Browsing by Subject "sopimusvapaus"

Tutkielmassa tarkastellaan pilvipalvelun toimittajan palveluun kohdistuvan muutosoikeuden pidättävän sopimusehdon rajoja. Tutkielmassa esitetyt huomiot koskevat pääosin SaaS mallia. Tarkoituksena on systematisoida ja tulkita yksipuolista muutosoikeutta koskevaa sopimusehtoa ja erityisesti sitä, millä tavalla sopimusoikeudelliset säännöt voivat rajoittaa sen sisältöä ja käyttöä pilvipalvelusopimuksissa. Muutosoikeuden pidättävää ehtoa käsitellään siten osana laajempaa IT-oikeudellista kenttää huomioiden pilvipalvelusopimusten omat erityispiirteet. Tällaisiksi muutosoikeuden kannalta relevanteiksi erityispiirteiksi on tutkielmassa hahmotettu muun muassa pilvipalvelusopimusten ominainen sopimusrakenne, vakioehtoihin perustuminen, kestosopimussuhde, luonne vakioituna palveluna sekä sopimuksiin kytketty muutosmekanismi. Palvelusopimukset ovat Suomessa pääosin sääntelemättömiä ja siksi niitä koskevat tulkintakannanotot on välttämätöntä perustaa oikeuskirjallisuudessa- ja käytännössä kehitettyihin sopimusehtojen tulkintaoppeihin. Tarkasteluun on otettu mukaan netissä saatavilla olevia toimittajien vakioehtoja sekä IT 2018 ETP että JIT 2015 liitteen 8 mukaiset ehdot. Yksipuolisen muutosoikeuden perustavan ehdon on nähty muodostavan uhan sopimusten sitovuudelle sekä sopimuksella vakiinnutetulle riskienjaolle. Toisaalta tällainen muutosoikeus nähdään modernimmassa sopimusmalliajattelussa myös perusteltuna tapana varautua tuleviin olosuhteiden muutoksiin. Tutkielmassa käsitellään näitä vastakkaisia kantoja reflektoiden niihin liittyvä argumentteja pilvipalvelusopimusten ja niihin sisällytettävän palvelun muutosmekanismin erityispiirteisiin. Alan ehtokäytännön perusteella on selvää, että muutosoikeuden pidättävä ehto on pilvipalvelusopimuksissa pääsääntö. Lisäksi ehtoja on tyypillisesti rajattu joko sisällöltään, menettelyltään tai vaikutuksiltaan. Myös laajemmin muotoiltuja ehtoja tosin löytyy eikä muutosmekanismia kyetäkään muotoilemaan täsmällisesti. Ehdot tyypillisesti sallivatkin toimittajalle suhteellisen laajan harkintavallan palvelun muutoksissa, muutoksia koskevien ilmoitusten tekemisessä sekä muutosten seurauksena myönnettävässä irtisanomisajassa. Tutkielmassa on valittu pilvipalvelusopimusten erityispiirteiden perusteella käsittelyyn muutosoikeutta mahdollisesti rajaavina tulkintasääntöinä epäselvyyssääntö, suppea tulkinta sekä kohtuussääntö. Näiden lisäksi muutosoikeutta koskevan ehdon rajoja lähestytään oikeustoimilain 36 §:n kohtuuttomuusarvioinnin näkökulmasta. Yksipuolisen muutosoikeuden pidättävään sopimusehtoon liittyy piirteitä, joiden vuoksi se voi olla alttiimpi sitä rajaaville tulkinnoille tai sovittelulle. Yksiselitteistä vastausta muutosoikeuden rajoille on mahdotonta antaa, eikä kaikkia sitä mahdollisesti rajaavia sääntöjä ole mahdollista käsitellä. Tutkielmassa kuitenkin argumentoidaan, että tällainen sopimusvapauden puitteissa sovittu muutosoikeutta koskeva ehto on lähtökohtaisesti pätevä sanamuotonsa mukaisesti, vaikka sille voidaan johtaa tiettyjä sopimusoikeudellisia rajoja. Käytännön sopimustekniikan tasolla asiakkaiden tulee varmistua siitä, että IT-arkkitehtuurin vaatimukset ja riskit heijastuvat niitä koskeviin sopimuksiin. Tämä tarkoittaa pilvipalveluissa sitä, että asiakkaan tulee sopimukseen perustuen saada tieto tunnistetuista riskin aktivoivista muutoksista riittävän ajoissa arvioidakseen omaa reagointia tulevaan muutokseen. Toistaiseksi sopimusoikeuden uudet ajattelumallit ovat taipuneet hyvin nopeasti kehittyvällä informaatioteknologian alalla ilmenneisiin kehityssuuntiin. Toisaalta palveluihin perustuvan liiketoimintamallin yleistyessä riskinä on, että muutosoikeuden pidättävät ehdot kasvattavat suosiotaan. Tällöin myös muilla aloilla, missä ei ole yhtä vahvoja reaalisia argumentteja muutosoikeuden puolesta, voidaan törmätä sopimusoikeudellisiin ongelmiin.

Allianssimalli on kasvattanut suosiotaan rakennushankkeen toteutusmuotona 2000-luvulla. Allianssimallilla tarkoitetaan rakennushankkeen toteutusmuotoa, jossa tilaaja ja palveluntuottajat vastaavat rakentamisen lisäksi hankkeen suunnittelusta, aikatauluista, kustannuksista ja laadusta yhteisesti ja jakavat hankkeen mahdollisuudet ja riskit keskenään. Tilaajan keskeisenä tehtävänä on valita palveluntuottajat hankkeen ominaispiirteiden mukaisesti. Allianssin on perinteisesti katsottu soveltuvan erityisesti suuriin ja vaativiin hankkeisiin, joihin liittyy luontaisesti paljon riskitekijöitä. Hankemallin etuina on pidetty parempaa tuottavuutta ja ennustettavuutta perinteisiin projektimalleihin verrattuna. Rakennusteollisuus ry. julkaisi keväällä 2020 allianssirakentamista koskevat yleiset sopimusehdot liitteineen. Tutkielmassani selvitän, kuinka rakentamista koskeva suoritushäiriöitä koskeva arviointi tapahtuu allianssin yleisten sopimusehtojen (RT 103199) mukaisesti ja toisaalta, kuinka suoritushäiriöistä aiheutuvat seuraamukset huomioidaan allianssin yleisten sopimusehtojen mukaisessa kannustinjärjestelmässä. Tarkasteluni keskittyy rakennushankkeissa tyypillisesti ilmeneviin suoritusvirheisiin eli suoritusta koskevaan virheeseen, viivästykseen ja lisä- ja muutostöihin. Arvioinnissa huomioin hankkeen kannalta keskeisten oikeus- ja toimintaperiaatteiden sekä huomautus- ja reklamaatiovelvollisuuden merkityksen. Lisäksi allianssirakentamiseen liittyy kysymys vakuuttamisvelvollisuudesta, jota käsittelen työssäni. Tutkimuskysymyksen valintaan vaikutti hankkeen ajankohtainen asema yleisten sopimusehtojen julkaisun myötä sekä tekemäni huomio, jonka mukaan osapuolten mahdollisuuksia turvautua vahingonkorvaukseen keskinäisten sopimusriskien jakamisessa on yleisin sopimusehdoin rajoitettu. Tutkielman johtopäätöksenä totean, että allianssi asettaa osapuolille merkittävän yhteistoimintavelvoitteen, jossa allianssin toimintaa ohjaavat keskeisellä tavalla yhteiset tavoitteet ja niitä koskevat mittarit. Osapuolten suoriutumista seurataan hankkeen kaupallisten ehtojen avulla, jonka kautta hankkeen keskeisiä riskejä tasataan palkkioiden ja palkkionvähennysten kautta. Palkkiot ja palkkionvähennykset ovat osapuolille lähtökohtaisesti yhteisiä. Suoritushäiriöistä aiheutuvat virheet tulevat lähtökohtaisesti korvattavaksi hankkeen korvattavina kustannuksina, jonka vuoksi ne tasaavat vain rajatusti suoritushäiriöistä syntyviä seuraamuksia. Osapuolilla on mahdollisuus myös poiketa yhteisestä riskienjaosta yksilöllisin sopimusehdoin, mutta tällöin riskienjako voi luoda jännitteitä yksilöllisten sopimusehtojen ja allianssin yleisten sopimusehtojen välille.

In my thesis I will analyze discrimination as it appears in different types of contractual relations and propose my own interpretation on the application of valid law that deals with equality and inclusivity in the Nordic countries. The main focus of my thesis is the legislation and case law of Finland, but I will also refer to the legal systems of Sweden, Norway, and Denmark for comparison. It can be summarized that the most common factors that may result in a person experiencing discrimination are his gender, age, nationality, disability, health, language, religion, and political or ideological convictions. My thesis will explore different instances of discrimination in various contract types, such as consumer contracts, work contracts, and contracts between businesses, as well as long-term contracts. I have also selected a few topics for more thorough analysis, such as discrimination occurring in the workplace and discrimination based on gender. My aim is to form a general principle on the application of the relevant legislation: do national courts interpret the law leisurely or strictly, are there differences between contract types, is one party favored over the other. I also explore so called permitted discrimination in my thesis, with a particular emphasis on comparing the wording of various laws of the Nordic countries. Lastly, I will also present my own thoughts about the state of the valid legislation in addition to offering possible outcomes for future development.

Tutkielman aiheena on takauksen vanhentuminen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten takaus vanhenee. Tutkimuskohteena on takauksen vanhentumissääntöjen lisäksi niiden pakottavuus. Takaussitoumus voi ja usein pitääkin sisällään usean eri velvoitteen takauksen. Jokainen näistä velvoitteista muodostaa oman takausvelkansa, jolle lasketaan oma vanhentumisaikansa. Jokaista velkaa koskee kaksiportainen vanhentumisjärjestelmä. Takauslain 19 §:n 1 momentin mukainen erityinen kolmivuotinen vanhentumisaika lasketaan päävelan erääntymisestä. Päävelan erääntyminen määräytyy päävelkaa koskevien sääntöjen mukaan. Toisen portaan muodostaa takaussitoumuksen antamisesta laskettava kymmenvuotinen vanhentumisaika, johon sovelletaan vanhentumislain 8 §:ää. Takausvelkaa koskevat vanhentumisajat kulkevat rinnakkain. Takaus vanhenee, jos jompikumpi vanhentumisajoista kuluu loppuun. Sekä erityinen että kymmenvuotinen vanhentumisaika ovat katkaisukelpoisia. Katkaisu määräytyy vanhentumislain 10 ja 11 §:ien nojalla. Takausvelan vanhentumisesta ei ole mahdollista sopia takaajan vahingoksi. Takaajan vahinkona pidetään vanhentumisajan pidentämistä, vanhentumisajan alkamisajankohdan myöhentämistä, katkaisukeinojen laajentamista tai sopimista siitä, ettei velka lainkaan vanhene. Takaajan eduksi tehtävä sopiminen on sallittua, mikäli sopiminen ei johda kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta määritettäessä huomiota tulee kiinnittää velkojan oikeuteen vaatia suoritusta. Lopullista vanhentumista koskevat säännöt vaikuttavat myös takauksen vanhentumiseen. Myös lopullisesta vanhentumisesta on mahdollista sopia takaajan eduksi. Kun takaaja suorittaa päävelkaa, hänelle syntyy takautumisoikeus päävelallista kohtaan. Takaajalla on aina vähintään kolme vuotta aikaa periä suorittamansa määrä päävelalliselta (TakausL 33.1 §). Vähimmäisvanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun takaajalla on oikeus periä suorittamansa osuus päävelalliselta. Muutoin päävelallisen regressivelan vanhentuminen määräytyy päävelan vanhentumissääntöjen mukaan. Vähimmäisvanhentumisajasta ei ole mahdollista sopia, jos takaajana on yksityistakaaja. Muutoin sopimusvapaus määräytyy päävelkaa koskevan lainsäädännön mukaan. Jos takaajia on useampi, saattaa takaajalle syntyä takautumisoikeus toista takaajaa kohtaan. Takaajan takautumissaatava kanssatakaajaa kohtaan vanhentuu kolmessa vuodessa (TakausL 33.2 §). Vanhentumisaika lasketaan siitä hetkestä, jolloin takaajalla on ollut oikeus periä velka kanssatakaajalta. Regressivelan katkaisu määräytyy vanhentumislain mukaan. Vanhentumisesta on todennäköisesti mahdollista sopia vapaasti.

Direktiivi (EU) 2019/790 tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla (DSM-direktiivi) edellyttää jäsenvaltioita varmistamaan asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen toteutumisen tekijänoikeuden hyödyntämistä koskevissa luovutuksissa. DSM-direktiivin 18 artiklan mukaan, kun tekijät ja esittävät taiteilijat lisensoivat tai siirtävät yksinoikeutensa teostensa tai muun suojatun aineistonsa hyödyntämiseen, heillä on oikeus saada asianmukainen ja oikeasuhteinen korvaus. Tutkielman tutkimusaihe on DSM-direktiivin asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen analysointi, tekijänoikeudellisten luovutusten nykysääntelyn systemointi sekä de lege ferenda –kannanoton muodostaminen periaatteen kansallisesta täytäntöönpanosta. Tutkielman tavoitteena on analysoida ja systemoida DSM-direktiivin asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaate muodostaen samalla käsitys siitä, mitkä varallisuusoikeudelliset periaatteet tulisi ottaa sen kansallisessa täytäntöönpanossa huomioon. Opetus- ja kulttuuriministeriön 27.9.2021 antamassa luonnoksessa hallituksen esitykseksi laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta esitetään DSM-direktiivin 18 artiklaa täytäntöön pantavaksi nykyisen tekijänoikeuslain 29 §:n yhteyteen. Johtopäätöksenä tutkielmassa esitetään, että tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden heikompaa sopimusasemaa käyttäjäyrityksiin nähden tulee lainsäädännöllisin keinoin parantaa sopimusvapautta kaventaen, ottaen huomioon DSM-direktiivin tavoitteet. Opetus- ja kulttuuriministeriön antama luonnos hallituksen esitykseksi laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta ei riittävällä tavalla huomioi DSM-direktiivin edellyttämiä parannuksia tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asemaan asianmukaisen ja oikeasuhteisen korvauksen periaatteen osalta.

Sopimisen on katsottu olevan käytännössä vakiintunut yhdeksi käytössä olevaksi työsuhteen päättämistavaksi. Työsuhteen päättämisestä on säädetty tarkoin pakottavalla työlainsäädännöllä, mutta työsopimuslaissa eikä muussakaan lainsäädännössä ole varsinaisesti säädetty työsuhteen päättämisestä osapuolten kesken tehdyllä sopimuksella. Vaikka sopimukset työsuhteen päättämisestä ovat käytännön oikeuselämässä varsin yleisiä, liittyy niihin avoimia oikeudellisia kysymyksiä niin työoikeuden kuin myös yleisen sopimus- ja velvoiteoikeuden kannalta. Tutkielmassa on käsitelty päättämissopimusdoktriiniin vaikuttavia säännöksiä sekä tarkasteltu, miten sopiminen toimii työsuhteen päättämistapana. Tutkielman tavoitteena on myös selvittää sopimusvapauden ja pakottavan sääntelyn suhdetta ja siten määritellä osapuolten sopimusvapauden rajoja päättämisestä sovittaessa. Lisäksi tarkastelun kohteena on tutkielmassa sopimustilanteen merkitys sopimuksen pätevyyden arvioinnin kannalta. Näin ollen tutkielmassa on käsitelty myös sopimusneuvotteluita ja sopimuksen teko-olosuhteita sekä täsmennetty keinoja, joilla on turvattu heikommassa asemassa olevan työntekijän asemaa sopiessa työsuhteen päättämisestä. Työsuhteen päättämissopimus kuin myös työsopimus ovat työsuhteeseen liittyviä työnantajan ja työntekijän välillä tehtyjä sopimuksia, joten sopimuksiin tulee sovellettavaksi työsopimuslaki (26.1.2001/55) työelämän peruslakina. Päättämissopimusten osalta lähtökohtaisesti työlainsäädäntöä sovelletaan silloin, kun työsuhteen katsotaan olevan vielä voimassa. Työsuhteen päättymisen jälkeen päättämissopimusta sen sijaan arvioidaan velvoiteoikeudellisena sopimuksena, joten työsuhteen päättämissopimus sekä sen ehdot tulee arvioitavaksi yleisiä sopimuksen tulkinta- ja ratkaisuperiaatteita käyttäen, jolloin suoranaista säännösten pakottavuutta ei ole. Peruslähtökohta on tällöin pakottavan lainsäädännön heijastusvaikutus absoluuttisen työsuhdeturvan asettamassa kehikossa tehtyyn sopimukseen. Päättämissopimuksen tarkoitus on yleensä sopia lopullisesti kaikista työsuhteen päättämiseen liittyvistä asioista. Päättämissopimuksen sisältö on tarkoitettu pysyväksi, mikäli sopimusta ei rasita oikeustoimilain mukainen pätemättömyysperuste. Keskeistä pätevyysarvioinnissa on, että sopimukseen on päästy neuvottelemalla siitä asianmukaisesti ja tasavertaisesti. Työsuhteen päättämissopimus ja sen vaikutukset ovat varsinkin työntekijän kannalta käytännössä vaikeasti arvioitavissa oleva kokonaisuus. Sitten työntekijän oikeuksien toteutumisen kannalta olisi tärkeää järjestää sopimusneuvottelut siten, että työntekijälle on turvattu riittävät mahdollisuudet arvioida sopimukseen sitoutumista. Tutkielmassa on erityisesti tarkasteltu KKO 2019:76 ratkaisua, jossa on konkreettisella tavalla määritetty työnantajalle asetettuja toimintavaatimuksia tilanteessa, jolloin työnantaja tarjoaa työntekijälle mahdollisuutta sopia työsuhteen päättämisestä.