakeinot riittäviä ja tarpeeksi tehokkaita erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaankin sopimusoikeudellisia riskienhallintakeinoja kilpailuoikeudellisten vastuuriskien näkökulmasta. Ostajan näkökulmasta kilpailuoikeudellisten vastuuriskien keskeisimpinä sopimusoikeudellisina riskienhallintakeinoina on pidettävä tuntemattomien riskien osalta myyjän antamia vakuuksia (representations and warranties) ja tunnistettujen riskien osalta myyjän antamia erityisiä vastuusitoumuksia (specific indemnity). Tutkielmassa arvioidaan ja vertaillaan näiden sopimusehtojen tuomaa turvaa ostajan näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan miten ostaja voi pienentää riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen.

Euroopan komission vuonna 2020 esittämä ehdotus datasäädökseksi on lainsäädännöllinen yritys muokata EU:sta datan supervalta maailmassa, jossa datan potentiaalin hyödyntäminen on korostumassa jatkuvasti enemmän. Sääntelyllä pyritään myös reagoimaan sopimusehtoihin liittyviin haasteisiin, joiden on huomattu toimivan datan hyödyntämisen esteinä. Metodologisesti tutkielmassa on kyse ensinnäkin lainopillisesta tutkimuksesta niiltä osin, kun arvioidaan ja systematisoidaan voimassa olevaa sopimusoikeudellista tilaa. Toisekseen tutkielmassa on kyse de lege ferenda -tutkimuksesta siltä osin, kun tutkielman tavoitteena on arvioida vasta tulevaa lainsäädäntöä. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin vallitsevaa sopimusoikeudellista tilaa Suomessa: mitkä ovat vallitsevat sopimusoikeudelliset periaatteet, ja minkälainen merkitys kohtuuttomuudella on Suomen oikeudessa. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, minkälaista kohtuuttomia sopimusehtoja koskevaa sääntelyä komission datasäädösehdotus olisi tuomassa unionin oikeuteen. Datasäädöksen IV-luvussa määrätään kohtuuttomista sopimusehdoista, jotka eivät sido osapuolta, jolle ne on yksipuolisesti annettu. Tutkielmassa selvitetään myös, minkälainen implikaatio ehdotetulla datasäädöksellä voisi olla, etenkin sopimusoikeudellisesti. Tutkielmassa saatiin selville, että datasäädös olisi tuomassa todella yksityiskohtaista sääntelyä kohtuuttomia sopimusehtoja koskien yritysten välillä, kun on kyse sopimusehdoista, jotka koskevat datan käyttöä ja pääsyä dataan. Säädöksen huomattiin myös ilmentävän sopimusoikeuden eurooppalaistumista, ja suopeampaa suhtautumista sopimusvapauden rajoituksiin yritysten välillä verrattuna Suomen oikeuteen. Tästä huolimatta datasäädös ei ilmennä perustavanlaatuisia muutoksia sopimusoikeuteen, ja se lähinnä selkeyttää kohtuuttomuuden käsitettä soveltamisalansa mukaisissa tilanteissa. Lisäksi datasäädös ilmentää osaltaan kehityssuuntaa, jossa sopimusvapautta kavennetaan lainsäädännön keinoin. Datasäädöksellä voisi olla myös muita vaikutuksia.

Tämän tutkielman tavoitteena on lainopillisin keinoin selventää ja vertailla rakennusalan konsultin vastuita – erityisesti konsultin huolellisuusvelvoitetta ja sen laiminlyönnin seurauksia – sopimuksissa, jotka pohjautuvat konsulttitoiminnan yleisiin sopimusehtoihin KSE 2013 (jatkossa KSE-ehdot) tai FIDIC:n laatimiin vuoden 2017 Client/Consultant Model Services Agreement -ehtoihin (jatkossa FIDIC-ehdot). Tutkielman alussa käsitellään kontekstin ymmärtämiseksi konsultin vahingonkorvausvastuun lähtökohtia. Koska konsultin sopimusvastuu edellyttää muun ohella sopimusrikkomusta, tarkastellaan ensiksi konsultin suoritusvelvollisuutta. Konsultin velvoitteet ovat pääsääntöisesti toimintavelvoitteita, jolloin konsultin toimiessa huolellisesti ei korvausvelvollisuutta lähtökohtaisesti synny, vaikka tilaajan tulostavoitteet jäisivät täyttymättä. Toisin sanoen vastuu edellyttää huolellisuusvelvoitteen rikkomista joko toiminnan tai laiminlyönnin kautta. Tilanne on kuitenkin toinen, jos osapuolet ovat sopineet tulosvelvoitteesta, jolloin konsultti on sitoutunut huolellisen toiminnan sijaan tietyn tuloksen saavuttamiseen. Mikäli sovittu tulos jää saavuttamatta, eikä konsultti voi osoittaa tuloksen saavuttamatta jäämisen aiheutuneen tästä riippumattomasta syystä, on konsultti vastuussa sopimusrikkomuksesta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuitenkin lähtökohtaisesti vain tilanteita, joissa konsultti on sitoutunut huolelliseen toimintaan, jolloin konsultin vastuu on tuottamuksesta riippuvaista ekskulpaatiovastuuta. Huolellisuusvelvoitteen sisältö on siten merkityksellinen konsultin vastuun kannalta. Oikeuskirjallisuudessa konsultin katsotaan toimineen huolellisesti toimiessaan tilaajan etua edistäen tätä velvoittavien toimintaohjeiden mukaisesti tai niiden puuttuessa siten kuin huolellinen konsultti olisi vastaavassa tilanteessa toiminut edellyttäen, että toiminta voidaan katsoa yleisesti hyväksytyksi ja toiminnassa otetut riskit ovat perusteltuja. Lisäksi tämän tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät huolellisuusvelvoitetta täsmentäviä määräyksiä. Ne eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea oikeuskirjallisuudessa esitetystä huolellisuusvelvoitteesta, vaan ennemmin täsmentävät sitä. Myöskään tutkimuksen kohteena oleviin sopimusehtoihin sisältyvissä huolellisuusvelvoitteissa ei ole merkittäviä eroja. Toisin sanoen on perusteltua olettaa, että menettely, joka KSE-ehtojen nojalla katsotaan huolellisuusvelvoitteen laiminlyönniksi, katsotaan tällaiseksi myös FIDIC-ehtoihin perustuvissa sopimuksissa – ja päinvastoin. Eräs huomionarvoinen asia on kuitenkin se, miten ehdoissa lähestytään konsultilta vaadittavaa huolellisuutta. KSE-ehdoissa huolellisuusvelvoite on muotoiltu velvoitteena, jonka mukaan ”(k)onsultin tulee asiantuntijana suorittaa saamansa tehtävä sen edellyttämällä ammattitaidolla objektiivisesti ja hyvää teknistä tapaa noudattaen sekä ottaen huomioon yhteisesti asetetut tavoitteet”. FIDIC-ehdoissa huolellisuusvelvoitetta sen sijaan lähestytään vastuuta rajoittavasti, sillä ehtojen mukaan ”-- the Consultant shall have no other responsibility than to exercise the reasonable skill, care and diligence to be expected from a consultant experienced in the provision of such services for projects of similar size, nature and complexity”. Tällä ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta konsultin huolellisuuden arvioinnissa. Todettakoon myös, että huolellisuutta on aina arvioitava tapauskohtaisesti, sillä konsultilta vaadittuun huolellisuuteen vaikuttavat myös käsillä olevat olosuhteet, kuten konsultin rooli ja tämän suoritusvelvollisuus. Jotta konsultin vastuusta saadaan riittävä kokonaiskuva, ei riitä, että tarkastellaan vain konsultilta edellytettyä huolellisuutta, vaan merkityksellistä on myös se, millaisia seurauksia huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnillä on. Lähtökohtaisesti osapuoli on vastuussa toiselle kaikista huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnistä aiheutuneista vahingoista. Tyypillisesti tätä korvausvastuuta pyritään rajoittamaan erilaisin vastuunrajoitusehdoin, minkä vuoksi myös tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät osapuolten vastuita rajoittavia ehtoja. Nämä ehtoihin sisältyvät vastuunrajoitukset muistuttavat kuitenkin pitkälti toisiaan. Ensinnäkin korvattavat vahingot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan. Eroavaisuuksia on kuitenkin vahingonkorvausvastuun ulkopuolelle rajattujen välillisten vahinkojen määrittelyissä. Ehdoissa esitetyt listaukset eivät kuitenkaan ole tyhjentäviä, joten on perusteltua olettaa, että välilliset vahingot määräytyvät pääpiirteittään samalla tavalla riippumatta siitä, kumpia ehtoja sopimukseen sovelletaan. Toinen eroavaisuus liittyy urakoitsijan virheisiin. Todettakoon, että konsultin vastuu tällaisista vahingoista riippuu niin konsultin roolista kuin tämän suoritusvelvollisuudesta. Esimerkiksi FIDIC-ehdoissa vastuu kolmannen osapuolen vahingoista edellyttää tästä sopimista. Siten konsultin vastuu kolmannen osapuolen vahingoista ei koske kaikkia toimeksiantoja, vaan usein vastuu koskee konsulttia tämän toimiessa valvojana. Tällöin konsultti on lähtökohtaisesti vastuussa sellaisista urakoitsijan virheistä, jotka ovat seurausta konsultin omasta sopimusrikkomuksesta. Vastuu urakoitsijan virheistä voi kuitenkin olla rajatumpi FIDIC-ehdoissa, sillä FIDIC-ehdoissa täsmennetään, että konsultti ei ole vastuussa esimerkiksi urakoitsijan työskentelytavoista tai -menetelmistä eikä toimien turvallisuudesta tai riittävyydestä. KSE-ehtoja koskevassa oikeuskäytännössä konsultin on sen sijaan katsottu olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä, jos tämä on toiminut vastoin työselitystä. FIDIC-ehtoihin pohjautuvissa sopimuksissa konsultin kuitenkin voitaneen katsoa olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä ja muusta edellä esitetystä, jos urakoitsijan toiminta on sellaista, johon ammattitaitoisen konsultin tulisi puuttua, joten tosiasiallinen ero ei liene merkittävä. Käytettävissä olevien oikeussuojakeinojen osalta ehdot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan, vaikkakin myös niissä on eroja: toisin kuin KSE-ehdot, FIDIC-ehdot eivät pääsääntöisesti salli suorituksesta pidättäytymistä tai tunne osapuolen pidätysoikeutta. Yksi merkittävä eroavaisuus liittyy myös viivästyksen korvaamiseen: KSE-ehdoissa lähtökohtana on toimeksiannon arvoon sidottu korvaus, kun taas FIDIC-ehdot eivät tunne etukäteen sovittuja sopimussakkoja, vaan korvaus määräytyy tosiasiallisen vahingon mukaan. Merkittävin ero huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnin seurauksia koskien liittyy kuitenkin vahingonkorvauksen systematiikkaan, sillä toisin kuin KSE-ehdoissa, FIDIC-ehdoissa monet vastuun laajuuteen liittyvät seikat, kuten vastuun kesto ja enimmäismäärä, sovitaan tapauskohtaisesti. Siten sitä, kummassa konsultin vastuu on ankarampi, ei voi yleisesti määrittää.

Tutkielman aiheena on pääomasijoittajan osakassopimuksessa käyttämät riskienhallintakeinot erilaisin kovenantein. Tutkielmassa käsitellään osakassopimuksen suhdetta pääomasijoittamiseen sekä pääomasijoittajan osakassopimukseen sisällyttämiä kovenantteja. Tutkielman metodi on pääsääntöisesti lainopillinen, ottaen kuitenkin huomioon myös oikeustaloustieteellisiä näkökulmia. Tutkielman tarkoituksena on esittää kannanottoja yhtiöoikeudellisesta näkökulmasta ottaen kuitenkin huomioon myös sopimusoikeudelliset periaatteet. Pääomasijoittamisella tarkoitetaan määräaikaisten ja ammattimaisten sijoitusten tekemistä julkisesti noteeraamattomiin yrityksiin arvonnousua tavoitellen. Pääomasijoittajan ja julkisesti noteeraamattomiin yrityksiin tehtyjä sijoituksia sääntelee osapuolten välisessä suhteessa osakassopimus. Tutkielmassa tarkastellaan pääomasijoitustoimintaan erityisesti osakassopimuksen soveltamiseen liittyviä ja osakassopimuksen yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutuksen puutteesta aiheutuvia riskejä. Tutkielmassa argumentoidaan, että vaikka yhtiöoikeudellinen sitovuusvaikutus puuttuu, ei se tee osakassopimuksesta kuitenkaan pääomasijoittajalle toimimatonta työkalua ja esitetään erilaisia näkökulmia yhtiöoikeudellisen sitovuusvaikutus ongelman ratkaisemiseksi yhtiöoikeudellisella tasolla muun muassa yhtiöjärjestyksen määräyksillä ja osakeyhtiön päätöksentekoon liittyvillä kysymyksillä. Lopputuloksena on systematisoiva kokonaisuus erilaisten riskien kartoittamiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millä seikoilla voidaan nähdä olevan merkitystä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, ”OikTL”) 36 §:n mukaisen yleisen sovitteluharkinnan yhteydessä liikesopimusten vastuunrajoituslausekkeiden osalta. Lisäksi tarkastellaan sitä, mikä on oikeustila vastuunrajoituslausekkeiden sitovuuden kannalta kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomustilanteiden yhteydessä, ja arvioidaan tulisiko näitä tilanteita lähestyä OikTL 36 §:n mukaisen yleisen kohtuullistamisharkinnan kautta. Liike-elämässä sopimussitovuuteen nojaudutaan vahvemmin, mutta toisaalta vastuunrajoitusehdot on nähty kohtuuttomiksi muodostumiselle varsin alttiina ehtoluokkana. Vaikka sovittelu on korostuneen tapauskohtaista sekä tosiseikastosidonnaista, ja huomioon tulee OikTL 36 §:n muotoilun nojalla ottaa kaikki arviointiin vaikuttavat seikat, on suuntaa antavilla painotuksilla ja argumentaatiomalleilla keskeinen merkitys OikTL 36 §:ää sovellettaessa. Tutkielmassa pyritäänkin paikantamaan juridisesta aineistosta kohtuullistamisargumentaation suuntaviivoja. Vastuunrajoitusehdon sovittelu edellyttää sitä enemmän perusteita, mitä vähemmän sillä tahdonvaltaisesta lähtökohdasta on poikettu. Tutkielmassa käydään läpi OikTL 36 §:n 1 momentin rakennetta seuraten kohtuuttomuusarvioinnissa huomioon otettavia seikkoja lopulta päätyen siihen, että kohtuullistamispunninta palaa aina tilanteen arviointiin in casu, mutta apuna voidaan harkinnassa käyttää ainakin tutkielmassa esiin nostettuja argumentteja. Tosiseikastosidonnaisuudesta johtuen ei yleisiä lopputuloksia tulisikaan voida esittää. Osapuolten aseman merkitys kuitenkin korostuu, ja tasavertaisten liikekumppanien välisten sopimusten kohtuullistaminen alkuperäisen kohtuuttomuuden perusteella vaikuttaa olevan harvinaista verrattuna jälkiperäisestä kohtuuttomuudesta kumpuavaan sovitteluun. Myös liike-elämän osapuolien välillä voi kuitenkin olla merkittävä aseman epäsuhta. Kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomusten osalta voidaan tietyllä tapaa epäselvyyden nähdä vallitsevan sen suhteen, minkä opin kautta vastuunrajoituksen sitovuutta tai syrjäytymistä tulisi tarkastella. Vaihtoehdoiksi on esitetty syrjäytymistä yleisen lakiin kirjaamattoman periaatteen nojalla, tyyppikohtuuttomuutta sekä OikTL 36 §:n nojalla toteutettavaa yleistä kohtuullistamisharkintaa. Ruotsissa on päädytty tuoreessa oikeuskäytännössä yleisen kohtuullistamisharkinnan kannalle. Virallislähteet Suomessa muodostavat risteäviä tulkintoja, ja oikeuskirjallisuudessakin näkemyksiä on esitetty kunkin vaihtoehdon puolesta. Tutkielmassa päädytään siihen, että oikeuslähteet vaikuttaisivat kuitenkin osoittavan tietyllä tapaa vahvemmin kategorisen syrjäytymisen suuntaan. Argumentteja voidaan de lege ferenda -tarkastelun pohjalta tunnistaa niin kategorisen syrjäytymisen kuin yleisen kohtuullistamisharkinnankin puolesta. Täyden selvyyden saamisen tilanteeseen katsotaan kuitenkin edellyttävän lainsoveltajan kannanottoa.